Jään ja tulen kevät

Kuva: Otava

Jään ja tulen kevään myötä pääsin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa tavallaan lähtöpisteeseen, siihen kirjaan, jonka vuoksi sarjaa aloin lukea. Tämä sarjan kolmas osa on näet 101 naisten kirjan listalla. En kuitenkaan halunnut aloittaa keskeltä, joten luin ensin Mustat morsiamet ja Rautayöt.

Keväässä Tuomen perheen ja talon pihapiirin asujaimiston tarina jatkuu osapuilleen siitä, mihin edellinen osa Rautayöt päättyy. Anna on paremmin sovussa äitiytensä kanssa; vaikka arjen raaka raadanta väsyttää, tuntuu uusi työpaikka ravintolassa antavan ulottuvuutta elämään. Hänestä on tullut kaupunkilainen, oikeasti. Lassikin heräilee vähitellen vankileirin savisesta ahdistuksesta. Hilda ryhtyy mankelinomistajaksi, lähes porvariksi siis. Karjalan evakko Helvi joutuu sairaalaan, hänen tyttärensä Mari palaa pihapiiriin Hyvösten hoiviin.

Toimittajan rouvalla, Selma Lehtivaaralla, on tässä kirjassa selkeä rooli, samoin englantilaisella Mulliganilla, joka syksyllä asettuu kaupunkiin. Lehtivaaran rouva ottaa älykkään Juho-pojan sotakasvatikseen, kun poika ukkinsa luona on kovin heitteillä. Eletään rauhaa mutta leikitään englantilaisten ja saksalaisten sotaa. Englantilaismielisten ei pidä ajatuksistaan elämöidä, sillä valintaa tehdään nyt Hitlerin ja Stalinin välillä. Yksi uskoo asiaan, toinen ei - mutta vakain tuumin ja harkiten näyttävät päättäjät etenevän.

Köyhä ei muuta kaipaisi kuin ruokaa ja polttopuita. Rauhaa rakentaa omaa elämäänsä. Vain Sortavalaa ikävöivä Helvi tahtoo enemmän, tahtoo ja toivoo takaisin.

Jään ja tulen kevät nosti kaikenlaisia ajatuksia mieleen. Kähkösen kerronta on rikasta ja kerroksellista. Historiallinen asetelma on itsestäänselvästi kiinnostava, ravintola Tatra luokka-asetelmineen kiehtoo, järven elämä nousee jännittävänä usvana kaupunkiin, aatteiden ja kulttuurin kirjo laajenee... Vaikka mitä olisi!

Poimin nyt vain yhden asian esille. Naisten välinen solidaarisuus tunki minun luennassani keskeiseksi teemaksi. Melkein kaikilla kirjan naisilla tuntuu olevan jonkinlainen yleinen sisaruuden tuntu, luokasta ja asemasta riippumatta. On kuin kaikki tunnistaisivat toisissaan yhteisyyden, joka syntyy kun elää paljolti muita varten: lapsia ja sukua varten, vastuuta toisista kantaen.

Kohtaus, jossa pyykkäri-Hilda ottaa asiakseen ravistella hereille masennukseen vajoavaa Selma-rouvaa, oli minusta kirjan kiinnostavimpia. Siinä myös tiivistyy upeasti Kähkösen tapa kätkä suuria tunteita ja suuria kysymyksiä viltin kulman alle; arjen asioista kasvaa peitto, joka kätkee suuret asiat. Ne ovat siellä näkymättömissä, antavat kätköstään muodon kokonaisuudelle.

Selman ja Hildan kohtaus on liian pitkä lainattavaksi, joten otan näytteeksi lukutoukan sydäntä lämmittävän intertekstuaalisen palasen. Tässä sairaudesta toipuva Anna lukee Selman hänelle lainaamaa kirjaa, Minna Canthin Työmiehen vaimoa:

Se oli niin kuin hänen elämästään. Ei niin että hän koskaan olisi joutunut sellaista kärsimään kuin nämä naiset - mutta hän oli aina luullut, että kirjoissa harhailtiin vain hulmuavien kaunokuvien maailmassa. Että kirjat eivät koskeneet häntä, että ne olivat syntiä. [--]

Hän nosti kirjan silmiensä eteen ja luki sitä harmain, mietteliäin silmin niin kauan kuin valoa riitti. Kun varhainen tammikuun pakkaspimeys laskeutui ja sulatti kirjaimet mustaksi massaksi, hän käänsi selkänsä huoneelle ja jäi tuijottamaan seinään. 

Miten avuton oli nainen, jos mies oli hulttio. Niin kuin oli se Risto. Kyllä sai se Johanna kärsiä. Ja lapsi. Nälkää näkivät, ei apua mistään. Vaikka nainen yritti, niin mies vain vei kaiken. Eivät rikkaat auttaneet, kun eivät ymmärtäneet, eivät osanneet katsoa maailmaa köyhän näkökulmasta. Kurjaa vaimoa auttoi vain Vappu, tavallinen naisihminen. (s. 162-163)

Aatteiden jauhamaksi moneen kertaan joutunut Anna löytää Vaimosta oman radikaalin aatteensa. Naisten pitää aina auttaa toisiaan, aina.

Nyt kun olen tottunut Kähkösen tyyliin, joka yhtenä hetkenä hersyy lyyrisen hentona ja toisena huastoo häppeemättä savvoo (meniköhän tuo oikein?), näitä kirjoja on tosiaan nautinto lukea. Koin Jään ja tulen kevään vähän edeltäviä osia hajanaisemmaksi, ehkä siksi että kerronta jakautui vielä useamman tärkeän hahmon kesken. Lievä hajanaisuus ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta; Kevät piti otteessaan alusta loppuun.

Erinomainen romaani. Lakanasiivet seuraavaksi.

Sirpa Kähkönen (2004). Jään ja tulen kevät. Otava. ISBN 951-1-19748-7.

Arvioita:

Suvi Ahola Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Iiris Pakarinen Kiiltomadossa
Kirsin kirjanurkasta löytyy Kähkösen sarjaa laajemmin käsittelevä juttu

Paskateoria

Kuva: WSOY

Jonathan Strange & herra Norrellin jälkeen teki mieli lukea jotain ihan päinvastaista. Onneksi olikin varalla yksi Arto Salmisen romaani (Ei-kuori ja Turvapaikka on jo luettu).

Paskateoriassa ei ole yhtään ylimääräistä koristetta, ei yhtään kiemuraa, ei herrasmiehiä eikä perinteitä, ei elegantteja alaviitteitä muinaiseen tarustoon. Tämä tapahtuu tässä, nyt; kymmenen vuotta ei ole vanhentanut kirjaa tippaakaan. Paskateoriassa on se, mikä on rumaa arjessa. Eniten sattuu kaipuu johonkin kauniimpaan, johonkin mihin ehkä joskus vähän aikaa uskoi.

Kirjan päähenkilö Antti Suurnäkki on iltapäivälehden toimittaja. Yksityiselämässä Antti pitää silmät kiinni ja panee pierevää kaunotarta Kulosaaren kulmilla, pakenee vaimon omakotitalounelmia asuntoon, johon ei mahdu edes suuria suunnitelmia. Töissä ahdistaa lööppipaskan tonkiminen; Antti on haaskalinnun hommissa ja huomaa, ettei enää riitä kuolleen saaliin revittely. Nyt pitää jo kaataa haavoittunut eläin, vetää maahan vaikka syöpälapsi, syödä sen kivulla. Ison ilmoittajan levymyyntiä sen sijaan edistetään tekopyhillä tyhjäsanoilla. Miestä meno huimaa. Huimaus tuntuu tekstissäkin, perspektiivi pettää, kaikki kiitää kohti kuilun reunaa.

Työväenluokka on mennyttä, nyt kurjistuu jo keskiluokka. Sitäkin hakataan kohta katuun kuin narkkaria metrossa, kaikki katsovat vierestä eikä kukaan näe. Yhteiskunta on mennyt semmoiseksi, että kukaan ei saa tietää mitään eikä viihde saa loppua kesken. Viihteen myllyä Anttikin polkee, mutta huonommalla ja huonommalla hapella. Nyt ei myy parempi lehti vaan huonompi.

Juurakko puhui sellaisella äänellä, että se teki sanoista suuria ja asiasta pientä. Kukaan ei voinut katsoa Juurakkoa silmiin kun se puhui, ei varsinkaan silloin kun se oli hiljaa.

- Pureutukaa ihmisiin joita te haastattelette, se sanoi. - Mä en halua tietää onko joku näyttelijä saanut elämänsä roolin tai onko laulaja uusien haasteiden edessä. Mä haluan lukea lehdestä, että näyttelijällä on tippuri ja laulaja on piessyt akkansa huumepäissään. Mä en halua tietää mitä mieltä pääministeri on jostain vitun globalisaatiosta tai segregaatiosta. Mä haluan tietää kuinka se nuoruudessaan luki kellarissa Jallua ja veti käteen. Onko selvä? (s. 92-93)

Salmisen kirjat herättävät suuttumuksen ja tunnistamisen fiiliksiä. Tulee vihainen ja väsynyt ja samalla jotenkin kirkkaampi olo. Kuin näkisin maailman vähän toisin, ymmärtäisin sitä eri tavalla. Vaikken tajua mihin perussuomalaisuus kuvittelee menevänsä, Salmista lukiessa on kuin ymmärtäisin mistä se tulee: toivottomuudesta ja vaihtoehdottomuudesta ja turhautuneesta näköalattomuudesta. 90-luvun alun jälkeen ei ole ollut kuin yhtä lajia yhteiskunnallista visiota, ja se visio on katutasolla kylmää kertomaa: tulos tai ulos. Kurjaa että ulospuolelle joutuneille tarjoillaan enemmän vihollisen kuin vaihtoehtoisen vision etsintää; ei mietitä mitä muuta kuin tulosta voisi tavoitella... mietitään ketä voi syyttää kun tulosta ei tule.

Salmisen Paskateoriassa ihmiskunnan loputon piereksiminen kerää koko ajan jonnekin tuonne ylös paskamolekyylejä, jotka jonain päivänä romahtavat niskaamme. Ihmiskunnasta en tiedä, mutta viime kevään vaaleissa taisi jokin määrä menneiden vuosikymmenien tyhjiä kaasupäästöjä kiteytyä ja romahtaa. Kapinoita on monenlaisia.

Kyllä Arto Salminen on ihan oma kirjallisuudenlajinsa! Henkilöt eivät ole kovin kokonaisia tai kiinnostavia tai vetoavia, eikä tarinassa oikeastaan tapahdu mitään, eikä alle 150 sivuun ehdi kunnolla edes hukata itseään... ja silti kirjat kolahtavat että kumisee. Jurppii, että Salminen ehti kirjoittaa vain kuusi romaania. Miten jokin voi olla yhtä aikaa näin kaunista ja näin kamalaa? Sairasta ja sairaan kaunista.

Salmisen kirjat ovat kuin se tuskanhuuto, joka tuli ikkunoiden läpi ja herätti lähitalojen asukkaat, säikäytti lehdenjakajan, hiljensi tappelun ostarilla, poukkoili hulluna männikössä ja polvistui lopulta nyyhkyttämään Itäväylän varteen.

Ei kannata lukea tätä jos huuto ahdistaa.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2001). Paskateoria. WSOY. ISBN 978-951-0-33376-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kari Levola Kiiltomadossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Jonathan Strange & herra Norrell

Kuva napattu verkkokaupasta: WSOY:ltä ei löydy näin vanhoja kirjoja :-(

Jonathan Strange & herra Norrell sijoittuu 1800-luvun alun rinnakkaismaailmaan, jonka polittiinen historia muistuttaa kovasti omaamme, mutta jossa magia on tunnustettu osa menneisyyttä. Käytännön magia tosin on jo aikaa hävinnyt Englannista; taikomisen asemesta herrasmiesmaagikot keskittyvätkin alan teoreettiseen tutkimukseen.

