Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Kuva: Otava

Pakko tämä oli lukea, koska Katariina Suurta koskevat kirjat pitää lukea, ja tässä tapauksessa lukea heti, koska nappasin opuksen kirjaston pikalainahyllystä.

Pikalainat ovat armottomia: lue nyt tai palauta lukematta. Tässä tapauksessa pikalainan aiheuttama lukupakko tuli varmaan tarpeeseen, sillä muuten olisin tuskin saanut Keisarinnaa kahlattua läpi, ainakaan alle viikossa. Tästä olisi tullut piiiitkä projekti. Keisarinnaa lukiessa tuntui kuin olisin tarponut paksussa kaislikossa suopohjaisella lammella. Aina välillä saa jalansijan, sitten taas uppoaa polviaan myöten mutaan ja haroo ruokoja edestään edes jotain nähdäkseen.

(Äh, otan takapakkia ja aloitan alusta. Ignooratkaa tuo puuskahdus, perustelen ensin.)

Me, Keisarinna jatkaa osapuilleen siitä mihin Minä, Katariina jää. Ylikamariherra Leon Denikin paahtaa Katariinan muistelmien parissa. Keisarinna ja Denikin kiertelevät vaikeimpia aiheita kuin kuuluisa katti kuuluisaa kauraherkkua. Kipeitä ovat muistot miehistä mutta myös muistot muista valinnoista. Katariinan pitäisi pystyä kääntämään älykäs katseensa sisäänpäin, kyetä kohtaamaan omat tekemisensä, omat virheensä. Denikin painostaa muistelijaa myöntämään ylilyönnit ja laiminlyönnit. Miksi suosikeille on annettu niin paljon - miksi maan pienimmille niin vähän? Vaan voiko valtias myöntää erehdyksiä ja silti säilyttää oikeutuksensa?

Me, Keisarinna on hyvä siinä, että se antaa aidonoloisen tuntuman Katariinan moniulotteiseen ja haastavaan persoonallisuuteen. Ei kai voi olla älykäs "valistunut" itsevaltias kehittämättä jonkinasteista skitsofreniaa. Ei kai voi selvitä minkään poliittisen järjestelmän huipulla tekemättä kompromissia toisensa perään.

Ei kukaan voi elää tekemättä virheitä. Ei varmaankaan ole mukava tajuta, että niitä tulevina vuosisatoina tutkiskellaan. Keisarinnaa lukiessa piirtyy eläväinen kuva suuresta naisesta: älykkäästä, intohimoisesta, inhimillisestä, kovastakin.

Mutta romaanina en kyllä tästä erityisesti pitänyt. Syyt ovat osapuilleen samat kuin Katariinan kohdalla. Keisarinnan tapauksessa huonot puolet korostuivat, koska tapahtumissa ei ole samaa imua; nythän Katariina muistelee varsin erilaista aikaa. Minun makuuni Keisarinna on hajanainen ja turhan... Olisiko 'rehevä' hyvä sana? Tai 'pursuava'? Ainakin meikäläisen keskittymiskyvyllä lankaa on vaikea seurata, kun kerronta hyppelehtii teemasta, ajasta ja henkilöstä toiseen.

Enkä pidä ylisanoista. Otan esimerkin. Kas tässä Denikin - Hirvisaaren alter ego, kirjailijan jälkisanoista päätellen - katsoo emäntäänsä yhden kipeän kertomuksen jälkeen:

[--] Näen hänen silmissään suuren tuskan. Se ei liity hallitsemiseen, se liittyy äitiyteen. Nyt hän on äiti. Haavoitettu äiti. Juuri nyt. Edessäni. Myös minun sydäntäni kouraisee hänen tuskansa. Me tulemme sitoutumaan sanoitta toisiimme jommankumman lähdön hetkellä. Sen sinetöi kunnioituksemme ja kiintymyksemme toinen toisiamme kohtaan. (s. 401)

Vastaavia kohtauksia on paljon. Niitä tosin ympäröi viehko kokonaisuus detaljeja Pietarin hovista ja Katariinan matkoilta, ja se auttoi jatkamaan kun muuten ärsytti. Historiallinen todenmukaisuus säilytetään, sikäli kun pystyn heiveröisen osaamiseni pohjalta asiaa arvioimaan. Hirvisaari osaa spekuloida tyylikkäästi, kun on spekuloinnin paikka, mutta osaa myös taidolla jättää sanomatta asiat, joista ei voi sanoa mitään varmaa. Turha siis odottaa tarkempia tietoja Katariinan ja Kustaa III:n yksityisistä neuvotteluista!

Kun nyt pohdin Keisarinnan suota sen ylitettyäni... ehkä siinä hetteikössä oli tiettyä ideaa. Ehkä Keisarinnan kerrontatapa omalla tavallaan pakottaa lukijan eläytymään Katariinan kompleksiseen persoonaan. Ehkä niin moniulotteinen ja kiehtova ihminen ilmiintyy parhaiten tarinanpalasina, väläyksinä, tunnetiloina.

Hirvisaaren ratkaisut eivät olleet minun makuuni lukijana, mutta ei se niistä vääriä tee.

Katariinan faneille suositan. (Koska muuten mietitte unettomina öinä mitä missasitte.)

Laila Hirvisaari (2013). Me, Keisarinna. Otava. 978-951-1-26319-7.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarista ylistää enemmän.
Kirjakaapin avaimen Jonna kärsi hieman aikasiirtymistä.
Seppo Paajanen Kymen Sanomista tuumi, että Hirvisaari saa Katariinan hengittämään. Jep.

Rakel Liehu: Helene

Kuva: WSOY

Minä ja noin 230 000 muuta kävimme tänä vuonna katsomassa Helen Schjerfbeckin näyttelyä Ateneumissa. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan... mutta Rakel Liehu on yrittänyt. Sisäkautta.

