The Unwritten - osat 1 - 9

Sain taannoin pienoisen ostoshepulin ja täydensin hyllyäni hankkimalla puuttuneet osat The Unwritten -sarjakuvaa. Aiemmin olen sarjasta kirjoittanut täällä ja täällä. Kun uusia osia saa, on vanhat pakko lukea alle, joten luin sitten koko setin alusta loppuun.

Salla on kirjoittanut omassa blogissaan niin hienot jutut tästä sarjasta, etten ryhdy perinpohjaisiin esittelyihin. Linkitän suoraan lähteelle: menkää ja tutustukaa! Minulla on oikeastaan varsin vähän lisättävää itse sarjakuvien suhteen. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt juttua kirjoittamasta.

Ensin lyhyesti The Unwrittenin sisällöstä. Tarinan keskeinen hahmo on Tom Taylor, kirjallisen alter egonsa varjossa varttunut mies. Tomin isä kirjoitti miljoonien palvoman kirjasarjan, jonka päähenkilö (Tommy Taylor) on vaarallisia vihollisia vastaan taisteleva velhopoika. Yleisö on sadun pauloissa, eikä erota tarinaa (Tommya) todesta (Tomista).

Mutta The Unwritten ei (juurikaan) sisällä lapsuuden traumoja vatvovaa psykodraamaa. Niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässä on kyse hyvän ja pahan kamppailusta. Tommy Taylorin legenda on osa taistelua, jossa kamppaillaan (mahdollisesti kollektiivisen) tajunnan herruudesta. Joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä pyrkii kaikessa hiljaisuudessa ohjailemaan tarinoiden massiivista voimaa: asettamaan agendan ihmiskunnan mielikuvitukselle. Tom (tai Tommy?) on tahtomattaankin osa tätä kamppailua.

Ja niin edelleen. Matkassa on monia mutkia - eikä se ole vielä päättynyt! - mutta The Unwrittenin kyydissä pitkästäkin tripistä todella nauttii. Visuaalinen ilme on vaihteleva, rytmikäs, haastava... Jos Industrial Light & Magic tekisi sarjakuvia, arvelisin heidän osallistuneen efektien suunnitteluun. Mutta ei, Mike Cary ja Peter Gross vain tekevät laadukasta työtä. Kerronta on toimivaa ja vivahteikasta.

The Unwritten on loistoviihdettä.  Mikään ei estä nauttimasta siitä puhtaasti hyvänä, älykkäästi toteutettuna seikkailuna, jonka intertekstuaalisuus on vailla vertaa. En osaa kuvitella sarjakuvaa, joka sopisi paremmin kirjallisuuden ystävälle!* Totta puhuakseni, näitä lukiessani en juuri mieti syntyjä syviä.

Mutta on tällä sarjalla toinenkin puolensa. The Unwritten on tarina tarinoista ja tarinoiden voimasta. Filosofoin tästä jo ykkösosan kohdalla mutta en näemmä tarpeeksi, koska asia on taas jäytänyt mieltäni sarjaa luettuani.

Minua kiehtoo tavattomasti pari The Unwritteniin sisäänrakennettua ajatusta: että me ihmiset olemme oikeastaan kuvitteellisia (enemmän tai vähemmän), ja että kuvitelmilla on käytännön vaikutusta todellisuuteen.

Kun sanon, että olemme kuvitteellisia, en tarkoita julistautua solipsistiksi. Olet sinäkin varmaan olemassa. Olemme kaikki tasa-arvoisesti tarinakimppuja! Osan stooreista kerromme itse itsellemme, osan rakennamme muiden reaktioista itseemme, osan poimimme muilta ja omaksumme osaksi minuuttamme, osan tuotamme tyydyttääksemme muiden odotukset. Jokainen on toivottavasti oman tarinansa sankari ja toisten tarinoissa jotain muuta.

Miksi tämä on tärkeää? Ehkä siksi, että meillä on kovasti taipumusta pyrkiä levittämään omaa versiotamme toistenkin tarinoista, useinkaan huomaamatta, että leimaamalla ryhmän leimaamme myös yksilöitä. "Maahanmuuttajat ovat..." ja "pohjalaiset ovat..." ja "poliitikot ne vasta ovatkin!"

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: meillä on valtaa toistemme identiteetteihin. Ei ehkä niin konkreettisesti kuin The Unwrittenissa mutta silti... Jokainen meistä voi vaikuttaa muiden käsitykseen itsestään. Läheisimpiemme minuuteen vaikutamme eniten, mutta tuntemattomiinkin kykenemme vaikuttamaan. Kollektiivisesti voimme tehdä pahaa jälkeä. Tai paljon hyvää, tietty.

Siitä pääsenkin toiseen kiehtovaan ja pelottavaan asiaan, nimittäin siihen miten kuvitelmat vaikuttavat todellisuuteen. Tarkoitan nyt kuvitelmalla lähinnä sepitettä tässä yhteydessä. En (ihan) usko, että voisin piirtää liidulla katuun portaat ja laskeutua sitten niitä pitkin manan maille, kuten The Unwrittenissä tehdään, en vaikka kaikki maailman keijuihin uskovat lapset taputtaisivat käsiään.