Käytännön magia saa uutta potkua, kun salakähmäinen herra Norrell antaa julkisen näytöksen ja ottaa myöhemmin oppilaakseen Jonathan Strangen. Edistyttyään Strange päätyy Wellingtonin herttuan avuksi Napoleonin vastaisiin sotiin; herra Norrell puolestaan keskittyy muovaamaan englantilaisen magian tyyliä, imagoa ja tulevaisuutta itselleen sopivimpaan suuntaan. Taustalla puuhaavat toiset voimat; hilpeä ja julma keijukuningas värvää väkeä ikuisiin pitoihinsa epäilyttävin keinoin, ja jossain häivähtää kenties itsensä korppien kuninkaan viitan helma.

Kirjan keskeinen jännite on kahden erilaisen miehen ja maailmankatsomuksen välillä. Herra Norrellin elitistinen, sulkeutunut ja omistushaluinen asenne magiaan voisi olla keskiaikaisen kirkkoruhtinaan asenne - Strangen pragmatistinen ja kokeilunhaluinen avoimuus kuvastelee teollistumisen ja teknologiauskon uusia tuulia. Mitenkään arkkityyppisiä hahmoja ei herroista kuitenkaan ole tehty; Susanna Clarke hyödyntää täysimittaisesti asetelmaan sisältyviä mahdollisuuksia. Ylipäätänsä juonta voi kiittää moniuloitteisuudesta ja taidokkuudesta.

Pidin myös siitä, että Clarke luo magialle aidon ja vivahteikkaan kontekstin maailmassaan. Se ei tunnu irralliselta ja köykäiseltä kuten Kowallin Shades of Milk and Honey'ssa, joka Clarken romaanista väistämättä tuli mieleen.

Tyylin puolesta tämä ei ollut minun kirjani. Dickensiläinen runsaus yhdistettynä reiluun tujaukseen Sir Walter Scottin äärimmäistä romantiikaa - näääh. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tätä lukiessani. Ensimmäisellä yrityksellä jumahdin sivun 50 paikkeille ja herrat Norrell & Strange ajautuivat ainakin viikoksi sivuhyllylle. Muutaman lyhyeksi jääneen uudelleenyrityksen jälkeen päätin lopulta, että tätä kirjaa ei voi lukea rinnakkain muiden kanssa: siihen pitää keskittyä. Pientä puurtamisen makua puuhassa oli edelleen, mutta joskus 300 sivun jälkeen tarina vihdoin vei mennessään.

Ehkä tekstilajiin tottuminen vei aikansa. Tempo on hitaanpuoleinen ja kielikin vähän kankeaa, kuten toki aikakauden tunnelmaan sopii. Lukiessa minua vaivasivat silloin tällöin silmiin osuneet kielioppivirheetkin. Mietin oliko kirjaa kenties kovin kiireellä juoksutettu painoon, sillä Bützow on yleisesti ottaen ollut minusta ihan hyvä suomentaja. Pilkkuvirheitä täytyy olla paljon, jos minä niitä huomaan -

Pieni tapakomedian säväys on kirjan tyylillinen pelastusrengas; jos koko 800 sivua olisi ollut rutikuivaa, ei loistokkainkaan miljöö tai briljantein juoni olisi sitä voinut pelastaa. Mutta onneksi Clarke on tavoittanut jotain aikakauden ironiasta:

"Voiko maagikko tappaa ihmisen magian keinoin?" lordi Wellington kysyi Strangelta. 

Strange rypisti otsaansa. Kysymys ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. "Maagikko ehkä voisikin", hän myönsi, "mutta herrasmies ei koskaan." (s. 314)

Tämä erikoinen fantasiatarina päätyi luettavaksi 101 spefin helmen listalta. Hyvä niin. Vaikka Jonathan Strange & herra Norrell on noussut melkoiseen kansainväliseen suosioon, se ei ole kirja johon olisin omin päin tarttunut. Lukukokemus on, alun epäröinnin jälkeen, julistettava mieluisaksi.

Silti en vieläkään koe tätä lajityyppiä omakseni. Tämä oli kai kolmas historiallinen fantasia vuoden sisään, eikä mikään niistä kirvoittanut onnen huokauksia, tosin Strange & Norrell pääsi lähimmäksi. On hauska lukea historiallisia romaaneja ja on hauska lukea fantasiaa... ehkä niiden sekoitus ei vaan ole minun juttuni?

Susanna Clarke (2005). Jonathan Strange & herra Norrell. WSOY. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 951-0-30919-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Juri Nummelin Turun Sanomissa

Tainaron

Tainaron tuli luettavaksi osittain 101 naisten kirjan listan tähden, osittain siksi, että aiemmin lukemani Krohnin tarinakokoelma Mitä puut tekevät elokuussa oli vaikuttava.

En oikeasti tiedä mitä sanoisin Tainaronista. Olisiko tässä sellainen tapaus, jonka pitäisi antaa saota alitajunnassa? Mutta pelkään, että vaikutelmani haihtuisivat, tunnelmaa olisi vielä vaikeampi tavoittaa... ja jos odottaisin tarpeeksi pitkään, en enää osaisi kertoa kirjasta mitään. Se katoaisi kuin uni aamulla, jäljettömiin, jättäen jälkeensä vain siruja, ehkä osan siipeä, sellaisen missä on kaunis kuvio.

Pahoittelut siis jo ennakkoon: nyt on tulossa adjektiiviketju, analyysista ei voi puhuakaan.

Tainaron on eräänlainen kirjeromaani. Se koostuu kertojan (naisen?) Tainaronin kaupungista yhdelle vastaanottajalle lähettämistä kirjeistä. Tainaronin erikoislaatuiset asukkaat ja käsittämättömät tavat kuvastuvat näistä matkakirjeistä unenomaisen kauniina ja absurdeina. Kirjoittajan vieraus outojen olentojen keskellä korostaa hänen inhimillisyyttään; hän kohtaa omat konventionsa eksyttävässä ja eksoottisessa ympäristössä muttei aivan kuoriudu niistä sentään.

Kirjeiden kertomus on yksisuuntainen; vastauksia ei tule eikä lopulta kai odotetakaan. Kirjeiden saajasta piirtyy vain välähdyksittäin kuva lukijalle, mutta niiden lähettäjän oikukkuus ja hauraus paistavat kirkkaina. Kokonaisuus on kuin Gaudin suunnittelema katedraali; käsittämätön, orgaaninen, mutkikas ja henkeäsalpaavan kaunis.

Mistä Tainaronissa on kyse? Identiteetistä, muutoksesta, perspektiivistä, muistoista... kuolemasta ja elämästä, vieraudesta, harhakuvitelmista, kaipuusta, oletuksista. Hyönteisistä. Metamorfoosista. En ehkä tiedä mistä on kyse, vaikka melkein luin tämän kahteen kertaan. Loppuun päästyäni huomasin selaavani lehtiä taaksepäin ja pysähtyväni uudestaan melkein jokaiseen kirjeeseen.

Lukukokemuksena tämä oli todella erikoislaatuinen. Hyvää harjoitusta runoja varten varmaan - Tainaroniin uppoutuessaan ei oikeastaan lue vaan paremminkin poimii vaikutelmia ja kehrää niistä merkitysseitteä kuin jonkin ajatuksen koteloa kutoakseen. Ajatus ei ole kypsä vielä; ehkä se ei koskaan lennäkään, kuihtuu kuoreensa vain...  (Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva!)

Tämä sekavana hoiperteleva ja silmiään liian kirkkaassa valossa aristava postaus todennäköisesti pelästytti sinut täysin jos Krohn ei ole ennestään tuttu. Mutta harkitse vielä, anna Tainaronille tilaisuus. Kirja ei ole pitkä. Jos löydät rauhallisen hetken, jos maltat... tässä kaupungissa kannattaa vierailla.

Barcelona tuli ensimmäisen kerran mieleeni tässä:

Mutta täällä Tainaronissakin on eräitä, joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät. Katson heitä ihaillen, kun he kiirehtivät kadulla ohitseni - aina nopeasti, melkeinpä tanssiaskelin. He ilmestyvät asunnoistaan vasta illansuussa enkä aavistakaan, mitä he tekevät sitä ennen koko pitkän päivän - ehkä nukkuvat vain. 

En ole koskaan nähnyt ketään heistä yksin, he liikkuvat parvina ja vapaina muodostelmina kuin jonkinlaiseen kuviotanssiin yhtyen toreilla ja aukioilla. Mutta jos sataa tai tuulee navakasti, välkkyjät sammuvat kuin kynttilät ja häviävät kattojen alle. Koettelemukset ja ankara ilmasto, rasittava työ ja odottamattomat mullistukset eivät ole heikäläisiä varten. (s. 21)

Kummallista, miten joskus voi nauttia kirjasta, josta ei ymmärrä oikeastaan mitään. Ja joskus taas vaikeaselkoisuuden häivähdyskin ärsyttää. En ymmärtänyt Tainaronia ensinkään. Se ei haitannut yhtään. Missä lienee ero? Odotuksissa tai mielentilassa? Tyylissä?

Leena Khron (1985). Tainaron. Postia toisesta kaupungista. WSOY. ISBN 951-0-13063-X.

Arvioita (uusintapainos otettu 2006):
Kirjavinkit
Sara Saran kirjat -blogissa
Hihii, Matthew Cheney Sfsitella on lukenut käännöksen tästä

Cannery Row (Hyvien ihmisten juhla)

Kuva/kannen kuvitus: Little, Brown Book Group/Mick Wiggins

Äänikirjoja en enää oikeastaan valitse. Kun tuijottelen kirjastomme pientä äänikirjahyllyä, käy väkisinkin mielessä, että olen jo kuunnellut kaiken mitä sieltä haluankin kuunnella. En kerta kaikkiaan aio kuunnella Tarua sormusten herrasta äänikirjana... enkä enää ikinä aio kuunnella Nora Robertsia äänikirjana... eikä Kyllikki Virolaisen Neljännen elämän kynnyksellä innosta sekään. Huoh.

Odotellessani kirjastotädin lupaamaa Havukka-ahon ajattelijaa (on kuulema tulossa äänikirjana - jee!) tutkiskelin myös englanninkielisten äänikirjojen pikkuriikkisen valikoiman. Kovin montaa minulle uutta kirjaa ei joukkoon mahtunut, mutta John Steinbeckin Cannery Row näytti kiinnostavalta. En ole kovin kummoinen Steinbeckin fani; ainoa kirja, jonka häneltä tiedän varmasti lukeneeni, on Matka Charlien kanssa. Siitä muistelen pitäneeni, ja onhan Steinbeck suuren kirjailijan maineessa... joten Cannery Row tuli valittua.

Onnekas valinta. Kun ehdin tottua lukijan aksenttiin - ensimmäisestä luvusta en varmaan kuullut muuta kuin ääntämyksen - upposin Steinbeckin maalaamaan maisemaan mielihyvällä. Cannery Row'n ilmapiiri on niin hivelevän tunnelmallinen, ettei varsinaisen tapahtumajuonen suhteellinen kevys haitannut ensinkään. Hengittelin vain säilyketehtaiden reunustaman kadun ilmaa; katselin sieluni silmin alas mäkeä Palace Flop Housen ovelta Doran hyvämaineiselle huoratalolle; kuulin lukijan äänen takaa Western Biological'n talosta kantautuvan gregoriaanisen kirkkomusiikin.

