Miina Supinen: Säde

Kuva: WSOY

Jokunen vuosi sitten tykkäsin kovasti Miina Supisen Apatosauruksen maasta ja esikoisromaani Liha tottelee kuria oli sekin hykerryttävä tapaus. Säde, Supisen toinen romaani, aiheutti melkoisia ennakkoväristyksiä sisuskaluissani.

Säde on kirjan nimihahmo ja nimensä mukainen: kaunis nuori nainen, joka tuntuu hohtavan omaa valoaan, ainakin monien miesten silmissä. Mutta Säde hakee vielä paikkaansa maailmassa. Mihin voi uskoa kun kodin perintönä on ankara ateismi - kelpaisiko kotimainen metsäkultti? Ketä voisi rakastaa kun tarjolla on vain keskinkertaisia vaihtoehtoja - opiskelijoita jahtaava professori ja viestintärajoitteinen nörtti? Mitä pitäisi tehdä kun kasvaa isoksi - arkeologian opiskelija ei kai saisi rikkoa ruukkuja?

Kirjana Säde on yllätyksellinen ja helppo luettava. Siinä on samanlaista viehkoa sekavuutta kuin Lihassakin, mutta rehellisesti sanottuna pidin aiemmista enemmän. Säde on juonellisesti viimeistellympi ja eheämpi; silti se jotenkin jätti vähän tyhjän fiiliksen. Liikaa odotuksia varmaan. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä Supiselta, olisin luullakseni, noh, en ehkä ihan villinä ilosta laulaa lurittanut mutta kenties vähän säveltä tapaillut. Nyt odotukset tekivät lukukokemuksesta pliisumman kuin se muuten olisi ollut. Absurdia ja kiehtovaa mutta ei niin absurdia ja kiehtovaa kuin toivoin.

Teemat sinänsä ovat kiinnostavia ja Säteessä hahmona on tiettyä tenhoa. Hän tekee ja toimii ja vaikuttaa, eikä vaikutus ole aina sitä perinteistä naisen kosketusta. Ei voi olla pitämättä naishahmosta, joka osaa nylkeä jäniksen. Mietin ohimennen voisiko hänessä nähdä sukupolvisymboliikkaa: siinä missä edeltävä sukupolvi on opetellut hakemaan omaa nautintoaan ja uskomaan varmoihin totuuksiin, seuraava on vain rehellisesti ja reippaasti eksyksissä. Njaah... Joka tapauksessa Säde ja hänen nörttinsä Antti ovat molemmat kiinnostavalla tavalla rajoittuneita.

Hienoa tässä kirjassa on aiemmistakin tuttu aito Supisen fiilis detaljeissa. Niin kuin vaikka tässä:

"Mitä uhrikalliolla on?" Ripa kysyi. "Tiedätkö sinä jo?"
[--] "Siellä on varmasti portti aliseen. Siellä on voinut olla umpilampi, saivo. Niiden pohjassa on reikä maailmaan, joka on niin kuin tämä muta toisinpäin", Ripa sanoi.
"Minusta kyllä tuntuu", keskeytti Säde, "että siellä on ufo, jossa on Kekkonen." (s. 177)

Kun ei ole enää Kekkosta, pitää vaan yrittää itse kunkin keksiä mitä tehdä.

Miina Supinen (2013). Säde. WSOY.  978-951-0-39962-0.

Arvioita:
Morre viihtyi loistavasti
Lumiomena totesi sujuvaksi ja sekavaksi
Kirjasfäärin Taika löysi nokkelan pinnan alta salaviisautta.

Liha tottelee kuria

Viime viikolla nautiskelin Miina Supisen Apatosauruksen maan kanssa, ja lupasin itselleni, että kaivan esiin myös Supisen esikoisromaanin, Liha tottelee kuria. Ja kirjastosta löytyi! 