Mutta uskon sataprosenttisesti siihen, että oikeanlaisella tarinalla saisi joukon ihmisiä kaivamaan katuun syvän, syvän kuopan. Ajatelkaa 30-lukua. Tai jos siitä on liian kauan, niitä nuoria ihmisiä, jotka nyt lähtevät Isiksen riveihin.

Päätänkin tämän luritukseni Hyvään Päätökseen. Yritän jatkossa useammin olla omassa tarinassani sellainen hienotunteinen sankaritar, joka varoo sanojaan ja miettii miten muihin vaikuttaa. Kohdistukoon kritiikkini aina asiaan, ei ihmiseen. Nih.

Kannatti siis lukea The Unwritten. Se ehkä teki minusta pikkupikkuriikkisen paremman ihmisen. Tarinan voimalla. MOT.

Mike Carey & Peter Gross & co. (2010-2014). The Unwritten. Vertigo Comics.

1. Tommy Taylor and the Bogus Identity
2. Inside Man
3. Dead Man's Knock
4. Leviathan
5. On to Genesis
6. Tommy Taylor and the War of Words
7. The Wound
8. Orpheus in the Underworld
9. Fables 
10. Tulossa lokakuussa!

*Jane Austen -fanina tosin nieleksin hetken kohdatessani Bennettin neidit osassa Orpheus in the Underworld...

The Unwritten 2: Inside Man & The Unwritten 3: Dead Man's Knock

Hehkutin viime kuussa The Unwritten-sarjakuvan ykkösosaa täällä. Kiitos Turun sarjakuvakaupan, sain puuttuneen Unwritten kakkosen, ja eilen pidin oikean sarjakuvafestin. Kakkososa Inside Man seuraa Tom Taylorin kohtaloita vankilassa, osoittaa miten syvälle mieleen hyvä kirja voi syöpyä, kertoo vahvan tarinan vääristelyn vaarallisista vaikutuksista ja tarjoaa suorastaan tappavan tulkinnan Nalle Puhista.

(Oooh!)

Kolmososa kuljettaa Lontoon kaduille ja paljastaa kiinnostavia yksityiskohtia Unwritten-salaliiton toiminnasta. Salaisella johtokunnalla on nykyaikaisen liikeyrityksen piirteitä... Lizzie Hexamin alkuperä paljastuu - tavallaan - ja lukija pääsee tutustumaan paremmin Wilsoniin, Tom (ja Tommy) Taylorin isään. Tom kohtaa viimein Tommyn: auttaakohan se Tomia hyväksymään itsensä?

(Oooh!!!)

The Unwritten on suorastaan röyhkeän monitasoinen ja kiehtova. Näitä voisi lukea niin monella tavalla.  Rakastan sitä miten eri tarinalinjat limittyvät toisiinsa ja niiden lomasta pääsee kurkistamaan tuhatta pientä ilmiötä, jotka tuntuvat kovin tutuilta. Kaikki Dickensistä Rowlingiin, nettipalstoista mediamyllytykseen, psykoterapiasta kirja-arvioijien omantunnontuskiin on siellä. Nämä sarjakuvat jotenkin resonoivat. En taida tietää toista teosta, joka yhtä hyvin kuin The Unwritten loihtisi lihaksi nykyisen postmodernin elämämme  kirjon ja sen illusorisen luonteen.

Miksi kukaan ajattelisikaan, että tarina on 'vain' tarina? Ilmiöistä tulee sitä todempia, mitä enemmän kiinnitämme niihin huomiota... Sehän on oikeastaan ilmeistä. Mitä on politiikka paitsi kilpailevien tarinoiden areena? Kuten kuka tahansa voi näinä päivinä uutisista nähdä, tarinoista ja niihin uskomisesta on maailmataloudessakin viime kädessä kysymys. Tätä lukiessa tuli mieleeni myös joskus kauan sitten luettu kirja meemeistä, Susan Blackmoren The Meme Machine. Siinä Blackmore muistaakseni esittää teorian, että tietoinen minuutemme on eräänlainen meemien synnyttämä harha, illuusio. Iiik.

The Unwritten on asiaa fantasian alla. Ja jos ei filosofia huvita, voi vain nauttia taidokkaasta, jännittävästä, hauskasta ja aikuisesta sarjakuvasta. Kyllä tämän kanssa saa ihan puhtaasti viihtyäkin, sen verran kieli-poskella tekijät menevät! Saisikohan sitä neljättä osaa käsiinsä jostain myöhemmin syksyllä? Sitten olisi taas hyvä syy lukea kaikki osat uudestaan.

Kuvanäytteenä alla ote osasta kaksi. Puolen hehtaarin metsää uudesta näkövinkkelistä: mitä jos sieltä haluaisi pois... eikä pääse?