Cannery Row kertoo pienestä kylämäisestä laitakaupungin palasesta ja sen asukkaista niin kauniisti, että mielikuvaan vajoaa kuin suklaakylpyyn. Kirjan keskeiset henkilöt ovat meribiologi Doc, jota naapurusto rakastaa hänen hyvän sydämensä tähden, ja pummi-Mack joukkioineen. Mack ja hänen kaverinsa kämppivät asunnoksi kunnostamassaan varastossa, joka tunnetaan nimellä Palace Flop House. Kaverusten päähän pälkähtää, että kunnon Doc'lle olisi mukava pitää juhlat. Alkaa monivaiheinen valmistelu: sammakkovaluutta, T-Fordin varaosavarkaus, alusvaatteista ommeltu tilkkutäkki ja peltivadissa leivottu kakku liittyvät kaikki kiinteästi asiaan.

Homma ei mene ihan putkeen... mutta lämmin sydän antaa ja saa paljon, silloinkin kun taskut ovat tyhjät ja laskut lankeavat väärälle maksajalle. Steinbeckin sanoma on lämmin, inhimillinen, humoristinenkin. Tämän kirjan jälkeen tuntee hetken sen taas niin selvästi: elämä on kaunista.

Hassua - luultavasti en olisi pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon paperikirjana. Taidan olla vähän kärsimätön lukija; en varmaan malttaisi kaikessa rauhassa tunnelmoida vanhassa boilerissa asuvan pariskunnan tai kolmivarpaisen poikamiesjyrsijän kanssa. Saattaisin ärsyyntyä verkkaiseen tempoon ennen kuin kuvaus saisi tilaisuuden vietellä. Kuunneltuna kirja kuitenkin hurmasi, vie suorastaan jalat alta. Ehkä äänikirjamuoto sopii minun kohdallani erityisesti tämäntyyppiseen teokseen: Cannery Row on episodimainen rakenteeltaan, ja sisältää monia pieniä vignettejä, jotka eivät suoraan liity pääjuoneen.

Googlaillessa selvisi, että Cannery Row'lla on maantieteellinen esikuvansa Montereyssä - ja  kadun nimi muutettiin myöhemmin kirjan tähden Cannery Row'ksi. Kunnianosoitus vai turistitärppi? Wikipedia tietää myös kertoa, että Cannery Row'lle on jatko-osa, Sweet Thursday. Sen hankin ehdottomasti käsiini; nyt kun olen tutustunut porukkaan, osaan varmasti antaa arvoa paikallisvärille perinteisessäkin formaatissa.

John Steinbeck (2011, alkuperäinen 1945). Cannery Row. Hachette Digital. Lukija Trevor White. ISBN 978-1-4055-0920-6.

Arvioita:
Höh. Kirjasta löytyy lähinnä study guideja. Tämä on ilmeisesti niin keskeinen teos, että puolet kaikista amerikkalaisista opiskelijoista joutuu kirjoittamaan tästä esseen.

Toiset

Kuva/kansi: Karisto/Ilkka Kukko

China Miéville pääsi 101 spefin helmen listalle ihan heittämällä, sen verran kuuluisa ja tunnustettu uuskumman taitaja on kyseessä. Minulle herra Miéville on uusi tuttavuus - ja tunnustan suoraan, vähän pelottava lähestyä.

En näet ole kovin pitkäaikainen fantasian ystävä; tunnen enemmän vetoa scifiin, jossa voi ainakin teeskennellä, että ihmeellisiin juttuihin on rationaalinen selitys. Olen viimeisen vuoden aikana kuitenkin oppinut lukemaan myös fantasiaa ja enimmäkseen pitänyt lukemastani. Miévillen maine haastavan urbaanifantasian mestarina on silti vähän hermostuttanut - muutamat varovaiset kokeilut Portin ja Tähtivaeltajan modernien fantasianovellien kanssa eivät ole innostaneet.

Tuon epämääräisen hermostuksen vuoksi olen vetkutellut Miévilleen tarttumista, vaikka hyllyyn on jo hankittu Perdido Street Station... olinkin iloinen, kun Karistolta ilmestyi syksyllä J. Pekka Mäkelän suomentamana Toiset. Ajattelin, että suomeksi lukemalla ehkä pääsen paremmin sisään uuskumman porteista.

Toiset kertoo skitsofreenisesta kaupunkivaltiosta. Oikeastaan pitää sanoa, kahdesta lomittain ja limittäin olemassa olevasta kaupungista. Ul Qoma ja Besźel sijaitsevat maantieteellisesti samalla alueella, mutta niiden asukkaiden havaintomaailmat ovat erilliset. Kaupunkeja pitää erillään vankka näkymättömyyden perinne: Besźelissä ollessasi et näe mitään, mikä on Ul Qomaassa, ja päinvastoin. Turistit joutuvat käymään kurssin huomaamatta jättämisessä ennen kuin pääsevät vierailemaan jommassa kummassa kaupungissa; paikalliset oppivat lapsesta asti jättämään näkemättä naapurikaupungin silloinkin kun väistävät sen autoilijoita tai kiipeilevät samoissa puissa.

Tarinan kertoja on poliisitarkastaja Borlú, joka selvittelee Besźelissä kuolleena löydetyn amerikkalaisen jatko-opiskelijan murhaa. Pian käy ilmeiseksi, että kuollut nainen on tullut Ul Quomasta, ja Borlún on mietittävä kuuluuko rikos ylipäätään hänen toimivaltaansa. Kaupunkien ehdottoman erillisyyden säätöä valvoo näet salaperäinen Rikko, mahti joka rankaisee rajojen ylittämisestä, tapahtui se vahingossa tai tahallaan, sanoin tai elein. Kaupungista toiseen voi siirtyä vain yhdessä rajanylityspisteessä; jaetun kadun väärälle puolelle katsominen on aina Rikko.

Jännittävää kyllä, tämä erikoinen maailma jakaa kanssamme yleisen eurooppalaisen populaarikulttuurin ja historian. Tässä Borlú kertoo työkaverille matkastaan Berliiniin:

"Miksi sinä siellä olit?" 

"Olin nuori. Seillä järjestettiin konferenssi nimeltä 'Poliisityö jaetuissa kaupungeissa'. Siihen kuului sessioita Budapestista, Jerusalemista ja Berliinistä, sekä Besźelistä ja Ul Qomasta." 

"No voi vitun perse!" 

"Niinpä niin. Niin mekin silloin sanoimme. He olivat ihan pihalla." (s. 95)

Noir-henkinen rikostarina, vaikka onkin mutkikas ja monitasoinen, jää Toisissa ehdottomasti, noh, toiseksi Miévillen eriskummallisen miljöön rinnalla. Kaksi tietoisesti limittynyttä todellisuutta osuu ainakin minulla johonkin hermoon. Jotain kovin tuttua on siinä, miten lomittuneiden kaupunkien asukkaat ovat näkemättä, huomaamatta toisiaan.

Samaa teemme kai itse kukin, melkein joka päivä: jätämme näkemättä sellaisen, minkä huomaaminen häritsisi. Kaupungeissa jätämme näkemättä feissarit, puliukot ja kerjäläiset; kotona olemme huomaamatta silittämättömiä pyykkejä ja pesemättömiä ikkunoita; uutisissa olemme kuulematta maailmankuvaamme sopimattomia tietoja. Emme tarvitse mahtavaa Rikkoa valvomaan tätä valikoivan havainnoin tapaa. Tottumattomalta silmien ummistaminen vaatii ankaraa ponnistusta, mutta ahkeralla harjoittelulla pääsee hyviin tuloksiin... tämä lienee se prosessi, joka mahdollistaa elämisen miljonäärinä slummin vieressä.

Miévillen viesti onkin jännittävä. Hän vihjaa, että kerran silmänsä avattuaan ei voi enää oppia olemaan aidosti näkemättä. Havaintoa ei saa takaisin pulloon. Rajan yli toisten maailmaan kerran katsottuaan voi korkeintaan teeskennellä, ettei toisia ole; todelliseen näkemättömyyteen ei ole paluuta.

Tyylillisesti tämä ei ollut minusta mitenkään erityinen kirja, eivätkä henkilöt käyneet mitenkään läheisiksi, ja varmaan alkupuoliskoa olisi voinut tiivistää... mutta kokonaisuutena melkoinen lukukokemus silti. Miévillen visio on tinkimätön, älykäs, hyvin toteutettu. Lukiessaan huomaa melkein uskovansa johonkin aivan absurdiin - ja miettivänsä onko se nyt loppujen lopuksi niin absurdia.

Tykkään kirjoista, joissa on jotain purtavaa, joista jää jotain käteen. Tästä jäi.

Perdido Street Station, täältä tullaan...

China Miéville (2011). Toiset. Karisto. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. ISBN 978-951-23-5287-6.

P.S. Ei, tuo hauska Ul Qomaa ei ole suomentajan keksintöä; englanninkielinen Wikipedia käyttää samaa nimitystä Besźelin naapurista :-)

Arvioita:
Kirjavinkit
Juha Salmi Risingshadow:ssa
Raija Taikakirjaimista luki tämän englanniksi, samoin
Satu Satun luetut -blogissa ja
Liina Sivukirjastossa

Puuma

Kuva: Like

Luin tammikuussa Marja Björkin Posliinin ja se teki hyvän vaikutuksen: vakuuttava ja rankka kirja. Saman tien laitoin lukulistalle myös Björkin uudemman Puuman, mutta niin vain ehdittiin syksyyn asti ennen kuin muistin sen sopivasti kirjastossa ollessani. Ehkä Punahilkka naisen vanhenemisen teemoinen palautti Puumankin mieleen.

Björk on käsitellyt molemmissa kirjoissaan vaikeita seksuaalisuuteen liittyviä teemoja. Posliinissa kosketellaan pedofiliaa, Puumassa ikääntyvän naisen seksinnälkää. Vaihdevuosioireileva Malla elää pitkässä avoliitossa Kaukon kanssa, kahden rupsahtavan kropan ansassa. Audi, bemari ja krokotiilinahkainen laukku lohduttavat mutta eivät suo täyttymystä. Onneksi naapuritaloon, ikkunatirkistelyetäisyydelle, muuttaa mies: ei mikä tahansa tallaaja vaan oikea Mies, mies kuin Mustanaamio, komea ja kireä.

Ei muuta kuin naapuriapua hakemaan.

Äh, kirjoitinpa tuosta alkuasetelmasta mitä tahansa, koomiselta se kuulostaa. Sitä se ei oikeastaan ole, tragikoomista välillä korkeintaan. Nykyhetkessä seurataan Mallan ja hänen avokkinsa rujoa arkea, jossa hätäpäästöillä pilataan kalliit farkut ja hätäilyllä hellyys. Kaveripiirin ikänaiset eivät ole sen kummemmissa tilanteissa.

Välillä vilautetaan myös Mallan lapsuutta, ystävyyskesiä mökillä. Mallan äidillä on omat seikkailunsa. En ole ihan varma kuinka hyödyllisiä nämä lapsuusjaksot olivat kirjan kokonaisuuden kannalta. Tyylillisesti entisen ja nykyisen välillä on kyllä jännä kontrasti. Lapsi-Mallan osuuksissa kaikki on säädyllisesti kätkettyä, verhottua, salaista; aikuinen puuma-Malla suorastaan revittelee ruumiillisuudessa. Niin ruma kuin kauniskin on suoraan siinä, lukijan naamalla suorastaan.

