Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia, Siltala 2023, sivumäärä 237.

Sirpa Kähkönen (s. 1964) voitti kaunokirjallisuuden vuoden 2023 Finlandia-palkinnon tällä teoksella 36 uurnaa, väärässä olemisen historia.

Sirpa Kähkösen kirjan lähtökohta: Äiti on kuollut ja hänen uurnansa laitetaan sukuhautaan, jossa hänen piti olla viimeinen, mutta hautaan mahtuu 36 uurnaa, usea on tyhjä. Sen vuoksi mainittu 36 uurnaa viittaa tässä siihen, mitä esineitä tai asioita tytär haluaisi laittaa äidin mukaan. Teos kokonaisuudessaan käsittelee äidin (hankalaa) elämää ja miten se on heijastunut tyttäreen. Teoksessa tytär puhuu saatilla kuolleelle äidilleen ja Tuonen tyttärelle, muistelee omaa elämäänsä, lukee äitinsä päiväkirjaa, ja luotaa suvun tragedioihin.

Kähkönen on kirjoittanut aiemmin isoisänsä Tammisaari-ajasta teoksen Vihan ja rakkauden liekit ja Kansalaissodan jälkeisestä ajasta romaanin Graniittimies. Kähkösen Kuopio-sarja kertoo Tuomien suvusta, esikuvana lienee oma suku, sarja on yhdeksän osainen (tällä hetkellä): Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä, Hietakehto, Tankkien kesä,  Muistoruoho,  ja Vihreä sali. Samaa tapahtumaketjua tässäkin käsitellään, tytär kertaa isoisänsä Neuvostoliiton matkat, Tammisaaren kokemukset, sukunsa punatouhuilun seuraukset, jotka antoivat huonot lähtökohdat valkoisten rakentamaan yhteiskuntaan (Jokke: toisen maailmansodan jälkeen muuttui, Vuonna 1945 SKDL sai 49 kansanedustajaa, SKDL:llä oli vaalien jälkeen sisäministerin ja puolustusministerin salkku). Punataustan takia myös 1956 Yleislakosta puhutaan, vaikka se ei äitiä juuri koskettanut.

Kirjaa saa lukea varsin pitkään ennen kuin äidin elämän traagiset käännekohdat tulevat käsittelyyn. Kirjailija kertoo rakastaneensa äitiä, mutta luettelee monia asioita, mitkä ovat hankalia. Teos on hyvin henkilökohtainen, enkä avaa sitä lainkaan. Vaikka kirjailija muistelee äidin hankalaa elämää, niin teoksen päätapahtuma on minusta isoisän Tuomais Lassin kuolema 1971. Lassi oli kaksi kertaa poliittisena vankina Tammisaaressa, jälkimmäisellä kerralla 1930 luvulla yli kuusi vuotta simputettavana ja välillä pakkosyötetynä letkuilla, ja letkut menivät nenään elämän viime hetkillä. Letkut on yksi 36:sta esineestä, mitkä kirjailija "antaa" äitinsä mukaan. Lista alkaa villatakista, johon liittyy oma tarinansa, mukaan valikoituu konkreettisia käyttöesineitä, mutta myös isompiin tapahtumiin liittyviä asioita. Järjestelyveturi 346 on suurin ja tuhoavin esine. Kaikki tarinat käydään teoksessa läpi. Teoksen tunnelma tiivistyy ja tragediasta tihkuu kirjan traagiset teemat.

Äidin kuolemasta on vaikea kirjoittaa, ja isoisän, kirjan alku on minusta hyvin hapuilevaa, vasta noin puolessa välissä imeydyin tarinaan mukaan, mutta kannatti. Takakannessa lukee tiivistys "Rakkauden tunnustus kuolleelle äidille", ja tekstistä ilmenee, miksi kuolleiden kanssa on joskus helpompaa keskustella kuin elävien ja tunnustaa rakkautta.

Sirpa Kähkösen romaani  36 uurnaa, väärässä olemisen historia saattaa kertojan äidin hautaan, ja samalla pöyhitään kansalaissodan jälkimainingit suvulle, ja Suomen käymien sotien vaikutus perheisiin.

*****

Pidempi oppimäärä
Ensimmäinen ajatus oli, kun aloin lukea tätä, taas samaa velliä lämmitetään, mutta teos kasvoi sivu sivulta, ja varmasti ansaitsi tulla palkituksi Finlandialla. Niille, jotka ovat lukeneet Kähkösen tuotantoa, osa asioista on tuttuja, mutta osa hyvinkin uusia, vaiettuja asioita. Kerronta oikeastaan tyrehtyy isoisän kuolemaan, vaikka äidin alamäki kiihtyi tämän jälkeen. Pääpaino on äidin nuoruus ja nuori äitiys. Äidin lapsuutta varjosti sota, ja isän poissaolo, kuten koko ikäluokkaa! 1950-luvulla äiti kävi kansalaiskoulua, jonka jälkeen siirtyi 15-vuotiaana työelämään. Sekin oli tavallista tuolloin, jos ei pyrkinyt oppikouluun. Äiti meni kuitenkin onnettomuuden jälkeen Kauppakouluun, josta valmistui. Kähkönen ei kerro isästään (oikeastaan) mitään, pääpaino on äidissä, isovanhemmissa.

Teoksessa käsitellään epäonnistumisten periytymistä, ja latistavien maneerien periytymistä sukupolvelta toiselle, jotka konkretisoituvat myös kasvatuksessa "pennut pihalle". "Meijän vahinko"

Maneereita kirjoitetaan eri fonteilla, ja  minua se ärsytti, sen sijaan maneerit ovat hyvin valaisevia: Vaivainen kaikki kokee, välivouhka, on sitä muutkin joutuneet selviämään, kyllä se nyt pitää pois alta hoitaa, sen takia, että minä sanon niin, minkään tekijä, omapa on syys, vikapää, ylpistyis, itkupilli. Minusta tuttua tarinaa, eli sinusta ei ole minkään tekijä, eikä tule minkänkään tekijää ja moni muu valmis sanonta on ollut omankin kasvatuksen mantrana. Nykyisin on menty ääripäästä toiseen, lapsille ei saa tuottaa pettymyksiä, eikä edes sanoa mitään korjaavaa palautetta.