Mike Carey & Peter Gross (2010). The Unwritten 2: Inside Man. Vertigo.
Mike Carey & Peter Gross & Ryan Kelly (2011). The Unwritten 3: Dead Man's Knock. Vertigo.

Arvioita:
Höh, nyt en löydä suomeksi kuin Sallalta:
Sallan lukupäiväkirjassa (osa 3) ja yhteisjuttu (osat 1 ja 2)
Hreathemus Nulla dies sine legendo-blogissa

The Unwritten 1: Tommy Taylor and the Bogus Identity

Tämä ei ole edes juttu, tämä on turhautunut ulvahdus.

Sallan innoittuneen kirjoituksen perusteella tilasin Amazonista The Unwritten -sarjan kolme ensimmäistä osaa ja kaksi saapui, nimittäin ykkönen ja kolmonen. Kakkososan asemesta tuli sähköpostiviesti we regret to inform you that your order will take longer to fulfill than originally estimated.

Yeah, mate. Argh. Ei haittaisi jos ykkösosa olisi ollut huono tai edes keskinkertainen, mutta kun se oli oikeasti hyvä. Sellainen että tekisi mieli lukea heti seuraavatkin osat. Mutta nyt täytyy purra hammasta yhteen ja olla solkkaamatta kolmosen kanssa ties kuinka pitkään... en halua spoilata tätä itseltäni. Onneksi Turun Sarjakuvakaupassa näyttää olevan tätä varastossa; perun Amazonin ja tilaan sieltä. Nih.

On vaikea ilmaista lyhyesti ja napakasti mistä Unwritten kertoo. Tarina näyttää ensin yhdeltä, sitten toiselta... mutta ehkäpä pääteema on toden ja kuvitteellisen yhteensulautuminen. Tai oikeammin, se ettei eroa ehkä olekaan.

Päähenkilö Tom on Tommy Taylor -kirjasarjan luoneen kirjailijan poika, tai mahdollisesti markkinointimielessä hankittu ottopoika, tai kenties lihaksi tullut tarinan lapsi eli Tommy Taylor itse. Tomin elämä joka tapauksessa sekoittuu aavemaisesti isän luoman Tommy -hahmon elämään; Tommyn viholliset ja kenties ystävätkin ovat täällä, todellisuudessa. Ja heillä on veitsiä.

Vähitellen lukija johdatellaan oivaltamaan, että Tom (Tommy?) ei ole koko tarina. Joku jossain yrittää hallita kaikkia tarinoita, kontrolloida meitä johtavia meemejä. Jos maailma on tarinoita, muuttamalla tarinoita muutetaan myös maailmaa. Luomisvoima on todellista luomisvoimaa.

The Unwritten leikittelee hyytävän hyvin sillä tosiasialla, että tarinat ovat kiinteä osa meitä. Historia, politiikka, ideologia - kaikkia näitä voisi kutsua myös tarinoiksi. Mitä on kulttuuri paitsi tarinoiden alati muuntuva tiheymä? Mitä on identiteetti paitsi tarinoita, joita kerromme itsellemme itsestämme?

Ajatteluttava sarjakuva siis!

Piirtojälki ei minun kouliintumattomaan silmääni ole mitenkään poikkeuksellisen päätäkääntävää, vaikka onkin sinänsä tasokasta ja ilmeikästä. Mutta tekijöiden monipuolinen, kerroksittainen ja limittäinen tapa kuljettaa tarinaa erilaisin tekniikoin on sisällöllisesti älyttömän rikas ja vetävä. Värimaailman ja kuvakulmien muutokset luovat huomattavasti dynaamisemman vaikutelman kuin vaikkapa teknisesti ihan hyvässä Zombiessa oli. Lisäksi The Unwrittenin jokaisella sivulla on omat alatekstinsä; yhden tarinan rinnalla juoksee toinen, puoliksi salattu. Ja kun kirjojen maailmasta on kyse, tietenkin The Unwritten suorastaan vilisee intertekstuaalisia viittauksia, joiden parissa kirjahullu viihtyy. Kun lisätään vielä ironinen ote nykymaailman mediailmöihin, saadaan aika perusteellisen vakuuttava paketti.

En oikein saanut valoja kohdalleen, joten kuvat eivät onnistuneet kovin hyvin... Jos haluat vilkaista, kokeile Googlen kuvahakua tai lataa kustantajan sivulta laaja näyte (sisältää suurimman osan ykkösalbumista pdf:nä). Pikkupalaksi kuitenkin pari ruutua loppupuolelta: tässä pahis ilkeilee epätoivoiselle Kiplingille.

Mike Carey & Peter Gross (2010). The Unwritten: Tommy Taylor and the Bogus Identity. DC Comics. ISBN 978-1-84856-577-7.

Arvioita:

Sallan lisäksi tästä ovat kirjoittaneet

Nulla Dies Sine Legendo

Tähtivaeltaja

Wired