Mikko Rimminen Pussikaljaromaani

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, vuodelta 2004, tämä kappale  loistopokkari 2007, 328 sivua.

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani kertoo kolmen yhteiskunnan varoin elävän löysän luuserin normivuorokaudesta, jolloin notkutaan, hörpitään kaljaa, puhutaan, ja ollaan kavereita toisille. Marsalkka, Lihi ja Henninen päättävät viettää päivänsä nopan heiton merkeissä, Luusereita kun ovat, edes noppia ei tule kämpiltä mukaan. Kaljaa saadaan kaupasta, ja seuraa on toisissa. Nopan peluukin siirtyy ja siirtyy, mutta eihän ole kiireitä, kun valtion maksaa ajallaan asujaimistuet (s.81). Noppakin lentää ainakin kerran, ja  läppä hieman useammin.

Kiinnostuin Rimmisen Pussikaljaromaanista yhden katkelman perusteella, missä he ovat ”Taivaallisen  rauhan aukiolla”. Yritin hankkia teosta Huuto.netistä, mutta ensimmäinen yritys huudettiin nurin. Toisella kerralla onnisti. Luin siksi Nenäpäivän ensin, joka oli kirjaston hyllyllä. Pussikaljaromaanin sisällä on Nenäpäivää. Sivulla 169 Marsalkka kuvittelee ihmisen pyörivän virastotalossa luukulta toiselle, koputellen väärin oviin ja pahoitelevan sitä, sivulla 190 tenu-trio etsii Kotilaista rapusta rahanlainaajaksi. Sivulla 171 mainitaan Marsalkan ikävät ajatukset "jäähtyneeksi kastikkeeksi", hyvä on "lämmintä ja kehämäistä", kun Nenäpäivän Irmalla oli "lämmintä ja pyöreää".

Minusta Pussikaljaromaani on parempi teos kuin Nenäpäivä, sillä Rimminen on sisäistänyt nuorien notkujien ajatusmaailman. Filosofointia tulee, ja anekdoottia pukkaa, valmista vain ei tule, vaan aina palataan pisteeseen nolla eli Helsinginkadulle ja Lippakioskille. Marsalkka, Lihi ja Henninen ovat uskottavampia kuin ihme-Irma. Joka kesähän notkuu urbaanissa kaupunkiluonnossa parikymppisiä pikku pöhnäänsä keskioluella ylläpitäviä harmittomia häiriköitä. Rimminen kuvaa heitä empaattisesti. Kerronta on kieleltään rikasta, ja moniuloitteista. Välillä kieli on niin vivahteikasta, ja kerronta on niin synonyymisateen pieksemää, että ajatus katoaa ja lukijan ymmärrys sen tarkoituksesta. Rimminen osaa usein muuttaa kerronnan juoppovaihteelle, hienoiseen hutikkaan ja viljellä v-alkuista sanaa, joka nuorten miesten kieltä oivasti rikastuttaa, myös jalostetummin v-ttulan väki. Päähenkilöitä on kolme, ja heidän eronsa dialogissa alkaa lukijalle hahmottua. Marsalkka on minusta järkevin, tai vähiten degeneroitunut. Lihi on jotakuinkin vielä kuosissa, mutta Henninen on jo valmista kauraa.

Rimminen kuvaa teoksessa myös hajuja: metron, kaupungin ja silakan, joka tulee yläkerrasta eräästä asunnosta. Tätä lankaa olisi pitänyt hieman vahventaa. Liittyykö Marsalkan vara-avain, mummon plantaasi vaatekomerossa, ja Hennisen kohtaukset yhteen? Yhtyykö asunnosta haihtuminen tähän, entäs poliisin pelko? Erilaisia ilmauksia viljelevän tekstin sanojen takaa löytyy tapahtumien syitä enemmän kuin auki kirjoitetaan. Kauppakäynneillä tapahtuu enemmän kuin mainitaan, nokkakolarin syitä ei juuri setvitä, mutta syy on helppo arvata. Rimmisen havainnot lipuntarkastajista ja kylttien kirjoituksista ovat niin todellisia urbaani-ilmiöitä.

Rimminen on - minusta  - enemmän kotonaan juopottelevien löysien luuserinuorten kuvaajana kuin tyhjäpäisen Keravalla ovikelloja kilistävän yksinäisen naisen tulkkina. Pussikaljaromaanin aiheen lisäksi Rimmisen kielikuvat  tekevät teoksesta vielä paremman, eivät niinkään tapahtumat tai tapahtumattomuus, mutta liikaa oli tässäkin tarinaa, ryyppyputki olisi voitu katkaista ennemminkin.

