Claude Simon: Akaasia

Claude Simon: Akaasia, alkuteos L'Acacia 1989, suomentanut Jukka Mannerkorpi, Otava 1992, sivumäärä 292.

Nobelisti Claude Simonin romaani Akaasia on hieno teos, ei romaani sen varsinaisessa merkityksessä vaan eri ajanhetkien kuvausten kollaasi, muistojen rujo kudelma, jossa kerronta ja tajunnanvirta liimaa eri hetkien todellisuuden pitkiin monen sivun virkkeisiin. Kirjoitin Claude Simonin  Georgica teoksesta: "Georgica on kirja, jonka juonta ja kerrontaa ei voi selvittää tarkasti, sillä kirja koostuu eri osista ja on hajanainen. Teos on minusta parhaimmilta osin kubistinen kirjallinen (taide)teos, proosan Guernica, jossa kerronnan keinoin luodaan multimosaiikkinen jatkuvan sodan kuvaus, joka heiluu ajassa."

Akaasia käsittelee pidempää aikaa, sotiakin mutta irrottautuu kubismista, ja siinä tarkastellaan yhden perheen ja kahden suvun vaiheita vuosina 1880 - 1982, joskin pääpaino on ensimmäisen ja toisen maailman sodan ajassa. Simon ei mainitse nimeltä yhtään päähenkilöistään, ja kuvaa heidän tajunnanvirtaansa ja ulkoisia tapahtumia.

Hesarissa Akaasiasta on ollut vuonna 1992 Jukka Petäjän arviointi (Copyright HS, en näe koko juttua, joka on vain tilaajille), mutta ilmaisessa osuudessa on luonnehdinta: "Claude Simonin uusin romaani Akaasia ei ole kirja, se on enemmän. Se on intersubjektiivinen prosessi, jossa kaikki tapahtuu samanaikaisesti. Maailma on avoin käsite, ihminen maailman tulkitsija ja sen ikoni".

Akasia alkaa epätoivosen leskirouvan, kahden naimattoman sisaruksen ja pienen pojan etsimismatkasta vuonna 1919. Lopulta löytyy se mitä leskirouva oli etsinyt, tuntemattomien ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden ranskalaisupseerien hauta: "Hautausmaalla ei ollut muita kuin nämä kolme naista ja lapsi, leskirouva ja poika siis polvistuneina, siskokset hieman taaempana seisten, käsilaukut ja suljetut sateenvarjot kädessään, liikkumattomina, huuletkin liikkumattomat liikkumattomissa kasvoissa, silmät pussien korostamat, punareunaiset, fajanssinkuultoiset, kuiviksi itketyt." s.18.

Teoksessa ei mainita yhdenkään henkilön nimeä, eikä se ole juonivetoinen. Kirjasta pystyy lopulta päättelemään, mitä alkukohtauksessa tapahtuu, ja keitä henkilöt ovat, ja mikä heidän taustansa on, mutta asian selvittäminen on vaikeaa, sillä Claude Simon ei tosiaan nimeä yhtään päähenkilöistään.

Tuon ajan maailmassa on ollut eri yhteiskuntaluokkia. Leskirouva on rikkaan suvun iäkkäänä naimisiin mennyt vanhapiikatytär. "Ikään kuin sonnilta säästetty hieho, joka ei tiennyt sonneja olevankaan, lihotti vaan itseään hartaasti jotakin uhritoimitusta varten (tai kuten härät joiden kuolinkamppailua hän kävi todistamasa areenan askelmilta, viuhkallaan ilmaa löyhyttäen ja suolamanteleita roukuttaen) aavistaen vain olevansa  ennalta määrätty jotain samalla kertaa suuremmoista, välähdyksenomaista ja hirvittävää tehtävää varten, joka tulisi aikanaan". s. 86.  Suku on rappeutumassa, ja sen huippuhetket ovat olleet Napoleonin aikana. Omaisuutta on riittävästi joutilaisuuteen.

Kaksi siskosta ovat olleet leskirouvan aviomiehen vanhapiikasiskokset. Poika on lesken lapsi. Aviomies on kaatunut sodan alussa, ja hänen hautapaikansa on merkitty. Aika kuluu eteenpäin, ja aikanaan poika varttuu, hän on taidemaalari ja kubisti, joka kiertää maita ja mantuja, mutta joutuu sotapalvelukseen toiseen maailmansotaan, joukko jyrätään, mies joutuu kaivamaan ojaa sotavankeudessa, mutta pakenee kotiin, ja toipuu?