Mietin Posliinin kohdalla kirjan nimen monitulkintaisuutta. Samaa jäin miettimään Puumankin kohdalla. Julkisen sanan puumapuhe on niin erisävyistä kuin Björkin, että nimi alkaa tuntua ironiselta. Puuma tosiaan! Muoti-ilmiöstä Mallan puumanaisellisuudessa ei ole kyse; jotain naistenlehtiglitterille kovin vierasta tässä kaivellaan. Tekemällä nimenomaan vanhenevasta ruumiista kaikkine toimintoineen tarkastelun kohteen Björk osuu johonkin arkaan. Voisi ajatella niinkin, että Björkin tulkinta puumailusta kyseenalaistaa nuoruuden tavoittelun tekemällä siitä lähes absurdia.

He lepäsivät lähekkäin ja hän silitti miehen kasvoja. Hän huomasi tämän poskissa mustapäitä, nipisti ne pois ja hieraisi ihomadot haarojensa välissä olevaan vessapaperiin. 

- Kulmakarvat pitäisi lyhentää, hän sanoi. - Näytät Brežneviltä. 

Kauko pyysi leikkaamaan. Hän istui hajareisin tämän vatsan päälle, leikkasi pahimmat karvat lyhyemmiksi ja nyppi mustia ja harmaita, rasvajuurisia karvoja silmien välistä pois ja asetteli ne pituusjärjestykseen vessapaperille tyynyn päälle. Hän kävi huuhtelemassa paperin alas pöntöstä, otti peilikaapista  Kaukon trimmerin ja ajeli tältä sierain- ja korvakarvat. (s. 77)

Tätä kirjaa on vaikea kuvailla. Ehkä sanoisin tätä rumankauniiksi, mutta ei niin tyylikkäästi kuin Arto Salmisen kirjat tähän mennessä. Väliin naurattava, ei ollenkaan huvittava. Hemmetin paljon pelottavampi kuin vaikkapa Saattaja! No, Vänskällä onkin tietysti kauhukirjallisuuden genrerajoitukset riesanaan; Björk menee suoraan pahimpien ja todellisimpien pelkojen ytimeen.

Me vanhenemme ja kuolemme joka ainut. Revi siitä.

Ja Björk repii, antaumuksella. Joutsenlauluhan tämä taitaakin olla, sovitettuna citybiittiin. En oikeastaan pitänyt tästä kirjasta, siinä mielessä että tätä olisi ollut mukava lukea, mutta toisaalta tämä tuskin unohtuu ihan heti. Vaikuttava.

Marja Björk (2010). Puuma. Like. ISBN 978-952-01-0494-8.

Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Naakku Naakku ja kirjat -blogissa
Leena Lumi blogissaan

Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri

Kuva: Arktinen Banaani

Timo Mäkelä on useimmille sarjakuvasta kiinnostuneille varmaan tuttu nimi: vanhan herran mietteitä elämän kulusta ja kulumisesta on moni jo pitkään seurannut sunnuntai-Hesarista. Viime kuussa luinkin Mäkelältä vanhan herran ajatuksia ja unikuvia yhteen kokoavan kokoelman Minun elämäni. Lainassa on paraikaa myös vähän erilaista Mäkelää edustava kokoelma Häjyt, jonka stripit kuvaavat härmäläistä meininkiä täällä otto-kodissani Etelä-Pohjanmaalla.

Mutta siitä toiste, nyt Mannerheimista. Mäkelän albumi sisältää kolme keskipituista tarinaa - voisikohan niitä kutsua sarjakuvanovelleiksi? - ja lyhyen prologin, jossa Mannerheim viettää viimeistä jouluaan Luganossa. Varsinaiset tarinat kuvaavat eri tilanteita ja ajanjaksoja Mannerheimin elämästä: ratsastusmatkaa Aasiassa tsaarin upseerina parhaassa miehuudessa, tiikerinmetsästystä vapaaherrana Burmassa ennen toista maailmansotaa ja surullisenkuuluisaa syntymäpäivää sotavuonna 1942, jolloin Herr Hitler kutsui itsensä yllätysvieraaksi.

Tarinat on toteutettu soveltaen hauskasti ajatusta valokuvareportaasista, jonka teknologia kehittyy vuosien mittaan. Aasiassa vuosisadan alussa ratasastellaan mustavalkoisissa kuvissa, tiikerinmetsästyksessä pedon oranssi jo erottuu, Hitler vierailee ihan värikuvana. Piirrokset ovat Mäkelän näköisiä, tyylikkäitä ja rauhallisia. Komiikkaa tehdään pienillä eleillä, pienillä ilmeillä, oikein ajoitetuilla vaihdoilla ruudusta toiseen.

Varma en voi olla, niin vähän sarjakuvia tunnen, mutta viimeisessä osassa olen aavistavinani, että Mäkelä on nuorena lukenut Korkeajännityksen tai pari. Saksalaisen lentäjän huudahtama Donnerwetter! jotenkin tuoksuu kesämökin ullakon kellertäviltä sarjakuvapinoilta, niiltä joita pikkuveli kahlasi läpi öljylampun valossa...

Ihmissyöjätiikerin liike ei ole sellaista riehuntaa kuin vaikkapa Pride and Prejudice and Zombies -sarjakuvassa, eikä kerronta sellaista tasojen leikkiä kuin The Unwritten -albumeissa. Mutta Mäkelän rauhallinen, tyylikäs ja melko vähäeleinen kuvaus istuu aiheeseensa erinomaisesti.

Syksyn pimeässä otetut kuvani ovat surkeita;
siksi vain tämä yksi näyte. 

Käsikirjoittaja Jukka Parkkari on hyödyntänyt syvää aihepiirin tuntemustaan ja piirtänyt parilla repliikillä häijynteräviä miniatyyrimuotokuvia monesta suomalaisesta ja venäläisestäkin toimijasta. Esimerkiksi Ryti, Paasikivi ja elämänkerturi Paasonen saavat osansa.

Mannerheimista Ihmissyöjätiikeri antaa yhtä ristiriitaisen kuvan kuin mikä tahansa muukin teos. Marskista on moneksi. Muista kirjoista tuttu ajatus Mannerheimista oman roolinsa ja asemansa hiljalleen muokkaamana (kätkemänä?) persoonana istuu tähänkin yhteyteen, sillä nuoremman Mannerheimin kiivas toiminta on kaukana Hitleriä isännöivän kontrolloidun herran käytöksestä. Vanhemmiten ei Mannerheim juuri pääse impulsiivisuuttaan toteuttamaan. Spontaania shampanjapullollista pidemmälle ei Suomen marsalkka kai voi mennä, ajatteli tai tahtoi mitä tahansa.

Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri sopii erinomaisesti Suomen historiasta kiinnostuneelle sarjakuvan ystävälle; en osaa arvioida miten pitkälle kuvien tenho veisi jos aihe ei pätkääkään innostaisi. Minulle tämä sopi loistavasti.

Mannerheim-sarjakuva ei näet putkahtanut lukulistalle tyhjästä. Paitsi että koulutan kirjastoani kaukolainaamalla sarjakuvia säännöllisesti - testaan tässä empiirisesti teoriaa kuluttajan mahdollisuuksista vaikuttaa tarjontaan kysynnällä - on marski ollut yksi blogivuoteni harvoja temaattisia juonteita. Suomen marsalkka on aina ollut minusta kiinnostava hahmo; nyt huomaan, ettäTimo Mäkelän kuvatulkinta on jo neljäs Mannerheim-teos vuoden sisään.

Luettu on jo Jari Tervon Troikka, Hannu Raittilan Marsalkka ja tietysti Juha Seppälän erikoislaatuinen Suomen historia, (jonka ansiosta opin, ettei postmodernismin dominantti tarkoita sadomasoklubia). Eikä tämä vielä tähän lopu. Hyllyssä odottaa yksi lisää, nimittäin kirjaston poistomyynnistä pelastettu Paavo Rintalan Mummoni ja marsalkka. Vähän 1960-lukulaista tulkintaa olisi hyvä haukata näiden kaikkien modernien mannerheimien päälle. Toisaalta myös Martti Turtolan Mannerheim-kirja tältä vuosituhannelta on sekin vielä lukematta.

Kuulostaa jo yliannostukselta. Mutta lasihan on täytettävä piripintaan, kun nauttii maljaa marskille.

Timo Mäkelä & Jukka Parkkari (2006). Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri. Arktinen Banaani. ISBN 952-5602-42-7. Katso myös teoksen julkaisuun liittynyt tiedote täällä.

Arvioita:
Sonja Kivivuori sarjakuvamuodossa sarjakuvantekowikissä

Matkijanärhi

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Tim O'Brien

Kas niin: vihdoinkin sain Nälkäpeli-trilogian päätösosan käsiini. Sitkeästi valvoin normaalin nukkumaanmenoaikani ohi ja luin kuin luinkin Matkijanärhen loppuun sunnuntai-iltana.

Matkijanärhessä areenalta jo toistamiseen hengissä selvinnyt Katniss on pelastettu kätkössä piileksivälle Vyöhykkeelle 13, joka puuhaa kovaa vauhtia kapinaa Capitolia vastaan. Katniss on arvokas, sillä matkijanärhenä hän on kapinan symboli ja keulakuva. Ilmiliekkiin leimahtava sota vie Katnissinkin lopulta etulinjaan, vaikka ensin on siedettävä näennäistaistelua kameroiden edessä. Hänen hommanaan on olla historian parhaiten pukeutunut kapinallinen:

[--] Meidän mielestämme voisi olla parasta rakentaa sinut, siis kapinajohtajamme, ikään kuin ulkoa sisäänpäin. Toisin sanoen etsitään kaikkein pysäyttävin Matkijanärhi-tyyli ja muokataan sitten persoonallisuutesi sitä vastaavaksi!" Fulvia sanoo pirteästi. 

"Teillä on jo univormu", Gale sanoo. 

"Kyllä, mutta onko Katniss arpinen ja veren tahraama? Hehkuuko hän kapinan tulta? Kuinka likainen hänestä voidaan tehdä ilman, että se alkaa herättää ihmisissä inhoa? [--] (s. 47)

Tässä viimeisessä osassa trilogia saa arvoisensa huipennuksen sikäli, että asiat viedään tyydyttävään päätökseen asti. Collins ei jätä tarinaa ilmaan: nälkäpeli todellakin pelataan loppuun ja kolmiodraama saa ratkaisun. Romaani on myös trilogian pisimmälle kehitelty sikäli, että Katnissin ja hänen kumppaneidensa psykologiaan kiinnitetään vielä enemmän huomiota kuin aiemmissa osissa. Myös poliittinen valtapeli on tässä entistä suuremmassa roolissa; minulla oli muutama oikean otsanrypistelyn paikka, kun yritin Katnissin naiivin kertojaäänen takaa hahmotella suuren pelin oikeita juonenkäänteitä.

Katnissin viehätysvoima ei ole kulunut loppuun: hän oli Matkijanärhessä yhtä terhakka ja liikuttava kuin aiemmissakin osissa. Nyyhkis.

Rakenteeltaan Matkijanärhi oli, se on kyllä sanottava, minusta epätasaisin trilogian kirjoista. Tapahtumat vyöryivät viimeisellä kolmanneksella hyvää vauhtia, mutta alkupuolella liikuttiin aika hitaasti, Katnissin ollessa enemmän tai vähemmän paitsiossa Vyöhykkeellä 13.

Maanalaisen kapinallisjoukon ja sen strategian kuvaus oli sinänsä kiinnostavaa. Vaikka Nälkäpelin sodan aseistuksessa on vahvasti digielokuvien tehosteleikin fiilistä, on keskuksen ja periferioiden, valtaapitävien ja alistettujen, ikuisesta ongelmasta nousevaa taistelua kuvattu perustasolla ihan uskottavasti.

