Aila Meriluoto, Tältä kohtaa, Päiväkirja vuosilta 1975-2004

Aila Meriluoto, Tältä kohtaa, Päiväkirja vuosilta 1975-2004, toimittanut Anna-Liisa Haavikko. Aila Meriluodon päiväkirjoilla on siis mittaa lähes 30 vuotta, ja 412 sivua, kuvia, lista mainituista henkilöistä, lista tuotannosta. Hienot paperikannet löytyvät, ja etukannessa lisäksi kirjoitusta uurteina, eli teokseen on satsattu.

Sivulla 90 kirjoittaja toteaa edellisten julkaistujen päiväkirjojen sisällöstä (Vaarallista kokea?)"Pelkkää alkoholia ja miehiä ... Nytkö vain alkoholia". Totta, että Meriluoto mainitsee monesti  juoneensa viskiä, maljoja, juuri nyt olen päissäni, kännissä, punkkua, dokaamassa, olen taas kännissä, join punkkua Anssin kanssa ... mutta minusta nämä ovat vain yksittäisiä tapahtumia. Miehiäkin (ja lukumääriä) esiintyy ja intiimien asioiden esittelyä ja lopulta avioliitto. Pääpaino on minusta täysin arkisten asioiden kuvailussa perheen tapahtumat, ystävien kuolemat ja aviomiehen, apurahojen anominen, saamiset, palkitsemiset, palkitsematta jättämiset, kirjoittaminen, luominen (juominen), ja luomisen (juomisen) tuska.

Parasta teoksissa on sen oivaltaminen, että apurahasysteemi ja luomisen tuska sekä toimeentulo ovat kirjailijan elämässä raastavaa. Se teoksessa tulee ilmi hyvin. Toisaalta tulee niitä apurahojakin, kirjasto, Wsoy, ja tekijämaksuja, esim. pokkaripainos 7000 mk, ja 4000 mk:n summa, ja muita tuloja puusta 28 tmk (ilmeisesti myyty metsää), nämä ovat olleet 1970-luvulla isoja summia. Luomisesta Meriluoto toteaa välillä olevansa "tyhjiin ammennettu", mutta pian taas luominen jatkuu.

Meriluoto pohtii Helvi Hämäläisen loppu-uran teoksia, ja moittii hänen uskallustaan. Luultavasti tämän innoittamana hän itse julkaisee työstämänsä päiväkirjat "Vaarallista kokea", joka nosti Meriluodon taas suureen tietoisuuteen. Lasimaalaus oli ensimmäinen (en ole lukenut). Tämä vanhojen päiväkirjojen työstäminen (Vaarallista kokea), niiden julkaisun odotus, ja menestys on käsittelyssä tässä teoksessa.

Päiväkirjat ovat haastavia. Jokaisen ihmisen elämä on kuitenkin aika samanlaista: iloja ja suruja, lasten ja lastenlasten tekemisiä, rahahuolia, perintöriitoja, sairauksia ja kuolemia. Toisaalta en halua lukea mitään intiimejä "paljastuksia", fyysiset toiminnat ihmisillä lienevät hyvin samantyyppisiä, ja ovat henkilökohtaisia asioita. Herrasmies ei ainakaan kertoile sopimattomia, eikä myöskään urki. (En väitä olevani herrasmies). Toisaalta jos kukaan ei koskaan kerro mitään, asiat jäävät pimentoon, tabuttuvat, eli rohkeudesta kiitos Meriluodolle.

Miksi arvostella toisen päiväkirjaa, sekin on tarpeetonta? Mutta julkaisemalla itse omat asiansa luettaviksi altistaa arvioinnille, jota ei tarvitse kokea vielä arvosteluksi, mutta miksi kirjoittaa muista! Mika Waltarista hän toteaa esim. 28.12.78 "Waltari täysi lallus, kirjoittaa pelkkiä selviöitä, toistelee, ei uskalla", no Waltari oli uransa ehtoopuolella, kuoli 26.8.1979. Mutta kirjoittamalla näin Meriluoto altistaa itsensä, ei enää arvioinnille vaan kritiikille.