Juoni on siis sivuseikka Claude Simonin maalatessa merkitysfreskoaan. Tarina on mielenkiintoinen ja juoni minusta olisi kantanut, mutta se ei ole Simonin tyyliä. Leskirouva on yksi upporikaan perheen kolmesta sisaruksesta, keskimmäinen heistä. Muut sisarukset perustavat perheen varhain Mutta keskimmäinen sisko tuleva leskirouva nai kapteenin, tai oikeastaan päinvastoin. Kapteeni on lähtöisin rutiköyhästä perheestä. Vanhemmat sisarukset (alun siskokset) kasvattavat poikaa, toimivat kansakoulunopettajina, ja raatavat kotona. Poika koulutetaan, ja hänen pitää pyrkiä polytekniseen korkeakouluun, mutta haaverin vuoksi ja  perheen pettymykseksi menee kadettikouluun, ja valitsee upseerin uran, vaikka perhe kouluttamalla yritti estää sotilaan uraa. Mies kohoaa kapteeniksi ja palvelee Ranskan siirtomaissa, missä  päivien vitsauksia lievittävät öisin kupari-ihoiset nuoret naiset, mutta mies  "hupenevan ajan pakottamana ennen kuolemaansa haluaa laskea siemenensä ja jatkaa elämäänsä sellaisen naaraan kohdussa joka passiivisuutensa, pyylevyytensä ja hedelmällisyytensä ansiosta oli luonnostaan tarkoitettu lajin jatkajaksi". s. 95. Yhteensopivuusongelmat uskonnollisuudessa, ja vauraudessa voitetaan, ja neljän vuoden jälkeen vietetään häitä, ja syntyy poika, joka menettää isänsä sodassa ja äitinsä morfiiinille, mutta  elää omaisuuden tuotolla, viiniköynnöksistä tallotaan rahaa. Pojan matkailun pääteasema on siis armeija, sotavankeus ja pako. Mutta ihminen selviää, ja aika jauhaa muistot sileiksi. Kuvat ja maalaukset muistuttavat menneestä.
"Siinä he (nämä kaksi naista, keisarinnojen ja jumalattarien mukaan ristityt kaksi sisarusta) kuitenkin yhä istuvat, punertavan ruskehtavassa, haalistuneen sävyisessä valokuvassa ..". s.238

"Ryhmän keskellä poseeraavan miehen kasvoissa ei ole mitään erikoista. Kirveellä veistettyinä ja sotaharjoituksissa ja metsästysretkillä ahavoituneina ne voisivat yhtä hyvin kuulua työmiehelle tai maalaiselle ellei hänellä olisi kärjistään kohoavia koukkuviiksiä, jotka olivat silloin muotia ..." ss 238 - 239.

Kirjassa on ensimmäisen maailmansodan taisteluja, jossa suurin osa upseereista ja mieihstöstä kuolevat, ensimmäisessa taistelussa 11 upseeria ja 546 miestä, seuraavassa 9 upseeria ja 552 miestä, ja neljässä viikossa kukaan alkuperäisistä sotaan läteneistä ole enää miesvahvuudessa. Tästä huolimatta soditaan vielä 4 vuotta ja pian uudestaan. Rikkaiden kartanon haalistuneisiin kuviin ja tunnelmiin tällä on hyvin vähän vaikutusta. Kyynistä.

Claude Simonin kirja Akaasia kuvaa tajunnanvirtaa, tapahtumia, se on kauniin rujo fresko, jossa mainitaan myös akaasia:
"Yksi puutarhassa kasvavan suuren akaasian oksista miltei kosketti seinää ja hän saattoi nähdä lamppunsa valossa lähimmät oksat ja niiden lehdet jotka olivat kuin heikosti sykkiviä sulkia pimeää taustaa vastaan, ...." ss 291 - 292.

