Alan Bradley: Piiraan maku makea ja e-kirja Hesarilta

Hesari tarjosi äskettäin viikon kirjana Bradleyn dekkarin Piiraan maku makea. Kirjalla on hieno nimi (siis sellainen jonka tunnistan ja muistan), ja päädyin kokeilemaan uutta kirjanhankintakanavaa.

***

Hesari on nimittäin jo jonkin aikaa sitten kehitellyt uuden palvelun: HS-kirjaston. Digilehden tilaajat saavat ilmaiseksi luettavakseen yhden kirjan viikossa. Kirja on luettavissa 30 päivää. Laajemmista valikoimista pääsee nauttimaan jos maksaa kympin kuukausimaksun.

Mikään aiemmin ilmaiseksi tarjottu kirja ei ole tuntunut tarpeeksi välttämättömältä onnelleni, että olisin ryhtynyt niinkin pelottavaan hommaan kuin uuden digitaalisen palvelu-sovellus-klikkaa-tästä-kauhistuksen testaamiseen, mutta Bradleyn Piiraasta on ollut kovasti positiivishenkistä juttua mm. Kirsin ja Katjan blogeissa... Piti sitten kokeilla, sekä kirjaa että kirjastoa.

***

Piiraan maku osoittautui oikein mainioksi.

Rapistuvan kartanon kuopus Flavia de Luce on lystikäs nuori neropatti. Hän riitelee sisartensa kanssa, opiskelee itsenäisesti kemiaa ja selvittää toki murhankin kun sellainen perheen riesaksi ilmaantuu.

Koko kirjan mielenmaisemassa on jotain viehkoa. Ehkä miljöö (huokuu mitä klassisinta kultaisen kauden brittidekkaritunnelmaa), ehkä henkilökuvaus (tyyliteltyä mutta älykästä), ehkä Flavia itse. Ihan kuin Margery Allingham olisi kirjoittanut Suvi Kinoksen? Ehkä ei. Flavia on yhtä aikaa tutuntuntuinen ja omaperäinen. Raikas tapaus.

Kaikkiaan hieno hyväntuulendekkari.

***

Mitä HS-kirjastoon tulee: mikä ettei.

Kirjan latautuminen tosin kesti kauemmin kuin yleensä, ja kirjaa junassa iPadilla avatessani jouduin tovin odottelemaan... ilmeisesti järjestelmä halusi tarkistaa lukuoikeuteni ennen kuin päästi tekstin kimppuun. Muutoin käyttökokemus ei eroa e-kirjan lukemisesta yleensä.

Varmaan luen viikon kirjan jatkossakin, jos se sattuu kiinnostamaan. Kuukausitilaus ei silti tunnu tarpeelliselta. Luettavaa on muutenkin ehtinyt kertyä enemmän kuin lukuaikaa.

***

Viikon kirja muuten ilmoitetaan aina lauantaisin.  Tänään tuli tyrkylle Marko Kilven Kadotetut. Jos digihesari on tilauksessa, etkä ole vielä lukenut, kannattaa harkita.

***

Mitäs muuta?

Lokoisa lomakausi päättyi rysäyksellä kun työt alkoivat taas tammikuussa. #kirjanvuosi on alkanut hyvin hiljaisesti minun osaltani! Onneksi päivä on jo pitenemään päin ja lumi valaisee maan.

Vielä ehtisi lukea jokusen herkun ennen Blogistanian kirjaäänestyksiä... Seuraavaksi taidan suunnata Pietariin.

Onnellista kirjan vuotta kaikille lukutoukille!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kuva/kansi: Atena/Elina Warsta*

Tässä kuussa ei ole päivityksillä juhlittu, sillä kiireen keskellä olen enimmäkseen vain napsinut rauhoittavia**, mutta yhden uuden kirjankin sain sentään loppuun. Tämä tupsahti Pienen esikoiskirjakerhon kautta minulle. Päätin lievästä novelliallergiastani huolimatta kokeilla Pölynimurikauppiasta, koska a) nimi on hyvä, b) äitien erehdykset ovat minulle rakas aihe ja c) takakansi lupasi mm. tarkkanäköisyyttä, riehakkuutta ja tytärnäkökulmaa.

(Arvelin myös, että ohuen novellikokoelman saattaisin saada loppuunkin tässä pähkähullussa kuussa.)

Noh, loppuun sain. Pari kertaa nauraa hykertelinkin, sillä Pöyliön tarinat ovat kieltämättä riehakkaita ja mustan huumorin kyllästämiä. Tarkkanäköisyydestä sanoisin, että näkemys on tarkka mutta onneksi tulkinta on perinpohjaisen överiä. Toivon ettei kovin monessa suomalaisperheessä painiskella ihan tällaisten äitiongelmien kanssa. Pölynimurikauppiaassa äidit aiheuttavat vaikeuksia (tyttären) syntymästä (äidin) kuolemaan ja vähän sen jälkeenkin. Yksi orgioi vanhoilla päivillään, toinen tuuppaa tyttärensä naapuriin rakkautta metsästäessään, kolmas raahautuu ruumiina pitkin metsäteitä.