Jos omistat kirjan lue s. 120 ja päivä 22.9.1987 miksi kirjoittaa aviomiehestään näin?  Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa aviomiehestä kansantaloustieteen professorista  sanotaan näin: "Kuuluisa oli hänen tapansa aloittaa mikrotaloustieteen perusteiden kurssi lukemalla Lauri Viidan Moreenin alkukappaleet, jotka kuvaavat hyvin talouden kiertokulkua". Viita oli Meriluodon edellinen aviomies.

Sivulla 91 Aila Meriluoto kirjoittaa "Peter-Peter on NIIN TOTTA. Se on sitten pirun tärkeä kirja." Hän kirjoittaa, että naiset samastuvat siihen, miehet ovat penseämpiä. Allekirjoitan tämän, en pitänyt Peter-Peter -teoksesta.

Päiväkirjat ovat hyvin toimitetut, teksti on selkeää, ja sitä pystyy seuraamaan. Aikajana on katkonainen ja esimerkiksi vuodesta 1983 on vain yksi maininta sivuilla 108-109 ja vuodesta 1989 kaksi mainintaa sivuilla 129-131.

Wsoy:n toimintaa minusta kritisoidaan, ja tämä kirja ei ole WSOY:n painamakaan, vaan Siltalan.

Monia hyviä teemoja, kuten vanheneminen, ehkä tämä alkoholin käyttö ja rahahuolet. Rahahuolia en lopussa ymmärtänyt: hyvin toimeentulevia ihmisiä professorin eläke ja myyviä kirjoja, tosin oli lama-aika 1990-luvulla, mutta silti. Loppu on traagista, mutta lukemisen arvoista. Suositan!

Huomioita
-Meriluoto on lukenut nuoruudessaan Romain Rollandia, myöhemmin Gunter Grassia (esim. Peltirumpu), lukenut Mirkka Rekolan tuotannon.
Helvi Hämäläistäkin hän lukee (esim. 6.10.1993 Luen Helvi Hämäläisen elämän tarinaa), ja lopussa sama kuin Helvi Hämäläisellä ainakin jotenkin ei osaa ottaa kehuja vastaan " tunnen häpeää, aina kun minua kehutaan" , "44 vuoden takaisia lapsellisuuksia" (Lasimaalauksen 13:s painos).

--
Olen lukenut Helvi Hämäläisen päiväkirjat, jonka lainasin kirjastosta, tämä teos oli ostettu kirjakaupasta, kuten Peter-Peterkin.
--
Jaana on postannut tästä syyskuussa 2011 täällä,
ja Leena Lumi  lokakuussa 2010 täällä
sekä Karoliina huhtikuussa 2011 täällä
--
Aila Meriluoto on syntynyt 10.1.1924 Pieksämäellä, ja on siis 88 vuotias. Tämä teos on siis julkaistu kypsällä iällä. Kuten päiväkirjoista selviää, Aila sai Viidan kanssa neljä lasta. Wikipediassa Meriluodon nimeen on viivan jälkeen kirjattu toisen aviomiehen kansantaloustieen professorin sukunimi. Tämä herra oli Helsingin kauppakorkeakoulussa oppiaineen professori.

Tellervo Koiviston päiväkirjan uudet sivut

Tellervo Koiviston päiväkirjan uudet sivut vuodelta 1999 alkavat vuodelta 1941 oppikoulumuistoista, jotka eivät olleet lainkaan mieluisia. Kuri oli kovaa, mutta epäoikeudenmukaista, ja kirjan mukaan vitsaa tuli aiheetta ja nöyryyttävällä tavalla. Oppikoulussa pyyhki hänen kouluaikana oikeiston tuulet. Kuten tunnettua kirjoittajan perhe ei kuulunut oikeistovoimiin, eikä sekään ainakaan helpottanut koulutietä, kuten ei sukupuolikaan. Tellervo Koivisto on kuitenkin ekonomi, ja käynyt siis kauppakorkeakoulun, ja oli ainakin yhden kauden kansanedustajana

