Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi, 2009. Tammi

Teos on jaettu prologin ja epilogin lisäksi kolmeen osaan, ja Isomäen jälkihuomautukset ovat tuttuun tapaan valottamassa teoksen teemoja. Ne teemat ovat aurinkoenergian mahdollisuudet ja vastustus rakennushanketta kohtaan ja ydinvoiman riskit. Isomäen teoksessa on paljon viitteitä erilaisiin poliittisiin kytkentöihin, jotka selviävät teoksesta. Sivuutan uskonnolliset, kansalliset ja kansainväliset kytkennät ja jätän mainitsematta myös sijaintimaat ja kansallisuudet ja jopa nimet, ettei tule väärinkäsityksiä, tämä on fiktiota. Jälkikirjoituksen mukaan osa mainituista henkilöistä ovat oikeita, lisäksi joihinkin nimiin liittyy minusta voimakasta symboliikkaa.

Teos on minusta erittäin jännittävä, ja sen luin nopeassa tahdissa. Lopussa on vielä yllätys....

Prologi on päivätty Meadessa Pohjois-Afrikassa helmikuussa 1915. Prologissa kuvataan, kuinka Frank Shumanin aurinkokourut jäävät taisteluiden alle ensimmäisessä maailmansodassa. Aurinkoenergian hyödyntäminen jää idean tasolle ja unohtuu.

Yksi: Aurinkotorni
Katherine Henshaw ja  Lauri Nurmi, jotka eivät ole pariskunta, saavat tarjouksen saksalaiselta liikenaiselta suojata Pohjois-Afrikassa Saharassa sijaitsevaa Aurinkotornia, jonka on tarkoitus tuottaa kasvihuoneissa lämpöä, joka nousee kolme kilometriä korkeaan torniin ja pyörittää siellä turbiinia ja tuottaa sähköä. Tornia rakennetaan ilmalaivoilla, jotka on täytetty heliumilla. Projektin tarkoituksena on tuottaa myös yöllä sähköä, ja projektissa pumpataan merivettä syvänteisiin, kerätään suolaa, ja saadaan haihtumista, kastetta aikaan, biomassaa pinoamalla yritetään elvyttää maaperää ..
Lauri Nurmi on suomalainen entinen CIA-agentti, joka on ollut eräissä maissa operoimassa, hänen vaimonsa Alice "Pikkuhaukka" Donovan on kuollut. Nurmi näkee enneunia, ja siksi taipuu turvallisuuspäälliköksi, vaikka on luvannut sotilasuran jälkeen olla pasifisti.
Aurinkotornia vastustetaan sen tuottaman energian vuoksi tai siksi, että pelätään öljyn ja muun energian hinnan laskua, on ehkä myös ideologisia syitä.

Kirjassa on välillä hieman luennoiva ote, kerrotaan sähköautoista, ydinpommien tehoista, ydinvoimaloiden riskeistä, ja eri konfliktien taustoista ja jopa ristiretkistä. Aurinkotornin työmaalla turvallisuusorganisaatiossa on kovinkin kansainvälistä henkilökuntaa. Työmaa on ollut sabotaasin kohteena, mutta ...

Kaksi:Kivi
.. Laurin tullessa neuvotteluista hänen autoaan vastaan hyökkää aseistettu autosaattue. Eräs hyökkääjä on Laurin ex-kolleega, eli turvamiesten maailma on pieni. Laurin pelastaa paikallinen mustapukuinen nainen, joka vie Laurin turvaan basalttiluoliin Kivelle. Laurin loukkaantuneet raajat hoidetaan ottamalla mätä pois ja antamalla kärpästen toukkien mussuttaa kuollut kudos, en tiedä kuinka tepsivä keino tämä on?
Laurin perässä on ammattilaisia, joilla on käytössään satelliittikuvat, ja aurinkotornia vartioivat joukot ovat otettu pois lahjomalla ...


Kolme: Särkynyttä lasia
Kolmannessa osassa käydään aurinkotornin olemassaolosta infernaalinen taistelu, Lauri on toisaalla kamppailemassa elämästään. Mustakaapuinen nainen kulkee luolastoissa kuin kotonaan, ja tietää, mistä vettä tihkuu juotavaksi. Tornilla kuusitoista turvamiestä vastaan kahtatuhatta hyökkääjää, puolustuskeinot ovat monet: vastustajia imutetaan torniin, sähköenergiaa keskitetään EMP:hen. Vastapuolella on käytössään uusimmat tuhovimpaimet, eikä heidän omaatuntoaan paina muutaman ihmisen henkikulta..