Kirjassa on kuitenkin todella hyvä toteamus: Kun on kirja kädessä, ei ole koskaan yksin. 

Nautinnollisia lukuhetkiä.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 

Sirpa Kähkönen: Hietakehto, Otava 2012, sivumäärä 336.

Sirpa Kähkösen (s.1964) Kuopio-sarjan romaani Hietakehto on kuudes osa Kuopio-sarjasta, joka valottaa punaisten Tuomien elämää. Hietakehtoa edeltävät välirauhan aikaa luotaava Jään ja tulen kevät sekä yhden päivän romaanit Lakanasiivet ja Neidonkenkä. Hietakehdon  jälkeen on ilmestynyt vuoteen 1968 sijoittuva  Tankkien kesä ja kesästä 1972 kertova Muistoruoho

Hietakehto sijoittuu jatkosodan aikaan vuoden 1943 elokuuhun, jolloin herrasväki asuu  Kallaveden saarilla olevissa kesähuviloissaan. Kelojen mökillä ovat lääkäri Johan Kelo ja hänen vaimonsa Selma, hänen tyttärensä Mikaela. Huvilalla on pahasti oireileva sotaorpo oppikoululainen Juho Tiihonen,  ja äitinsä hylkäämä 8-vuotias Charlotta, hänen "huoltajansa" Kalle Blomberg, ja Tuomet Anna ja hänen ja Lassin kaksoset Lilja ja Otto, Lassin sisar Hilda Tuomi, sekä Hertta Miettinen. Äärioikeistolainen liikemies ja toimittaja Ilmari Lehtivaara raskaana olevan flaamilaisvaimonsa Marieke Cendrix-Lehtivaaran kanssa ovat huvilallaan lähisaaressa. Marieken synnytys koittaa ...

Olen lukenut sarjaa sieltä täältä ja tämän kirjan ymmärtämiseksi olisi hyvä lukea sarjaa ilmestymisjärjestyksessä, sen verran erilaisia suhteita ja jännitteitä on ihmisten välillä. Lassi Tuomi oli sisällissodassa punaisten puolella, ja loikkasi Neuvostoliittoon, mutta palasi. Tässä teoksessa Lassi on komennettu uudelleen rintamalle nyt jatkosotaan, ja hän pääsee lomalle.

Saarille tulee ja lähtee henkilöitä. Mari Martiskainen on ollut ulkonaliikkumiskiellon aikana elokuvissa, ja lähetetty saareen lapsenpiiaksi, Arvi Hujasen äiti ajaa Arvin kodistaan, hän on korviaan myöten rakastunut. Mari lähtee Johan Kelon kanssa Kannakselle, jossa on Johan Kelon tytär Sirkka lavantaudissa. Arvi jää kesämökille, sillä naisten on turvatonta olla yksin. Ravintola Tatran omistaja Ensio Mertanen on liikkeellä toisen vaimonsa  Edithin kanssa, ja tuo sotalomalle päässeen Lassi Tuomen huvilalle. Lehtivaara uhkailee ja haukkuu Lassia kolminkertaiseksi petturiksi, ja kommunistiksi, mutta naiset saavat tilanteen lientymään, että Lassi pääsee tapaamaan Annaa.

Mikaela Kelo on britti Mulliganin lapsi, äitinsä Johan Kelon nykyinen vaimo Selma on ollut naimisissa Lehtivaaran kanssa mutta aiemmissa osissa tapaili Mulligania. Lehtivaaran ja Selman poika Jaakko on kuollut sodassa. Selma ja Johan ovat naimisissa.

Tämä teos minusta käsittelee sodasta kärsiviä lapsia. Juho Tiihonen Johan Kelon holhokki on sotaorpo. Juho Tiihosen isä on kuollut parantolassa. Juho oireilee todella pahasti. Hilda sanoo sivulla 185: "Nyt se on tuo poika tullu ihan hulluksi". Juhon kanssa sotaleikkejä savimiehillä leikkii mökille lähetetty äitinsä hylkäämä Charlotta, kahdeksan vuotias tyttö, joka ei ole vielä koulussa, mutta jota Hertta Miettinen opettaa. Charlotta on tanssijatar Mizzi Gansin lapsi. Charlotan isää ei tuoda ilmi, mutta Sirpa Kähkösen mukaan voi olla Kaarlo Torkkeli, klarinetisti. Kalle Blomberg, jonka hoivissa Charlotta on, on basisti. Blomberg suunnittelee muuttavansa Tukholmaan, mutta Charlotta ei halua lähteä.

Lehtivaara on käynyt Saksassa ja tietää että Saksaa on pommitettu, ja Stalingradin taistelu oli päättynyt Saksan totaaliseen tappioon. Lehtivaara on saksalaismielinen, ja on ilmeisesti tartuttanut fyyreri-ajatukset Juhoon, joka lukee saksalaisia lehtiä. Juho on tehnyt itselleen savimiehiä, joista yhtä Golem Argillanderia kantaa mukanaan ja puhuu tälle. Juho leikkii fyyrer-sotaa, pohtii Ukrainassa 1937 tapahtunutta Vinnytsjan joukkosurmaa, leikkii Hannibalin hyökkäystä, tuhoaa tavaroita, ja lopulta kaatuu ja ruhjoo päätään. Juhon kujanjuoksu jatkuu tästäkin. Tosin on muutama suvanto. Hän on ankeriasjahdissa Lehtivaaran kanssa. Ankerias pääsee karkuun, mutta Lehtivaara avautuu yllättävästi, ja puhuu miehenä olemisen vaikeudesta. Hän ehdottaa Juholle käytännön ammatteja, ja myös arkkitehtiä, joka Juhosta tuleekin.

Ensio puhuu Lassin kanssa, hänet on kutsuttu Valpon kuulusteluihin, ja haluaa aseesta eroon. Edith ja  Anna tulevat myös hyvin toimeen. 