(Onko kukaan kirjoittanut oodia kirjastolle? Täytyy varmaan penkoa runopalstat ja -blogit)

Mutta asiaan. Huoh.  Nyt kun olen lukenut tämän kirjan, harmittaa todella, sillä Supiselta ei kait ole vielä ilmestynyt kuin nämä kaksi. Joten hupi on ohi. 

Liha tottelee kuria on ihan yhtä herkku kuin Apatosauruskin, vaikka vähän eri tavalla. Tarina on armottoman tarkkanäköinen. Keskusperheen hullunhauskat hahmot etsivät vakaata pintaa kuka mistäkin: yksi on turvassa jos on tarpeeksi iso, toinen jos vapauttaa itsensä vapauden taakasta, kolmas jos kaikki näyttää siltä kuin pitääkin, niin ja neljäs näyttääkin olevan turvassa, koska ei edes kuulu omaan elämäänsä. Tervein ja ympäristöään parhaiten hallitseva perheenjäsen on neljän vanha. 

Kuulostaa ehkä masentavalta, mutta ei ole.  Liha tottelee kuria on sekä poikkeuksellisen hauska että poikkeuksellisen realistinen  kuvaus nykyisestä elämänmenostamme... jos absurdi heijastaa totuutta parhaiten, vika on totuudessa!  Ei se olisi huvittavaa, ellei se olisi totta. Supinen nauraa rehellisesti sille, mikä onkin naurettavaa, muttei silti ihmisen hyvälle kipinälle. Se on siellä jossain, ehkä istumassa jättilumpeenlehdellä.

Kieli on ehkä hintsun maneerisempaa kuin Apatosauruksen niukemmassa tyylissä, mutta who cares? Kaiken saa anteeksi ihminen, joka käyttää adjektiiveja näin:

Nuorena Launo oli tuonut Katriinalle mieleen Ruotsin lipun, koska hiukset olivat keltaiset, silmät siniset ja mies hulmusi huoletta. Mutta nyt vanhemmiten Launo oli alkanut näyttää kummituseläimeltä. Launolla oli niin suuret silmät. Varsinkin kalpeana ja silmäpusseissa, niin kuin nyt, mies näytti aivan kummituseläimeltä, viidakkojen oudolta yöeläimeltä.  [s. 62-63] 

Jesh. Eikä vain kerran tai kaksi, pitkin kirjaa! Tuosta noin vain! To do -listalle: ala seurata Supisen kirjallisuusblogia täällä. 

Miina Supinen (2007). Liha tottelee kuria. Helsinki: WSOY. 

Yksi arvio(Uusi Suomi)

täältä 

ja toinen (Hesari, Antti Majander)

täältä

Apatosauruksen maa

Petri Tammisen Miehen ikävän inspiroimana poimin viime kerralla kirjastosta myös Apatosauruksen maan. Kun kerran lyhytproosalle piti antaa tilaisuus. 

Apatosauruksen maa on kokoelma hullunkurisia pieniä tarinan palasia, jotka melkein - mutta eivät aivan - muodostavat yhteisen kuvan. Osa tarinoista on karheita, osa hilpeitä. Toiset tuntuvat siltä kuin niiden pitäisi jatkua jotenkin, toiset ovat lyhyydessään täydellisiä.  Kieli on konstailematonta. Viettelys syntyy odottamattomista yhdistelmistä, sanoista, jotka ovat hätkähdyttävät viattomasti keskellä lausetta lokotellessaan.

En sano tätä siksi, että usuttaisin teitä tekemään lampunvarjostimia ihmisistä. Se on monella tavalla laitonta ja moraalitonta, ja ongelmallista tekijällekin, mutta en näe mitään syytä olla nauttimatta jo olemassa olevista lampunvarjostimista; nehän eivät enää palaudu ihmisen päälle. [s. 29]

Hauska, välitön kokoelma. To do -listalle ehdottomasti kirjoittajan esikoisromaani Liha tottelee kuria. 

Miina Supinen (2010). Apatosauruksen maa. Helsinki: WSOY.

Matti Mäkelän arvostelun Hesarissa löytyy täältä.