Olen itse viime vuosina katsonut näitä äiti-tytär -juttuja enemmän äidin kuin tyttären vinkkelistä, joten sinänsä tästä äitiyttä problematisoivasta kokoelmasta sai mukavasti tuuletusta. Äidit ovat tyttärilleen väkisinkin hankalia, ei siitä mihinkään pääse. Oman äidin tarinasta löytyvät ne ydinmyytit joita vastaan itse kukin itseään peilaa; sitä yrittää lopun ikäänsä olla erilainen tai samanlainen tai molempia yhtä aikaa. Ja sama edellisessä sukupolvessa, ad infinitum. Aikuistuvan tyttären ja vanhenevan äidin väliin puristuva nainen on äidin tytär ja tyttären äiti, tiukasti ankkuroitu sukupolvien ketjuun mutta silti vähän hukassa. Kun pitäisi olla itsensäkin, jossain välissä.

Pidin Pöyliön novellien häpeilemättömän ronskista otteesta. Nämä olivat anteeksipyytelemättömiä tarinoita, sellaista ota tai jätä - lajia. Vain viimeisessä novellissa (Melkein ihminen), jossa kokonaisuutta kasataan yhteen, oli jokin selittelyn sivumaku. Erityisesti pidin novelleista Kellonkissaniitty, jossa kuoleman armollisuus paljastuu, ja Side, jossa tyttären on selviydyttävä kahdesta polvesta äitejä.

Kaikkiaan pidin kokoelmasta. Se ei ollut ehkä ihan niin hulvaton kuin takakannen vakuuttamana kuvittelin, mutta enpä voi väittää pettyneenikään. Nyt pari päivää tätä settiä pureksittuani tulin siihen tulokseen, että Pölyimurikauppiaalla on sanomakin. Tai ehkä kaksi. Kröhöm. Toinen voisi olla jotain tyyliin älkää nyt ottako niin kamalan vakavasti tätä elämää. Ja toinen voisi olla vaikka että saat anteeksi (lausutaan lähimmälle äidille tai tyttärelle).

Otetaanpa vielä teksinäyte, ettei tyyli unohtuisi.

Tainalle selvisi sairaalan aulassa, että isä ei aikonut antaa periksi. 

- Äiti haudataan meidän yhteiseen hautaamme, isä sanoi. - Nimetkin on jo kiveen kaiverrettu. 

Äidin kuolemasta oli puoli tuntia. Taina ei käsittänyt, miten hautapaikkakiista oli ehtinyt syntyä matkalla osastolta aulaan. (s. 41)

Sopivasti absurdia, mukavasti napakka. Yhteen pidempänä tämä olisi tuntunut venytetyltä. Eikä olisi mahtunut käsilaukkuun.

Sari Pöyliö (2014). Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena. 978-952-300-033-9.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa piti mainiona.
Taika Kirjasfääristä kiteytti hienosti: mukava huomata, että oma tapa mokata äitiys on vain yksi monista... jep!
Zephyr Kirjanurkkauksesta tykkäsi mutta olisi kaivannut vähän laajempaa perspektiiviä


*Elina Warstan kannet - ah!
**Ei viittaa tabuihin vaan jo moneen kertaan luettuihin, rakkaisiin, ihanan helppoihin kirjoihin. Parempaa kuin Valium. Tai en tiedä. Sitä en ole kokeillut.

Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kuva: Gummerus

Varoitus heti alkuun - juttuni Taivaslaulusta sisältää spoilereita. Jos haluat juonesi puhtaana, lue tämä vasta jälkikäteen.

Olen lämmennyt Taivaslaulun koko idealle aika hitaasti. Uskonnolliset yhteisöt eivät ole ihan ominta aluettani...  enkä hirveän suurella innolla tartu myöskään raskautta ja vauva-aikaa ruotiviin kirjoihin. Vauvat OVAT ihania, kyllä joo ja tottakai, mutta kaksosten kanssa ihanuus oli vahvasti nääntymyksellä maustettua. Pienet ihmeeni nukkuivat vuoroissa. Kaikista Neitien kanssa viettämistäni upeista ajoista unohtaisin mieluimmin ensimmäiset seitsemän kuukautta. Ja olen siinä jo melkein onnistunut.

(Tiesittekö että pitkäaikaista univajetta on käytetty sotavankien kuulusteluun? Ja että se voi aiheuttaa psykoosin?)

No, äitiyteni vuonna nolla minulla oli tapana lohduttautua ajattelemalla, että huonomminkin voisi mennä. Jos nimittäin olisi jo yksi taapero valmiina ja sitten saisi kaksoset.

Taivaslaulussa käy vähän siihen malliin paitsi enemmän.

Vilja ja Aleksi ovat syvästi uskonnollisia kumpainenkin ja kuuluvat lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Nuori pari saa ensimmäisen vauvansa ennen kuin vuottakaan on häistä kulunut, ja kolme lisää seuraa tiiviissä tahdissa. Vilja ei ehdi hengähtää, hädin tuskin hengittää. Kaksosraskaus on viimeinen pisara. Hän haluaa tehdä niin kuin on oikeaksi opetettu ja oikeaksi kokee, ottaa vastaan jokaisen Jumalan lähettämän lahjan, mutta miten? Kun ruumis ei jaksaisi ja sielua särkee väsymyksestä; kun oma minuus on hukkumassa kohinaan; kun riittämättömyys nöyryyttää jo neljän lapsen kanssa?

Kuten sanottu, Taivaslaulun idea ei alkuunsa innostanut, mutta kirjablogeissa kirjoitettiin siitä varsin innostuneeseen sävyyn nimenomaan äitiyden uupumuksen runollisena kuvauksena. Alkoihan se väkisinkin kiinnostaa. Kun Taivaslaulu vielä nappasi äskettäin Blogistanian Finlandian, odotukset olivat jo kohtuullisen korkealla kun vihdoin sain tämän kirjastosta näppeihini.