Suhteiden kudelma saa uusia silmukoita, ja värityksiä, ja tässä pohditaan paljon lapsia, tyttöjen halua ja kykyä murtautua pois perinteisistä rooleista. Charlotta on kiinnostunut tähtitieteestä. Hän pystyy siinä kuin pojatkin. Yllättäen Tuomen lapset ovat ydinperheestä, mutta muiden perheet ovat vajaita tai uusioperheitä, Mikaela Kelo on avioton. 

Vaikka on kesä, ja ollaan Kallaveden äärellä, saarissa, niin taustalla on huolia, ja ollaan ahdistuneita, murheissaan tai pelätään. Lehtivaara on masentunut Saksan tilanteesta Hampurin pommituksesta, häämöttävästä tappiosta, osa pelkää Neuvostoliiton voittoa. Anna Tuomi pelkää tulevansa raskaaksi. Lassi Tuomi pelkää itseään, tai miten selviää rintamalla. 

Kerronnasta ja tekstistä
Sirpa Kähkösen kieli on kaunista ja hän vie välillä tarinan juonta eteenpäin, välillä kuvaa ympäristöä ja paneutuu Juhon ja Charlotan tekemisiin. Tässä kirjassa Kähkönen on mieltynyt sanaan paarustaa. Jopa leppäkerttu paarustaa. Moni pitää Kähkösen kielestä, josta seuraavaksi näyte: "Kiiltomadot sammuttivat valonsa, yön tuoksu haipui puutarhasta ja kasvimaa joi kiitollisena, ahneena. Sade rummutti, pellit hälisivät, vesitynnyri talon nurkalla polotti omaa kieltään. Sitten sen voima hapertui, pilvet alkoivat hajaantua, vielä kerran sade supisi katoilla, pyyhki maisemaa pehmeillä helmuksillaan ja oli poissa." s.257

Sirpa Kähkösen Hietakehto on hieno kirja.

Kirjan nimi Hietakehto -nimi tulee muuten Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen viimeisestä luvusta, kun Eeron vaimo Seunalan Anna laulaa lapselle.

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.

    ....

Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma».

Olen blogannut Kuopio-sarjan teoksista Jään ja tulen kevät, jossa eletään välirauhan aikaa sekä teoksesta Tankkien kesä, ja teoksesta Muistoruoho.

Tämän lisäksi olen blogannut Kähkosen teoksesta Vihan ja rakkauden liekit sekä  Graniittimies.

*****

Sirpa Kähkönen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2023 teoksella 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies, Otava, 2014, Seven-pokkari 2015, sivumäärä 334.

Sirpa Kähkösen Graniittimies piirtää herkin punaisin värein nuoren suomalaisen naisen ja hänen lähipiirinsä kohtalon Neuvosto-Venäjällä loikkarina 1920- ja 1930-luvulla. Kähkönen onnistuu vähäeleisesti tavoittamaan inhimillisyyden ja idealismin, ja sen hukkumisen raadolliseen realismiin. Kähkösen kaunis kieli pehmentää tarinan tylyyttä, Minun mielestäni Graniittimies on Kähkösen tuotannon paras.  (Bloggauksen lyhyt versio, alla oleva paljastaa enemmän kirjasta).

Sirpa Kähkösen Graniittimies alkaa kun Suomen Kansalaissotaan osallistuneet Ilja ja Klara kevättalvella 1922 loikkaavat rajan yli Suomesta Neuvosto-Venäjälle, Iljan päästyä vankileiriltä. He kokevat että heillä ei ole sijaa Suomessa ja haluavat paikkaan, missä työläinen saa elää vapaana. Ilja ja Klara  pääsevät sisälle Petrogradin (Pietarin)  toveripiiriin. Sirkuksessa esiintyvä Tom Velikanovits Mehr tarjoaa apuaan sairastuneelle Klaralle, ja ystävyys alkaa. Tom on muuttanut Viipurista, Tomin apulaisena on 16-vuotias tyttö Shura, jonka isä on klovni Massimo Rastrelli oikealta nimeltä Osip Solovei.

Ilja paneutuu ruumiillisiin korjaustöihin, konemestari kun oli ja menee insinöörioppiin ja hän uppoaa puna-aatteen teoriaan ja Klara, joka menettää odottamansa lapsen jää yksin.  Klara ystävystyy Suomesta loikanneen, lapsensa jättäneen Suomeen jättäneen Jelenan kanssa. Jelena haaveilee kauniista vaatteista ja mallin urasta. Tom lahjoittaa Klaralle, Jelenalle ja Iljalle vapaalippuja sirkukseen, ja he pääsevät näkemään sirkuslaisten juhlia, jossa samppanja virtaa ja kaviaaria kuluu.

Venäjällä Lenin kuolee, Petrograd muuttuu Leningradiksi, Ilja liittyy NKP:hen. Klara, joka pohtii sosialismin ja kommunismin ydintä, menettää lapsen, ja pohtii aatteen oikeutusta. Klara liittyy mukaan katulapsityöhön. Kaupungissa elää paljon hyväksikäytettyjä lapsia. Klara adoptoi tytön ja pojan Dunjan ja Genjan. Klaran toveripiiri rakentaa elämäänsä. Jelena menee naimisiin Henrik Gustafssonin kanssa. Tom joutuu onnettomuuteen,ja jättää sirkuksen, hän on selviytyjä ja politikoi. Klaran ja Iljan välit kiristyvät. Ilja on tyly myös pikkuveljelleen Lavrille, joka käy upseerikurssia. Lavr katoaa. ...

Kirja on kauniisti kirjoitettu, arkisista tapahtumista tulee sosiaalista ja sosialistista elämää. Aatteesta varsinkin Ilja paasaa, muut vähemmän....

Kirja on lopulta hyvin raadollinen. Ihmisiä vangitaan ja vuonna1935 alkavat puhdistukset ja ilmiannot, kuulustelut ovat arkipäivää. Varsin yllättävät henkilöt ovat tunnustaneet omia mutta varsinkin muiden syntejä (joita nämä useimmiten ei ole tehneet), leirikomennuksia sataa, ja teloituksiakin on....