Loppuhuipennuksen melodramatiikassa jousipyssyineen kieltämättä tuli hetkeksi sellainen eipäs-nyt-liioitella -tuntemus... mutta kai nuortenkirjalle nyt pientä liioittelua voi sallia? Katnissin eettiset dilemmat ovat sellaisia, että toivoisin kovasti niitä nuorten pohtivan pitkin maailmaa. Mikä olisi tällaista seikkailua parempi tapa tarjoilla niitä mietittäväksi? Collins kirjoittaa selkeää ja helppoa tekstiä. Toisinaan jotain alleviivataan hiukan liikaa aikuiseen makuun, mutta mitenkään rasittavaa lukeminen ei ollut.

Pakko vielä lisätä kommentti teemasta, jota jo sivusinkin Nälkäpelistä kirjoittaessani: kuvallisen kerronnan valtaa ja valheellisuutta kuvataan tässä erinomaisen hyvin. Mediapelin merkitys ja sen rakentuminen puretaan niin alastomiksi palasiksi, että vain kaikkein kovakalloisin lukija voi olla vetämättä johtopäätöksiä myös ihan arkielämän medioiden suhteen.  Mutta voipi olla, että teinit ovat jo nyt huomattavasti sofistikoituneempia medianlukijoita kuin meikäläisen kaltaiset vanhat käävät osaavat edes kuvitella. Ehkä kaikki tietävät jo, oikeasti, että tositeevee on käsikirjoitettua, ja vain leikkivät uskovansa siihen?

Älkää ikinä aliarvioiko loistavan stailaajan valtaa, sanoo yksi tribuuteista loppupuolella. Jäin oikein miettimään, onko stailaajille kirjassa annettu suuri merkitys mitä herkullisinta ironiaa, reipasta leikkiä brändäyskeskeisen feikkauskulttuurimme arvoilla? Vai onko se erinomaisen ovelasti laskettua segmentointia kirjailijan taholta? Kukapa tyttö ei haluaisi samaistua sankarittareen, jota kolmen kauneusspesialistin joukkue huoltaa ja ammattistailaaja asustaa - olkoonkin että sankaritar on käsittelyssä asiaankuuluvan vastahakoisesti...

Suzanne Collins (2010). Matkijanärhi. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35830-6.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Kirjavinkit
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Raija Taikakirjaimissa

Majakkamestarin tytär

Kuva/kansi: Bazar/Laura Rahinantti

Laitan vaihteeksi yleisarvion heti alkuun: Majakkamestarin tytär on kelpo viihdettä.

Olen jo pitkään epäillyt, että jossain päin Ruotsia sijaitsee salainen dekkarikoulu, jossa koulitaan kirjoittamaan juuri tällaista: viihdyttävää, pikkuisen hauskaa muttei kumminkaan liian löysää rikoskirjallisuutta. Rosmaninkin kirja on esikoinen, mutta siinä on kaikki sujuvan nykydekkarin ainekset kasassa.

Karin Adler, göteborgilainen rikostutkija, takkuilee suhteessaan avokki-Göraniin. Ammattirintamallakin riittää haasteita, sillä autiolta majakkasaarelta löytyy kellariin muurattu ruumis. Kuka on haudattu seinän taakse - ja elävänä vai kuolleena? Merihenkinen mysteeri sopii veneilevälle Karinille kuin luonnostaan; hän pureutuu saariston historiaan ja ihmisiin ruotsalaisesti rupatellen ja tuttavuutta tehden. Töykeä kielipoliisi työkaverinakaan ei edistystä estä.

Nykypäivän rinnalla kuljetetaan myös majakkamestarin tyttären tarinaa 1960-luvulta. Lukija pääsee näin seuraamaan sekä rikoksen historiallista taustaa että nykypäivään ulottuvia lonkeroita. Ajasta toiseen, ihmisryhmästä toiseen hyppivä rakenne oli, jos rehellisesti sanon, minulle vähän sekava. Syynä voi olla sekin, että luin tätä kirjaa aika pätkittäin, palasen siellä ja toisen täällä.

Myös loppuratkaisu oli vähän erilainen kuin olisin itse tilaustyönä toivonut. Vähän kaukaa haettua - ja toiminnallinen melodramatiikka tuntui aavistuksen päälleliimatulta. Taidan olla vanhan koulukunnan kasvatteja dekkariasioissa; en välttämättä kaipaisi ihmiskeskeisiin arvoituksiin takaa-ajokohtauksia. Ja ihmiskeskeisyttää Rosman on tässä hakenut. Keskeisiä naisia kuvataan oivaltavasti muttei liiaksi alleviivaillen. Ärtyisyys arjen pienistä asioista ainakin on vastaansanomattoman tuttua:

"Minä voin auttaa. Mitä me tarvitaan? Mitä kävisin hakemassa?" Aivan kuin olisi ollut kaupassa pikku kakaran kanssa. Hetken ajan Karin mietti, pyytäisikö hän Görania valitsemaan jotakin iltaruoaksi sopivaa, mutta tajusi sitten ettei jaksaisi käydä keskustelemaan asiasta kaupassa. Oli helpompaa keksiä ruokalaji itse kuin saada Göranilta muuta vastausta kuin että tämä halusi "jotakin hyvää". (s.19)

Jep, tunnistan tuon. Pirkan mitä tänään syötäisiin on jo pitkään ollut ykkösinhokkini mainoslauseiden joukossa. (Haluaisin mieluummin itsekin kysyä, sen sijaan että aina mietin vastausta!) Näin pienestä on samaistuminen joskus kiinni. Kariniin muodostui heti alussa selkeä side tuon hänen turhautuneen ajatuksensa myötä. Pidin myös vahvimmasta sivuhenkilöstä Sarasta, joka tempoilee työuupumuksesta toipumisensa kanssa.

Jennin blogissa käytiin juuri kiinnostavaa keskustelua lukemisen motiiveista. Penjamin nosti esiin samaistumisen ja toiseuden kohtaamisen erilaisuuden lukemisen tavoitteina; kohtaako sellaisessa mitään vierasta, johon on helppo samaistua? Hyvä huomio ja miettimisen arvoinen kysymys, jota en vielä osaa purkaa loppun asti. Tähän kirjaan samaistumista ja toiseuden kohtaamista peilatessa mietin, että dekkarissa ei välttämättä tarvitse olla kysymys kummastakaan; hyvä dekkari voi olla älypeliäkin, tai puhdasta iloittelua. Rosmanin romaanin kohdalla  sanoisin, että kirjaa on kirjoitettu nimenomaan samaistumista ajatellen. Älypelin ainekset on perusteellisesti upotettu ihmisten ja tapahtumien kuvauksen alle, huumori on sivuroolissa, eikä vieraaseen (lähtökohtaisesti siis pahaan) paneuduta kuten esimerkiksi Joensuun dekkareissa.

Enpä tiedä. Nyt kun luen uudelleen mitä tuohon kirjoitin, pelkään että tuli vedettyä liian suoria viivoja kokonaiskuvan mutkikkuuden huomioiden. Menköön nyt kuitenkin, syvempää analyysia ei tästä dekkarista irtoa! Rikoksesta kertova kirja ei aina eskapismia, mutta minusta Majakkamestarin tytär on ensisijaisesti juuri karkukirjallisuudeksi tarkoitettua. Sellaisena vietänpä-tovin-saaristosta-sukuhistorian-ja-ruumiiden-parissa -viihteenä minä ainakin tätä luin.

Itse kirjaan palatakseni: Majakkamestarin tyttären vahvuudeksi nousi minusta tarkalla silmällä toteutettu ihmiskuvaus, etenkin naisten kohdalla, ja vahva merellinen miljöö. Hassua, juuri lukemassani Verkossa meren ja rannikkoelämän käsittely tuntui lähinnä etäännyttävältä - luulin aistivani siinä jotenkin symbolisen sivumaun - mutta tässä dekkarissa meri ja ranta ovat selvästi elävien ihmisten elinympäristöä ja siksi maistuvat aidoilta.

Sopivasti suolanhajuinen tarina siis, myös järvimaisemien kasvateille. Olen iloinen, että satuin tämän kirjastossa blogijuttujen perusteella tunnistamaan. Varmaan luen myös seuraavan Rosmanilta suomennettavan kirjan; sellainen on kuulema odotettavissa ensi vuonna, ja päähenkilönä on jälleen Karin. Lisää merihenkisiä pakomatkoja tiedossa?

Ann Rosman (2011). Majakkamestarin tytär. Bazar. Suomentanut Anu Koivunen. ISBN 978-952-5637-01-4.

Arvioita:
Markus Ånäs Kauppalehdessä
Armi Suojanen Helsingin Uutisissa
Pentti Pesä Savon Sanomissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Leena Lumi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Linnea Kujerruksia-blogissa

Kujanjuoksu

Kujanjuoksu tuli luettavaksi bysanttilaista reittiä. Ensin joku onneton sielu on joutunut luopumaan neljästä kassillisesta kirjoja. Autoakaan ei varmaan ollut käytössä, tai kirjat tuskin olisivat päätyneet roskakatokseen, josta Salla ne löysi. Osa löytökirjoista tuli Suomenlinnan bloggarimiittiin etsimään uutta kotia - ja tietysti minun piti Kujanjuoksu ottaa, sillä tunnistin heti sarjan ulkonäöltä ja kirjailijan nimeltä. Robert Zelazny ei ole minulle ennestään tuttu, mutta tunnustettu spefimestari kuitenkin; yksi hänen teoksistaan löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Näin matkusti Kujanjuoksu salaperäisestä lähtöpisteestään uuteen kotiin lakeuksille. Aikansa jonotettuaan se pääsi nyt luettavaksi ja kohta asettuu paikoilleen hyllyyn parin muun Galaxy Scifi -sarjassa ilmestyneen pokkarin viereen... Onnellinen loppu siis, toistaiseksi. Elämä on ihmeellistä.

Kujanjuoksu kertoo Hell Tannerin, viimeisen Helvetin Enkelin, painajaismaisesta matkasta halki ydinsodan tuhoaman Pohjois-Amerikan mantereen. Kaliforniassa säilynyt sivistyspesäke lähettää Tannerin viemään Bostoniin, toiseen pieneen valtionsirpaleeseen, siellä epätoivoisesti kaivattua lääkettä. Tanner ei ryhdy kuriiriksi vapaaehtoiseksi; hänet rekrytoidaan vaaralliseen uhkayritykseen vankilasta. Kyyninen Tanner tuumii, että parempi ottaa riski ja kuolla vapaana jos niikseen tulee. Edes huippukuskin mahdollisuudet selviytyä matkasta eivät ole kummoiset. Manner on muuttunut hirviöiden temmellyskentäksi, tuulen ja tuhkan valtakunnaksi. 

Kirjan miljööstä tuli oudosti nostalginen fiilis. Rauhanmarssilapsi sisälläni teki heti trippiä 80-luvun alkuun. Modernin dystopian syntyä selitetään yleensä talous(poliittisella)romahduksella tai ekokatastrofilla. (Okei, Metro 2033 on poikkeus, mutta lukaiskaapa vaikka Herran tarhurit tai Musta mies tai Kirkkaan selkeää.)  Mutta noina kylmän sodan päivinä, jotka nyt taustapeilistä katsoen näyttäytyvät jotenkin herttaisen yksinkertaisina, ydinsota oli itsestään selvä selitys mille vain kammottavalle tulevaisuudenkuvalle.

Zelaznyn versio synkästä tulevaisuudesta onkin alunperin julkaistu vuonna 1969, jolloin sekä kylmä sota että usko edistykseen olivat ehkä huipussaan; saasteista ei vielä taidettu niin paljon puhua? Kujanjuoksussa Tannerkin tekee matkaa huippuunsa viritellyllä panssariajoneuvolla... mutta tiedemiehet on lahdattu lähes sukupuuttoon. Raivostunut kansa tarvitsi syntipukkeja. 