Pussikaljaromaani tiivistyy sivujen 324-325 sivuilla olevaan virkkeiden virkkeeseen, jolla on mittaa reilusti yli sivu, mutta on kirjan tiivistelmä eli vajaa kymmenen sivua ennen loppua.

Pussikaljaromaanin pohjalta löytyy tälläisiä helmiä

s.11 ”ulosti siihen ihmisiä" (raitiovaunu)

s.13-14 Takakansi teksti on otettu suoraan kirjasta, erittäin hyvä ratkaisu  (esitellään Marsalkka, Lihi ja Henninen)

s. 57 "Baarissa vallitsi kaikenkattava hämärä" …. "Pöydissä istui yksinäisiä runneltuja ukkoja järjestelemässä huojuvia tuoppeja keskittyneesti kohti suuaukkoa. Katossa roikkui joulukoristeita" (oli keskikesä!)

s64 ja 75 "Puolitoistavuotias sukupuolettoman näköinen otus ryömi sen jaloissa (ilmeetön Apulehteä lukeva nuori äiti) ja söi hiekkaa."   …. "hiekkalaatikolla äiti kyllästyi pakkasi jälkikasvunsa ja häipyi" Pussikaljaromaanissa annetaan outo kuva lapsista, kuten vielä seuraavakin

s.166 "jotenkin jumiin, ehkä sillä oli jotkin hysterikkovanhempien stanssaamat liukuesteet niiden kurahousujen takapuolessa, sillä tosiaan näytti olevan kurahousut jalassa, siinä helteessä".

s. 245 "Se kuulosti joltain lastentarhaan tukityöllistetyltä ihmisvihaajalta, ...tätä teemaa jatketaan vielä sivulla 323, jota lainausta en tähän laita.

s.100 "Lihi juoksi kioskin ja puhelinkopin välistä" ! (vieläkö niitä puhelinkoppeja on! =)

s.106 "tuhannet vaivihkaa annostellut alakuloiset suolikaasupurkaukset" (sohvalla kovat ajat =)

s.107 "Nurkassa räpätti mykkä televisio"  (Kuinka mykkä tv voi räpättää???)

s.118 "onko se koiranpaskaa vai rehellistä ihmispaskaa" (Henninen astunut ”läjään”) ..s120 "kengätkin biomassalla valeltu"   … s121 "paljasjalkaiseksi stadilaiseksi" …

Kaljakolmikon ympärillä pyörii joitain sivuhenkilöitä, kuten Lippakioskin Yni, poliiseja, itseään päihdehuoltava (s.254) Laura ja "Pasi", sekä jutuissa mainittu Marjatta. Pussikaljastakin on oma tarinansa, mutta sitä en kerro.

Rimmisen toikkaroivan troikan raitelleen laittaisi vain todellinen pojista välittävä ja aikatauluttava nainen, ilman sitä he jatkavat loivaa alamäkeään levottomia juttuja kertoillen ja keskikaljaa kitaten Kallion kivitalojen keskellä.

Suosittelen Pussikaljaromaania, mutta en pussikaljaa!

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Rimmiselle Finlandia sopi kuin nenä päähän. Kirja on kiitosta saanut, joten tartuin innolla kirjastosta lainaamaani opukseen Mikko Rimminen: Nenäpäivä, Teos 2010.

Nenäpäivä -kirja on epätasapainoisen Irman minäkerrontaa. Irma on verbaalisti lahjakas, mutta minäkertoilu on viipyilevää ja uussanaisaa. Rimmisen kirjoituttaa äidinkieltämme uudestaan, kerrontaa soljuu ja vaihtaa rytmiä, soittaa kielikelloja ja tarttuilee tajuntaan.

Teoksessa on 339 sivua neljään osaan ja nimettömiin lukuihin jaettuna. Uussanasto alkaa menettää tehonsa sadan sivun jälkeen ja minua se ärsytti jo sivulla 150 ja aloin kirjata uussanoja (sivunumero suluissa):

Verbejä: kuorsahti (143), siipaissut (146), ungersin(150), ölähti (182), hakkelehtiva (156), noupin (165), paarustaessaan (157), hohtelivat (159), upahdin (164)

Pronomiini: Kekä?

Substantiivejä: hikunupit (179), hyökkäisyistä (180), jeesuslappujenjakelija (yhdyssana), kaunistumus, sohina, hätky, surkukylveskely, smytkähtely

Adjektiivejä ovat käreä ja lenseä, ja mynkänä (331).
Kuvailu menee muutenkin pidemmän kaavan kautta kuten s.298 ”Mustat, jonnekin hävinneen hatun alta karkuun päässeet hiukset lepahtelivat vaisusti pakoputkesta puskevassa ilmavirrassa.”