*****

Ranskalainen Claude Simon syntyi Madagascarin Antanarivossa. Madagascar oli vuonna 1913 Ranskan siirtomaa. Simon varttui kuitenkin äitinsä kanssa Ranskassa isän kuoltua ensimmäisessä maailmansodassa. Claude Simon osallistui sekä Espanjan sisällissotaan, että toiseen maailmansotaan ja toimi lopulta vastarintaliikkeessä.

Claude Simon sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1985. Hän oli vuonna 2005 kuollessaan 91-vuotias. Claude Simonia sanotaan aiheestakin uuden romaanin kirjoittajaksi, hänen tekstinsä ajoittainen runon rytmi, sanan säilän heilutus ja irvokkaat lauseet maalaa minusta Akaasian surullisen kauniin värikkään freskon, ja Georgicasta kubistisen kuvajaisen, mutta en osaa kirjoittaa niistä kovinkaan analyyttisesti. Jos luet nämä ymmärrät miksi.

Claude Simon: Georgica

Claude Simon: Georgica, Les Georgiques 1981, suomentanut Jukka Mannerkorpi, Otava 1984, sivumäärä 380. (Kirjan paperikannet puuttuvat).

Nobelisti Claude Simonin Georgica on kirja, jonka juonta ja kerrontaa ei voi selvittää tarkasti, sillä kirja koostuu eri osista ja on hajanainen. Teos on minusta parhaimmilta osin kubistinen kirjallinen (taide)teos, proosan Guernica, jossa kerronnan keinoin saadaan (yritetään luoda) multimosaiikkinen jatkuvan sodan kuvaus, joka heiluu ajassa.  Claude Simon pilaa kuitenkin teoksensa arvostelemalla kolmisenkymmentä sivua George Orwellin (kirjallisia) sotakokemuksia ja puimalla esi-isiensä perinnön kavalluksia.

Ranskalainen  Claude Simon syntyi Madagascarin Antanarivossa. Madagascar oli vuonna 1913 Ranskan siirtomaa. Simon varttui kuitenkin äitinsä kanssa Ranskassa isän kuoltua ensimmäisessä maailmansodassa. Claude Simon osallistui sekä Espanjan sisällissotaan, että toiseen maailmansotaan ja toimi lopulta vastarintaliikkeessä.

Claude Simon sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1985. Hän oli vuonna 2005 kuollessaan 91-vuotias. Claude Simonia sanotaan aiheestakin uuden romaanin kirjoittajaksi, hänen tekstinsä ajoittainen runon rytmi, sanan säilän heilutus ja irvokkaat lauseet maalaavat minusta kubistisen kuvan.

Georgica -teos on jaettu alkukohtauksen jälkeen viiteen osaan. Monet virkkeet ovat monien sivujen mittaisia, päälausetta on vaikea havaita, eikä niissä ole monestikaan edes predikaattia, (suluissa ja (sulkujen suluissa) kuvataan pikkuseikkoja ja niiden ominaisuuksia). Alkukohtauksessa on kaksi alastonta miestä. Romaanin ykkösosa on 44-sivuinen kudelma sodasta ja sotapäälliköistä. Toinen osa kuvaa pääosin sotajoukon (sotajoukkojen)  ratsastusmatkaa (ratsastusmatkojen) talvisessa maisemassa. Loput osat tarttuvat oikeiden ihmisten tekemisiin ja oletettuihin motiiveihin ja pilaavat teoksen.