Onneksi Kujanjuoksu ei ole puhdasta postapokalyptisen kurjuuden taivastelua. Tuhoutunut maailma on pikemminkin tekosyy tutkiskella Tannerin ajatuksenjuoksua hänen toimintansa kautta. Kova, vihainen, vaarallinen rikollinen käyttäytyy tiukan paikan tullen, noh, eettisestikin. Hän noudattaa omaa koodiaan, tuli mikä tuli. Viimeisen Helvetin Enkelin on pidettävä standardeistaan kiinni, hyvässä ja pahassa... mutta liekö Tannerkaan loppupeleissä ihan varma oikeasta tiestä?

Zelazny hieman romantisoi moottoripyöräjengiläisyyttä, mutta silti antisankari antitulevaisuudessa onnistui kiinnostamaan. Tarina etenee hyvällä sykkeellä eikä ole perinteikkyydestään huolimatta ihan kevytkamaa.

Huipulle Kujanjuoksu ei silti yllä: perustarina on liian tuttu, liian yksioikoinen ja liian osoitteleva. (Hmm, nyt kun tuon kirjoitin, aloin miettiä mahtaako aikaperspektiivi hämmentää. Ahkerampi bloggaaja tutkisi tässä vaiheessa scifin historiaa ja selvittäisi, oliko Kujanjuoksu ensimmäinen kunnon tuhoalue-quest. Jos oli, se ansaitsee ilman muuta paikan kulttuurihistorian kaapin päällä vaikkei toteutus täysin vakuutakaan.)

En kitise kirja ulkoasusta tai käännöksestä tai pokkaripaperin laadusta. Varmaan Galaxy Scifi -sarjaa on tehty aika pienin resurssein. On hienoa, että näitä scifin mestareita on ylipäätään lähdetty suomentamaan. Googletellessani törmäsin tällaisiin listaan sarjan kirjoista, ja se on aika vaikuttava.

Zelazny ei muuten varmaan ollut helpoimpia suomennettavia. Suorasukaisen kerronnan lomasta välähtää paikka paikoin jotain kesytöntä.

[--] jotka tahrasivat taivaan tuhansilla saasteilla ja kauhulla, täyttivät kerrokset ilman yläpuolella viidensadan ennenaikojaan rjähtäneen ohjuksen radioaktiivisuudella, jotka menivät kesken, kun säteilymäärä kohosi jo siihen pisteeseen, että se laukaisi spontaanit ketjureaktiot, myllertäen sen sinisen hiljaisuuden niinä kolmena päivänä, joina sopimukset rikottiin niin, että sen hiljaisissa korkeuksissa pilvet repesivät kappaleiksi ja pyyhkäistiin pois ennenkuin se korotti äänensä vastustamaan tätä lopullista, liiankin tuttua tuttuutta, niin että sen huutama sana ehkä on "Raiskaus" tai kenties "Apua!" tai myös "Luoja!", ja se seikka, että se yleensä huutaa, saattaa pitää sisällään toivon tai lupauksen maan ja meren siinä kuin ilmankin joskus tapahtuvasta puhdistumisesta, ja toisaalta kenties ei, [--] (s. 157)

Zelaznyyn palaan vielä.

Roger Zelazny (1990, alkuperäinen 1969). Kujanjuoksu. Boook Studio. Suomentanut Leena Peltonen. ISBN 951-611-367-2.

Arvioita:
P. A. Manninen Aikakoneessa

Verkko

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Verkko kertoo meren rannalla asuvan Peter-pojan kasvusta Neuvosto-Suomessa. Meri, sen tuoksu ja ääni, kutsuu Peteriä jonnekin - minne, sitä ei tiedä. Pieni Peter raahaa kasvaessaan isänsä katoamisen mysteeriä perässään kuin rampauttavaa ankkuria. Puuttuva isä on, puuttumisensa tähden, kaikkinielevästi läsnä jokaisessa ratkaisussa.

Aikuistuvasta Peteristä tulee vahingossa neuvostosankari. Hän kokeilee armeijaa ja opiskelua, sovittaa päälleen rooleja kuin takkeja, tuntematta omakseen mitään. Kuka on Peter, ja miten hän voisi sen tietää tietämättä missä isä on? Peter, joka tuntee isänsä jalkapohjan jokaisen uurteen?

Nyt pitää oikein miettiä miten sanansa asettaisi... Huoh.

Verkko on Pienen esikoiskirjakerhon satoa, tupsahti postiluukusta jo muutama viikko sitten. Verkossa realisoitui nyt kerhon konseptiin sisältyvä riski: luetaan esikoiskirjoja laidasta laitaan, eivätkä kaikki voi mitenkään osua kohdalleen. (Neljä viidestä on älyttömän hyvin.)

Tämä ei ollut minun kirjani. Verkko on pätevä ja taidokas romaani, ja varmasti löytää yleisönsä... mutta ei täältä.

Vika on uskoakseni puhtaasti vastaanottopäässä. Odottelenkin kiinnostuksella muiden bloggareiden kommentteja tästä; toivon ymmärtäväni kirjan paremmin muiden silmin nähtynä. Mikä minulla sitten mätti? Miljöö. Ja oma kyvyttömyyteni sen enempää tulkita kirjaa kuin upota sen tunnelmaan.

Miljööllä tarkoitan, että petyin Neuvosto-Suomen käsittelyyn. Se on Verkossa äärimmäisen niukkaa ja vähäeleistä. Vähäeleisyys tässä asiassa on ilman muuta tyylikkäämpää kuin kuvitteellisella suomalaisella sosialismilla herkuttelu, mutta samalla se myös supistaa koko vaihtoehtoisen historian konseptin lähes olemattomiin. En saa itseäni uskomaan, että Peterin tarina olisi oleellisesti erilainen, vaikka isä olisi kadonnut ihan toisella tavalla ja toisista syistä. Tuntuu kuin kaikki tämä olisi voinut tapahtua Kekkos-Suomessa. Olin jo innolla orientoitunut tutkiskelemaan Neuvosto-Suomea; petyin kun sen arki kutistui satunnaisen satsuman ihmettelyyn.

Okei, nyt liioittelen. Ei se nyt ihan satsumaan jäänyt, mutta yhtä kaikki odotin kuvauksen perusteella muuta ja enemmän. Ihan näin hienosyinen tyylikkyys ei pelittänyt täällä, ei tämän miljöön kanssa.

Lukiessani minua vaivasi myös jatkuva hiertävä tunne, että en osaa tulkita tässä... jotain. Sotkeuduin meren, pitsin, lankojen, poijujen, verkkojen ja ylipäätään kaiken (ehkä) symboliikkaan kuin... noh, verkkoon. Kyvyttömyys tulkita ei haittaa silloin kun imeytyy tunnelmaan - esimerkiksi Jean Rhysin Siintää Sargassomeren tulkitsemiseen tarvitsisin seminaarillisen asiantuntija-apua! - mutta Verkon kohdalla huomasin jatkuvasti tenttaavani itseltäni mahdollisia korkeamman tason merkityksiä. Mitä verkon repeäminen symboloi? Mistä hyppivissä kaloissa oikeasti on kysymys? Liittyykö katolta hyppääminen lokkien lentoon? Oliko näillä jokin pointti vai ei? Ja niin edespäin.

Nyt tullaankin siihen perusongelmaan. Toleranssini vähätapahtumaiselle, yksittäisen ihmisen kasvukipuihin keskittyvälle tarinalle on surkea. Minun silmissäni Peterin angstailu on turhauttavaa, käsittämätöntä, itsekeskeistä... mutta tietysti tämä pätee huomattavaan osaan arvostettua suomalaista nykykirjallisuutta. En ole edes yrittänyt viimeisintä Finlandia-voittajaa ja Hesarin vuoden esikoinen jäi kesken.

Rutinasta huolimatta olen iloinen, että luin Verkon, sillä Anna-Kaari Hakkaraisesta luultavasti kuullaan vielä. Ehkä voin kymmenen vuoden kuluttua sitten brassailla, että luin hänen esikoisensa heti kun se ilmestyi. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua olen itsekin kypsä lukemaan sen uudelleen ja eri tavalla. Uskon, että Verkko on hieno romaani. Ei ole sen vika, että minä en tajua.

Jos rakastat merta, kasvukertomuksia ja arvostettua suomalaista nykykirjallisuutta, harkitse Verkkoa.

"Mutta Lennart, sinä lupasit!" 

"Se lupaus päti sillä hetkellä, nyt olosuhteet ovat muuttuneet." 

Peter tuijotti Lennartin selkää, näki kuinka lihakset kohoilivat ohuen villapaidan alla aina kun Lennart liikautti kättään. Miksi tuuli aina vaan ujelsi? Jokus Peter oli kuulevinaan siinä sävelmän, alkoi jo tapailla mukana, sitten tuuli ehti edelle, vaihtoi lennossa toiseen lauluun, karisti Peterin perästään. (s. 65).

Anna-Kaari Hakkarainen (2011). Verkko. Tammi. ISBN 978-951-31-310-5.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
(en löytänyt muita - vinkkejä?)

Kielemme kohtalo

Kuva: Gaudeamus

Kirjastossa osui ohikulkiessa silmään tällainen tietokirja. Kielemme kohtalo - pakko saada tietää mikä se on, kuka nyt tällaista voisi vastustaa?

Vesa Heikkisen ja Harri Mantilan kielipoliittinen ja kielentutkimuksen nykypäivää luotaava kirja on yliveto katsaus ja kommentti suomen kielen nykytutkimuksesta, nykymuodoista ja tulevaisuudesta. Tämän luettuani minulla on parempi olo suomen tilasta kuin aikoihin (vaikka Suomen tilasta olen toki edelleen huolissani), sillä Heikkinen ja Mantila onnistuvat vakuuttamaan: suomi voi pulskasti. Se ei ole enää samanlaista kuin isoäidin aikaan, mutta ei se henkitoreissaankaan ole.

Kielemme kohtalo käsittelee terävästi ja samalla sujuvasti montaa minunkin pipoani hiertänyttä kysymystä. Mihin suuntaan kieli muuttuu, mihin kirjakieltä 2000-luvun Suomessa tarvitaan ja käytetään, onko englanti, tuo tieteen ja kaupan uusi latina, tekemässä selvää pienestä kielestämme? Miksi suomennosten taso vaihtelee niin kamalasti? Kuoleeko suomi ja kuinka pian?

Ja pitäisikö minut ehkä viedä saunan taakse kun pilkutan puhtaasti fiilispohjalta? Ovatko tuhansien bloggareiden suoltamat ziljoonat tekstit usein huolimattomine rakenteineen ehkä se viimeinen niitti? Häviääkö kieliopillisesti korrekti suomi kokonaan kartalta?

(Sanoinko fiilispohjalta?! Apua, sekin on varmaan suolantia, suomen ja englannin sotkua...)

Mutta huh, ei hätää. Ilmeisesti heikko kielioppi, epämääräiset uudissanat ja anglismit sen enempää kuin yleinen englanniksi lukeminen ja kirjoittaminenkaan eivät ihan lähiaikoina suista suomea surman suuhun.

Blogitkin ovat vain uusi, energinen tapa viestiä suomeksi eli tehdä sitä mistä kieli elää: käyttää sitä. Heikkisen ja Mantilan sanoin siis, suomi elää ja elämöi. Ihan akuutissa hengenhädässä ei olla, ei vaikka kieltä käyttää vilkkaasti kirjavampi, ja vähemmän dogmaattinen, joukko kuin ennen.