Kommunistinen neuvostojärjestelmä rappeutui ja raaistui, sama käy pienten ihmisten kanssa. Lopussa avataan mitä todellisuudessa tapahtui. Alussa Klara on minäkertojana, hän näkee ihmiset hyvinä. Hänellä ei ole ollut kykyä nähdä tosiasioita, ja arvata rappeutuneisuuden määrää.

Kirjan teho on sen kauniissa kielessä ja vähäeleisyydessä. Ihmiset jotka lähtivät parantamaan maailmaa, eliminoitiin suurelta osin. Järjestelmä vinksahti utopiasta dystopiaksi, mutta usea ihminen oli alusta alkaen rappiolla irstaillen ja porsastellen, mitä Klaran minäkerronnasta ei voi suoraan päätellä. Teos on jaettu neljään osaan, ja kerrontatyyli muuttuu.

Pohdin, että loikkarin asema ei ole kehuttava. Vanhaan ei ole helppo palata. Lavr uskalsi lähteä takaisin. Muut joutuivat katkomaan siteet kotimaahan, mutta kestämään epäilyn ja vainon. Helsingin Sanomien mukaan "Suomalaisten kommunistien suureksi onnettomuudeksi koituivat 1930-luvun Stalinin puhdistukset, joissa arvioidaan likvidoidun kansanvihollisena jopa 20 000 suomalaista". Stalinin vainoista  on Wikipedian artikkeli TÄÄLLÄ.

Graniittimiehestä ovat bloganneet
Kirsi Kirjanurkassaan  NÄIN
Jaana Toisen tähden alla  NÄIN
Ennen ja nyt, Jaana NÄIN
Essi-Elina  NÄIN.

Sirpa Kähkönen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2023 teoksella 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

Olen itse blogannut Kähkosen Kuopio-sarjasta
Vihan ja rakkauden liekit.
Jään ja tulen kevät,
Tankkien kesä
Muistoruoho

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho, Otava 2019, sivumäärä 348.

Sirpa Kähkösen (s.1964) Kuopio-sarjan romaani Muistoruoho jatkaa Tankkien kesästä Anna Tuomen  ja hänen lähipiirinsä tarinaa ja nyt eletään kesää 1972, jolloin Vietnamin sodan kauhut näkyvät televisiossa.

Anna Tuomi on jäänyt leskeksi Lassin kuoltua. Anna asuu kerrostalossa, ja Helvi on hänen tukenaan. Anna suree miestään, ja Helvi on rakastunut.  Kolmannelle luokalle menevä Hilla pitää isoäitinsä seurasta, vanhemmilla ei ole aikaa Hillalle, ja Hilla asuu Annan luona. Hilla osallistuu ensi kertaa pioneerien kesäleirille ja saa siellä pioneerikasvatusta, ja ystävän:

Ida, joka on Hillan toinen isoäideistä, asuu Siirin kanssa. He ovat lapsuuden ystäviä Sortavalasta ja hiljalleen paljastuu Idan nuoruuden salaisuus ja elämän riippakivi.

Helvi Martiskainen tukee Annaa leskeydessä ja samalla Helvi on löytänyt kypsän iän rakkauden, josta hänen tyttärensä Mari on joko mustasukkainen tai kateellinen. Marin Tankkien kesänä alkuunsa saanut lapsi Sole leikkii Hillan kanssa.

Kähkönen vie tarinaa eteenpäin, kirjallinen ote on kevyt ja luotaa paljon menneisyyteen.

Minulle kirjan suurin anti oli tutustua tuon ajan (minulle outoihin) ilmiöihin. Hillan mukana tutustutaan pioneerileiriin, ja sen arkeen. Olen itse ollut aktiivi partiolainen, ja pioneerileirilläkin nukuttiin teltassa, mutta jo lipunnostossa nostettiin Suomen lipun lisäksi myös punalippu. Pioneereilla tuntuu olevan oma hierarkia: "Toveri kylänvastaava pioneeri. Teltta kipinät valmiina ruokailuun. Vahvuus viisi". s.214

Hilla puhuu myös spiketspanista, jota käytetään kumihanskojen kanssa. Kyse on Spic & Span puhdistusjauheesta, jota laitetaan veteen. Lisäksi tuolloin Ajax on räjäyttänyt lian pois ainakin mainoksessa. Bensaa tankataan Gulf-bensa-asemasta, Idan ja Siirin muistoissa palataan  Sortavalaan ja Laatokan rannoille, ja jatkosodan aikaiseen Sortavalan Seurahuoneelle

Lukijana samastuin ehkä eniten on herkän Hillan asemaan. Nuori Hilla suree myös syvästi ukkinsa Lassin kuolemaa, vaikka ei sitä näytäkään. Hän myös ahdistuu Vietnamin sodasta, ja pyrkii aikuisena turvaamaan maailmanrauhaa. Anna pohtii Lassia, ja hänen puna-aatteen värittämää elämäänsä.

Kirjan nimi Muistoruoho tulee kasvista thymus serpyllum, jota kirjassa nimetään ajuruohoksi.  Netissä puhutaan Kangasajuruohosta, jota on käytetty rohtona, ja yskänlääkkeenä, ja morsiamen houkutteluun.

Olen blogannut Kuopio-sarjan teoksista Jään ja tulen kevät, jossa eletään välirauhan aikaa, jatkosodan kesää kuvaava Hietakehto sekä yllä mainittu Tankkien kesä, joka päätti Prahan kevään. Tämän lisäksi olen blogannut Kähkosen teoksesta Vihan ja rakkauden liekit. 

Sirpa Kähkösen paras teos on minusta Graniittimies.
*****
Sirpa Kähkönen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2023 teoksella 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä, Otava 2016, sivumäärä 412.

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on seitsemäs osa hänen Kuopio-sarjastaan. Tarina alkaa lauantaina 17.8.1968 Hertta Miettisen pienistä hautajaisista, jonne saapuu Helsingistä sotaorpo ja lääkäri Johan Kelon kasvattipoika arkkitehti Juho Tiihonen. Hautajaisissa ovat myös kätilö ja aviotonta lasta odottava Mari  Martiskainen ja hänen äitinsä Helvi, Hilda Tuomi ja hänen saattajanaan Stella Mertanen.

