Pakko myöntää: en pitänyt Kostostakaan mitenkään erityisesti. Se oli, oikein tappavaa ilmausta käyttääkseni, ihan hyvä kirja. Sen pidemmälle en pääse.
Raiskaus ei ole KOSKAAN raiskatun vika. On hyvä, että Oates sanoo sen tavalla, jonka mahdollisimman moni tuntee munaskuitaan myöten. Siinä mielessä olen iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Koston pitäisi kaiken järjen mukaan olla myös minulle järisyttävän merkittävä kirja, sillä tarina painelee kaikkia tehonappeja: teini-ikäisen tytön kasvua ja äitisuhdetta, yhteiskunnallisen ja yksityisen oikeustajun kysymyksiä, median roolia, naiseutta ja naiseuden epäreiluja vaaroja, sodan vaikutuksia sotilaisiin...
Silti en kyennyt vaikuttumaan Kostosta. Reaktio on niin vaistomainen, että sain kaksin käsin etsiä syytä - mikä ihme mättää? Samanlainen fiilis jäi Blondista. En keksi muutakaan selitystä kuin että jokin kerronnassa vieraannuttaa minut, ja todennäköisesti se jokin on ainakin Koston kohdalla Oatesin käyttämä sinä-kertoja.
Et saa nukuttua jos äiti ei nuku. Et saa syötyä jos äiti ei syö. Et hymyile jollei äitikin hymyile turvonneella, revityllä suullaan.
Käytöksesi taantuu lapselliseksi, haluat vain kömpiä sänkyyn äidin viereen, haluat päästä kainaloon. Vaikka äidin voimat eivät riitä halaamiseen tai lohduttamiseen, eivät edes suukottamiseen jollet työnnä kuumeisia kasvojasi ihan lähelle, vasten hänen haavoittunutta suutaan.
Ja sinun käsivartesi! Krunts, se oli riuhtaistu sijoiltaan niin että kuvittelit kuulleesi rusahduksen. Nyt se on vedetty paikoilleen mutta silti siihen sattuu suurimman osan ajasta, koko käsivarsi tuntuu hyödyttömältä, kuin kuolleen kädeltä. Silmäsi ovat punaiset itkusta. (s. 53)En ilmeisesti osaa eläytyä johonkuhun joka on "sinä". Myös tiheä tason vaihtelu jotenkin jysäyttää ulos tarinan virrasta. Valitsin tämän lukunäytteeksi, koska juuri tässä kohdassa huomasin miettiväni mitä sanoja alkuperäistekstissä käytetään: saman "sinän" sisälle eivät tunnu yhtä aikaa sopivan sanat taantuu ja krunts. Kirjoittiko Oates regresses ja cruntch? Tietenkin kertojahan se tässä laittaa sanoja 12-vuotiaan suuhun, eikä siis kyse ole sikäli uskottavuusrikkomuksesta; "sinä" ei ole kahdentoista. Silti, en vain pääse tyylilajin makuun.
(En enää muista käyttikö Oates myös Blondissa sinä-kertojaa paikka paikoin, lukemisesta on jo aikaa. Odotin siltä kirjalta aiheen takia paljon, ja olin vähän pettynyt kun en pystynytkään siitä pitämään. Ei se huono toki ollut, mutta ei kyllä innostanutkaan erityisesti; loppuosa meni jo melkein suorittamisen puolelle.)
Joyce Carol Oates (2010). Kosto: Rakkaustarina. Helsinki: Otava. Suomentanut Kaijamari Sivill.
Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Joonas Säntti Turun Sanomissa
