John Galsworthy: Omenapuu

John Galsworthy: Omenapuu, Apple tree 1916, suomennettu tekijän luvalla (kuka?), WSOY 1949, sivumäärä 112.

John Galsworthyn Omenapuu on tiivis traaginen pienoisromaani, joka pitää otteessaan.

Kirja alkaa Frank Ashurstin ja hänen vaimonsa Stellan hopeahääpäivänä, jolloin he ovat lähteneet autolla Torquayn suuntaan ja pysähtyvät nummelle, jossa on hauta. Seutu on idyllistä, ja Frankille tuttua. Frankin ajatukset eksyvät vuoteen, jolloin hän valmistui, ja oli ystävänsä Robert Gartonin kanssa juuri tuolla samalla seudulla 26 vuotta sitten. Frank ja  Robert majoittuvat maataloon, jonne Frank jäi pidemmäksikin aikaa...


Frank ihastuu luontoon kuuntelee käkien kukkumista ja pöllöjen huhuilua, aistii omenapuiden kukintoja, ja rastaiden laulua. Frank parantelee polveaan, mutta perimmäinen syy jäännille on walesilaistyttö Megan David, johon Frank tuntee alkukantaista vetoa. Kiinnostus ja kiihko ovat molemminpuolista. Nuorten side voimistuu hiljalleen, vaikka paikallinen punanaamainen Joe on mustasukkainen Meganista, ja uhkailee Frankia. Paikalliset puhuvat haamuista. Frank kutsuu Meganin omenapuun alle, missä nuoripari syleilee yön hämärissä kiihkoisasti. Frank lupaa hakea Meganin pois "huomenna" ja lähtee Torquayhyn järjestelemään asioita. Torquayssa hän tapaa koulukaverinsa Phil Hallidayn ja tämän kolme sisarta, joista vanhin  on 17-vuotias Stella, samanikäinen kuin Megan. Phil Halliday ja Frank Ashurst ovat opiskelleet Rugbyssa yhtä aikaa, he jakavat saman modernin maailman ja elämänkatsomuksen. Ystävykset menevät uimarannalle, yhdessä Philin sisarten kanssa. Phil on hukkua, ja Frank pelastaa ystävänsä. Jo ennen tätä Frank on alkanut empiä suhdettaan viattomaan luonnonlapseen. Hän alkaa keksiä verukkeita Torquayhyn jäämiselle. Megan kävelee etsimään sulhastaan ja Frank näkee Meganin vielä junasta, ja lähtee perään, mutta ei haluakaan tavata tätä enää vaan  jättää ja pettää luonnonlapsen luottamuksen....

Frank ei uskalla kuunnella sydämensä ääntä, vaan sisimmässään pelkää Meganin kauneutta, haurautta ja puhkeamaisillaan olevaa intohimoa. Stella on enemmän hänen maailmaansa. Teos erittelee Frankin sisäistä kamppailua. Luonnonlapsen hauta, ja kohtalon kuuleminen ei  kosketa riittävän syvältä Frankia luultavasti siksi, että Frank järjen tasolla ei halua tehdä uhrauksia ja jäädä takapajulaan, hän uskoo kaupungin näivettävän Meganin kuin omenapuun kukinnot. Meganin unelmat tappaa kaupunkilaispojan pelkuruus ja mukavuuden halu.

Kirjasähkökäyrän Mai on blogannut tästä näin ja Riitta K näin.

******
John Galsworthy (1867 - 1933)  Forsytein taru, josta bloggaus täällä.  John Galsworthy sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1932. John Galsworthy syntyi asianajajan pojaksi ja valmistui itsekin asianajaksi opiskeltuaan myös Oxfordissa. Hän avioitui serkkunsa vaimon Adan kanssa tapailtuaan tätä jo tämän avioliittoaikana.

John Galsworthy: Forsytein taru

John Galsworthy: Forsytein taru, osa 1, The Forsyte Saga,  suomentanut Tyyni Tuulio, WSOY 1976, sivumäärä  529. Julkaistu englanniksi kirjana 1922, ja paloina 1906 - 1921.

Forsytein suku on vaurasta porvaristoa, usea Forsyte piehtaroi rahassa. Toisin kuin briteillä yleensä rahat on itse tienattu. Suvun miehet välittävät kiinteistöjä, harrastavat kauppaa sekä toimivat lakimiehinä. Vaikka Forsyteit ovat pidättyväisiä, he juoruilevat toistensa asioista ja nobelisti John Galsworthyn kerrontatekniikka on taitavaa, kun eri ihmisten näkökulmin sivellään värejä ja muotoja kahden nuoren parin suhteiden umpisolmuun, syntyy kirjallisuuden klassikko.