Ostin näyttelyssä käydessäni pokkaripainoksen Liehun vuonna 2003 ilmestyneestä romaanista Helene, joka on aivan omanlaisensa tulkinta suuren maalarin elämästä. Mitenkähän tämän sanoisin? Ehkä auttaa asian alkuun, jos kirjoitan tähän kirjan koko nimen, tai oikeammin rimpsun siitä etusivulta... (tuskin tämä kaikki kirjaston luettelossa on?)

Helene

viimeinen myrskyinen

(huone)

omakuvan arvoitus

confessiones, puhetta kuolleille ja eläville 

luumupuun alla

Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä

Siinä. Romaani, jossa on enemmän kuin aavistus runoa.

Pokkari on kulkenut mukanani heinäkuisesta näyttelykäynnistä alkaen. Alkuun luin innolla satakunta sivua, mutta sitten iski jonkinlainen hengenahdistus Helenen kanssa. Liehu kattaa koko Schjerfbeckin elämän, hyppelehtien ja eläytyen. Hän vetää viivansa yhtä vahvasti ja vaativasti kuin kohteensa. Helene tulvii tunnetta ja sisäistä uskottavuutta.

Hintana on jonkinasteinen lukemisen raskaus. Helene etenee osin kronologisesti, mutta mitään luonnollista juonen tai kerronnan polkua ei synny. Kaikki Helenen elämässä on läsnä sen lopussa, viimeisinä vuosina ruotsalaisessa kylpylässä. Kirja rakentuu lyhyistä katkelmista, joiden pituus vaihtelee muutamasta kappaleesta vajaaseen tusinaan sivuun.* Olen nöyrästi kiitollinen siitä, että katkelmat on sentään nimetty ajassa ja paikassa. Mariefried 1944. St Ives 1887. Hyvinkää 1907. Ja niin edelleen.

Silti, jos en olisi nähnyt näyttelyä, en olisi saanut tästä kirjasta tolkkua. Enkä voi rennoin rantein suositella tätä kenellekään, joka haluaa tietää Schjerfbeckistä enemmän, tai ainoaksi kirjaksi Schjerfbeckistä kiinnostunelle. Ainakin itselleni tuli tunne, että olisi pitänyt lukea ensin jokin elämäkerta, sitten olisin ehkä nauttinut romaanista enemmän.

Mutta kieli on kaunista ja jännittävästi hersyvää. Se nostaa mieleen väkeviä, kirkkaita ja monitulkintaisia kuvia. Helenen kasvojen läpi tuulee; hänen lasinsa tuoksuu naisen tyhjältä kainalolta, mutta on myös korennonsilmäisiä hetkiä, jotka antavat rauhan. Tuollaisiin väläyksiin kiteytyy Helenen heikkous ja vahvuus minun silmissäni. Kertomuksiin tottuneelle lukijalle tämä on väkevää viiniä, paikoin makeaa, paikoin karvasta. Tarinan elementit täytyy itse seuloa esiin.

Kas tässä Helene ja hänen englantilainen kihlattunsa, kahdeksankymmentä täyttäneen taiteilijan muistelemana. Kai.

Päivä on tuulinen. Minulla on ylläni keltainen hame, landesin piikit repäisivät sen helmaa. Olen päästänyt tukkani auki. Tuuli vie olkihattuni, ja ymmärtäväinen John saa juosta sen perässä pitkään - 

Kuka ihminen on hyvä? Kuka on paha? 

Se että ymmärtää toista nopeasti, yhtä nopeasti kuin lintu kiitää pesäänsä, on eräs nimi rakkaudelle. 

Ei ehkä ymmärrä kaikkea, mutta haluaa oppia.

Läheisyys on myös surua, ajattelin. [--] (s. 126)

Rehellisesti, tyyli olisi minusta enemmän edukseen tiiviimmässä kirjassa. Loppupuolella, vaikka olin jo päässyt paremmin oikeaan mielentilaan eläytyäkseni Liehun Helenen kielikuviin, aloin samalla tympiintyä. Kun rakenne tekee joka tapauksessa äärimmäisen vaikeaksi hahmottaa tapahtumien kronologiaa tai ihmissuhteiden kehitystä, kun tämä kerran on väistämättä romaani, tulkinta, kuvitteellinen kuvaus... onko tarpeen ottaa niin paljon mukaan? Onko tarpeen tehdä tulkinnasta elämän mittainen? Olisiko 350 sivua riittänyt 500 asemesta?

Ehkä ei. Mutta siinä tapauksessa minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä; tunne ja tunnelma näet olisivat välittyneet lyhyemmässäkin tekstissä.

Helene jää silti mieleeni hienona kirjana kiehtovasta henkilöstä. Se sai minut hetkittäin harmittelemaan, etten raatsinut törsätä Ateneumissa tähän, uuteen kokoomateokseen kaikista Schjerfbeckin maalauksista.

Sillä taulut ovat se, missä Schjerfbeck elää, eli silloin, elää nyt.

Rakel Liehu (2012, alkuperäinen 2003). Helene. WSOY. 978-951-0-39094-8.

Arvioita:
Maija Alftan Hesarissa
Merja Marjamäki Turun Sanomissa
Maija Kirjojen keskellä -blogissa
Nora Exlibris

*toim. huom., vaikutelma katkelmien pituudesta, ei siis laskettu tulos...
EDIT 23.10: korjattu näyttelyn kävijämäärä uusien tietojen mukaan.

Kage Bakerin The Company -sarja

Ei viitsi laittaa kuvaa iPadista, joten tässä viimeksi luetun osan kansi!

Kage Bakerin The Company -sarja on kelpo scifiä. Kiitos vain Raijalle, jonka blogista tämän alkujaan löysin!