Näin kirjoitettuna ne kuulostavat tietysti hauskoilta, mutta kyllä ne puuduttavatkin, ja loppua kohti tuntuvat joskus väkisin keksityiltä, johtuen siitä, että teos sisältöönsä nähden oli minusta liian pitkä ja välillä räntä sataa pumpulipyyhkeen kokoisena ja seuraavaksi lumi tulee alas perunalastuina.

Kirjan teema tuo mieleen Kari Hotakaisen  Juoksuhaudantien, eli on olemassa ihminen, jonka elämä on raiteiltaan, ja poloisella on itse keksitty maniansa missio, ilman sairaskertomusta tai taustaa sitä on vaikea lukijan ymmärtää. Irman tilanne nimittäin jää arvoitukseksi, miksi toiminta alkoi ja jatkuuko se. Alussa tekosyynä on peikonlehden noutaminen, mutta se ei ole uskottava selitys, koska tuppautumiseen työstetetään tekosyy. Irman ilmestymiset jatkuvat ja toistuvat on hajujen huomioiminen ja kahvin kittaus, joka vapauttaa vapinoita. Teoksessa jäävät kaikki vastauksia vaille, eli onko poika vankilassa, miksi Irma on eronnut, mistä elämiseen eväät siis ”myntit” saadaan, töissä Irma ei ainakaan käy. Loppukin on auvoista, mutta vain kesäistä kuvittelua, - Irman illuusiota- tarina jää päättämättä.

Arviointiraati on Finlandialla klorifoinut Nenäpäivän, joten pitää vaan uida vastavirtaan ja tunnustautua sivistymättömäksi ja tyhmäksi. Voin samalla tunnustaa, että tv:n Nenäpäivän ajatus on mitä kannatettavin, mutta en näe punaisessa nenässä mitään hauskaa, eli toteutus ontuu. Tässäkin punanenävaihetta kesti liian kauan, eikä Nenäpäivää sidottu teemaan mitenkään. Nenä jäi irtonaiseksi vitsiksi.

Eikö muuten Rimminen pidä ongelmana ihmisten ovikelloa päivittäin pimputtavaa sekavaa naista? Voi  aiheuttaa oikeaa pelkoa ja ahdistusta. Kaksintaistelussa Hätilän herranterttu ja illuusioissaan itkuileva Irma, hän asettuu yllättäen Irman puolelle. Minusta on todella omituista, että Irma käy saman kerrostalon samassa rapussa jatkuvasti samojen ihmisten ovien takana kerta toisensa jälkeen, ja se on varmasti koko kirjan yksi kantava teema, mitä ei kyllä myöskään avata. Kirjan kannessa ovat nimet, jotka rapussa asuvat, paitsi ei Näätälää, jonka ovikellon rimpautuksesta Irma on vain kerran vastuussa.

Avainesine on kello. Irma havainnoi aina kellot, milloin pepsikello, milloin pahkakello, on digitaalikelloa, eli mikä kelloissa on niin äärimmäisen tärkeää, tai viisareissa tai digitaalinumeroissa? Tämä motiivi tai teema toistuu monesti. Samoin matkaa Hakaniemestä Keravalle usein kuvataan, mutta tarina ei kasva vaikka tullaan kerran vähän vilkkuvin valoinkin. Onks teillä kaikki okei? on toistuva tokaisu, joka ei myöskään koskaan johda itsetutkisteluihin eikä vastauksiin.

Eräs merkille pantava seikka on Irman tuntemukset. Hyvä on aina ja joka kerta lämmintä, ja paha on vastaavasti kylmää. Loppu on onnellinen, koska Irman mieleen tulee ”pyöreää ja lämmintä”.

Mikko Rimmisen Nenäpäivä on kiinnostava kirja sen saaman Finlandiapalkinnon vuoksi, mutta myös siksi, että siinä poraudutaan maanisen mamman mielettömyyteen mukaan. Kieli on rytmikästä, uusilmaisuja viljevää, rikasta ja tarkasti kuvailevaa. Kirjan tapahtumien vähäisyys kiinnittää huomiota sanojen liikakeksintään ja vastauksien vähäisyyteen. Ei elämässäkään vastauksia anneta, ne pitää itse päätellä.

Sen sijaan Rimmisen Pussikaljaromaanista pidin