Näin pitkän johdannon jälkeen soisin osaavani sanoa jotain järisyttävää ja uutta tästä kirjasta. Enpä taida osata.

Taivaslaulu on kirjoitettu rehellisen runollisesti; sen kieli on hallitusti valloilleen päästettyä arjen runonlaulantaa, sukua kansanlauluille, joita teksti välillä lainaa. Rauhala punoo Viljan mielikuviin visuaalisia ja vaikuttavia kiinnikkeitä luontoon. Luonnosta kumpuava teksti itsessään muodostaa jännitteen aiheensa kanssa. Nämä sanat ovat luonnollisia, nämä sanat ovat kauniita - tämä elämä on luonnollista, tämä elämä on kestämätöntä.

Vaikka Taivaslaulu pursuaa pienten lasten äidin iloa ja ahdistusta, ei se ole pelkästään äitiyden kirja. Se on myös kaunis tarina rakastavasta perheyhteydestä. Aleksi tosin kuvataan vahvemmin hänen Viljaa kohtaan tunteman rakkautensa kuin isyyden kautta, mutta kirjasta syntyy silti vahva vaikutelma jaetusta vanhemmuudesta, yhteisestä unelmasta elää hyvää elämää.

Niin - se hyvä elämä. En oikein osaa sanoa mitään lestadiolaisesta elämäntavasta tai uskosta. Se on minulle suljettu kirja; en tavoita sitä eläytymällä enkä järjelläkään. Taivaslaulu sai kuitenkin minut oivaltamaan yhden asian: uskonnollisessa yhteisössä voi tosiaan olla kysymys yhteisöllisestä minuudesta. Kenties yhteisön ja sen arvojen varjeleminen todellakin on silloin niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse edes miettiä. Jollain tavalla tuo ajatus tekee esimerkiksi Aleksin isän käsitettävämmäksi.

Myös Vilja on tätä kautta paremmin minun käsitettävissäni. Viljan vahva usko muuntaa väsymyksen synniksi. Vilja miettii miksi hän on niin heikko ja etsii vikaa sisältään. Aleksi kyseenalaistaa ulkoisia normeja.

Viimeiseksi sitaatti. Valitsin tämän, vaikkei se kirjan tyypillisimpiä kohtauksia olekaan, koska pidin siitä.

Kaikkein vahvin on nainen joka juoksee. Valitsee itse reittinsä, antaa auringon paistaa ja sateen sataa kasvoilleen. Minä juoksen lauhassa talvi-illassa ja lenkkarini liiskaavat sohjoa asfalttiin. Keltainen jättikuu kellottaa kenollaan kuusten lumisissa latvoissa. Jäätyneet pihlajanmarjat vilistävät tien reunalla, puut suhahtavat sivuitseni ja tutut talot lipuvat hiljaa piiloon takaviistoon. Tuolla tulee vastaan silta. Silta on merkki. Sitä ylittäessäni ohitan itseni ja kaiken. (s. 116)

Taivaslaulu on hieno kirja. Se sai minut muistamaan, että kukaan meistä ei valitse vanhempiaan, ei sitä ominta yhteisöä, jonka normeihin kasvamme.  Ja että vauvan nauru on maailman onnellisin ääni.

Pauliina Rauhala (2013). Taivaslaulu. Gummerus. 978-951-20-9128-7.

Arvioita:
Näitä on niin paljon.... mutta linkitän nyt kolme. Kirsin juttu kuvaa vahvasti hänen lukukokemustaan; Sallan tuore kirjoitus on viiltävän analyyttinen; Paula kiittelee ja linkittää moneen muuhun.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Linnuntiestä tiesin aloittaessani kaksi asiaa: että se on saanut facessa bloggaajakamuilta käsittämättömän paljon hurmioitunutta huomiota, ja että moni vertaa sitä Harper Leen klassikkoromaaniin Kuin surmaisi satakielen.

Uteloiduin muiden ihasteluista niin, että hommasin tämän kirjastosta ja aloitin. Pääsin sivulle kolkyt-jotain, hyydyin ja panin takaisin pinoon. Lisää hurmioituneita kommentteja somessa. Aloitin uudelleen, pääsin jo yli viidenkymmenen sivun, hyydähdin taas ja panin pois. Lopulta loppiaisen lukumaratonilla pääsin Linnuntien kanssa niin pitkälle, että sen tenho alkoi vähän tuntua. Ja tällä viikolla vihdoin luin loppuun.

Maali!

Tuosta jo saakin hyvin käsityksen siitä, miten nopeasti kirja nappasi minut mukaansa. Juoneen pääseminen kestää ja kestää ja kestää, mutta kun juoni lopulta suvaitsee vähän paljastaa itseään, on se kieltämättä hyvä. Itse asiassa se on niin hyvä, että en viitsi kertoa siitä etukäteen mitään. Sain kivat sävärit, kun ensimmäisen kerran aloin aavistaa, mistä kirjassa on kysymys. En halua pilata samaa iloa keneltäkään.

Asetelmasta voi sanoa sen verran, että Linnuntietä kertoo pienestä Madeleinesta ja hänen perheestään, joka muuttaa alussa Centraliaan, lentäjien koulutuskeskukseen. Perhe sopeutuu uuteen kotiin kameleontin nopeudella, sillä siirtokomennusten armoilla elelevä ilmavoimien väki on tottunut rakentamaan pesää tehokkaasti.