Sarjan romaanit eivät ole ihastuttaneet aivan tasaisesti, mutta kaikkiaan tässä on riittämiin ideoita, ympäristöjä ja ihmisiä... ja sanottavaa. Vanhaa kunnon moraalipainia vapaudesta, valinnoista ja yhteisön/yksilön edustahan tässä käydään. Rivien välissä on pientä kriittistä piikittelyä nyky-yhteiskuntamme valintojen ja ajattelumallien suuntaan. Enimmäkseen tämä on silti 'vain' hyvää seikkailua - ja hyvä niin!

Sarjoista on siinä mielessä kenkkua kirjoittaa, että jälkimmäisiä osia kommentoidessaan tulee väkisinkin sanoneeksi liikaa. The Company -romaanit ovat kokonaisuutena ottaen sen verran hyviä, että en viitsi spoilata... mutta teenpä tällaisen koosteen lyhyin luonnehdinnoin.

Aiemmin luetut:

In the Garden of Iden. Ensimmäinen osa sijoittuu eninmmäkseen Tudorien Englantiin ja antaa peruskuvan the Companyn maailmasta. Epäsosiaalinen mutta hellyyttävä botanisti Mendoza on ensimmäisellä kenttäkomennuksellaan.

Sky Coyote. 1700-luvun Kaliforniassa pelastetaan kivikautista heimoa ja nähdään ensimmäinen vilaus 2300-luvun ihmisistä. Mendozan "isä" Joseph häärii intiaanijumalana. Tämä ja The Life olivat minusta hauskimmat osat.

Mendoza in Hollywood. Hollywoodin maisemissa - ennen kuin niistä tuli Hollywoodin maisemia - kerätään kasveja ja tietoja. Kulutuskultuuri nousee ja rakkausrintamalla on vipinää.

The Graveyard Game. Joseph etsii kadonnutta "isäänsä", joka ei (tietenkään) voi olla kuollut... mutta on todella perusteellisesti kateissa. The Companyn valoisan mission kääntöpuoli alkaa paljastua.

The Life of the World to Come. Tämä osa on täyttä ilotulitusta. The Companyn idioottinerot puuhastelevat 2300-luvun turvaistuinyhteiskunnasta käsin ja aiempien osien tapahtumat asettuvat perspektiiviinsä.

Joulukuussa luetut:

The Children of the Company. Tämä osa käsittelee lähinnä The Companyn kenttäjohtajien juonitteluja. Labienus, Victor, Budu, Aegeus touhuavat pitkin poikin aikakausia; kuolevaiset jäävät enimmäkseen statisteiksi kuolemattomien kulissientakaisissa valtataisteluissa. Tämä oli minusta sarjan masentavimpia osia. Kaipasin minulle kiinnostavimpia hahmoja, mutta The Children kyllä antoi erilaisen perspektiivin the Companyn kokonaisuuteen. Tässä osassa Baker ei juurikaan huvittele yli-ihmistensä kanssa; heistä tulee rooliensa ja persooniensa vankeja. Victor, jota manipuloidaan säälimättämösti, käy sääliksi. Silti

The Machine's Child. Yhtä ruumista asuttava kolmen persoonallisuuden gestalt yrittää parantaa pahasti vaurioitunutta botanisti Mendozaa, The Companyn iljettävyys käy hiljalleen näkyväksi tietämättömillekin kyborgeille, hyvisten ja pahisten eeppistä yhteenottoa pedataan. Kyborgiyhteisö pörrää kuin belgialainen hallitusneuvottelukierros ja reaaliaika tikittää kohti maagista vuotta 2355, jonka jälkeen aikamatkailussa koittaa Suuri Hiljaisuus - ja tulevaisuus on tuntematon kaikille pelaajille.

The Sons of Heaven. Tätä lukiessa pääsi taas nauttimaan pienestä romantiikastakin. Mendoza on mukana vahvasti ja hänen persoonastaan oppii uutta. Tykkäsin kyborgien perhe-elämästä; Baker pyörittelee ansiokkaasti kysymystä siitä, mitä vanhemmuus opettaa ihmisyydestä... ja kuolemattomilla kyborgeillahan on ihmisjuuristaan huolimatta opittavaa. Myös tekoälykapteeni oli edukseen tässä osassa. Mikä parasta, Heavenissa myös saavutetaan kohtalokas 2355! Kivaa - tykkään siitä kun eeppisissä seikkailuissa on loppupistekin. Bakerin "loppuratkaisu" on johdonmukainen; en väitä arvanneeni sitä etukäteen, mutta heti kun sen luki, se tuntui väistämättömältä.

Tammikuussa luettu:

Not Less Than Gods. Loppuratkaisun jälkeenkin Kage Baker on kirjoittanut The Companyn maailmasta. Not Less kuvaa Edward Fairfax-Bellin kouluttautumista työhönsä imperiumin käsikassarana ja ensimmäisiä kokemuksia salamurhaajana. Kirjassa seikkaillaan Lontoon lisäksi Istanbulissa ja Pietarissa, ja matkalla poiketaan jopa omassa pikku Helsingissämmekin. Nautin erityisesti Pietari-osuuksista. Itse sarjan juoneen Not Less ei minusta antanut mitään oleellista.

Yhteenvetoa:

Minulta on vielä lukematta melkoinen kasa samaan maailmaan liittyvää lyhytfiktiota: pienoisromaaneja ja novellikokoelmia. Suurella todennäköisyydellä luen nekin (Gods and Pawns on jo iPadilla valmiina), mutta tässä kohtaa oli hyvä pysähtyä kurkistamaan kokonaisuutta. Kaikkiaan The Company on minusta mainiota scifiä: hymyilyttävää ja vähän hyytävää, humoristista ja humanistista. Maailma on ajatuksella luotu ja johdonmukainen. Osaan hahmoista voi kiintyä, useimmat ovat jollain tavalla kiinnostavia.