Sanoisin, että meno on uskomatonta ja erittäin jännittävää ... taisteluiden tauottua Lauri ja Katherine, jonka elämää muuten varjostivat myös tummat pilvet, saavat kuulla vielä yhden käänteen, jota en paljasta.

Lauri ja Katherine vetäytyvät Suomen eteläiselle rannikkoseudulle ...

Epilogissa aurinkoenergiaprojektin lopputulemaa tarkastellaan.
***
Kovakantisen ensipainoksen olen saanut lahjaksi, ja jonka luin noin neljän vuoden jälkeen.

Erittäin jännittävä kirja, jossa remesmäistä rytinää ja ekologinen näkökulma.

Isomäeltä olen blogannut romaanit: Pimeän pilven ritarit sekä Sarasvatin hiekkaa sekä teoksen Ydinvoima Fukushiman jälkeen.

Risto Isomäki: Pimeän pilven ritarit

Risto Isomäki: Pimeän pilven ritarit, Kirjayhtymä, 1997, sivumäärä 335. Kirja on kirjoitettu vuosien 1994 ja 1996 välillä.

Kirja Pimeän pilven ritarit on Isomäen tyyliin jaettu prologin ja epilogin lisäksi viiteen osaan, joiden osien nimet paljastavat miljöön ja tapahtuma-ajan. Prologi on kirjattu vuodelle 2038, osat ovat I Maa, 2109; II Kuiperin vyöhyke, 2111; III Dudajevin komeetta, 2112;  IV Mars -  Merkurius - Maa,  2112; V Maa 2113, Epilogi tapahtuu niin ikään vuonna 2113 mutta itäisellä Suomenlahdella.

Pimeän pilven ritarit -kirja alkaa vuonna 2038 huomiolla, että Kuiperin vyöhykkeellä Neptunuksen takana on tuhansia, kymmeniä tuhansia tai miljoonia komeettoja, ja kaikki ovat tulossa kohti Aurinkokunnan sisäosia. Tästä siirrytään vuoteen 2109, jossa avaruusastronautti Johnny Kororon silmin katsotaan Los Angelesiin osuvaa mahtavaa järkälettä, joka aiheuttaa tuhoa kuumuudellaan ja räjähtämällä, maan järinänä sekä tsunameina. Johhny Kororo on Spaceguardin retkillä tehnyt miljardien krediittien omaisuuden, retkillä joilla eloonjääminen on epätodennäköistä ja joilla torjutaan komeettoja. Hänellä on ollut suhde toisen astroveteraani Nadeshan kanssa. Johnnyn ystäviin kuuluu myös astroveteraani Ralph Zworkin, joka kaivaa Keniassa fossiileja ja löytää kolmannen lajiryhmän nisäkkäiden ja dinosaurusten rinnalle.

Johnny Kororoa houkutellaan uudelle matkalle asteroidivyöhykkeelle tutkimaan 51 vuotta sitten löytynyttä Dudajevin komeettaa. Johnnylla ei olisi mitään syytä lähteä halveksimaan kuolemaa komeettavyöhykkeelle, mutta adrenaliini ajaa miehen taas astronautiksi, päätöstä avittavat tiedemes Cheng asia-argumentein ja tiedenainen Suseelah fyysisillä. Mukaan lähtee myös Cheng, Suseelah sekä Ralph. Matka taittuu avaruuspurjehtijoilla, ja osa matkasta kuluu horteessa. Kun on saavuttu Kuiperin vyöhykkeelle paljastuu retken todellinen tarkoitus, salaisessa filminpätkässä on Dudajevin komeetan sisältä löytynyt jättiläiskokoinen  (7 km x 1 km) avaruusalus, joka paljastaa, että ...

Tämän pidemmälle ei juoni etene tai en kerro, mutta suurin osa miehistöstä kuolee ja vain yksi alus palaa Tellukseen. Kuolo korjaa joko komeettatörmäyksissä tai jumitutaan vieraaseen avaruusalukseen. Suseelah kuolee vasta paluumatkalla, kun aurinkopurjehtija ei pääsytkään suoraan maahan, vaan sen piti ottaa Merkuriuksesta vipuvoimaa päästäkseen maahan, impulsseja antanut Suseelah jäi avaruuteen.