Tapahtuma-aika on viikko alkaen lauantaista 17.8.1968 eli viisikymmentä vuotta sitten. Viikkoon osuu Tsekkoslovakian miehitys 21.8.1968. Tarina etenee ja kertojan vuoro vaihtuu jatkuvasti, kertojia on toistakymmentä. Juho Tiihonen on ehkä eniten äänessä, mutta vuoro vaihtuu useasti ja eräät elottomat esineet, ja pihapuutkin saavat suunvuoron. Kertojat tarkkailevat nykytilaa, ja ehkä pohtivat tulevaisuuttakin, mutta päähuomio on omissa ratkaisuissaan.

Juho Tiihonen palaa kotikaupunkiinsa, ja katselee myös miljöötä. Hänen kasvatti-isänsä lääkäri Johan Kelo pohtii paljon parisuhderatkaisuja. Tuomien perhe on keskiössä. Hilda  ja hänen veljensä kommunisti Lassi Tuomi ja hänen aatetoveri Eino Tiikkainen. Lassi Tuomi ja Eino Tiikkainen ovat joutuneet istumaan vankeudessa Tammisaaressa aatteensa vuoksi 1930-luvulla, ja vankeus on jättänyt jälkensä. Lassin luona on hänen tyttärentyttärensä Hilla, joka on eloisa ja viisas lapsi, ja jonka kanssa Lassi viihtyy. Lassi on hyvä isoisä, mutta vankila-ajat ovat jättäneet jälkensä, mutta myös käynnit Neuvostoliitossa aiheuttaa välillisesti stressiä. Lassi vatsa reistalee, ehkä jo lopullisesti. Myös Johan Kelon vapina viittaa Parkinsonin tautiin. Liikemies Ensio Mertasella on terveysongelmia ja pohtii Ruotsiin muuttanutta tytärtään Ullaa. Eino on Stellan isä, ja hänen vaimonsa on Edith. Hilda Tuomi pohtii veljiensä kohtaloa itärajan takana. Lassi, joka on ollutkin itarajan takana, miettii vankeusaikaansa, ja muuta punatoimintaansa.

Viikon aikana Tsekkoslovakiassa tilanne kärjistyy ja "Varsovan liiton tankit ylittävät Tsekkoslovakian rajan". Kaikki luultavasti tietävät kenen tankkeja loppujen lopuksi ne olivat, tai kenen käskystä raja ylitettiin. Lassi on kirjan henkilöistä varmastikin ainoa, joka on uskollinen Neuvostoliitolle, ja on varmasti sitä mieltä, että Prahan keväässä ylitettiin raja, jonka takia rajan ylitti neuvostoarmeija. TV-uutisista vyöryy olohuoneisiin myös Biafran lasten hätä, joka järkyttää. Varsovan liiton ratkaisukin säikäyttää, ja joukolla pohditaan Ruotsiin muuttoa, ja kaksi sinne lähteekin.

Kirjan suurin anti on kuitenkin henkilöiden pohdiskelut. Mari Martiskainen pohtii lasta ja sen syntyä, ja häpeääkin. Mari, Juho, Stella tuntevat rakkautta, ja haluaisivat saada sitä. Stella on edelleen ihastunut Juhoon, joka taas on ihastunut Saaralottaan (Charlottaan), joka on lähtenyt Saksaan äitinsä kanssa. Mari taas tuntee vetoa Arvi Hujaseen, joka asuu Eskilstunassa ja on perheellinen, mutta on käynyt hieman aiemmin Kuopiossa. Lääkäri Johan Kelo taas pohtii Mizziä, Charlottan strippariäitiä.

Ihmisten välillä on myös kitkaa. Toimittaja Ilmari Lehtivaara, jolla oli sodan aikana natsisympatioita, kostaa nyt kynällä, vaikka Johan Kelo on hänet itsemurhayrityksen jälkeen saanut kuiville.

Hilla edustaa nuoruutta. Hänen asenteensa on avoin ja ihmettelevä. Hänen suhteensa Lassiin on myös kuvattu hyväksi. Suhteessa on paljon lämpöä ja herkkyyttä. Lassin tarinassa on paljon samaa kuin Kähkosen teoksessa Vihan ja rakkauden liekit. Olen blogannut Kuopio-sarjan teoksesta Jään ja tulen kevät, jossa eletään välirauhan aikaa sekä jatkosodan aikaisia kesäpäiviä tarkasteleva Hietakehto. Tannkien kesä jälkeen ilmestyi Muistoruoho.

Kirjasarjan lukeneille tässä on varmasti selityksiä, päätepisteitä ja nostalgiaa,. Stella kerää muistoja ääninauhoille. Kuopio ja koko Suomi on muuttumassa, vanhoja taloja jyrätään, uusia rakennetaan.

Tankkien kesästä ovat bloganneet myös  Arja, ja Liisa.

Sirpa Kähkönen (s.1964) on kirjoittanut Tankkien kesästä hyvän päättöosan Kuopio-sarjaan, mutta voihan tarinaa vielä jatkaa Hilla on nuori, Mari on saamassa lasta. Menevätkö Stella ja Juho tahoillaan avioon?
*****
Sirpa Kähkösen paras teos on minusta Graniittimies.

Sirpa Kähkönen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2023 teoksella 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät, Otava 2004, Seven-pokkari 2008. sivumäärä 382.

Sain Sirpa Kähkösen Jään  ja tulen kevät luettavakseni. Se on seitsenosaisen Kuopio-sarjan kolmas osa, ja kertoo välirauhan 1940 - 1941 ajasta, jota leimasi Euroopassa riehuva sota. Suomessa vallitsi elintarvikepula ja epävarmuus, mutta toisaalta kansallinen eheytyminen ja kansallisuhon nousu.