Juoni lyhyesti ja henkilöt
Tarina alkaa 15.6.1886 vanhan Jolyon Forsyten talossa, jossa järjestetään hänen pojantyttärensä June Forsyten kihlajaiset pennittömän arkkitehdin Philip Bosinneyn kanssa. Jolyon Forsyte on vauras leskimies, jonka poika Jolyon (junior) on jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja elää nyt köyhempänä ja onnellisempana. Vanhassa kaartissa on veljeksiä ja sisaruksia asianajaja James, jolla on vaimo Emily. Jamesin lihavan kaksoisveljen nimi on Swithin, ja veljiä ja sisaria riittää: Nicholas, Timothy, Hester, Julia ja George.

Toisessa polvessa on porukkaa ja tarinan alkusäikeet tapahtuvat toisessa ja kolmannessa polvessa. Junen serkku hienostoherra, sijoittaja ja James ja Emilyn poika Soames Forsyte on avioitunut pennittömän professorin tyttären kauniin ja kopean Irenen kanssa.

Alun sukujuhlissa Forsytein laaja suku juoruaa Soamesin kuivasta ja kylmästä avioliitosta. Irene haluaa vieläpä oman makuuhuoneen. Suku rankkaa myös Junen arkkitehtikihlatun tulevaksi ongelmapesäksi. Onnettomuuksia ennakoidaan keskusteluissa päivällisten yhteydessä lampaansatulan ääressä.

Soamesin vaimo Irene on lyöttäytynyt Junen ystävättäreksi. Philip Bosinney ei taas ole lainkaan kihlattunsa Junen tyyppiä. Sekä Irene ja Philip ovat pohjimmiltaan pennittömiä onnenonkijoita.

Soames aikoo viedä Irenen maalle piiloon, ja palkkaa Philipin rakennuttamaan Robin Hilliin maaseututalon. Bosinney tekee minusta hienon funkkistalon. Taloprojektin etenemistä seurataan monin silmin, ja suku juoruaa havainnoistaan Irenen ja Philipin ympärillä. Bosinney on täysin kuuro Soamesin neuvoille ja sokea talousarviolle. Taloprojekti etenee samalla kun Irenen ja Bosinneyn keskinäinen kiima kasvaa. June masentuu Bosinneyn lerpahtaneesta lemmestä, mutta Soamesia alkaa Irenen kylmyys kaivertaa. John Galsworthy pystyy viemään Soamesin avioliiton lopullisen nuupahtamisen ja June kihlauksen kuihtumisen tarkastelun hienosti päätökseen muiden Forsytein silmin tarkasteltuna. Soames on nainut kauniin Irenen, mutta ei ole nainut tätä yhteisessä makuuhuoneessa. Irene muuttaa erilliseen makuuhuoneeseensa, johon Soames mustasukkaisena tulee vaatimaan aviomiehen "oikeuksiaan", käyttäen hyväksi lukitsematta jäänyttä ovea, ja Irenen unitilaa, on "menetellyt  kuin mies". Lainaukset sivulta. 297. Selkokielellä Soames raiskaa vaimonsa. Se oliko koko avioliiton aikana tapahtunut mitään intiimiä, jäi minulle epäselväksi, vaikka luin tarua tuhat sivua, tosin lopussa Irene antaa tosin viitteitä että 'liha yhtyy ja henki on sodassa'. Tuskin mitään on tapahtunut, sillä lastakaan parilla ei ollut.

Jopa Soamesin isä James on tiedustellut  aiemmin Ireneltä hellyys-asiasta (pitääkö isän tiedustella miniältään tällaistäkin?)
James Irenelle: Miksi et osoita enemmän hellyyttä häntä kohtaan?
Irene: En voi osoittaa sitä, mitä ei ole. sivu 250

Soamesin väkivaltaisella tunkeutumisella Bosinneyn havittelemaan puutarhaan on tuhoisat seuraukset. Georgen silmin tarkastellaan kohtausta, jossa kuihtunut Irene kertoo Bosinneylle jotakin, joka sammuttaa miehen eroottisen auran.