Kororo on matkan jälkeen jokseenkin romuna ja viski maittaa, mutta entinen tyttöystävä Nadescha eheyttää kippaamalla viinat viemäriin, ja tarjoamalla lakanalohtua. Lopuksi saasteiden syömällä Suomenlahdella veteraanipariskunta katsoo hanhiparvien muuttoa ja he visioivat suurta avaruuden valistusta ihmiskunnan virheistä.....

***
Pimeän pilven ritarit -kirjan rakenne ja teemat ovat varsin samat kuin Isomäen Saravatin hiekkaa -teoksen. On muinaisia kaivauksia, luonnon katastrofeja ja ihmisten virheiden luettelua: otsonikerroksen ohentaminen, merenpohjien metaanipurkauksien aiheuttaminen, kasvihuoneilmiön voimistaminen, ydintalven aiheuttaminen, napajäätikköjen sulattaminen, supermyrskyt, sinilevät ja muut ongelmat: sodat, nälänhädät, pakolaisuus. Lisäksi linnunradan liike aiheuttaa ajoittaisen komeettasateen ja niihin liittyvät tsunamit. Yhtymäkohtia näen myös Arthur C Clarken Avaruusseikkailu 2001:een, koska siinäkin matkustettiin vieraan kulttuurin rakentamien monoliittien perässä, ja tehtävä oli osin salainen, eivätkä kaikki astronautit herää horroksesta. Clarken romaani Jumalan moukari tuntuu takakantensa puolesta olevan samanlainen, lähdetään tuhoamaan maata lähestyvää asteroidia. (Jumalan moukari on julkaistu 1993 ja suomeksi vasta 2010)

Isomäen kirjoitustyyli pitää jännitystä yllä, hänellä on myös hypnoottinen kyky vangita lukija kirjan ääreen. Hän myös luettelee ikäviä faktoja luonnon kestokyvystä ja kosmisista faktoista lähtien dinosaurusten kuolemasta komeettasateessa, ja Tunguskan räjähdyksestä vuonna 1908. Luku-urakkaa analysoitaessa huomaa, että Isomäki pinoaa vain vaikeudet, eikä lainkaan mahdollisuuksia. Isomäen sankarit voivottelevat enemmän pienen telkän kuolemaa savupiippuun  kuin satojen miljoonien ihmisten tuhoa komeetan maahan sinkoutumisessa. Maailma tuntuu kovin autiolta, kun sitä tarkastellaan Johnny Kororon silmin, eli ihmisiä ei ole mailla halmeilla, vaikka Telluksella on kirjan mukaan 11 tuhatta miljoonaa eli 11 miljardia ihmistä. Wikipedian mukaan Kuiperin vyöhykkeellä on harvassa komeettoja, eikä kuten kirjassa tiheästi eli minusta ei kannata menettää yöunia, komeettasadetta tuskin on luvassa, eikä muitakaan katastrofeja, uskon lisäksi ihmiskunnan järkeen viisastua. Tosin yksi kunnon komeetta tai katastrofi riittää, ei tarvita komeettasadetta?

Saastuminen johtuu minusta viime kädessä kerskakuluttamisesta. Itse ainakin olen köyhä ja elän varsin vaatimattomasti, enkä ole eläissäni esimerkiksi lentänyt ulkomaille tai lomamatkalle, eikä ole jatkossakaan suunnitteilla, minulla ei ole myöskään moottorivenettä eikä myöskään kesämökkiä, missä katsoisin telkkää. Tämä liittyy kirjan teemaan sikäli, että Kororo visioi Kenian kaivauksistaan turistikohdetta, joka turistikohde aiheuttaisi minusta lentoliikennettä, joka aiheuttaisi saastumista, kasvihuoneilmiön voimistumista ja otsonikerroksen ohentumista. Kuka väittää, että turismi on vain positiivinen asia?
***
Avaruusaluksina toimivat teoksessa aurinkopurjelaivat. Aurinkopurjehtija on erilainen idealtaan kuin rakettimoottori, sen maksiminopeudeksi mainitaan miljoona kilometriä tunnissa. Neptunukseen on maasta 29 AU:ta (30 AU - AU), ja AU= 149,6 miljoonaa kilometriä, näin laskien ihmettelin horrekaappia, sillä matka Neptunukseen kestäisi "vain" puolisen vuotta, joskin välillä nopeus on "vain" 10 000 km/h, eli horre tarvitaan nopeuden vaihtelun vuoksi ja ehkä ruoka- ja ulosteongelman takia, jota myös kirjassa käsitellään. Aurinkopurje -idea on keksitty 1920-luvulla ja se perustuu esim. fotonien imeytymiseen. Tieto on peräisin wikipediasta. Luultavasti aluksia ei ole suunnitteilla eikä ole rakennettu koskaan.
***
Risto Isomäki kaikesta ylläolevasta huolimatta tai sen ansiosta on varteenotettava ja hyvä scifi-kirjailija sekä "kansan" herättelijä.