Linnuntietä on erinomainen lapsen ajattelun kuvaus. Madeleinen sisäinen maailma, jossa tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat rennosti, on ainakin minun silmissäni täysin uskottava. Madeleine hapuilee omaa itsenäistä ajatusmaailmaa, tunnistaa ja luokittelee ilmiöitä ympärillään, käsittelee pelkoa, kiukkua, kateutta ja toivoa. Tämän MacDonald kuvaa poikkeuksellisen hyvin.

Madeleine on isin tyttö. Hänen isänsä Jack onkin kirjan toinen keskeinen persoonallisuus. Linnuntietä kertoo tavallaan myös Jackin kasvutarinan. Kirjan kuluessa Jack päätyy tuhoamaan itsestään lapsenomaisen, idealistisen puolen ja kohtaamaan oman heikkoutensa. Hyväntuulinen, romanttinen ja onnellinen poikaviikari, joka kirjan alussa tuo perheensä Centraliaan, kasvaa uudessa paikassa uuteen minään yhtä väkevästi kuin Madeleine. Kumpikin menettää lapsenuskonsa ja joutuu elämään tekojensa seurausten kanssa.

Otankin lainaukseksi kohdan yhdestä kirjan avainkohtauksesta. Tässä Jack puhuu tyttärelleen valinnasta, johon hänen on itsensäkin vaikea yltää.

"Joskus toden puhuminen vaatii sisua. Sitä sinulla on. Ja minäpä sanon sinulle yhden asian, pikku kaveri. Jos sinä joskus joudut pohtimaan, mikä on oikein - sillä kun kasvat isommaksi, huomaat että totuus ei ole aina sitä miltä näyttää - kun huomaat olevasti vaikeassa tilanteessa, kysy itseltäsi: 'Mikä on vaikeinta, mitä voisin nyt tehdä? Mikä vaihtoehto tuntuu kaikkein hankalimmalta?' Ja siitä tunnistat eron totuuden ja kaikenlaisten... selitysten välillä. Totuus on aina se kaikkein vaikein." (s. 591)

Myös aikakautensa ilmapiirin kuvauksena Linnuntietä on onnistunut. Kylmän sodan todellisuus ja menneen maailmansodan traumat elävät sivuilla. Erityisesti kiinnitin huomiota vaimojen maailmaan, joka on näin 2000-luvun Suomesta katsottuna aika kiinnostava. Vaimojen hommaa on auttaa miehiä tekemään työtään. Se onnistuu mm. varmistamalla, ettei mies koskaan näe vaimoaan kammottavissa kotirouvavaatteissa; miehen ei kuulukaan tulla epätavalliseen aikaan kotiin, jottei vaimo tule yllätetyksi siivoustamineissa.

Ymmärrän nyt, miksi Linnuntietä herätti monessa innostunutta ihailua. Se on taidokas ja tunteisiin käyvä romaani, jossa riittää ulottuvuuksia ja moraalisia dilemmoja. Ja jännitystäkin. Olen iloinen, että innostuin itsekin riittävästi lukeakseni tämän; taustapeilistä katsoen näen, että kirja on kaikkiaan erinomainen.

Minulle Linnuntietä oli silti liian pitkä. Vaikka loppu lunastaa alun - eli osapuilleen kaikkia MacDonaldin ympäriinsä sirottelemia Tšehovin aseita käytetään - olisi kirja ollut minulle parempi lukukokemus, jos alku olisi ollut tiiviimpi. Ja ehkä loppukin. 840 sivua on paljon, varsinkin kirjalle, joka nojaa näin vahvasti mielen sisäisiin maisemiin.

Silti. Suosittelen. Pakko myöntää että tykkäsin. Liimaisin kuitenkin ehkä kylkeen varoitustarran: saattaa puuduttaa alkupuolella.

Ann-Marie MacDonald (2004). Linnuntietä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi. 9513130134.

Arvioita:

Karoliina Kirjavassa kammarissa kuvaa kirjaa tunteella.
Lumiomenan Katja rakasti joka sivua.
Salla lukupäiväkirjassaan luki alkukielellä.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kuva: Siltala

Pihkatappi on odottanut lukemista aika jumalattoman kauan; olen sen saanut Pienen esikoiskirjakerhon jäsenenä jo ajat sitten, mutta lukemattahan se on jäänyt. Maanviljelysaihe ei innostanut.  Sitä paitsi, arvelin lukeneeni jo tarpeeksi monta nuoren miehen kasvutarinaa, ja varsinkin tarpeeksi monta romaania, jossa kirjoitetaan esikoisromaania.

Kirjailija kirjoittamassa kirjaa on, anteeksi nyt kamalasti kaikki kirjailijaelämästä kiinnostuneet, mielestäni yksi maailmankaikkeuden ylikirjoitetuimpia aiheita. Jos kirjojen perusteella pitäisi päätellä jotain suomalaisesta elämänmuodosta, olisi pakko olettaa, että täällä puolet kansasta rustaa luettavaa toiselle puolikkaalle... ja että se kirjoittaminen on ilmeisesti aivan kamalaa hommaa, kun siitä syntyneitä traumoja pitää paperille purkaa.

Esikoiskirja esikoiskirjan kirjoittamisesta? Kiitos vaan ja taidan jättää tämän pölyttymään kaikessa rauhassa.

Mutta niin moni bloggaajakamu yltyi yksi kerrallaan Pihkatappia kehumaan, että uteliaisuus voitti. Oli pakko katsoa josko Heikkisen taika tehoaisi minuunkin.