Bosinneylta sammuu muutakin. Hän häviää Soamesia vastaan oikeussalissa, hän ei ole noudattanut kulukattoa. Jätän Bosinneyn kujanjuoksun jokaisen itse luettavaksi ja arvioitavaksi. Tarinan kannalta olennaista on, että Irene haavoittuu henkisesti, mutta jää elämään.

Perheen "pää" vanha Jolyon Forsyte ostaa Soamesilta Robin Hillin tyhjäksi jääneen talon, Robin Hill on tärkeä tarinan edetessä. Jolyonin vanhuutta kuvataan kerronnalle tyypilliseen tapaan laveasti ja hienosti:
"Hitaasti, varmasti, kuin se salainen, hiljainen prosessi, joka aiheuttaa vanhan puun lahoamisen, oli hänen onnensa, tahtonsa ja ylpeytensä haavojen myrkky kalvanut rikki hänen elämänviisautensa hienon rakennelman. Elämä oli kuluttanut hänet rikki yhdeltä taholta, ja niinkuin se perhe, jonka pää hän oli, niin oli hänkin menettänyt tasapainonsa". s.293

Vanha Jolyon pyytää Ireneä käyskentelemään kanssaan Robin Hillin rauhaan. Heidän kiintymyksensä on aitoa, ja vanha herra jättää testamentissaan muhkean elinkoron Intian sijoituksistaan. Vanhoilla päivillään vanha Jolyon yhdistää perheensä. Nuorempi Jolyon palaa perheen huomaan, hänellä on uusperheestään kaksi juonen kannalta merkittävää lasta poika Jolly ja tyttö Holly.

Aika kuluu eteenpäin, ja Forsytein vauraus ja mahti kasvavat. Jälkeläisiä sen sijaan on kolmannessa polvessa vähemmän kuin toisessa polvessa.

Ensimmäinen osa tarusta oli nimeltään "Varakas mies", se on nimitys Soamesille, seuraava osa on  "Kahleissa". Aikaa on kulunut ja eletään 1890-lukua, ja buurisodan aattoa. Forsytet ovat turvanneet omaisuutensa luopumalla mm. valtionpapereista.

Molemmat James Forsyten lapset elävät aviokriisissä. Soames on elänyt Irenestä erossa 12 vuotta, mutta on ollut saamaton ja haluton vapautumaan kahleista. Winifred Jamesin tytär on naimisissa hulivilimiehen kanssa, Montaque Dartie pelaa (ja häviää) hevosilla, viekottelee tanssijattaria ja pahoinpitelee vaimoaan. Monty varastaa vaimonsa Winifredin helmikaulanauhan, antaa aarteen tanssijattarelle ja häipyy Buenos Airesiin. Soames, joka on menestyvä lakimies, alkaa puuhata Winifredille avioeroa. Samalla hän joutuu kohtamaan omat motiivinsa. Soames on menestyvä lakimies, ja sijoittaja. Hänen motiivinsa on omistaminen. Hän on omistanut myös Irenen, onko se ollut syy puuttuvaan tunnesiteeseen, ja lopulta myös väkisinmakaamiseen. Kun on ollut toinen tyrkyllä, on ollut pakko merkitä oma reviiri? Soames haluaa myös "lisääntyä", saada oman pojan. Hän tapaa kaunista ravintolan omistajattaren rahvasta tyttöä Annettea. Hänen on pakko katkaista kahleensa Ireneen.

Juonen kannalta merkittävää on myös Winifredin pojan Valin ja nuoremman Jolyonin tyttären Hollyn tutustuminen. Nuorempi Jolyonkin on palannut Forsytein piiriin, hän omistaa Robin Hillin, ja on nyt kaksinkertainen leski. Hän on taidemaalari, ainoana forsyteläisenä hänellä on parta, eikä hän laske ja tingi laskujen pennyistä.

Nuorempi Jolyon on Irenen holhooja, ja arvostaa Irenen asennetta ja kauneutta. Irene on elänyt yksin, ja auttanut langenneita naisia. Nuorempi Jolyon asuu Robin Hillin talossa, jota Soames tulee katsomaan. Soamesia varmasti harmittaa talon omistamisen loppuminen. Soames ei pysty päästämään irti 36-vuotiasta Irenestä. Omistaminen on varakkaan miehen pakkomielle. Omaa poikaa hän tarvitsee vain siksi, että pitää olla  oma miespuolinen perijä, jolle jättää rahansa.

Kahleissa -osuus jatkuu Forsyten tarun toisessa osassa.