Okei, myönnetään, ei tämä mitään kovaa scifiä todellakaan ole, mutta kaikkiaan Baker tekee sen mitä spekulatiiviselta fiktiolta odottaa. The Company -sarja avaa ikkunoita ihmisluontoon ja ihmisyhteisöjen toimintaan. Jos siinä nyt matkalla vähän oikaistaan vaikeiden paikkojen yli (kyborgien ehdollistaminen toimii vähän liian hyvin ja liian huonosti, molempia yhtä aikaa) ja haahuillaan menninkäisten perässä (pikkuihmisten pesäyhteisöistä kiinnostuneiden kannattaa ennemmin lukea Stephen Baxterin mainio ja karmiva Coalescent!), on määränpää silti selkeästi taaperruksen arvoinen.

Kaikkia sarjan osia ei ole "pakko" lukea saadakseen siitä tärkeimmän irti. Sky Coyote (joka tosin on hauska), The Children of the Company ja Not Less Than Gods voisivat pudota välistä ilman, että mitään mahdottoman oleellista jää väliin... ja Mendoza in Hollywood on tärkeä oikeastaan vain niille (kuten minä!), joille Mendoza on itsessään kiinnostava. Monet ovat nettisaiteilla moittineet In the Garden of Idenia, mutta minä kyllä pidin siitä, epäilemättä siksi, että Tudor-aika kiinnostaa aina ja Bakerin tulkinta siitä oli hieno. Ylipäätään tämän sarjan, kuten kaikkien aikamatkailukirjojen kohdalla voisi todeta, osa huvista tulee menneen maailman kohtaamisesta uudemman ajan perspektiivistä.

Lukemisen järjestyksestä sanoisin, että Not Less Than Gods saattaisi lineaariselle mielelle istua paremmin ennen Hollywoodia, jossa Edward ja Mendoza tapaavat, mutta suurta vahinkoa ei tule vaikka etenisikin julkaisujärjestyksessä.

Kaikkiaan hyvää kamaa spefin ystäville; ei loppupeleissä elämää suurempi lukukokonaisuus, mutta viihdyttävä, ajatuksia herättävä, valtaosin sujuva ja monin paikoin hauska sarja.

EDIT: Lisäänpä vielä jälkikirjoituksen... kahta ensimmäistä osaa lukuunottamatta kaikki nämä tuli luettua iPadilta sähköisessä muodossa. Näin muuttuu maailma, en olisi vuosi sitten uskonut!

Minä, Katariina & Catherine the Great

Kerrankin olin aivan varma anopin lahjasta: hän rakastaa Pietaria ja historiaa ja piti aikoinaan Hirvisaaren Sonja-sarjasta. Minä, Katariina oli selvä valinta. Ja bonukseksena, antaja ehtii joulunpyhinä lukea lahjan ennen kuin saaja vie sen pois kotiin palatessaan...

Minä, Katariina kuvaa 66-vuotiasta Katariina Suurta palaamassa muistoissaan nuoruutensa päiviin. Hän sanelee muistelmiaan uskolliselle kamariherralle ja käy läpi elämäänsä lapsuudesta 33-vuotiaaksi. Kirja siis kattaa Katariinan elämästä hänen nuoruutensa vaiheet, lastensa syntymät ja nousun itsevaltiaaksi vallankaappauksella. Myös myöhempiä aikoja sivutaan, sillä muistelijan arki vanhana keisarinnana on vahvasti läsnä. Helen Mosterin Hylystä tuttu nuori rakastaja Zubov väliin vierailee makuukammarissa, väliin joutuu murjottamaan kauempana.

Hirvisaaren romaanin jotkin kohdat, mm. tulkinta Katariinan 'todellisista' rakkauksista, alkoivat sen verran mietityttää, että piti kaivaa hyllystä uudestaan esille Henri Troyatin värikäs ja romantisoiva elämäkerta Catherine the Great, ja lukea sekin vielä perään. Hih, kyllä muistan miten järkytyin ensimmäisen kerran Catherinen lukiessani Romanovien sukuhistoriasta... eipä onnistuisi tällainen puuhastelu DNA-testien aikaan. No, ehkä DNA-testit ja peritty itsevaltius ovat toisensa poissulkevia. Tiede edistyy heikosti yhteiskunnassa, joka on yhden henkilön oikkujen varassa.

Katariinalla oli melkoinen elämä. En ihmettele, että hän kiehtoo romaanikirjailijoitakin. Venäjän historia on toki pullollaan jännittäviä henkilöitä, mutta tämä kunnianhimoinen, pragmaattinen saksalaisprinsessa sensuelleine mielihaluineen on omaa luokkaansa. Uralla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suomalaisillekaan Katariina ei ole yhdentekevä, sillä hänen vaikutuksensa Aleksanteri I:n persoonaan on epäilemättä ollut merkittävä.

Kirjoihin palatakseni - Hirvisaaren romaani oli lievä pettymys. Katariina valaisee hienosti elämäänsä taustapeilista tutkailevan keisarinnan persoonaa. Vanheneva nainen pystyy hämmmästyttävään itsepetokseen; valtaan liittyvä imartelun ja vajaiden totuuksien syndrooma on jo syönyt kirkasta järkeä. Hirvisaari tekee Katariinasta elävän, yhtä aikaa inhimillisen ja elämää suuremman. Katariinasta ei voi olla kiinnostumatta. Romaanina Katariina on kuitenkin vähän rasittavaa luettavaa. Takkusin dialogien sekä ylipäätään kertojaratkaisujen kanssa. Väliin Katariina puhuu uskotulleen Leonille, väliin kertoo suoraan ajatuksiaan, väliin on kursivoituja ajatusjaksoja. Etenkin dialogeissa on ajoittain sellaista kankeutta, joka syntyy tarpeesta kertoa lukijalle taustoja, mutta samalla etäännyttää henkilöistä.