Alkukohtauksessa vanha ja nuori mies ovat alastomina. En löytänyt tässä linkkiä mihinkään. Ensimmäisessä osassa on lukematon määrä sotia, yksittäisiä tapahtumia, jotka seuraavat toisiaan. Lisäksi käännöksen sivulla 51 on minusta karmea virhe. "Lokakuun 16.päivänä 1973 täsmälleen kello 12 kun kuningattaren pää putosi Vallankumousaukiolle Carnot ja Jourdan joiden perässä marssi puolet maan asevoimista jättivät vaiteliaina jälkeensä aution ja tyhjän Wattigniesin tasangon. Kuolema on väriltään likainen, raudanharmaa ja vihertävän musta. Hän kirjoittaa Pariisista erääälle ystävälle ventose-kuun 24 päivänä vuonna *3...."
Kysehän on luonnollisesti Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisestä ajasta, sillä oikea vuosi on tietenkin 1793 ei 1973. Tätäkään virhettä on miltei mahdotonta huomata ellei kiinnitä huomiota nimeen Carnot, joka on miltei ainoa nimi, joka katkelmassa mainitaan, muttei häntäkään koko nimeltään, joka on Lazare Carnot. Muuten puhutaan välillä Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisestä ajasta ja välillä on luultavasti Espanjan sisällissodasta, koska lentokoneita viuhuu yllä. Guernicahan on Pohjois-Espanjassa ja taulu syntyi karmeiden pommitusten jälkeen. Ehkä Espanjan sisällissodan pommituksista on kyse sivuilla 142 -144: Ensimmäinen lentohyökkäys. Lentokoneet (kolme kappaletta) lentävät rauhallisesti vaakasuoraa kohti itää (paluumatkalla kohteestaanko?) lähestyen vienosti saarnien reunustamaa, kivipäällysteistä suorana nousevaa tietä jonka yhtä reunaa kulkee pakolaisvirta yhteen suuntaan, toista ratsumiehet toiseen suuntaan. Huomattuaan lentokoneet pakolaiset hylkäävät tavaransa ja juoksevat tiensivuun ja heittäytyvät ojaan ...  noin neljäsosasivun jälkeen ... Ensimmäinen pommiryöppy räjähtää äkkiä takavasemmalla keskellä niittyä .... Kuvailua on kolmella sivulla noin puolitoista sivua, ja se on hyvin kuvainnollisella tasolla, jopa neutraalia. Tämä on omituinen mutta toimiva tehokeino, mutta vain jos tietää, mitä oikeasti tapahtui.

Kirjassa on eräitä toistuvia henkilöitä, eräs on Napoleonin Italian armeijan ylipäällikkö, noin 50-vuotias mies, Etsiskelin netistä, niin kenraali, josta Claude Simon kirjoittaa on luultavasti Jean-Pierre Lacombe-Saint-Michel (1753 - 1812), hän ainakin on Napoleonin Italian tykistön komentaja 1800-luvun alussa ja jatkuvasti mainitaan L. St M. Toinen on vanha leskirouva, jonka kuvailu alkaa romaanin kolmannessa osassa kahden ja puolen sivun mittaisella virkkeellä, josta en löytänyt päälausetta enkä joka lauseesta subjektia tai predikaattia:
"Ja aina kerran kuussa vanha rouva (leskirouva) mustiin puettuna, vahakasvoisena, aina itkettyneenä, juuri itkuun purskahtavana, yllään iänikuinen mustanpuhuva puseronsa, kaulus tiukasti kiinni vanhojen kaulajänteiden, löysien ihopoimujensa juuressa, sulkimena tuo soikea kamee jonka orvokinsinisestä alustasta kohosi käärinliinaisen, pääkallomaisen valkeana pompeijilaisen rummunlyöjän hulmuavan pehmeä eteerinen viitta, vanhan rouvan kaulasta erottamaton koru, kuin sukupolvesta toiseen siirtyvä, ehkä peräti keisarikuntaa edeltäneeltä ajalta periytyvä pakanallinen relikti joka jostakin käsittämättömästä syystä oli syrjäyttänyt perinnäisen granaattiristin tosiaan seuraavien esiäitien kuihtuneella kaulalla ja riippui siinä kuin aiolilainen kuparipiirros kaksimielisenä muistutuksena puolialastomista tanssitytöistä ja hetairosta:"  s.118 (Jokke luulee, että hetairoit olivat makedonialaisia ratsumiehiä Aleksanteri Suuren aikana, mutta tämä on vain luulo ja silkka arvaus?). Virkkeestä tässä oli viidesosa. Kolmannessa osassa rouva kuolee, ja hän on L.St M:n Ranskan vallankumouksen jälkeisen kenraalin L.St M:n pojan pojan tytär. Hän kuolee ja eletään taatusti 1900-lukua, sillä puhutaan tsaariperheen teloituksesta. Muistellaan Hochea, joka puolestaan oli kenraali Hoche, joka kuoli 29-vuotiaana vuonna 1797.