John Galsworthy: Forsytein taru, osa 2, Kahleissa  vuokrattavana, The Forsyte Saga 1922, suomentanut Tyyni Tuulio, sivumäärä 420 (sivunumerointi jatkuu edellisestä osasta ja nide lainattu kirjastosta).

Juoni lyhyesti ja henkilöt
Kahleissa jatkuu toisessa osassa. Eli Val ja Holly ovat rakastuneita toisiinsa. Jolly inhoaa keikarimaista Valia. mutta Holly on umpirakastunut. Soames mouruaa Irenen ovella, ja ilmoittaa vaimolleen haluavansa poikaa. Soames on paljastanut Forsyten syvimmän omistamisen ja kiinnipitämisen sielun. Soames arvottaa muita vain omaisuuden kautta, hän on tyypillinen ylimielinen sovinistisika. Ulkoiset tavat ovat moitteettomat, mutta asenteet ovat väärät. Hän vihaa eniten iloisuutta -"mikään ei harmittanut Soamesia kuin iloisuus - säädytön oikullinen ominaisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tosiasioihin."

Toisessa osassa paljastuu kerronnan heikkous. Dartien avioeroa, Valin ihastumista Hollyyn  ja Soamesin omistamisvimmaa päivitellään sivutolkulla. Soames palkkaa yksityisetsivän Irenen perään. Juonen takia marssitetaan henkilöitä estradille aina tarvittaessa. Laveita kuvauksia mitättömistä asioista on paljon, osin kyllä ajanhenkikin tulee ilmi. Forsytein suku elää vanhaksi. Kaikkien vanhankaartin loppuvaiheita käsitellään.

Jolly taas ei voi sietää Valia ja he tappelevat, ja lähtevät Jollyn haasteesta molemmat buurisotaan, jossa Jolly kuolee lavantautiin. Val haavoittuu harhaluodista ja Holly ja Val avioituvat ja perustavat tilan ensin Etelä-Afrikkaan, myöhemmin Englantiin Sussexiin. Holly ei halua lapsia, sillä he ovat serkuksia.

Soames ei saa sisarelleen avioeroa, mutta ottaa itse eron. Hän avioituu Annetten kanssa ja saa tyttären, jolle annetaan nimeksi Fleur (kukka), vaikka hän sanoo kuolevalle isälleen saaneensa pojan.

Myös Irene purjehtii avioauvoon nuoremman Jolyonin kanssa. He saavat pojan, joka ristitään Jolyoniksi eli Joniksi.

Parisenkymmentä vuotta myöhemmin nuoret, jotka on eristetty, tapaavat ensin Junen galleriassa, ja myöhemmin Valin ja Hollyn tilalla, ja molemmat rakastuvat toisiinsa.

June elää yksin ja hyysää tusinataiteilijoita. Hänessäkin on sen verran rotia, että laukaisee yhdelle tyhjäntoimittajalle "tänne tulette elämään loisenamme, ja siten solvaatte meitä". s. 756.

Jon on kuvausten mukaan äitiinsä kiintynyt ja kiinni oleva runoratsu, Fleur on taas isän silmäterä ja hemmoteltu tyttö. Rakkaus on kuitenkin romanttista ja viatonta, mutta vahvaa, Fleur selvittää ja arvaa sukuriidan taustaa pikku hiljaa. Fleur on hyvinkin määrätietoinen, mitä nykyisinkin naiset ovat. Nyhverö Jon nynnyilee äitinsä hameenhelmoissa, ja luulee miehistyvänsä tupakanpolton aloittamisella. Moni nuori mies on edelleenkin nynny, mutta ei sentään näin nynny.

Loppu on uskomatonta juonenkäännettä ja itkunväännettä. Näen tämä aikansa saippuaoopperana. Monien mielestä varmasti surullinen loppu, mutta aviomiehen pitää olla mies eikä nynny, muuten ei avioliittoa synny.