Romaani todellisista historiallisista henkilöistä on epäilemättä vaikea kirjoitettava. Jos Hirvisaari olisi sallinut itselleen vielä enemmän vapauksia faktojen suhteen, olisi Katariinasta tullut parempi romaani... mutta toisaalta, sitten olisi ollut helppo ärsyyntyä virheistä ja aikakaudelle huonosti sopivista ajatuksista. Jo nyt pidin ajoittain hyvin suorapuheista Leonia, joka puolustaa maaorjia, jotenkin epäuskottavana.

Silti nautin Katariinasta, ja sain taas uusia asioita irti Troyatin kirjastakin Katariinan luettuani. Otankin huvin vuoksi yhteensopivat näytteet näistä molemmista. Kas näin briljeeraa Katariina Leonille eräästä nuoresta miehestä puhuessaan:

[--]Täydellisen miehen saa vain luomalla hänet itse. Pidin hänelle kerran esitelmää Voltairesta, kuunteli. Kerroin hänelle, miten Voltaire opetti minulle kirjeissään, mikä on järjen merkitys yleisten asioiden hoidossa, ja mitkä despotismin menestymisen mahdollisuudet ovat, kunhan se vain on "valistusta". Ja puhuin hänelle Tacituksesta, joka puolestaan opetti minua analysoimaan historiallisia tapahtumia ikään kuin katselisin niitä sivusta pelkkänä tarkkailijana. Liberalismistakin meillä oli puhetta... (s. 448)

Ja tässä Troyat selostaa Katariinan elämää pian Paavalin syntymän jälkeen, jolloin nuori suuriruhtinatar uppoutui murheissaan kirjoihin:

With Montesquieu, she learnt about liberalism, she worried about the excess of personal power, she dreamt of a good, equitable and intelligent régime. Voltaire taught her the advantage of reason in the conduct of public affairs, and what the chances of success for despotism were, no matter how 'enlightened'. Tacitus showed her how to analyse historical events as a cold, pitiless onlooker. (s. 88)

Pätkä, joka toimii Troyatin elämäkerrassa hyvin, tuntuu romaanissa tunkkaiselta. Juuri näiden yksityiskohtien runsaus teki Katariinasta historiamielessä kiinnostavan mutta kertomuksena kankean.

Värikäs aihe ja värikäs aika jaksavat kiehtoa, vaikkei Katariina romaanina valloittanut. Oli ihanaa käyskennellä taas Pietarhovissa ja katsoa Nevalle, vilkaista Eremistaasia... Oi Pietaria! Ja Hirvisaaren tulkinnassa oli hienot hetkensä. Hovin ristiriitainen loiston ja inhottavuuden sekoitus toimii tässä hienosti. Jos Hirvisaari kirjoittaa jatkoa romaanille - sitä se selvästikin kaipaisi! - luen ilman muuta seuraavankin osan. Pitää harkita josko ottaisi luettavaksi myös Katariinan omat muistelmat. Näistä toisen käden lähteistä on tullut sellainen mielikuva, että ainakin Katariina oli erinomainen imagonsa manipuloija.

Laila Hirvisaari (2011). Minä, Katariina. Otava. ISBN 978-951-1-25005-0.
Henri Troyat (2000, alkuperäinen 1977). Catherine the Great. Phoenix Press. ISBN 978-1842-120293.

Arvioita Hirvisaaren kirjasta:
Helena Ruuska Hesarissa
Jari Lybeck Turun Sanomissa
Heidi Lakkala Lapin Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Sara Saran kirjoissa

Oppinut neiti

Kuva/kansi: Amanita/Lauri Linnilä

Oppinut neiti kertoo orvon nuoren naisen vaiheista 1830-luvulla. Suomen suuriruhtinaskunnassa aatelisto - ja vähäisempi väki siinä rinnalla - sopeutuu vinhaa vauhtia elämään osana itäistä keisarikuntaa. Neiti Sofia Malm on oikean hallitsijan edestä kuolleen sotasankarin tytär. Sopivasti vaikutusvaltaisten henkilöiden suojattina hän on saanut parhaan mahdollisen koulutuksen itsessään Smolnassa, tuossa ylhäisten neitojen hienoimmassa oppilaitoksessa Pietarissa.

Veli on pappina Lapissa, joten holhoojasta ei ole harmia, ei hyötyä. Mutta Sofia on oppinut koulussa muutakin kuin kieliä ja käytöstä: hän on itsenäinen ja itsevarma, kykenevä ja halukas huolehtimaan itse itsestään. Omaisuutta tai kauneutta ei ole siunaantunut, mutta järkeä ja sisua sitä enemmän.

Tarinan sankari paroni Christian Hackfelt puolestaan on tottunut hyville päiville. Varakas ja ylhäinen herra ei juuri muuta sure kuin pakkoa tehdä velvollisuutensa kartanonisäntänä. Kai sitä on enemmin tai myöhemmin pakko mennä naimisiin ja tuottaa perillinen... mutta ei vielä. Mieluummin Christian vaeltaisi Italiassa tai edes Lapissa. Kirjan mittaan saadaankin nähdä usean neiti-ihmisen sukulaisineen tarmokkaasti tavoittelevan paronin kättä.

Avioliitto on vakava asia, useimmille nuorille naisille siedettävän toimeentulon edellytys. Mahdollisiin aviopuolisoihin suhtaudutaan samalla diplomaattisella tarkkaavaisuudella ja varovaisuudella, jota suomalaiset korkea virkamiehet harjoittavat suhteessa venäläisiin herroihin. Lähelle pitää päästä, mutta liian lähelle ei saa päästää. Välillä avioliiton suunnittelu alkaa muistuttaa teollisuusvakoiluoperaatiota tai nurkanvaltausta. Ja tietysti kaupassa huomioidaan kohteen brändiarvokin!