Tehosihan se. Hampaat pikkuriikkisen irvissä myönnän, että Pihkatappi on kuin onkin penteleen hyvä romaani. Edes esikoiskirjailjaehdokas päähenkilönä ei sitä pilaa. Kekkosen päiviin juuttuneilta juuriltaan itseään irti tempova Jussi on ehkä rasittava planttu, jonka unijaksot ovat tarpeettoman taiteellisia... mutta Jussin elämänpiiri ja suku on kuvattu niin herkullisesti ja rikkaasti, että sukat menevät rullalle ja julkiselle paikalla lukiessa pitää huulta purra ettei hulluna pidettäisi kun itsekseen hihittelee.

Pullon puoleenväliin päästyään vanhus laski lestin pöydälle ja kierrätti katsettaan meidän kaikkien kautta.  

- No mittee persesilimättömät tietää? 

- Ei myö mittään persesilimättömiä olla, sanoi Riku. 

- Tä? utsasi Jallu ja nosti kätensä kuulolaitekorvalleen.  

Riku toisti oikaisunsa kovaan ääneen ja Jallu riemastui. 

- Vai jo on perkele tälle Pukki-Jussi-vaenoon näköselle poijalle puhenna silimä persiiseen. No jopa on somasti käännä perkele! Onko ihan ripsiin kansa vai iliman? Ootpa muuten perkele tosissaan Pukki-Jussin näkönen. (s. 153)

Heikkisen tekstissä on niin hyvä savolaisnuotti että tulee verestään vieraantuneelle neljännessavolaiselle suorastaan kotoinen olo. Pihkatapin miehet, jotka puhuvat kaikesta paitsi tärkeimmistä asioista, piirtyvät uskottavina esiin sivuilta. Ja jos naishahmot jäävätkin vähän vähemmälle käsittelylle, ei sitä äidittömän pojan tarinassa osaa virheenä pitää.

Mikä parasta, vaikka kirja on tragediaa pullollaan, sen tunnelma on lämmin ja hauska. Kirjan suurin murhe - se että joudumme itse kukin edellisten sukupolvien odotukset tavalla tai toisella pettämään - on sekin niin samaistuttava, että puolivahingossa alkaa pitää kertojastakin.

Sillä näinhän se on: eihän sille mittään maha, minkälainen luonne sattuu ja minkälaiset lähtökohat elämälle annetaan. Ei maha, vaikka miten yrittäs ihteesä muuttaa.

Ja sekin on totta, että immeisten kansa pittää pysyä välilöissä. Yrittää ainakin.

Antti Heikkinen (2013). Pihkatappi. Siltala. 978-952-234-150-1.

Arvioita:
Kirjanurkan Kirsikin myöntää hihitelleensä.
Amma tuumi omasta arviostaan, että jos sattuu kirjaelija ite tämän lukemaan, niin on semmonen vuara olemassa, että ylypistyy, mutta minkäs taijat, kun en mittää korjattavvookaan kirjasta keksi.
Lumiomenan Katja löysi melankolista sydämellisyyttä, aidon savolaisen "vittuilukulttuurin" ja vähän tyhjäkäyntiäkin.

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.

Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:

Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)

Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto

En nyt malta olla naputtelematta pikaisia hajatelmiani näistä kirjoista täältä junasta käsin, vaikka harmikseni huomaan Bloggerin syöneen valitsemani sitaatit... Ilmeisesti ei kannattaisi siirtyä kesken jutun koneelta iPadille. Ainakaan tallentamatta luonnosta. Mobiilibloggauksen saloja, osa 1a.

Uusin Stephen King on minulle must. Kunnon addiktina koen käsientärinää ja mahanväänteitä jos odotettu opus ei putkahdakaan postiluukusta ennustettuna päivänä... ja kaikki muut kirjat saavat kiltisti väistää tieltä. Viime viikolla saapui vihdoin Doctor Sleep. Se piti lukea h-e-t-i. Ja tietenkin perään Hohto uudestaan.

Varsin koukuttava oli tämä uusinkin King! Doctor Sleep palaa vanhan suosikkini Hohdon hahmoihin ja tapahtumiin, mutta on kuitenkin täysin itsenäinen ja minusta myös tyylillisesti erilainen kirja. Hohdon pieni Danny on nyt kasvanut aikuiseksi, mutta traumaattiset kokemukset Overlook-hotellissa ovat jättäneet jälkensä. Kirjan alussa Dan ryömii alkoholistina kohti oman henkilökohtaisen ojansa pohjaa. Samaan aikaan syntyy Abra-vauva, lapsi, joka hohtaa kirkkaana kuin majakka. Kumpaakin odottaa kohtaaminen oudon ikinomadien heimon kanssa. True-yhteisön väki on sekin vähän yliluonnollista porukkaa, yliluonnollista sillä ikävämmällä tavalla.

Doctorissa meno on vaihtelevasti rytmittynyttä ja paikoin väsynyttä, mutta tarina kantaa hyvin ja Danin kamppailu omien paholaistensa kanssa toimii. Perinnöllisyyden ja verenperinnöstä irti kamppailemisen tematiikka on aika vahvasti esillä, kuten toki myös Kingin tuotannon keskeinen teema, hyvän ja pahan välillä valitseminen. Jotkut saavat tilaisuuden valita tekonsa ja niiden kautta kohtalonsa - toisille ei sitä mahdollisuutta edes suoda. Ja mihin rajan vetää? Selvää on, että verenhimoisten ihmispetojen kidutusmurhan uhriksi joutuva lapsi ei ole vikapää kuolemaansa... Mutta missä määrin on pienenä särjetty sielu syyllinen myöhempiin pahoihin tekoihin?

Minusta Kingin viesti on, että sisimpänsä pahalle voi panna kampoihin. Tai ainakin on syytä yrittää. Vastuuta ei voi vierittää taaksepäin määräänsä enempää.

