Henri Bergson: Nauru, tutkielma komiikan merkityksestä. Le Rire. Essai sur la signification du comique 1900, suomennos: Sanna Isto ja Marko Pasanen, Loki-Kirjat 2000, sivumäärä 140.
Nauru, tutkielma komiikan merkityksestä on jaettu kolmeen osaan, Komiikasta yleensä, Tilanne- ja sanakomiikasta sekä Luonnekomiikasta.
Essee on minusta hieman kuiva, eikä lainkaan kuten komedia, joka on Bergsonin mukaan leikkiä, joka jäljittelee elämää. Bergson havaitsee, että nauru ja komikkaa ovat inhimillisiä, eläimet eivät siis naura, eivätkä esineet (tämän tietää vain nobelisti siis). Mitä enemmän on ihmisiä, sitä enemmän voidaan nauraa (vaikka voihan yksin nauraa esim. hyvää kirjaa), Itse olen huomannut, että nauru (ja itku) tarttuvat helposti.
Bergson analysoi ilmeitä, eleitä, yllätyksellisyyttä, vastakohtaisuutta ja valepukuja. Hän ottaa muutaman esimerkin. Hän väittää, että nauramme ihmisen mekaanisuutta ja mekanismeja, kuten Paroni Münchausenin tykinkuulalentoa, minä en naurannut. Enkä nauranut Sancho Panzollekaan, tai kun häntä kovisteltiin ja pompoteltiin kuin ilmapalloa. Don Quijotea Bergson pitää hyvin huvittavana, minusta kaveri (don Quijote) on lähinnä säälittävä, elää harhoissaan. Jotkut kirjan tapahtumat ovat minustakin hauskoja, ja Bergson nimeää ilmiön "järjestelmälliseksi epähuomioksi".
Naurulla on sosiaalinen funktio. Nauru toisaalta helpottaa, mutta vaikutus on kuitenkin ohimenevä. Mutta nauru voi olla myös "kovaa". Naurulla voidaan simputtaa yhteisön jäseniä.
Eleet ja liikkeet ja ulkonäkö voivat naurattaa. Usein näitä komediassa toistetaan ja liioitellaan. Toisto on kuin vieteri. Tietyin väliajoin joku tapahtuma tai tokaisu toistuu.
Bergson puhuu komiikan labyrintista, koomisuus on joskus tilannesidonnainaista ja ilmentää epätäydellisyyttä, ja nauru oikaisee sen. Minusta "liika täydellisyys" voi olla myös huvittavaa.
Bergson puhuu myös sanakomiikasta, mutta monet kirjan esimerkeistä ovat ranskankielisestä kirjallisuudesta tai teatterista. Suomenkielessä on omat sanaleikkinsä.
Komedia on Bergsonin mukaan yleispätevää, siinä tarkastellaan asioita usein ulkoapäin. Ihmisen turhamaisuus on yleensä naurettavaa (ja naurattavaa).
Bergsonin huomiot muuttuvat lopussa sangen merkillisiksi. Hänen mukaansa komiikka on järjenvastaista, kuten unitilakin. Tämä voi pitää paikkaansa osittan , mutta minusta vain osittain.
Loppukappaleessa Bergson maalaa kummallisen loppukuvan.
"... aallotkin käyvät keskeytymätöntä taisteluaan meren pinnalla, samalla syvemmissä kerroksissa vallitsee syvä rauha. Aallot törmäilevät toisiinsa, riitelevät, etsivät tasapainoa. Niiden ääriviivoja myötäilee valkoinen, kevyt ja iloinen vaahto.
Nauru syntyy vaahdon lailla. ... Naurukin on suolaista vaahtoa. Se poreilee iloaan. Ja filosofi, joka ottaa sitä käteensä maistaakseen, löytää pienestäkin määrästä tietyn annoksen kitkeryyttä. " s.140
Vaahto on elotonta, se ei ole iloinen eikä surullinen, aallot eivät myöskään riitele, enkä luule filosofien maistelevan abstrakteja asioita. Tästä viimeisestä en ole tosin varma, filosofien ruokapöydässä en ole vieraillut.
Komiikkaa lienee tämänkin jälkeen tutkittu. Tutkimuksia enemmän pidän itse komiikasta. Hauskoja tv-sarjoja ovat olleet esimerkiksi Mr Beanin Nolojen tilanteiden mies. Siinä voi tarkastella ilmeiden ja eleiden merkitystä, myös yllätyksellisyyttä. Pulttiboisissa monet hahmot ovat pitkälti liioiteltuja ja "meikattuja". Pulkkisessa tietyt sketsit toistuvat ja naurattavat. Koko sketsisarjan parhaina paloina pidän Käsikirjoittaja-tuottaja -keskusteluja sekä Inkerin mummoja, jotka olivat huonommalla eli kolmoskaudella, jossa oli myös hyvä Cops-kyttäkaksikon seikkailut.
****
Henri Bergson (1859 - 1941) oli ranskalainen filosofi ja kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuden palkinto vuonna 1927.