Tapojen ja hierarkioiden kuvaus on herkuttelevan tarkkaa. Olen iloinen, etten ole elänyt ihan näin vaativina aikoina - vai erehdynkö kun kuvittelen, ettei kohteliaisuus ole aivan näin haastavaa nykyään?

Majuri kumarsi ja hahmotteli nopeasti mielessään esittelyjärjestyksen, joka ei ollut lainkaan yksinkertainen, koska mukana oli kaksi arvokasta rouvashenkilöä. Gustava Sjögren oli vanhempi, joskaan ei asemaltaan korkeampi kuin maakreivitär, jonka titteli oli leskikollegioneuvoksetar. Majuri teki nopean päätöksen, jonka kautta hän halusi osoittaa kunnioitustaan suomalaiselle tiedemeihelle. Kaikki esiteltäisiin ensiksi rouva Sjögrenille, paitsi Christian, jonka tämä oli jo tavannut. Sitten rouva Sjögren esiteltäisiin maakreivittärelle ja herroille, ja viimeisenä esiteltiin neiti Sofia Malm.  

[--] Isabella von Tallinger kumarsi armollisesti Gustava Sjögrenille, jonka aviomies kuului Venäjän Tiedeakatemiaan ja oli siten huomionarvoinen henkilö. Sofia Malmiin maakreivitär kiinnitti sen verran huomiota kuin joutsen harmaavarpuseen: ei lainkaan. 

Majuri havaitsi Christianin kulmien rypistyvän. Ei siksi, majuri arveli, että veljenpoika loukkaantui neiti Malmin puolesta, vaan koska hän ei hyväksynyt epäkohteliaisuutta yleensä. Sitä paitsi majurin esittelemän henkilön sivuuttaminen osoitti ylenkatsetta majuria kohtaan, ja koska majuri oli Christian Hackfeltin setä, loukkaus osui myös häneen. (s. 44-45)

Kyllä tarvitaankin vuosien koulutus, että näistä tanssiaskelista selviää! Sofia onkin vähän sinisukka, tietää kuviot mutta ylenkatsoo usein epäkäytännöllisiä kiemuroita. Ja on kiinnostunut taloustieteistä - fantastista!

Utrion uusin on aina odotettu tapaus, ainakin minulle. Vuosien mittaan Utrion kirjoista on tullut - vaikka ne ovatkin säilyttäneet romanttisen perusvireen - entistä humoristisempia, sellaisella kevyesti ironisella tavalla. Toki Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja kumppanit ovat tunnelmiltaan erilaisia kuin pitkin keskiaikaista Eurooppaa vaeltaneet 1990-luvun suurromaanit, mutta erilaisuus ei ole huonommuutta. Jotkut Utrion fanit eivät tiettävästi näistä keisarien ajan komedioista piittaa; minulle ne ovat sopineet.

Oppineessa neidissä nautin kovasti Pietarissa vietetyistä hetkistä (on yksi maailman kauneimmista kaupungeista jos minulta kysytään) ja Lapin matkailusta, mutta kieltämättä loppupuolen viivähdys 1800-luvun Helsingissä on mieluisin jakso. Jos seisahtuu Senaatintorille ja häivyttää korvistaan liikenteen hälyn, siristää hieman silmiään, katsoo yliopiston suuntaan ja 180 vuotta vasemmalle... Sama fasadihan se siinä! Paitsi että silmäkulmasta näkyvä tuomiokirkko on alkutekijöissään.

Kutkuttavaa oivaltaa munaskuita myöten näiden kirjojen kautta, että ikuisen tuntuisilla rakennuksilla on alkupisteensä. Ja silloinkin rakastuttiin ja petyttiin ja juoruiltiin ja kärsittiin sosiaalisesta angstista.

Kyllä hyvät historialliset romaanit vaan on hyviä!

Kaari Utrio (2011). Oppinut neiti. Amanita. ISBN 978-952-5330-41-0.

Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Sara Saran kirjoissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastossa
(Lisäksi kannattaa kurkata Avussa julkaistua Eve Hietaniemen juttua aiheesta!)

Niin kauan kuin rakastat

Kuva/kansi: Teos/Nina Leino. On muuten harvinaisen kaunis kansi.

Niin kauan kuin rakastat tuli luettavaksi ihan poikkeuksellista reittiä. Sain suosituksen Erittäin Tärkeältä Henkilöltä, joten eipä auttanut kuin hommata kirja ja lukea se mahdollisimman pian.

Rakastat kuvaa pohjimmiltaan esoteerista taistelua hyvän (?) platonilaisuuden ja pahan (?) gnostilaisuuden välillä. Tapahtumapaikkana tällä kertaa oma rakas Helsinkimme (ja Pietarimme ja Lontoomme ja vähän Pariisimmekin). Seikkailun sankaritar on taidehistorioitsija Iris Savuvuori, joka sotkeutuu museoarkistosta löytyneen salaperäisen taulun arvoitukseen. Salaperäinen on myös eräs kirje, ja salaperäisiä tauluja onkin kenties kaksi. Salaperäisiä muukalaisia ainakin on: hurmaava renesanssiasiantuntija Nicholas, joka tekee juuri oikeaan aikaan tuttavuutta Iiriksen kanssa, ja okkultisti John, joka taivuttelee arkistossa puuhastelevaa yliopistotutkijaa rikoksiin. Jotain salaperäistä on myös museon intendentin puuhissa, puhumattakaan Iriksen vanhasta opettajasta...

Anoppi, tällä kertaa meni piirun verran pieleen.

Erehdys on ymmärrettävä. Pidän historiasta, juonista, romantiikasta ja kansainvälisistä salaliitoista, eikä ripaus eksoottista filosofiaakaan ole pahitteeksi. Näitä kaikkia Rakastat tarjoaa. Taidehistorian ja symbolismin kuvauksessa on aitoa intoa ja asiantuntemusta; Riikka Stewen tietää mistä puhuu kun syventyy renesanssimaalauksiin ja Leonardon symboleihin. Juonikin on riittävän mutkikas ja loppu soveliaasti vähän mystinen.