Risto Isomäki: Ydinvoima Fukushiman jälkeen

Tässä sataviisikymmentä sivua kattavassa Ydinvoima Fukushiman jälkeen -teoksessa Risto Isomäki käsittelee ydinvoimaturvallisuuteen liittyviä kysymyksiä ja säteilyn ongelmia. Teoksen esipuhe on allekirjoitettu 2.5.2011. Osa kirjasta käsittelee Fukushiman ydinturmaa 11.3.2011, osa säteilyn vaarallisuutta, ja säteilyn lähteitä, sitten tarkastellaan päästöjen mahdollisuutta ja niiden suuruuksia, loppuosa teoksesta käsittelee ydinaseita, niiden leviämistä, ja ydinaseiden joutumista vääriin (todella vääriin) käsiin, ja eri ydinreaktorityyppejä ja loppusijoituksen ongelmaa terrorismin näkökulmasta.

Ihminen on dilemman edessä. Elintaso vaatii energiaa, eikä ongelmatonta energiaa ole. Fossiiliset polttoaineet nostavat hiilidioksidipitoisuutta, joka voimistaa kasvihuoneilmiötä, jäätiköt uhkaavat sulaa, merivesi nousta. Ydinvoima sisältää onnettomuuden mahdollisuuden, polttoaineen loppusijoitusongelman sekä terrorismin vaaran sekä uhan, että ydinaseet leviävät. Polttoaineesta rikastetaan aseuraania tai –plutoniumia. Sekä hiilidioksidin tason nosto että ydinvoimaonnettomuus voivat aiheuttaa peruuttamattoman ongelman. Jokaiselle puolesta ja vastaan ihmiselle olisi hyvä lukea alan kirjallisuutta. Olen lukenut Leggettin teoksen Viimeiset pisarat, Hupeneva öljy,lämpenevä ilmasto jonka valitettava sanoma minusta on, että kaikki öljy kuitenkin poltetaan, ellei asennemuutosta tule. Olen toki lukenut myös energiamyönteisiä julkaisuja, molempia tarvitaan.

Olen lukenut myös Isomäen teoksen Sarasvatin hiekkaa, josta arviointi on täällä. Teoksen lopussa varoitettiin  rakentamasta ydinvoimaloita rannikoille megatsunamien armoille, tämä oli ennen onnettomuutta. Isomäen mukaan muutama metriä isompi tsunami olisi tehnyt olennaisesti enemmän tuhoa Fukushimassa.

Insinöörin kirjahyllyssä on tämä kirja arvioitu jo elokuussa, täällä. ja varsin perinpohjaisesti.

Säteilyturvakeskuksen sivuilla on vastailtu kysymyksiin esim. Mitä radioaktiivisia aineita Fukushiman laitokselta tulee? täällä

Netistä saa tietoa, kuinka paljon radioaktiivista jodia tai cesiumia on vapautunut ilmakehään. Joka tapauksessa Fukushiman loppusavotta kestää monta kymmentä vuotta. Euroopassa Tsernobylin voimalaonnettomuus sattui noin 26 vuotta sitten, ja Harrisbugin onnettomuus noin 30 vuotta sitten Pohjois-Amerikassa.

Isomäen pamfletissa käydään läpi säteilyn muodot (alfa, beetta ja gamma), ja säteilyn lähteet, Suomessa radon lienee suurin, ja monta sivua hän käyttää tupakan poloniumista, joka on peräisin teoksen mukaan uraanipitoisista lannoitteista. Köyhdytettyä uraania on käytetty ammuksissa ja leviää luontoon, osa on peräisin ydinaseista, osa on taustasäteilyä.