Vaikka nautin Doctorista täysin siemauksin, joudun suupielet lurputtaen myöntämään, että Hohto oli ja on edelleen se vahvempi lukukokemus. Hohdossa erityisen vaikuttavaa on Jack Torrancen, Dannyn isän, pään sisään pääseminen. Etenkin nyt kirjaa uudelleen lukiessani olin aika vaikuttunut siitä miten vahvasti ja tehokkaasti King kuvaa Jackin ajautumista harhoihin, hänen todellisuudentajunsa asteittaista haalistumista. Doctor Sleepissä ei 'pahisten' tunne-elämä tullut samalla tavalla iholle; emotionaalinen pääpaino on Danin sovituksessa ja Abran kasvukertomuksessa. Edes Danin työ saattokodissa, jossa hän auttaa kuolevia löytämään tien rajan yli, ei onnistunut värisyttämään suuntaan eikä toiseen. Kuoleman läheisyyden tunnistava kissa oli kiinnostava yksityiskohta, joskin jo ennestään mediasta tuttu.

Muistelin näitä lukiessani miten nuokuin opiskeluvuosina aamuluennoilla puoliunessa luettuani yötä myöten jotain Kingin tiiliskiveä. Onneksi olen jo oppinut uskomaan, että kirjat eivät haihdu yön aikana, vaikka vähän jäisikin kesken. Yleensä. (Pieni riski tietysti on.)

Doctor Sleep ei unettanut ensinkään, mutta minusta Hohto on kirkkaasti parempi. Henkilöt ovat jotenkin... väkevämpiä. Jos on pakko lukea vain toinen, valitse vanhempi.

Stephen King (2013). Doctor Sleep. Hodder & Stoughton.
Stephen king (1985, alkuperäinen1977). Hohto. WSOY. Suomentanut Pentti Ylimursu.

Arvioita:

Ei kykene. Nope. Yritän nyt ensimmäistä kertaa julkaista jotain käyttämällä iPadin blogger-sovellusta. Eikä se ilmeisesti usko linkkeihin. Saa nähdä onko kuvakaan oikeasti kuva vai sellainen kysymysmerkkisyherö, jolla puuttuvat kuvat korvataan.... Huoh.

Mutta ei se mitään. Olen päättänyt suhtautua tähän tekniseen sähläykseeni nyt rennosti. Niinhän se on aina uutta kieltä opetellessa: kannattaa vaan puhua vaikka kaikkia nyansseja ei hallitsekaan.

Äidinmaa

Kuva: Tammi

Tästä romaanista kirjoittelen poikkeuksellisen hämmentyneessä tilassa. Lukuelämys oli skitsofreeninen. Toisaalta ihailin ja toisaalta teki mieli paiskoa seinään. Äidinmaan kohdalla en osaa erottaa omia lähtökohtiani lukukokemuksesta; en osaa sanoa, onko vika kirjassa vai sitä pitelevässä naisessa.

Nimenomaan naisessa. Tässä sitä naisihminen puntaroi miehen kirjoittamaa kuvausta raa'asti miehiä sortavasta naisten yhteiskunnasta. Sanon mitä tahansa, on sanomiseni sukupuolittunut kannanotto, tai ainakin voi näyttää sellaiselta, ja niin on jos siltä näyttää, sanoo vanha viisaus, joten mitäs nyt tehdään?

Suhtautukaa ainakin lörpötykseeni tavallistakin kyynisemmin.

Äidinmaa on kuluvan vuosisadan loppupuolelle sijoittuva dystopia. Miehistä on tullut pelkkiä koiraita, hyväksikäytettyä ja alistettua orjatyövoimaa, jota ankara akkavalta sortaa, pieksee, raiskaa ja tappaa. Jumalatarta palvovat, heteroseksuaalisuuden ja yksiavioisen homoseksuaalisuudenkin torjuvat heimonaiset eivät hyväksy yksityisomistusta, peilejä tai vapaata tiedonkulkua. Raivotautinen terrori saa rauhassa kukoistaa suljetussa maassa, sillä kansainvälinen yhteisö ei uskalla puuttua Äidinmaan elämään suuren pommin pelosssa.

Tarinassa seurataan Anna-Liisan ja Benjaminin vaiheita. Anna-Liisa on salaa pariseksuaalisuuteen taipuvainen vartija ja entinen tutkija. Hän tietää Äidinmaan taustoista enemmän kuin moni muu ikätoverinsa. Työkseen hän valvoo koiraita, usein juuri vanhaa Benjaminia, joka muistaa vielä varhaislapsuudestaan isän. Benjamin kaipaa kadonnutta Railoa, nuorta miestä, johon hänen isyyden kaipuunsa purkautuu.

Koin uskottavuuden ongelmaksi Äidinmaan kanssa. Kun lukee fantasiaa ja avaruusoopperoita ei pitäisi kai valittaa uskottavuudesta, mutta sijoittamalla Äidinmaan suht' lähelle ajassa ja paikassa, ankkuroimalla sen selkästi reaalitodellisuuteen, Salminen avaa oven myös uskottavuuspohdiskelulle. Esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjaan tai Maarit Verrosen Karsintavaiheeseen verrattuna Äidinmaa ei vakuuta.