Kirjaa ja sarjaa on kehuttu. Sirpa Kähkönen kertoo omilla webbisivuillaan: "Synnyin Kuopiossa perheeseen ja sukuun, joita 1900-luvun historia oli koetellut ankarasti. Toinen maailmansota ja sitä edeltänyt Suomen sisällissota olivat haavoittaneet sukulaisiani ja jättäneet jälkeensä raskasta hiljaisuutta ja puhumattomia sanoja". Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit kertoo 1930-luvun Tammisaaren vankilasta oman isoisänsä kokemusten kautta.

Jään ja tulen keväässä eletään siis välirauhan aikaa Kuopiossa. Anna Tuomi siivoaa herrasväkien asuntoa. Hänen miehensä Lassi Tuomi on ollut vankilassa ja rintamallakin, mutta nyt hän on kotona. Parilla on pieniä lapsia. Hilda Tuomi, Lassin sisar pyykkää. Kirja käynnistyy verkkaisesti, joskin heti alussa tarjoilija Helvi Martiskainen ryöstetään työvuoron jälkeen, ja hänen kukkaronsa varastetaan. Helvi joutuu myöhemmin sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi, ja hänen tyttärensä Mari majoitetaan Tuomen perheeseen. Mari on samanikäinen kuin sotaorpo Juho Tiihonen, joka tutustuu Arvi Hujaseen.

Oikeastaan pääsin kirjan huumoriin ja tunnelmaan sisälle vasta sian teurastuksen yhteydessä, jonka kuvaus alkaa sivulta 113: "Pihalla seisoivat lahtarin rattaat ja liiterissä kiljui sika". Huomautettakoon, että olen ollut läsnä sian teurastuksessa maatalossa, joten miellyttävästä tapauksesta ei ole kyse, mutta jo sana lahtari on tässä  yhteydessä monimerkityksellinen. Punainen Lassi on puhunut yleisen ilmapiirin muuttumisesta, ja isänmaallisuuden noususta, ja talvisota on hitsannut kansan rivejä yhteen. Lassi on lusinut kommunistina kymmenisen vuotta, ja takaraivossa on varmasti lahtariviha, tämä lahtari on kuitenkin työläinen. Sika pääsee puremaan lahtaria, ja isokokoinen talvisodan vapaaehtoinen englantilainen Michael Mulligan pyydetään apuun. Lopulta sika on hengetön, ja se tuodaan sisälle. "Keittiössä oli verenhuuruinen ilmapiiri. Kalle oli palannut siististi paloiteltuna ja palat säkkikankaisiin käärittynä"  s.119. Sialla on tosiaan ollut nimi Kalle. Sika-Kallesta käytetään hyödyksi, veri, sisäelimet, ja siitä tehdään lisäksi makkaraa. Sivulla 122 Anna kehottaa "maistelkaapa tätä mahhoo". Seuraavalla sivulla "Hilda nosti pehmenneen sianpään kattilasta, laski sen pöydälle ja alkoi kuoria nahkaa sen päältä levyinä". s.123. Tämän tapahtuman jälkeen lukeminen sujui kuin lentäen, henkilöt kirjassa ovat hyvin eläviä ja inhimillisiä.

Anna siivoaa Lehtivaaroilla. Rouva Lehtivaara käy Tuomilla kylässä ja näkee Mulliganin ja apteekkarin kaupantekoa. Mulligan vierailee usein rouva Lehtivaaran luona. Toimittaja Lehtivaara puolestaan tapailee Katria.

Lassi Tuomi on siis on kova kommunisti, ja ollut vankilassa monia vuosia Tammisaaressa, mutta nyt hän on ollut sodassa, vaikka muut toverit  ovat olleet turvasäilössä. Hilda ja Lassi puhuvat taustastaan, yksityisomistuksesta ja Neuvostoliitosta jäällä rysiä kokiessa. Pohjana on varmasti aiemmin kuvatut tapaukset, mutta osa perheestä on mennyt Neuvostoliittoon, ja kadonnut siellä (tapahtunut varmastikin aiemmissa osissa).

Hildan ja Lassin yhteenoton vuoksi Hilda ottaa ensi askeleita pois proletariaatista, hän ostaa mankelin, ja aikoo muuttaa mankelin viereen asumaan. Anna ei tiedä sisarusten Lassin ja Hildan välirikon syystä, mutta tajuaa, että tämä on seurausta rysäreissusta, jonka jälkeen Hilda oli ollut influenssassa. Herrahissiin on pääsemässä myös Juho, joka käy oppikoulua.

Helvi Martiskainen pääsee sairaalasta, ja ottaa Mari hoteisiinsa, ja asustaa Hyvösillä. Evakon asema on hankala, eikä se ollut helppo Sortavalassa "äpärä-asian" vuoksi. Helvi oli pääsemässä hyviin asemiin Sortavalassa päätarjoilijaksi, kun lähtö koitti. Helvi pestautuu ravintola Tatraan päätarjoilijaksi. Kun keittiöapulainen saa häkämyrkytyksen, hän ehdottaa tilalle Annaa. Lassi on ollut jäätöissä, jotka ovat kuitenkin loppuneet. Anna ei alkuun haluaisi töihin ravintolaan, mutta rahan takia on pakko. Työ ei kuitenkaan ole mitenkään epämiellyttävää, ja välillä Anna pääsee sairastapausten vuoksi pois juureksia kuorimasta saliin tarjoilijaksi. Menneisyys on kuitenkin Kuopiossa läsnä, Ohranan mies kerää tietoja kommunistista ja tämän vaimosta, Annalle yllätys on se että tietoja antaa hänestä ja Lassista Helvi ja vain hienojen sukkien vuoksi. Helvillä on omat riidat Marin kanssa. Mulliganin vierailut rouva Lehtovaaran tykönä on havaittu, ja miestä epäillään vakoilijaksi. Hilda hoitaa lapset, ja Anna ja Lassi saavat laatu- tai peräti lakana-aikaa kahdestaan.

Sota jatkuu Euroopassa, Saksan liput liehuvat Suomessa yhä enemmän. Uho on nousemassa, ja Helvi haluaa Sortavalaan.

Jäät lähtevät viimein, ja silloin ruumis pulpahtaa pintaan, kyse oli Helvin ryöstäjästä. Helvi saa kolikkokukkaronsa takaisin, mutta siihen on sullottu myös seteleitä. Helvi antaa kolikot ja setelitupon Hildalle, Marin elatukseen, Helvi lähtee Sortavalaan, Marin hän jättää Kuopioon.

