Niccolo Ammaniti: Minä en pelkää, alkuteos Io non ho paura 2001, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä, Otava Seven 2005, sivumäärä 272.
Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Michele Amitrano. Michele elää lapsuutensa yhdeksättä kuumaa ja kuivaa kesää Etelä-Italiassa Acqua Traversessa, joka on takapajula, mutta sitähän lapsi ei tajua. Michele ei onneksi tiedä, että lapsuuden leikit on pian leikitty ja aikuisten rujo valheellinen maailma viiltää lapsuuden viattomuuden iäksi pois.
Alun miljöö on huikaisevan kaunis, viljapellot lainehtivat keltaisena, kesä on aivan idyllinen. Michelle leikkii tienoon lapsien kanssa, porukassa, jota johtaa Antonio Natale eli Kallo, Kallo määrää säännöt ja rangaistukset. Joukkoon kuuluvat myös Remo Marzano, ja yhdeksänvuotias Salvatore Scardaccione, jonka isä Emilio on Roomassa lakimiehenä ja perhe on varakas. Michelen viisivuotias silmälasipäinen ja kierosilmäinen pikkusisko Maria tulee joukon jatkona. Joukon toinen tyttö on lihava Barbara Mura, jonka isä on seudun parturi.
Kaikki alkaa, kun vuorelle viimeisenä tulleelle Barbaralle ollaan langettamassa rangaistus. Hän on joutunut jo vilauttamaan kehittyviä rintojaan, ja nyt olisi vuorossa alapää. Michele ei halua, että Barbaraa nöyryytetäan, joten Michele haluaa rangaistuksen, joka rangaistus on hänellä autiotalon toisen romahtaneen kerroksen ylittäminen. Michelle putoaa talon takapihalle, jossa maassa on aaltomuovilla peitetty kuoppa. Michelle avaa kuopan kannen, ja kannen alla on pimeää ja haisee uloste, mutta siellä on myös ihmisen jalka, joka kuuluu valkoiselle pojalle. Michelle pelästyy, ja vaikenee löydöksestään, ja menee viisivuotiaan pikkusiskonsa kanssa kotiin, jossa äidin lisäksi on rekkaa ajava isä, joka on tuonut pohjoisesta tuliaisia.
Michelle alkaa käydä yksin autiotalon takapihan alla olevassa vankilassa. Jalka kuuluu elävälle ihmiselle, valkoinen poika on kahlehdittu toisesta jalasta kiinni. Vieras poika on ensin apaattinen, mutta ahmii Michelen tuomia ruokia ja hörppii vettä , hän on kauttaaltaan lian, liman ja veren peitossa, poika hourailee pesukarhuista ja enkeleistä. Michelleä kiinnostaa kuka on teljennyt pojan kuoppaan.
Kirjassa on aivan perustavan laatuisia teemoja. Lapsen uskon romahtaminen, velvollisuuden tunto., todellisuuden tajuaminen ja yhteisön moraali. Salaisuus, kulissit, köyhyys, raadollisuus ja pahuus sekä raakuus.
Minun oli helppo samastua Michellen asemaan ja ajatuksiin, sekä ratkaisuihin. Michelen on kuljettava omaa tietä, kestettävä yksinäisyyttä, ja kärsittävä valinnoistaan. Eniten luullakseni Micheleä satuttaa ja vahingoittaa raadollisuuden tajuaminen, koko luottamuksen korttitalon romahtaminen. Kirja on minusta Michellen lapsuuden tai sen lopun kuvausta.
Teos on kuvaukseltaan rikas, en viitsi avata lainkaan juonta, joka aukeaa tarkkaavalle lukijalle melko varhain ja on lopputulemaltaan traaginen ja rankka luotaus elämän raadollisuuteen, muttei lohduton, sillä teoksen mukaan Michele kirjoittaa tätä 22 vuotta tapahtuminen jälkeen, eli on tolkuissaan. Minusta Michelle kasvaa aikuiseksi tarinan aikana. Hän pystyy irrottautumaan joukkiostaan. Ottamaan etäisyyttä vanhempiinsa, salaisuutta hän ei pystynyt pitämään loppuun asti, mutta lupauksensa hän piti. Aikuisuutta osoittaa myös vastuunkanto.
Niccolo Ammanitin Minä en pelkää on varsin hyytävä tarina kuumasta kesästä ja lapsuuden äkkinäisestä loppumisesta.
*****
Niccolò Ammaniti (s. 1966) on italialainen kirjailija. Kirjan kannessa on kuva filmistä, joka valmistui vuonna 2003, ja on varsin hyvä ja hyytävä.
Elokuvan alussa on hyvin kauniita ja vaikuttavia kuvia tuleentuneista viljapelloista.
Nämä kuvat kaurapellosta ja vehnän korsista räpsin viime elokuussa, ja ovat sangen kehnoja. Filmi sen sijaan on hyvä, ja se painottaa asioita hieman eri tavalla kuin kirja, tai sain siitä hieman eri käsityksen, vaikka tapahtumat menevät samoin.