Henkilöanalyysissä varmastikin Soamesia pidetään konnana, kaveria on yllä analysoitu. Omistaminen ja sillä alistaminen on siis herralla verissä. Minusta Irene on myös joustamaton ihmistyyppi, joka ei jousta edes vanhana, vaikka voisikin. Lisäksi hän asettaa aina tunteensa muiden yläpuolelle, jopa poikaansa nähden. Nuorempi Jolyon taas itse jätti perheensä ja pienen lapsensa ja perusti uuden avoperheen. Minusta hän ei ole sovelias henkilö antamaan pojalleen "moraalista" opastusta, eikä pyytämään pitämään lupauksia. Tosin hän on rehellinen ja itse myönsi moraalinsa, mutta vetoaa Irenen onneen, eikö jokainen ole onnensa seppä, eli miksi pojan pitää kärsiä äitinsä väärästä ensiavioitumisesta. Galsworthy höpisee Jolyonin sanoilla  "rakastamisesta, avioliitossa yhtymisestä, ja yhtymistoimituksen vaikutuksesta kiintymykseen", nykymittapuun mukaan tämä on höpönpöpöä. Minusta avioliitossa pitänee varautua jo valankin mukaan hyviin ja huonoihin aikoihin, ja tuolloinkaan ei ole ollut avioliittopakkoa ja avioero oli mahdollinen.

Fleur on määrätietoinen ja sanavalmis. Vanhan käännöksen vuoksi liiankin sanavalmis, vastaus isälleen on käännöksen mukaan huvittava: "Etkö koskaan ole rakastellut", s. 365. Isä on valistanut tytärtään: "Me teimme työtä, emmekä leikkineet - liehuneet, ajaneet autoilla ja rakastelleet", kyse on nykymittapuun mukaan kuhertelusta. Jo ykkösosassa Winifred halusi nähdä "rahvaan rakastelevan" (s.217). Nostan tämän esiin, sillä kirja on erinomaisuudestaan huolimatta varsin tylsä, eikä siinä ole lainkaan huumoria. En pidä tällaisen "käännöshuumorin" nostamista "järkevänä", mutta kaikki joka liittyy kirjassa rakkauden fyysisyyteen, on hirveän kankeaa ja koitetaan olla sanomatta mitään. Tämän teoksen ydin on kuitenkin fyysinen rakkaus verrattuna henkiseen rakkauteen ja niiden harmonia.

Fleur on tekstin mukaan Goyan taulun La Vendimian naisen näköinen. Minusta taulun nainen on varsin tavanomainen ja mikä on kummallista  kirjan kultaisia kehyksiä vastaan. Maalauksen nainen on minusta maatyöläinen, naisella on viinirypälekori kantamuksena päänsä päällä, Forsyteit halveksivat rahvasta, vaikka haluavat välillä tirkistellä heidänkin elämäänsä ja 'rakasteluaan'.

John Galsworthyn Forsytein taru on kerronnaltaan taitavaa ihmissuhdekudelmaa, joka näyttää äveriään porvarisuvun elämäntavan. Tarun polttopisteessä on lakimies Soames Forsytein epäonnistunut avioliitto köyhän ja kauniin professorin tytön kanssa. Avioliitossa ei ole rakkautta, eikä kiimaa, mutta myöhemmin on kyräilyä ja piinaa. Rakkaus on kirjan mukaan villiyrtti, ei mikään ansarikukka. Soames perustaa kaiken omistamiseen ja asioiden hallintaan, hänen serkkunsa Jolyon on kallio, joka on perustettu hiekalle (Jolyonin oma tulkinta), hän menee tunteidensa mukaan, eikä hänen moraalinen perustansa ole pysyvä. Irene on rakkaudessaan ehdoton, tunne on tärkein (ja raha on toiseksi tärkein), June nuolee haavansa murjottamatta ja jää vanhaksipiiaksi. Irene pakottaa manipuloimalla poikansa seuraamaan puudelina perässään, Jon jää luultavasti peräkammarin pojaksi Kanadaan.

Varsinkin Forsytein tarun toinen osa oli minusta vanhan pohjaan palaneen kauravellin uudelleen lämmitystä. Toisenkin osan sivulauseisiin Galsworthy on tosin onnistunut taltioimaan ajankuvan, ja monta oivaa huomiota ja tarina päättyy forsyteläisyyden hienoon kiteytykseen.

*****
Englantilainen John Galsworthy (1867 - 1933), jonka pääteos on Forsytein taru, sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1932. John Galsworthy syntyi asianajajan pojaksi ja valmistui itsekin asianajaksi opiskeltuaan myös Oxfordissa. Hän avioitui serkkunsa vaimon Adan kanssa tapailtuaan tätä jo tämän avioliittoaikana. Esikuvat Forsyten taruun ja Ireneen voivat löytyä siis yllättävänkin läheltä. Galsworthyn lyhyehkö romaani Omenapuu on erinomainen.