Hilda Tuomi on pikkuporvari oman mankelin omistaja, ja sen hän sisimmässään tajuaa: "Minä oon sittenkii porvari"  s. 378. Tämä on kuvattu myös Hectorin kappaleessa Liisa Pien: "i-piste uuteen porvariin". Anna jää hoitamaan lapsia ja anoppia, kun Lassi joutuu taas rintamalle, jatkosota on alkanut.

Sirpa Kähkönen on loihtinut hyvän ajan ja elämän kuvauksen Jään ja tulen keväässä.
****
Anna lukee Minna Canthin Työmiehen vaimoa, jonka lieromainen Risto ei ole työmies vaan työtä tekemätön juoppo. Kaiken kaikkiaan ajankuvasta tuli mieleen Väinö Riikkilän kirjat. Väinö Riikkilä (1906 - 1969) Pertsassa ja Kilussa on samaa kuin Juhossa ja Arvissa, jotka ovat tässä sivuhenkilöitä. Pertsan perhe on työläisperhe, ja heillä on pula rahasta, heillä on sika ...

*****
Olen blogannut Kähkosen teoksista
Vihan ja rakkauden liekit.
Jään ja tulen kevät,

Hietakehto
Tankkien kesä
Muistoruoho
Sirpa Kähkösen paras teos on minusta Graniittimies. Sirpa Kähkönen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2023 teoksella 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit, Kohtalona 1930-luvun Suomi, Otava 2010, sivumäärä 287.

Sirpa Kähkönen kirjoittaa isoisänsä tarinaa tai paremminkin kirjoittaa tarinaa isoisän elämän kipupisteistä.  Kähkösen isoisä kuoli vuonna 1971 ja isoäiti poltti hänen paperinsa vuonna 1972. Kähkösen teksti lähtee tästä polttotapahtumasta ja palaa Kuopioon isoisän syntymään ja nuoruuteen vuosisadan alkuvuosille ja kansalaissodan seuraamuksiin perheessä. Isoisän kaksi veljeä saivat minusta varsin korkeat tuomiot varsin lyhyestä osallistumisestaan kapinan alkuvaiheissa. Myöhemmin veljet siirtyivät itärajan taakse ja kuolivat vainoissa 1930-luvulla, kuten isoisän tyttöystäväkin, jonka tarinaa sivutaan myös teoksessa.

Tässä blogissa ei kirjoiteta sivullisten henkilötietoja, mutta aika hyvä käsityksen saa tästä Agricola-kirjojen linkistä, siellä on isoisän koko nimi ja elinaika  ja aika pitkä arviointi. Laitan bloggauksen alle linkkejä wikipediaan henkilöiden osalta.

Tämä bloggaus kertoo tästä kirjasta ja kirja perustuu historiaan, jota ei enää voida muuttaa, omaa tulkintaa tosin voi aina muuttaa ja omaa tietoisuuttaan lisätä.

Veljessodan ja asepalveluksen jälkeen isoisä suorittaa rajan takana punaupseerikurssin, mutta palaa Suomeen ja joutuu kahdesti vankilaan osallistumisestaam kommunistien toimintaan tai ensimmäinen tuomio tuli punaupseerikurssin käymisestä. Toisen vankeustuomion aikana isoisä oli naimisissa, vaimo ei ollut osallisena kommunistien toiminnassa, mutta joutui kärsimään sekä suoraan miehensä vankeustuomiosta, että myös välillisesti syrjintänä. Toisen vankeustuomion aikana ollut nälkälakko romahdutti terveyttä, mutta isoisä osallistui rajavartijana jatkosotaan ja vielä Lapin sotaan. Sotien jälkeen hän oli kova kommunisti, hermostunut isä, ymmärtämätön aviomies, mutta lämmin ja hyvä isoisä, jonka vuoksi varmastikin tämä kirja on syntynyt.

Historian faktoja ei voi muuttaa, mutta on hyvä tuoda eri näkökantoja esille. Vapaussodan voiton jälkeen punaisia suljettiin vankilaan ja teloitettiin, (olisiko päinvastaisessa tilanteessa toimittu toisin ?). Presidentti K.J Ståhlbergin aikana saatiin tuomioita kohtuullistetuksi ja oli armahduksia, mutta 1920-luvun lopulla ja etenkin 1930-luvun alussa tilanne kiristyi uudestaan. Kirjassakin puhutaan presidentti Ståhlbergin kyydityksestä (14.10.1930) , joka päättyi onneksi jo Joensuuhun. Minusta teko oli erityisen väärä ja siitä langetettiin tuomiot, kyyditystapahtumaan joutui myös presidentin vaimo Ester, mikä oli minusta erittäin raskauttava asianhaara.

Kähkösen kirja tuo esiin myös tämän jännitteen. Kyydityksistä ja muusta vastaavasta laittomasta toiminnasta saadut tuomiot verrattuna tuomiot  kommunistien toiminnasta. SKP oli laiton järjestö, se toimi ulkomailla, pääosin, oli perustettu Moskovassa 1918. Oletettavasti sen tarkoitus ei ollut rauhanomainen, vaan vallankumouksellinen. Nykyisinkin rikoslaissa ovat luvut  12 Maanpetosrikoksista, luku 13 Valtionpetosrikoksista sekä 14 Rikoksista poliittisia oikeuksia vastaan.

Poliittiset vangit sijoitettiin Tammisaaren vankilaan, jossa oli ollut runsaasti punavankeja hävityn kansalaissodan jälkeen. Sisällissodan jälkeen punavankien kuolleisuus oli  todella suurta, eikä laitoksen maine varmasti ollut hyvä. Toisaalta varsinkin alkuvaiheissa poliittisten punavankien olot olivat varsin hyvät, jokainen ymmärtää, että vankeuden pahin seuraamus on vapauden ja itsemääräämisoikeuden menettäminen. Eräät piirit pitivät vankien oloja  liian hyvänä.