Pidin myös yksityiskohtaisesta tavasta, jolla tapahtumaympäristöjä kuvattiin. Helsingin yliopiston kirjasto, Aleksanterinkatu, Nevan rannat, luentotilanne, kaikki nämä uhkuivat aitoutta. (Tosin ihmettelin eikö humanistisessa tiedekunnassa ole tapana kutsua kustosta karonkkaan - Iris näyttää puuhaavan väitösiltana ihan muuta. Vai sellaisia tapoja siellä...)

Seikkailuromaani saa minun puolestani olla kohtuullisen kliseinen mitä ihmiskuvaukseen tulee, joten nielen melkein kakomatta menneen rakkauden haavoittaman historioitsijakaunottaren, äidin luona asuvan estyneen vanhapoikatutkijan, herrasmiesprofessorin ja poliisiveljenpojan. Jopa energinen ja tunkeileva opiskelukaveri menettelee, sillä Iris saa käydä hänen kanssaan muutaman hauskan keskustelun á la chick lit.

Mutta kieli. Höh. Kontrasti fiksuun sisältöön hätkäyttää. En kehtaa pokkana moittia ns. sivistyssanojen käytöstä kun itsekin pursottelen niitä ympäriinsä koko ajan (nehän sairastuvat jos niitä ei ulkoiluta säännöllisesti!), mutta jotain rajaa adverbiaalien kanssa... Kyllä lukija ne aukkopaikat täyttäisi...

Rakkaasta anopista huolimatta kirja meinasi jäädä kesken jossain näillä paikkeilla:

Iris uskoi tuntevansa kaikki yksittäisten kysymysten muunnelmat mutta toivoi kuitenkin yllättyvänsä, kun harmaapukuinen pitkä mies nousi paikaltaan luentosalin takarivillä ja lähestyi määrätietoisin askelin Iristä. Henkilökohtainen projekti, Iris luokitteli mielessään, mutta miehen tullessa lähemmäksi hän huomasi ihailevansa näennäisen yksinkertaisen puvun leikkausta, joka antoi muodista riippumattoman ja samalla kuitenkin huolellisesti harkitun vaikutelman. 

Miehen lähestyessä Iris pani merkille tämän lyhyiden hiuksien hopeiset vivahteet ohimoilla. (s 19-20).

Purin täyteläisiä huuliani, kohautin olkapäitäni, nyrpistin hieman pystyä nenääni - ja jatkoin vain eteenpäin. Yritän aina jaksaa edes sivulle 50 jos olen kerran aloittanut. Siihen mennessä hervottoman hieno renesanssikeskustelu olikin jo saanut minut nalkkiin. Sitten tuli juoni ja nyki vielä lisää.

Kokonaan kirja piti vaan lukea, siinä määrin mysteeri vietteli.

Välillä kyllä tuntui kuin olisi kahlannut Nora Robertsin ja Dan Brownin kimpassa kirjoittaman elokuvakäsiksen pohjalta nopeasti tehtyä suomennosta. Tätä voikin suositella renesanssitaiteen rakastajien lisäksi lukijoille, jotka pitävät jommasta kummasta edellämainitusta. Ei ihan yhtä paljon toimintaa; sen sijaan löytyy tyylikäs taidehistoriallinen konteksti ja kotoisa miljöö.

Minulla teksti tökki nyt, vaikken huippuherkkä olekaan. Ellilän konstailemattoman kielen jälkeen, Ravilon sorankarhea suomi tuoreena mielessä... Ajoitus on joskus kaikki!

Stewen väläyttää minusta eväitä monta astetta parempaan. Tuolla tiedolla ja mielikuvituksella voisi syntyä tiukkaakin renesanssijännäriä... Oikein raakaa esilukijaa ison punaisen tussin kanssa silti olisi tarvittu.

Riikka Stewen (2011). Niin kauan kuin rakastat. Teos. ISBN978-951-851-137-6.

Arvioita:
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Suvi Ahola Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa

Hylky

Kansi: Avain/Satu Ketola

Pieni esikoiskirjakerho muisti taas paketilla. Tällä kertaa luettavaksi tuli Helen Mosterin Hylky. Synkeän tyylikäs tumma kansi on harvinaisen osuva; kirjan tarina on valon ja varjon vaihtelua.

Hylyssä tutkiskellaan Katariina Suuren aikana haaksirikkoutunutta (öh, haaksirikkoutuvaa) Vrouw Helenaa. Mutta tarinassa ei ole kyse laivasta vaan sen viimeiseen matkaan liittyvistä ihmisistä. Nykyajassa alus koskettaa Anton Saksan sielua; hylyn löydettyään tuuliajolla ollut mies löytää jotain itsestäänkin, seikkailijan ja oman tiensä kulkijan. Löytöretki Vrouw Helenan maailmaan auttaa parantamaan äidin täyttymättömien odotusten jättämät arvet ja amputoidun avioliiton aavesäryn. Oma rajallisuuskin löytyy ja tulee hyväksytyksi.

Rinnalla kulkevat tarinajuonteet menneessä, Vrouw Helenan haaksirikkoa edeltäneissä kuukausissa. Kapteeni Willem Arnesen joutuu noutamaan Katariina Suuren erityisesti tilaamia posliineja ja tauluja, ja kuljettaa mukanaan vastentahtoisesti merille lähtevää esikoispoikaansa. Kapteenin poika Arne kipuilee vastentahtoisena uuden merenkulkijauran kynnyksellä ja haaveilee maalaamisesta; isä ei näe eikä ymmärrä, vaikka itsekin olisi mieluummin arkkitehti kuin merenkulkija. Kapteenin edesmennyt vaimo tartutti poikaan estitiikan kaipuun ja rakensi poissa viipyilevälle miehelleen vieraan perheen.