Olen joskus seurannut kolme kautta 24-sarjaa, ja siinä terroristeilla oli bio- ja ydinaseita, eli terrorismin uhkaa Isomäki myös käsittelee asutuskeskuksissa. Hänen mukaansa ydinasevaltioita oli yhdeksän, eli viisi ensimmäistä olisivat saaneet neljä seuraajaa. Isomäki puhuu paljon ydinjäteriskeistä aseiden raaka-aine- asiassa.

Tämä on teos, joka kannattaa yleissivistyksen vuoksi lukea, tai vastaava. Luultavasti tämä ei ole koko totuus, mutta joku osa sitä. Samalla kannattaa tutustua Suomen olemassa oleviin voimalaitoksiin hiili- ja ydinvoimaloihin, ja rakenteilla oleviin ja niiden ongelmiin, ja siihen kuinka paljon tarvitsemme energiaa (tämänkin bloggaukseen tekemiseen). Durbanin sopimusta olisi myös syytä tutkiskella, hyvä sopimus ehkä, mutta miksi se ei koske kaikkia, niin kuin ei Kiotokaan. Omaa energian käyttöään voi tutkia ennen kuin arvostelee ketään toista. Dilemma on olemassa: tarvitsemme energiaa, eikä ongelmatonta energiaa ole.

Eräs asia pisti silmään. Risto Isomäki kertoi laittaneensa useasti sähköpostia STUK:n Jukka Laaksoselle, ja kertoi, mitä Laaksonen oli vastannut. Eli onko niin, että Isomäki on siinä asemassa, että pystyy käymään yksityisiä sähköpostikeskusteluja Laaksosen kanssa, ei kai jokainen saa eriteltyä vastausta.

--

Kirja on ostettu Akateemisesta kirjakaupasta.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Luin tämän teoksen joitain vuosia sitten, ja se oli hyvä, takakannessa ekologiseksi jännäriksi mainittu.
Kirja sitoo yhteen Atlantiksen tuhoutumisen eräät laivaonnettomuudet, metaanijään purkaukset, maapallon lämpötilan nousun, ikiroudan sulamisen, ja vielä pahempaa tapahtuu, mutta sankari Sergei ja sankaritar Amrita, he jäävät ratkomaan eloon jäämisen haasteita.

Sarasvatin hiekkaa on jaettu prologin ja epilogin lisäksi osiin joiden nimi on vettä ja hiekkaa, hiekkaa ja jäätä sekä jäätä ja vettä. Teoksen sankaripari on venäläinen ja intialainen.Teoksessa on selvästi suomalaisesta kirjoittajasta huolimatta  syklinen ajattelu, siitä mistä lähdetään sinne päädytään eli veteen. En aio paljastaa tietoisesti juonta tai ainakaan lopullisia käänteitä, mutta jos teosta haluaa tarkastella, selviää molemmista liikaa.

Sarasvatin hiekkaa etenee kerronnalla ja dialogilla. Sergei on selkeä päähenkilö ja muut Susan, Pierre, Kari Alanen ovat hänen tiedemiestovereitaan. Sarasvati on paikka Intiassa, missä kukoisti ja upposi Atlantis. Teoksessa valotetaan myös eri kansojen samanlaisia myyttejä vedenpaisumuksesta, joten lukija päättelee, on ollut veden paisumus. Vedenpaisumuksen uhat ovat uudestakin edessä siitä haetaan todisteita Grönlannista. Kirjan kiistattomista ekologisista ansiosta huolimatta, minusta tuntui jotenkin harrastelijamaiselta jotkut kohdat, esimerkiksi Kari Alasen pikkuroottorit tekemään lumisadetta, eli olemmeko ihmiskuntana yhtä aseettomia ilmastomuutoksen ja sen seurausten edessä, kuin Alanen tuulimyllyn kanssa, eli oliko tämä tietoinen valinta Isomäeltä. Hiilidioksidimäärän kasvu ilmakehässä lienee kiistaton tosiasia, ilmaston lämpeneminen lienee myös kiistatonta, kuten myös mannerjäitten sulaminen, eli jos auringon aktiivisuus ei pelasta meitä, niin ilmastoasialle ehkä pitäisi tehdä jotakin, ja varmasti yritetään, mutta riittääkö aika.

Sarasvatin hiekkaa luettuaan tietää riittikö aika Sergeillä ja Amritalla.