Niin kauan kuin kieli täyttää tärkeimmän tehtävänsä, siis välittää relevantteja merkityksiä ihmiseltä toiselle, se on ansainnut olla olemassa. Enenevää englantia suurempi uhka suloisen suomemme selviytymiselle saattaakin olla virkavallan, poliitikkojen ja markkinoijien hölynpölismi, joka muuntaa toimipisteiden leikkaukset palveluiden kehittämiseksi ja läänit aluehallintovirastoiksi.

(Ymmärsinköhän tänään radiouutiset oikein? Ehkä Kielemme kohtalon vaikutuksesta kuulin harhoja, mutta ihan kuin olisi sanottu, että tuottavuusohjelma aiotaan korvata tuloksellisuus- ja vaikuttavuusohjelmalla. M.O.T.)

Jos yleiskieli muuttuu käsittämättömäksi yleisölle, se on pulassa. Murteet ja kielellä leikkiminen ovat vain hyvästä - pahempi juttu on, että kieltä aletaan yleisesti käyttää kätkemiseen kommunikoimisen asemesta. Kaikuja Orwellin vuodesta 1984? Läheisempi uhkakuva löytyy nykypäivästä Brittein saarilta; siellä kieli kertoo yhteiskuntaluokasta. Kielemme kohtalon mukaan jonkinlainen kieliluokkiin jakautuminen voi olla Suomessakin edessä, jos yleiskielemme jätetään heikoille hoidolle.

On perusteita uskomukselle, ellei peräti uhkakuvalle, jonka mukaan Suomessa ajaudutaan tulevina vuosikymmeninä entistä syvempään kielellisen epätasa-arvon ja hajaannuksen tilaan. Jo nyt on nähtävissä muutoksia, jotka johtavat ainakin siihen, että ihmiset ovat kielellisesti ja erityisesti suhteessa yleiskieleen monen kerroksen väkeä. Kielellinen epätasa-arvo ei ole irrallaan muusta yhteiskunnallisesta tilanteesta. (s. 205)

Kielemme kohtalo myös muistutti, että suomi on kaukana kielien kirppusarjasta. Yli neljällä miljoonalla puhujalla suomi on kovaa keskikastia. Useimpia kieliä puhuu huomattavasti pienempi porukka. Yleiskieli, yhteisiin standardeihin perustuva ja oikeaksi tunnustettu merkitysvaranto käyttösääntöineen, on vaalittuna voimavara, jonka pohjalta värikkäämmät kielelliset variaatiot ponnistavat.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Se on erinomaisesti kirjoitettu ja monin paikoin purevan hauska. Se selostaa laajalti eri tutkimusten tuloksia, eikä epäröi ottaa kantaa. Vaikka kielipoliisien kiusaksi pahoinpitelenkin pilkkusääntöjä usein julmasti, kielenkäytöstä keskustelu on minusta erinomaisen mielekästä puuhaa. Nautin tästä tietokirjasta vielä tavallistakin enemmän: paitsi että aihe on rakas, teksti on tietysti laadultaan parasta ykkösluokkaa. Ainoa pieni pilvi lukuiloni taivaalla oli kirjan hädin tuskin kätketty agenda: kielentutkimuksen rahoitus on turvattava.

No... eipä Kotuksen väkeä voi syyttää, jos haluavatkin esittää oman hätähuutonsa kurjistuvan humanistisen tutkimuksen puolesta. Surullista mutta totta - tutkimuksen täytyy nykyään todistella hyödyllisyyttään kaikkialla, sivistys ei riitä syyksi.

Lisään vielä loppuun linkin Kielipoliittiseen ohjelmaan, jota Kielemme kohtalo innosti selaamaan. Ei ihan tuore dokumentti, mutta kirjabloggarille kiinnostavaa luettavaa! Panin sieltä korvan taakse mm. tiedon, että nykyisen kaunokirjallisuuden kieltä ei voikaan tarkastella kielenhuollon näkökulmasta. (Olin siis väärässä kun hylkäsin Salmelan 27:n possessiivisuffiksivajeen tähden! Hm. Ensi kerralla sanon vain, ettei tyyli miellyttänyt.)

Vesa Heikkinen & Harri Mantila (2011). Kielemme kohtalo. Gaudeamus. SBN 978-952-495-188-3.

P.S. Kirjan sisällöstä ja tyylistä saa käsityksen myös kirjoittajien jutusta Suomen Kuvalehden saitilla. Äh, www-sivustolla. Ei kun tämä on blogi, sai olla rento. Saitilla. Sivuilla. Kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan.

Arvioita:

Jouni Luotonen Talouselämässä

Noora Valkonen Exlibris-blogissa

Anita Kärjen kolumni Keskisuomalaisessa
Juha Haataja Valopolku-blogissa

Keepsakes ja kännykindle

Kuva: 40kBooks

Elokuun koostepostauksessa oli maininta 40kBooks e-kustantamosta, jonka tarjouksesta sain Vandermeerin Secret lives -kokoelman. 40kBooks näyttää erikoistuneen nimenomaan lyhyempiin teksteihin. Kiinnostavaa! He ovat hoksanneet, että pätkän, jota ei perinteisenä kirjana voisi julkaista, voi kumminkin pukata yksittäisenä teoksena markkinoille e-muodossa. Kaupan on esseitä, scifiä, steampunkkia ja niin edelleen.

40k:lta sain tai ostin - en enää muista oliko ilmaislahja vai sellainen 99 sentin tarjous - joitain viikkoja sitten Mike Resnickin novellin Keepsakes. Keski-ikäinen ex-sotilas Gabe on jo neljännesvuosisadan jahdannut kummallisia avaruusvaeltajia, jotka tekevät pahaa jälkeä pitkin galaksia. Tarinan alussa Gabe saa uuden apulaisen. Yllättäen myös toivottomalta näyttänyt pahisjahti alkaa edistyä... Tunnelmia kuva parhaiten lukunäyte ihan alusta: 

They came like a plague, blown on the galactic winds.

No one knew where they came from, no one knew where they were going, no one even knew for sure if they were human. One day they would appear and offer their services, and sometime later they would leave, their coffers filled to overflowing with broken dreams and shattered hopes. Oh, they were paid in currency, lots of it - but what they really traded in was misery. (loc. 18/1017)

Kuvio on kiinnostava. Onnistuin rakentelemaan aivan erilaisen selityksen avaruusvaeltajien puuhille kuin Resnick.  Totuuden selvittyä olin ensin ainakin kymmenen minuuttia tyytymätön (minun selitykseni oli paljon hienompi!), mutta kun Resnick käänsi omansa lopussa ihan tyylikkääksi filosofiseksi viestiksi, muutin mieleni ja annoin anteeksi, että hänen ajatuksensa oli erilainen kuin minun.

Perushyvä perinteinen scifi-novelli: yksi iso idea, siihen liittyvät yleisinhimilliset/yhteiskunnalliset kysymykset, melko yksioikoisia ihmisiä, ammattimaista peruskieltä ilman suuria kommervenkkejä, intensiivisesti etenevä tarina. Pidän yhä tästä scifin juurilta kumpuilevasta tarinamuodosta, jossa sankari kamppailee kummallisen dilemman kanssa vaihtelevalla menestyksellä; Keepsakes on sukua monelle vanhalle lempparille. Nivenin Wu-tarinat, Laumerin Retief... voi, ja Poul Andersonin The Man who Counts!

Krhöm, nostalgiasta takaisin asiaan: 

Tästä e-kirjasta piti ehdottomasti tehdä juttu, koska se oli myös lukuhistoriallinen merkkipaalu: ensimmäinen kännykästä luettu kirja. Sattumoisin (liian pitkä tarina) olin jumissa elokuvateatterin konehuoneessa kokonaisen lastenleffan ajan eikä mukana kirjan kirjaa! Kauhistus! Mutta sitten muistin känny-kindlen ja siihen ladatun Resnickin ja ilta pelastui.

Pähkäilin tässä juuri, miten voisi saada tähän kuvan kirjasta kännykässäni, kun kännykkäni on samalla kamerani... mutta onneksi mies tuli kotiin ja hänen mukanaan se toinen kamera. Kas tältä näytti kännykkäkirjani:

Kovin innoissani en tästä lukumuodosta ole, mutta menihän se paremman puutteessa. Suht' pienen ruudun tuijottelu ei silmiä lepuuta, ja pidemmän tarinan kanssa luultavasti ärsyyntyisin.

KännyKindlen käyttöliittymä on yhtä helppo kuin iPadissäkin; tekstinpätkiä voi alleviivata ja kirjamerkkejä lisätä. Halutessaan voi vaikkapa lähettää merkityn tekstinpätkän Twitteriin tai Naamakirjaan, jos on niin aktiivisesti sosiaalinen.

Huonompi juttu on, että iPadillä toimiva sanakirja ei kännykässä pelitä. En muutenkaan tajua, mistä ja miten se sanakirja sinne iPadiin on tullut, mutta olen huomannut, että pitämällä sormea (englanninkielisellä) sanalla, saa sanasta selityksen esille. Voi kun saisi saman toiminnon ruotsinkielisiin teksteihin jotenkin! Olisi mahtavaa päästä pitkästä aikaa lukemaan myös ruotsiksi, mutta ilman jonkinlaista kyberapua homma tuntuu liian vaikealta. (EDIT: englanninkielinen sanakirja toimii nyt, anni.m:n neuvonnan jälkeen. Vika ei ollut kännykässä vaan käyttäjässä.)

Novelliin, jonka luki alle tunnissa, puhelin riitti ihan hyvin. Kovatasoisen esseen lukeminen kännykältä kuulostaa vähän pelottavammalta. Luulenkin, että meikäläiselle 40kBooks (tai vastaava suomalainen, jonain päivänä?) toimisi juuri novellikauppana. On hyvä olla novelli kännykässä samalla tavalla kuin on hyvä olla rakkolaastaria käsilaukussa ja nenäliina taskussa. Varmuuden vuoksi.

Hinnoittelusta muuten: olen pannut merkille, että e-kirjojen puolella on paljon myynnissä suhteellisen lyhyitä tekstejä. Verkossa e-kirjoja shoppaillessa ei aina huomaakaan, että nyt ostaa itse asiassa kolmasosakirjaa, ihastelee vain edullista hintaa. Paperikirjan koon hahmottaa automaattisesti, e-kirjan kanssa pitääkin osata arvioida pituutta sanamäärän mukaan.

Keepsakes oli noin 19 000 sanaa englantia. Se riitti vähän alle tunniksi. Siis 20 000 sanaa helppoa tekstiä englanniksi = noin tunti lukemista kännykästä minun lukunopeudellani = X €. Mitä X:n paikalle? 0,99€ on hyvä; maksaisin kyllä 3€ (jos olisin yksinäni jumissa elokuvateatterin kopissa 3D-piirrosautojen mellastaessa ulkopuolella); viitonen kuulostaa jo kalliinpuoleiselta. Toisaalta maksan usein euron kahvikupillisesta ja sen nauttii kyllä viidessä minuutissa.

Hmm. Vaikeaa. Tästäkin näkee, miksi e-kirja on haastava juttu kustantamoille. E-kirjaakaan ei tehdä ilmaiseksi, mutta kun siinä myydään kirjaimellisesti vain lukukokemus, ei esinettä, ihminen arvioi hintaa eri logiikalla. Millä logiikalla? Sitä tässä lähivuosina varmaan mietitään monenkin pöydän ääressä.

Mike Resnick (2011). Keepsakes. 40kBooks. ASIN B004S81XH4.