Vaikka ekokatastrofiin on äärimmäisen helppo uskoa, ja talouden ja yhteiskunnan muodostaman järjestelmän romahtamiseen samoin, on vaikea kuvitella tällaista seksuaalisten ja sukupuoliroolien kääntymistä päälaelleen näin lyhyellä tähtäimellä. Se ei vain fyysisesti onnistuisi. Vaikka Salminen väläyttelee ovelia polkuja moiseen tilanteeseen päätymiseksi, en taida vielä ryhtyä kokoamaan äitien neuvostoa suurlakkoa ja vallankaappausta varten. Olen nähnyt miehiä ja olen nähnyt naisia ja miehet ovat isompia. Ei, ei mene läpi.

Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka kuvaa jokseenkin päinvastaista tilannetta, on välittömästi uskottavampi, sillä siinä totalitaarinen sorto nousee selkeästi jo olemassa olevista valtarakenteista. Asevoimat ja fundamentalistiset uskonnot ovat vahvasti miesvaltaisia ja hierarkkisia perustoja, joille naista alistava, totalitaarinen järjestys voisi syntyä.

Ups, on jo syntynytkin, yhdessä sun toisessa paikassa. Miesten naisiin kohdistamasta instutionalisoidusta sorrosta ja raiskauksista löytyy pilvin pimein esimerkkejä sekä historiasta että nykyhetkestä. Patriarkaatilla pyyhkii hyvin, mutta mistä löytyvät vastaavat esimerkit matriarkaalisista sortoyhteisöistä? Olen kuullut huhuttavan jostain alkuasukasheimosta joskus jossain... Pentele, kyllä naisten harjoittamalle miesten yhteiskunnalliselle alistamiselle pitäisi saada paremmat pr-ihmiset!

En väitä, etteivätkö naiset kykenisi kaikenlaiseen pahuuteen, julmuuteen ja vallan väärinkäyttöön. Kykeneväthän miehetkin hyvyyteen, lempeyteen ja eettiseen toimintaan. Mutta en vaan onnistu uskomaan naisten sortotoimiin Äidinmaassa kuvatulla tavalla. Brantenbergin Egalian tyttärissä, joka on rempseä käänteisroolileikki ja sellaisena purevasti feministinen teksti, uskottavuuskysymys on sivuutettu etäännyttämällä kummallinen Egalia jonnekin kauas. Äidinmaan kanssa pitäisi leikkiä, että näin kävisi täällä meillä. Ihan pian. Ei. Ei vaikka yliopistojen opiskelijoista onkin enemmistö naisia.

Ei Salminen varmaan ajattelekaan, että Äidinmaa käsitettäisiin vakavaksi skenaarioksi. Toivottavasti. Mutta miten tätä sitten pitäisi lukea jos kyseessä ei ole Pelastakaa miehet -manifesti? Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan. Naisillakin on oikeus esiintyä sortajina ja raiskaajina kirjallisuudessa?

Tuo ei nyt kuulostanut oikein fiksulta, mutta menköön. Jokin luontainen vastenmielisyys tuohon Äidinmaan asetelmaan minulla nousi päällimmäiseksi lukiessani ja näemmä tässä jutussakin. Tunnereaktioni epäilemättä todistaa, että johonkin kipeään paikkaan Salminen tällä osui.

Äidinmaassa ei minusta ole kyse siitä miten valta korruptoi (myös naiset) ja tilaisuus tekee (myös naisista) sortajia; sitä teemaa varten ei olisi tarvittu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Tavallinen työpaikka riittäisi. Tai jos haluaa tulevaisuuden kauhuja katsastaa, voihan sitä kansaa alistaa monenlaiseen totalitarismiin... Kyse on siis myös sukupuolesta.

Olisipas aika raikasta jos voisimme jättää toistemme sukuelimet ja seksielämän kokonaan sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta... Se, mitä kaksi (tai useampia) aikuisia ihmisiä missäkin makuuhuoneessa puuhaa, ei ratkaise maailman ongelmia, auttaa vain unohtamaan ne hetkeksi.

Minua Äidinmaa siis ahdisti ja hiersi ja kiukuttikin. Kaipa minä ajattelin että hei, me naiset emme ole ansainneet tätä! meitä voi luokkana syyllistää kieroutuneista perhehelveteistä ja epäreiluudesta huoltajuuskysymyksissä ja kosmetiikan koe-eläimistä ja vaikka mistä! mutta ei systemaattisesta miesten syrjinnästä! 

Tulinko tuossa todistaneeksi, että uskon kirjalliseen perisyntiin? Jos jotkut miehet ovat todistettavasti sovistisia alistajia, saa fiktiivisesti tehdä koko sukupuolesta sortajia... mutta ei toisin päin. Krhm. Myönnän että logiikkani ontuu. Tässä tasa-arvoasiassa tulee itse kukin helposti syyllistyneeksi kategorian perusteella tuomitsemiseen. Se on vähän niin kuin driving while black jenkkilässä.

Huh, tuli pitkä selitys mutta reiluuden vuoksi ehkä tarpeen! Sillä vaikka olen pitkän linjan dystopia-herkuttelija, en välttämättä ole puolueeton Äidinmaan uskottavuutta moittiessani. Kenties maun pilaakin takapihaltani leviävä palavien rintaliivien katku. Saatan tuomita perusteella writing while male.

Kirjallisessa mielessä Äidinmaa oli näet minusta taitavasti rakennettua kerrontaa. Se onnistui kiehtomaan. Kuten yllä olevasta voi päätellä, mutisin itsekseni vastalauseita puolen kirjaa. Provosoiduin kun provosoitiin. Silti tarina kuitenkin koukutti eikä tullut mitään kiusausta jättää kesken.