Kirjan ansioihin kuuluvat ekologisen näkökulman esittely ja käsittely, ilmastomuutosten historiallisuus, metaanipurkaukset, jääjärvien käyttäytyminen, jään ja veden heijastumat, energiaongelmien esille tuonti sekä hiilivoiman ja ydinvoiman suhteen sekä tsunamitietoisuuden nosto. Teoksen nais-mies -parit ja heidän historiansa tuonti oli hieman keinotekoista tämän ison kriisikuvion rinnalla, joskin pääpari varmasti ansaitsi toisensa. Vedenalaisia laitteita ja ympäristöä kuvattiin hyvin, mutta teoksessa kaikki kriisit linkitettiin kaikkiin kriiseihin ja siitähän kriisi syntyi.

Myöskin näitä vaihtoehtoja tuotiin esille, oli tuulimyllyä, ja leväproduktiota, ja tuotiin esille jäävuoriongelmaa, tsunamisarjaa, ydinpolttoaineen ”palamista” ja linkitettiin Tsernobylistä alkaen kaikki yhteen nippuun, niin kuin kuuluukin, mutta ei ehkä se ole yhden kirjan tehtävä eikä kahdenkaan. Teoksen sanoma ekologisen näkökulman lisäksi on kulttuurinen. Sergein verkosto on kansainvälinen, sitä yhdistää tietämys ja huoli Telluksen tilasta. Kirjassa myös tuodaan ilmi, että on sitä osattu ennenkin korkeakulttuuria rakentaa, ja on niitä muitakin ihmisiä kuin eurooppalaiset. Isoja mietteitä Isomäki!

Lukiessani teosta uudestaan luin viimeiset sivut ensin, eli Isomäen "varoitukset", teoksen luonnos on kirjoitettu vuonna 2003, kun Tapaninpäivän tsunami iskeytyi vuonna 2004, teos on julkaistu vuonna 2005. Teoksessa on paljon tsunameja, ja teoksessa varoitettiin rakentamasta ydinvoimaloita meren rannalle tsunamien armoille. Valitettavasti Fukushiman ydinvoimala vaurioitui maanjäristyksessä, ja sitä seuranneessa tsunamissa, ja tulipalossa vuonna 2011! eli siellä oli (ja on) tiukat paikat  ja ilmeisesti jonkun yksikön reaktorin ydin suli ja polttoaine altaassakin vesi kiehui pois kohtalokkaasti. Laitos oli rakennettu ilmeisesti miltei 40 vuotta sitten, eli monta laitosta on käynnissä ja osa ehkä luonnonvoimien armoilla meren rannalla ja mannerlaattojen reunallakin.

Ekologisilla kirjoilla on oma paikkaansa. Luin noin vuosi sitten teoksen Leggett, Jeremy Viimeiset pisarat: hupeneva öljy, lämpenevä ilmasto, jossa öljy-yhtiöiden entinen geologi antaa vähemmän mukavan vision. Oletettavaa on, mitä Leggett väittää, että halvan öljyn aika on ohi. Öljy kuitenkin poltetaan ehkä loppuun ja hiilidioksiditasot nousevat ja oletettavasti myös maapallon lämpötila nousee ja näitä peruuttamattomia prosesseja käynnistyy (mannerjäät sulavat, golfvirran virtaus muuttuu, metaania vapautuu, tai sitten auringon aktiivisuus voi pelastaa maan tai joku muu keksintö, aika näyttää). Tuntuu siltä, että ongelmatonta energiaa ei ole. Isomäen teoksessa Jumalan pikkusormi, joka minulla on lukemattomien pinossa, asiaa fiktion voimin tarkastellaan. Luen sen varmasti viimeistään ensi talvena.

Tämän postauksen tarkoituksena ei ole sanoa asiaan viimeistä sanaa, vaan kannattaa lukea Sarasvatin hiekkaa, tai muita ekologisia teoksia, jos asia kiinnostaa. On hienoa olla suomalainen, koska Isomäen kirjoja on käännetty muille kielille, myös joissain Ilkka Remeksen teoksissa tuodaan tätä "ekologista" näkökulmaa esille.

Kirjan kansi ja nimi viittaavat Intiaan, molemmat ovat hieman harhaanjohtavia, vaikka Intiassa sukellusveneellä uponneita kaupunkeja kartoitetaankin.