Päiväkirjassa on asiaa sieltä täältä. Kirjan kerronta on aika laimeaa siihen nähden, että Tellervo oli maan ensimmäinen nainen, ja Koivisto oli suosittu presidentti. Toisaalta tämä on etukin, että kaikki ei ole niin sikamakeenhienoaglooriaa. Teoksessa on paljon suhteellisen arkipäiväisiä, mutta hauskoja pikkujuttuja Pepestä, Paavosta, Pärrestä, eli entisistä ulkoministereistä, ja muilta valtiovierailuilta. Myös Kalesta on maininta.

Oppikouluajoista siirrytään aikaan maan ensimmäisen naisen  aikaan. Kirjoittajaa ahdistivat turvamiehet. Tässä on tapahtunut selkeä muutos, koska Mauno Koivisto oli ollut sekä Suomen Pankin johtajana että pääministerinä, mutta turvamiehet astuivat vasta kuvaan, kun vt presidenttinä olo alkoi. Luultavasti nykyisin on jo ministereillä turvamiehet.

Tellervo Koivisto muistelee lämmöllä Ruotsin kuningasparia, ja kertaa heidän lastensa syntymiä ja valtiovierailuja. Victoria on vieraillut Suomessa. Nykyisen kohun aikana kuninkaalliset lienevät suositumpia täällä kuin hieman lännenpänä? Palmen salamurhaa ja sen vaikutuksia on myös käsitelty, etenkin turvatoimia lisäävä vaikutus. Päiväkirjan uusilla sivuilla on valtiovierailuista Itänaapuriin, ja Rapakon taaksekin. USA:n presidenttejä puolisoineen on käsitelty samoin kuin itänaapurin. Muutama muistelu kansanedustaja-ajasta (Tellervo Koivisto oli kansanedustaja, Mauno ei). Kekkosesta ei ole kuin muutama maininta, ei muistelua paitsi Britasta (K-AF:n tytär) ja Tanelista (UKK:n toinen poika), ja ihan myönteinen Jugoslavian ajasta.

Lopuksi on tarkasteltu muutosta takaisin arkielämään, ja miksi ovet tuntuvat yht'äkkiä kovin raskailta.

Raskasta on muutenkin, koska eräs teema on masennus ja eräät sen syyt. Tellervo Koivisto on puhunut julkisuudessa tästä asiasta ja se on ajoittain myös päiväkirjan uusilla lehdillä. Minusta se on hieno asia.

Koivistojen henkireikä on ollut oma kesäpaikka. Luulisin, että Tellervon aviomiehelle myös funteeraus ja etenkin lentopallo ovat olleet erittäin tärkeitä henkireikiä, mutta tämä on vain Jokken arvaus.

Kirjassa on varmasti mielenkiintoisia mainintoja aikansa merkkihenkilöistä, ja 235 sivuun kuuluvat vielä henkilöstöhakemisto ja runsaasti valokuvia, jotka ovat kaikki musta-valkoisia, mikä minusta on hyvä ratkaisu.

Kirja politiikan seuraajalle voi olla mielenkiintoinen, olihan Mauno Koivisto Suomen Pankin pääjohtaja, kahdesti pääministeri ja presidentti ja Tellervo Koivisto kansan-edustajana "kuohuvalla" 1970-luvulla ja on kirjassa mainittu monet demokraattiset valtionpäämiehet ja myös kruunupäitä. Aivan noviisille voi olla opettavaa lukemalla tätä käydä Pertti Paasion tai Per Stenbäckin ulkoministerikausiin kiinni, tilanteessa missä Manu laulattaa moottorisahaa Pepen puutarhassa tai Pärren jälkkäristä puhutaan, näillä lempinimillä.

Itse asiassa vielä syvällisempi sanoma on Tellervo Koiviston prameuden ja ulkokultaisuuden vastainen ajatusmaailma :)