Kirjan neljännessä osassa kaikki lopulta romahtaa, mitä tulee taideteokseen tai klassikkoon. Claude Simon alkaa "analysoida" George Orwellin Espanjan sisällissotaa aloittaen sivulta 244 ja jatkaen koko neljännen osan loppuun 286. "Palattuaan etulinjoille toukokuun lopulla 1937 lyhyen loman ja Aragonin rintamalohkon juoksuhaudoissa vietetyn talven jälkeen O . . . haavoittuu etummaisia asemia tarkastaessaan luodista, joka lävistää hänen kaulansa" ss.244. Tässä O . . . tarkoittaa George Orwellia, jonka oikea nimi oli muuten Eric Arthur Blair, ja joka haavoittui kaulaan Espanjan sisällissodassa 1937 ja joka kirjoitti kokemuksistaan kirja Katalonia, Katalonia, ja jota minusta Simon irvii lopun lukua. Vaikka George Orwell ei saavuttanut Nobel-palkintoa, hän on suurkirjailija teoksillaan Vuonna 1984 sekä Eläinten vallankumous. Orwell kuoli 46-vuotiaana vuonna 1950, joka vaikutti varmasti siihen, että ei saanut Nobelin palkintoa, heppoisimminkin palkinto on saavutettu. Simon joka tapauksessa irvii Orwellia olan takaa "Ehkäpä hän toivoo kirjoittamisesta mielekkyyttä seikkailuunsa, kun tapahtumat poukkoilevat mielessä sikin sokin tai nousevat esiin tunneperäisessä järjestyksessä, pelkkä kronologinen luettelointikin on omiaan selventämään asioita". Tässähän Simon kuvaa omaa teostaan, siinä on kaikki sikin sokin, ja on tunneperäinen (ei kronologinen ) järjestys. "Hän (siis Simonin mielestä Orwell) kuvittelee myös että lauseopilliset säännöt riittävät paljastamaan syy- seuraussuhteita .." s.245 "Hän siis vaivaa jatkuvasti päätään sillä miten kirjoitus vaikuttaa lukijoihinsa" s.248.

Mitä mieltä on ruotia Orwellin sotareissun kuvausta 44 vuotta tapahtuneen jälkeen, ja kun Orwellin kuolemastakin oli 31 vuotta? Eihän Claude Simonkaan ollut espanjalainen, ja kirjoittaahan hänkin myös Espanjan sisällissodasta! Claude Simon vähättelee ja ivaa Orwelia:  "hän O. itsekin ehkä teehuoneessa",  "Etonin oppilaan selityksiä", "rankan säälimätöntä hyödyn tavoittelua", "Oxfordin englantiaan elegantisti artikuloiden", " koittaen huumorin avulla etäännyttää seikkailusta", "pikkupojalle" "neljän kuukauden kokemukset".

Kaikkein pahin on minusta Claude Simonin arvostelu Orwellin kokemuksesta Imperiumin poliisivoimista, East Endin köyhälistökorttelista, tiskaamisesta ja siitä, että Orwell oli lukemalla hankkinut tietonsa. Tässähän kirjailija ivaa toista siitä, että on hankkinut osan tiedoistaan lukemalla! Sana "Imperiumi" kuulostaa kummalliselta, Ranskahan rakensi myös siirtomaineen imperiumia, mutta Ranskan imperiumi ei ollut niin laaja, tiivis, eikä " Se Imperiumi" minusta pelastanut paljoakann toisessa maailmansodassa, Ranskahan joutui Saksan osin miehittämäksi toisessa maailmansodassa, jossa sekä Simon että Orwell olivat ja samalla puolella tosin eri "imperiumien" palveluksessa. Ranskaan tehtiin Normandian mainihinnousu, joka vapautti Ranskan, liittoutuneiden miehistötappioit olivat kuitenkin mittavat.

Georgica -teoksen viides osa pui ilmeisesti Claude Simonin hienoa sukulaista kenraalia Jean-Pierre Lacombe-Saint-Micheliä,  hänen urotekojaan Ranskan Suuren vallankumouksen jälkeen, ja hänen perintönsä kavallusta.

Olipahan lässähdys, kohokkasta pannukakku, joka oli pohjaanpalanut ja pilaantunut. Simonin Akaasia on tätä parempi.

Asko Kaunislehto on blogannut kirjasta vuonna 2013, hän on minusta tiivistänyt kirjan varsin mallikkaasti NÄIN.