Välillä käydään Katariina Suuren kammioissa; siellä vanheneva itsevaltias etsii kauniista esineistä rakkauden kadonnutta poltetta ja järjestelee Aleksanterista itselleen jatkajaa. Platon Zubov, viimeinen rakastaja, ponnistelee säilyttääkseen vanhuksen illuusiot ja oman asemansa.

- Voinko sulkea ikkunan?

- Sulkekaa, ystävä hyvä, sanoi Katariina ja hipaisi sormillaan miehen paljasta rintaa. Platon Zubov värähti. - Oi, te palelette! En halua, että vilustutte!

Mutta Platon Zubov ei värähtänyt kylmästä eikä häntä häirinnyt avoin ikkuna vaan voimistuva valo, joka paljasti armottomalla tavalla Katariinan kasvot ja vartalon ääriviivat. Veltostuneet posket ja laskoksille painuva kaula eivät herättäneet hänessä hämärässä niin syvää vastenmielisyyttä kuin valossa. Hän tiesi Katariinan tekevän kaikkensa näyttääkseen siedettävältä.

Katariina käytti kallisarvoisia hajuisteita peittääkseen lääkkeiden hajun, yritti epätoivoisesti peitellä yläreisissään olevia haavaumia, ja Zubov teki kaikkensa ettei olisi huomannut niitä. (s. 145)

Pikkuisen pinnistämällä näen Hylyssä merkityskerroksen, johon kaikki nämä vanhemmuuden ja elämänuran kanssa kamppailevat ihmiset näyttävät johdattelevan. Olisiko Mosterilla ollut tähtäimessä oman ja annetun identiteetin ristiriita? Harva keskeisestä henkilöistä on kotonaan elämässä sillä paikalla, jolle hän näyttäisi muiden odotuksissa asettuvan. Väärät odotukset kärsivät väistämättä haaksirikon. Kestävää on löytämisen ja etsimisen ilo; kauneuskin hapertuu ja haihtuu väärin käsiteltynä. No - ehkä tämä on turhaa spekulointia: Avaimen haastattelussa kirjailija antaa ymmärtää että tarina on 'vain' tarina.

Paikoin iski jonkinlainen riittämättömyyden tunne tämän kirjan kanssa. Tuntui kuin syliin olisi kaadettu kymmenittäin juonteita ja yksityiskohtia, joista ei sitten saanutkaan pitävää otetta. Ajatus hajosi kuin auringonvalo sumean veden läpi suodattuessaan, kohtaukset eri kaupungeissa välähtivät vuorollaan valokeilaan ja katosivat taas. Kokonaisuudessa on sellaista sattumanvaraisuutta, joka tuntuu oikealta elämässä mutta vähän rasittavalta kirjassa. Päähenkilötkin jäivät hieman vieraiksi ehkä Arnea lukuunottamatta. (Katariina Suurihan oli jo ennestään vanha kamu, hänen seurassaan on helppo viihtyä...)

Näistä rutinoista huolimatta itse asiassa tykkäsin kirjasta. Aihe on kiinnostava ja se on otettu haltuun intohimolla. Rakenne pidin toimivana, vaihtelu kolmen kertomuslinjan välillä rytmitti mukavasti lukemista. Arkaaiset lukujen nimetkin pelittivät tässä tapauksessa. Kaikkiaan Hylkyyn solahtaa miellyttävästi ja vaivattomasti kuin kesänlämpimään lampeen, vaikka oikeasti ollaankin kylmemmillä vesillä.

Kumpikaan Pienen esikoiskirjakerhon kirjoista ei ole ollut leimallisen esikoismainen. Muistelen ennen toiminnan alkua pelänneeni, että kerhosta tipahtelisi teiniangstista argh-elämä-sucks tuotetta, mutta eipä ole toistaiseksi tarvinnut myötähäpeässä kärvistellä. Hylyssä sentään pongasin muutaman piirteen, jollaista ei kokeneen kirjailijan tekstistä välttämättä löytäisi, mutta kokonaisvaikutelma oli ehdottomasti plussan puolella.

Tummapuhuvasta pohjavireestä huolimatta Hylky on lämminhenkinen lukukokemus, jota kehtaisi suositella. Viihdyttävää muttei velttoa - mainio kirja vaikka äitienpäivälahjaksi. Pitääkin ehdottaa tätä anopille.

PEKK:n jäsenille lähettämässään saatteessa Moster muuten kertoo kokeneensa historiallisten osuuksien kirjoittamisen erityisen haastavaksi ja pelänneensä anakronismeja. Mitään ilmeisen virheellistä ei silmiini osunut, mutta persoonallisuuksien takana tuntui välillä olevan varsin moderni mieli. Kirjassa esimerkiksi Katariina pohtii miten Vrouw Helenan miehistölle on käynyt. Vähän epäilen mahtaisiko musikkojen Venäjän keisarinna, vanhoilla päivillään valistusihanteensa enimmäkseen hylännyt despootti, moisten mitättömyyksien hukkumista huomatakaan. No jaa, eihän se mahdotonta ole.

Hylky lähettikin minut lehteilemään kotihyllystä löytyvää Henri Troyatin Katariinan elämänkertaa. Tarinan historialliset osuudet ajoittuvat ilmeisesti vuoden 1791 hujakoille. Hiipuvan keisarinnan nuorella rakastajalla on vielä vaiherikkaita aikoja edessä! Lukulistalle täytyykin ehdottomasti ottaa Mosterin yhtenä lähteenään mainitsema Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Harmi kyllä Zubovista ei näytä löytyvän elämänkertaa suomeksi tai englanniksi.

Helen Moster (2011). Hylky. Helsinki: Avain.