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Kuva/päällys: WSOY/Tuula Mäkiä

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa meni mieleenpainuvien nimien listalle heti kun se vilahti näkökentässäni. Voisiko ilmeikkäämmin kertoa kirjan sävyn ja aihepiirin? Vanhenevan naisen absurdiksi muuttuneessa elämässä selvästikin liikutaan. Lisäksi nimi erottuu myös röyhkeällä pituudellaan yleisestä linjasta; markkinoinnin ja käytännön syiden takia ytimekkyys on varmasti valttia kirjojen kansissa, mutta poikkeukset piristävät silti.

Heleen on vähän alle viidenkymmenen, aikuistuneen pojan ja 13-vuotiaan Lizzien äiti. Heleen pyörittää miehensä kanssa perheyritystä. Poika pyöräilee Australiassa ja polkee ilmeisesti tandem-tyyliin ihanan nuoren naisen kanssa. Heleeniäkin kuumottaa - mutta ainoastaan aaltoina. Muu hehku on hukassa.

Mikä pahinta, etäiseen äitiin iskee aivoverenkierron häiriö. Itsenäisestä, oopperakäyntejä ja bingoiltoja harrastaneesta naisesta tulee jotain muuta: jotain mikä tarttuu Heleeniin kuin menneisyydestä noussut laahusankkuri. Käsittämättömäksi käynyt äiti vetää Heleenin afasian, kakkaleikkien ja hoitotahtojen syvenevään kurimukseen. Jo ammoin pinnan alle painetut lapsuuden muistot pyrkivät valoon.

Punahilkka oli mieleenpainuva kuuntelukokemus. Muutin käsitystäni kirjan tunnelmasta ainakin kolmeen kertaan enkä vieläkään ole ihan varma mihin päädyin. Ensimmäisen levyn verran tämä tuntui enimmäkseen mustalta komedialta. Dementia on varmasti yksi harmaantuvien länsimaiden suurimpia pelkoja. Tarvitsemme totta vie jokaisen huumorinrippusen, jonka aiheesta suinkin saa irti. Vähitellen tarinaan hiipi vielä synkempiä sävyjä. Dorrestein vihjailee ovelasti kaikenlaisesta mitä vielä on tulossa, ja Heleenin käytös alkaa olla pelottavaa. Ehkä tämä onkin enemmän ahdistava kuin hauska, aloin miettiä. Loppupuolella melkein muutin mieleni. Tai muutin ja en.

Aikamme ei ole vanhuksille. Vanheneminen, luopuminen ja hidastuminen ovat pahimmat synnit, joihin 2000-luvun homo extremis voi syyllistyä. Vaikka ajatus keski-ikäisyydestä ei ahdista, en mielelläni mieti vaikkapa vuotta 2040. Mitähän omaan arkeeni mahtaa silloin kuulua? Köpittelenkö päälle kasikymppisenä katsastamaan vastavalmistunutta Sagrada Familiaa Neitien kanssa (kuten kerran sovimme)... vai muovailenko ulosteveistoksia ajankulukseni jossain ruuhkaisessa hoitolassa?

Tämä on oudosti neitseellistä maaperää minulle: kaikki suoraan ylenevässä polvessa ovat kuolleet sellaisella tahdilla, etten ole höperyyteen päässyt perehtymään. Isomummo meni 84-vuotiaana, isoäiti 71 vuoden kypsässä iässä, äiti menehtyi jo alle kuusikymppisenä. Jos kyseessä olisi suora jatkumo, olisin kai itse heittänyt lusikan nurkkaan jo vuosi pari sitten.

Alitajuntani on selvästi päättänyt, että liian pitkä ikä ei tule olemaan ongelma; ennen tätä kirjaa en ole näet kertaakaan oikein tosissani miettinyt, mitä tarkoittaisi vanhuus dementoituneena.  Ei ollut kiva miettiä sitä nytkään. Heleenin menopaussiongelmat ovat minun silmissäni sivuseikka hänen äitisuhteensa rinnalla.

Mustaa huumoria olisi saanut läiskiä vielä runsaammalla kädellä.  Hyvä kirja, hauska kirja, kamala kirja. Kieli on ilmeikästä ja purevaa ainakin kuunneltuna.

En enää muista mistä blogista tästä ensimmäisen kerran luin. Olisiko ollut Tarinauttisen hämäristä hetkistä? Lukulistalle kirja ei sillä kertaa päässyt, mutta sattumoisin bongasin sen myöhemmin äänikirjojen hyllyssä ja päätin kokeilla. Paperinen perinneversio olisi saattanut toimia paremmin. Epäilen, että osa ahdistuksesta syntyi Sinikkaa Sokan hyvästä luennasta: hänen Heleeninsä oli kammottavan, uskottavan inhimillinen.

Kenelle tätä suosittaisin? Jaa-a. Jos olet liian nuori, et ehkä pysty eläytymään ollenkaan ja tympäännyt. Jos olet liian vanha, saat pahoja unia. Rohkeille sieluille kokeiluun siis - ja mieslukijoille? Suojaisivatko kulttuuriimme sisäänrakennetut oletukset hoivarooleista liialta ahdistukselta?

(Ai niin, piti vielä lisätä: seksielämää ei nimestä huolimatta tässä kirjassa koeta. Ollenkaan.)

Renate Dorrestein (2011). Pojallani on seksielämä ja minä luen ädille Punahilkkaa. WSOY. Äänikirja. Suomentanut Titia Shuurman. Lukija Sinikka Sokka. ISBN 978-951-0-37915-8.

Arvioita:
Nina Paavolainen Hesarissa
Kirjavinkeissä

Oppinut neiti

Kuva/kansi: Amanita/Lauri Linnilä

Oppinut neiti kertoo orvon nuoren naisen vaiheista 1830-luvulla. Suomen suuriruhtinaskunnassa aatelisto - ja vähäisempi väki siinä rinnalla - sopeutuu vinhaa vauhtia elämään osana itäistä keisarikuntaa. Neiti Sofia Malm on oikean hallitsijan edestä kuolleen sotasankarin tytär. Sopivasti vaikutusvaltaisten henkilöiden suojattina hän on saanut parhaan mahdollisen koulutuksen itsessään Smolnassa, tuossa ylhäisten neitojen hienoimmassa oppilaitoksessa Pietarissa.

Veli on pappina Lapissa, joten holhoojasta ei ole harmia, ei hyötyä. Mutta Sofia on oppinut koulussa muutakin kuin kieliä ja käytöstä: hän on itsenäinen ja itsevarma, kykenevä ja halukas huolehtimaan itse itsestään. Omaisuutta tai kauneutta ei ole siunaantunut, mutta järkeä ja sisua sitä enemmän.

Tarinan sankari paroni Christian Hackfelt puolestaan on tottunut hyville päiville. Varakas ja ylhäinen herra ei juuri muuta sure kuin pakkoa tehdä velvollisuutensa kartanonisäntänä. Kai sitä on enemmin tai myöhemmin pakko mennä naimisiin ja tuottaa perillinen... mutta ei vielä. Mieluummin Christian vaeltaisi Italiassa tai edes Lapissa. Kirjan mittaan saadaankin nähdä usean neiti-ihmisen sukulaisineen tarmokkaasti tavoittelevan paronin kättä.

Avioliitto on vakava asia, useimmille nuorille naisille siedettävän toimeentulon edellytys. Mahdollisiin aviopuolisoihin suhtaudutaan samalla diplomaattisella tarkkaavaisuudella ja varovaisuudella, jota suomalaiset korkea virkamiehet harjoittavat suhteessa venäläisiin herroihin. Lähelle pitää päästä, mutta liian lähelle ei saa päästää. Välillä avioliiton suunnittelu alkaa muistuttaa teollisuusvakoiluoperaatiota tai nurkanvaltausta. Ja tietysti kaupassa huomioidaan kohteen brändiarvokin!

Tapojen ja hierarkioiden kuvaus on herkuttelevan tarkkaa. Olen iloinen, etten ole elänyt ihan näin vaativina aikoina - vai erehdynkö kun kuvittelen, ettei kohteliaisuus ole aivan näin haastavaa nykyään?

Majuri kumarsi ja hahmotteli nopeasti mielessään esittelyjärjestyksen, joka ei ollut lainkaan yksinkertainen, koska mukana oli kaksi arvokasta rouvashenkilöä. Gustava Sjögren oli vanhempi, joskaan ei asemaltaan korkeampi kuin maakreivitär, jonka titteli oli leskikollegioneuvoksetar. Majuri teki nopean päätöksen, jonka kautta hän halusi osoittaa kunnioitustaan suomalaiselle tiedemeihelle. Kaikki esiteltäisiin ensiksi rouva Sjögrenille, paitsi Christian, jonka tämä oli jo tavannut. Sitten rouva Sjögren esiteltäisiin maakreivittärelle ja herroille, ja viimeisenä esiteltiin neiti Sofia Malm.  

[--] Isabella von Tallinger kumarsi armollisesti Gustava Sjögrenille, jonka aviomies kuului Venäjän Tiedeakatemiaan ja oli siten huomionarvoinen henkilö. Sofia Malmiin maakreivitär kiinnitti sen verran huomiota kuin joutsen harmaavarpuseen: ei lainkaan. 

Majuri havaitsi Christianin kulmien rypistyvän. Ei siksi, majuri arveli, että veljenpoika loukkaantui neiti Malmin puolesta, vaan koska hän ei hyväksynyt epäkohteliaisuutta yleensä. Sitä paitsi majurin esittelemän henkilön sivuuttaminen osoitti ylenkatsetta majuria kohtaan, ja koska majuri oli Christian Hackfeltin setä, loukkaus osui myös häneen. (s. 44-45)

Kyllä tarvitaankin vuosien koulutus, että näistä tanssiaskelista selviää! Sofia onkin vähän sinisukka, tietää kuviot mutta ylenkatsoo usein epäkäytännöllisiä kiemuroita. Ja on kiinnostunut taloustieteistä - fantastista!

Utrion uusin on aina odotettu tapaus, ainakin minulle. Vuosien mittaan Utrion kirjoista on tullut - vaikka ne ovatkin säilyttäneet romanttisen perusvireen - entistä humoristisempia, sellaisella kevyesti ironisella tavalla. Toki Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja kumppanit ovat tunnelmiltaan erilaisia kuin pitkin keskiaikaista Eurooppaa vaeltaneet 1990-luvun suurromaanit, mutta erilaisuus ei ole huonommuutta. Jotkut Utrion fanit eivät tiettävästi näistä keisarien ajan komedioista piittaa; minulle ne ovat sopineet.

Oppineessa neidissä nautin kovasti Pietarissa vietetyistä hetkistä (on yksi maailman kauneimmista kaupungeista jos minulta kysytään) ja Lapin matkailusta, mutta kieltämättä loppupuolen viivähdys 1800-luvun Helsingissä on mieluisin jakso. Jos seisahtuu Senaatintorille ja häivyttää korvistaan liikenteen hälyn, siristää hieman silmiään, katsoo yliopiston suuntaan ja 180 vuotta vasemmalle... Sama fasadihan se siinä! Paitsi että silmäkulmasta näkyvä tuomiokirkko on alkutekijöissään.

Kutkuttavaa oivaltaa munaskuita myöten näiden kirjojen kautta, että ikuisen tuntuisilla rakennuksilla on alkupisteensä. Ja silloinkin rakastuttiin ja petyttiin ja juoruiltiin ja kärsittiin sosiaalisesta angstista.

Kyllä hyvät historialliset romaanit vaan on hyviä!

Kaari Utrio (2011). Oppinut neiti. Amanita. ISBN 978-952-5330-41-0.

Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Sara Saran kirjoissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastossa
(Lisäksi kannattaa kurkata Avussa julkaistua Eve Hietaniemen juttua aiheesta!)