Kähkösen kerronta Tammisaaren pakkotyölaitoksen arjesta ja vankien, vartijoiden, lääkärien ja hoitajien toiminnasta on kirjan parasta antia. Vangit ovat ihmisiä ja se velvoittaa demokraattisen sivistysvaltion kohtelemaan vankeja  tavalla, joka ylittää tietyt sovitut standardit. Tammisaaren olot muodostuivat silmätikuksi Lapuan liikkeen aikana. Puhuttiin Tammisaaren yliopistosta. Olot kiristyivät ja nälkälakkoja vankilassa oli kaksi vuosina 1929 ja 1933. Vuoden 1933 nälkälakossa kuoli  viisi vankia, ja siihen osallistui enemmistö kuudestasadasta vangista eli 374. Kähkösen neutraalisti kirjoittamat pakkoruokintajutut olivat minusta varsin kuvottavia, ne ovat kuitenkin oikeasti tapahtuneet ja nälkälakkolaiset ovat tämän kokeneet, myös Kähkösen isoisä, jonka vatsavaivat lienevät olleet nälkälakon aiheuttamia.

Sirpa Kähkösen kirjan nimi on vihan ja rakkauden liekit. Minusta vihaa oli kansalaissodassa, ja sen jälkeen ja vankilassakin. Sitä ei minusta erityisemmin tuoda teoksessa esille, eikä minusta oikein rakkauttakaan. Minusta parasta antia ovat selvitykset vankien kommunikointitavoista, parin vangin keskinäisestä rakkaussuhteesta, erään vastarannan kiisken tarina, sekä Mary Pekkalan tarina. Mary Pekkala, joka oli Eino Pekkalan brittiläinen maorilaista sukujuurta omaava vaimo, oli syntyään rikkaasta suvusta. Mary Pekkala perusti Vankien Apu -järjestön ja toimi konflikteissa vankien apuna, hän muun muassa vetosi presidenttiin.

Minusta monet vankeustuomion saaneet olivat varsin pikkutekijöitä. Vankila on näiden kannalta päästänyt tiettyihin piireihin ja katkeroittanut. Toisaalta jokainen voi aina pohtia toisia vaihtoehtoja. Nämä ovat kirjoja, jotka kertovat ihmisten hukkumisesta ja kärsimisestä historian ja aatteiden rattaissa. Vaikka veljessodasta on kulunut pian sata vuotta ja toisesta maailmansodasta 70 vuotta, arvet ovat näkyvillä ja ovat olemassa. Suomi on onneksi nykyisin kaikkien Suomi, eli tämäntyyppisestä vastakkainasettelusta ollaan päästy eroon. Mikään ei ole itsestään selvyys, demokratian, ihmisoikeuksien, ja vapauden ideaaleja on puolustettava ja ihmisten perusoikeuksia, kuten sananvapautta on kunnioitettava. Suomessa ymmärretään hyvin, että miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, ja rasismi on kielletty. Viimeaikoina minusta on alkanut tuntua, että ei hyväksytä erilaisia mielipiteitä ja on alettu "arvostelemaan" , "sorsimaan" ja "karttamaan" täysin laillisten mielipiteiden perusteella. Suomessa on mielipiteen vapaus, eli tämä mielipide on lausuttu mielipiteen vapauden piirissä.

Parhaimmat teoksen osat käsittelevät Tammisaaren pakkotyölaitosta ja Mary Pekkalaa, ei Kähkösen isoisää, joka tosin oli 1930-luvulla pakkotyölaitoksessa 6,5 vuotta mutta Kähkönen on tämän kirjan osion käsitellyt ilman isoisän omia kokemuksia.

Kähkösen kirja olisi minusta ollut parempi ilman turhia rönsyjä:
Tolstoin Anna Kareninassa Pietari oli yksi henkilöhahmoista ... s.39, minusta ei ollut, mutta se oli kylläkin Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa, minusta tämän pohtiminen on turha rönsy.

Minusta myös Ekenäs ja Tammisaari -vertailu oli varsin turhaa ja Helene Schjerbeckin ymppääminen teokseen oli aivan turhaa, sivulla 52 lukee mm "Schjerfbeck oudoksui kaupungissa (Tammisaaressa siis!) vallinnutta vapaakirkollisuutta". Tämä on yksi kirjan monista turhista rönsyistä

Jaana on blogissaan Toisen tähden alla blogannut näin.

Lauri Tuomaisesta kiinnostunut voi lukea Kansan uutisten arvion täältä

Eino Pekkalasta wikipediassa täällä ja viitataan hänen vaimoonsa Mary Pekkalaan, alkuperäiseltä nimeltä Mary Moorhouse.

Tammisaaren vankileiristä, pakkotyölaitoksesta ja "yliopistosta" ja nälkälakoista wikipediassa täällä, lähteeksi on merkitty myös tämä kirja.

*****
Sirpa Kähkönen (s.1964) on kirjailija, mutta hän on myös tietokirjailija. Tämä teos perustuu sekä arkistolähteisiin että Kähkösen isoisän kirjalliseen jäämistöön (lähde: teoksen takalieve).

Sirpa Kähkönen on tunnettu etenkin Kuopio-sarjastaan. En ole lukenut kyseistä sarjaa, mutta Sirpa Kähkönen analysoi hyvin Hergén Castafioren koruja ohjelmassa 10 kirjaa lapsuudessa, jonka jälkeen päätin lukea tämän kirjan.

Kirjasta Otavan linkki täällä.

Tämä blogi yrittää pysyä neutraalina. Tämä asia on jakanut Suomea vuosisata sitten. Vaikka kansa on eheytynyt, tuntuu joskus, että rintamalinjat ovat olemassa jossakin hyvin syvällä ehkä alitajunnassamme.

Olen blogannut Kähkosen teoksista
Vihan ja rakkauden liekit.
Jään ja tulen kevät,

Hietakehto
Tankkien kesä
Muistoruoho

Sirpa Kähkösen paras teos on minusta Graniittimies.

Sirpa Kähkönen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2023 teoksella 36 uurnaa, väärässä olemisen historia jossa isoisän kohtalo on myös esillä.