Toki paketti olisi voinut olla tiiviimpi. Tyylillisesti Salmisen teksti on turhan rehevää minun makuuni. Välillä on siinä ja siinä, ettei kielikuva kompastu adjektiiviraameihinsa, onneksi enimmäkseen ei. Ja intohimon palolla on puolensakin. Otan loppuun tekstinäytteeksi kohdan, joka kolahti mukavasti näin Haatasen kirjan perään:

Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti. 

Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? [--] (s. 253)

Salmisen seuraavaa kirjaa odotan mielenkiinnolla. Äidinmaassa on hurjuutta ja energiaa, vaikka se minussa saikin näemmä aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Toista miehillä-on-kurjaa -kirjaa en kyllä viitsisi lukea, mutta pidin Äidimaan vision suuruusluokasta. Ei mitään näpertelyä, tämä. En tykännyt. Mutta ihailin jotenkin.

Jan Salminen (2012). Äidinmaa. Tammi. ISBN 978-951-31-6656-4.

Arvioita:
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Helena Ruuska Helsingin Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Minna Ilselässä
Linnea Kujerruksia-blogissa

Koko kadun kasvatti

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen

Maeve Binchyn Koko kadun kasvatti on kertomus irlantilaisyhteisöstä, joka huolehtii joukolla alkoholisti-Noelin ja hänen tyttärensä Frankien pärjäämisestä. Frankien kuolemansairas äiti ei kestä synnytystä, ja Noelista, joka ei muutamaa viikkoa aikaisemmin vauvasta tiennytkään, tulee yllättäen yksinhuoltajaisä. Mutta St Jarlath's Crescentin yhteisö ei anna varpusenkaan pudota, pikkuisesta Frankiesta puhumattakaan. Varovaisuuteen onkin syytä. Tiukkahuulinen sosiaalityöntekijä Moira on päättänyt järjestää Frankien elämästä normaalimman perheidyllin. Hän vaanii joka kulman takana.

Kasvatin ystävyyssinfonian kapellimesterina häärii Noelin amerikanserkku Emily, jonka vastustamaton, ystävällinen ja järkevä tarmo pitää asiat liikkeessä. Kukkalaatikoita, pyhimysten patsaita, uusia ravintoloita, sydänpoliklinikka ja pubeja. Ja paljon, paljon hyvyyttä, jonka avulla selvitään elämän ahdistavista käänteistä.

Okei - luulen että nyt yllätän teidät. Minä nimittäin tykkäsin tästä, ainakin näin äänikirjana. Piti oikein erikseen kirjoittaa tästä, koska näin valoisaa kirjaa en ole vähään aikaan lukenut. Kaikki kuolemantapauksetkin suorastaan kääriytyivät vaaleanpunaisenkukertavaan rihmastoon Kasvatissa ja alkoivat hehkua himmeää valoa. Jokaista pahiksia alkoi ennemmin tai myöhemmin sääliä, koska selvästikin he olivat jollain tavalla onnettomia.

Kieli oli kieltämättä paikoin aika tönkköä, mutta niitä Nora Robertsin äänikirjassa kestämättömiä adjektiivikliseitä tässä ei ollut rasitteeksi asti. Juoni oli vähän pöljä mutta ei tylsä. Tykkäsin levy levyltä henkilöistä enemmän. Syytän Erjan Mantoa, jonka luenta oli erinomainen. Syytän myös olosuhteita: väsyneenä on mukava solahtaa tällaisen hempeän hömpäntapaisen virtaan.

Sitä tämä oli, kyläyhteisöhömppää kaupunkimiljöössä. Vai kuuluuko hömpässä aina olla yksi suuri rakkaustarina? Tässä se suuri rakkaustarina oli kyllä miehen ja hänen vauvansa välinen...

Helppoa ja lämminhenkistä viidettä.

Maeve Binchy (2011). Koko kadun kasvatti. WSOY:n äänikirja. Suomentanut Eva Siikarla. Lukija Erja Manto. ISBN 978-951-0-38290-5.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Carmelita Kirjava hylly -blogissa

Aleksanterin opettaja

Kuva/kansi: Avain/Satu Kontinen

Aleksanterin opettaja on ollut mielessä epämääräisesti viime lokakuusta alkaen. Kustantamo Avain näet järkkäsi Helsingin kirjamessuilla kirjabloggaajille tilaisuuden tavata kahta kirjailijaa, joista Annabel Lyon oli toinen. Lyon kertoi mukavasti kirjansa syntyprosessista ja siitä mikä häntä aiheessa kiehtoi. En kumminkaan heti lisännyt Opettajaa lukulistalleni, sillä raahasin tuossa vaiheessa jo noin kahdeksaa kiloa kirjoja. "Ne seurasi mua kotiin"?

Työnsin siis Lyonin esikoisen luen-kun-tulee-vastaan -kategoriaan.  Nyt tuli vastaan.

Aleksanterin opettaja kertoo Aristoteleesta. Mies on eittämättä yksi länsimaisen tieteen kovia nimiä, ehkä jopa kaikista suurin, varmasti laaja-alaisin. Kannattaa lukea vähintään Wikipedian kuvaus ja ottaa hetkeksi lakki päästä tällaisen uranuurtajan muistolle. Keskiajalla Aristoteles oli suuri auktoriteetti, johon kirkonisät tukeutuivat estoitta. Vaikka Aristoteles tavallaan meni renesanssin myötä pois muodista kokeellisemman luonnontieteen vallatessa alaa, hänen vaikutuksensa kulttuuriin ja filosofiaan on mittaamattoman suuri. Lukutoukat muistanevat erään Aristoteleen teoksen roolin Umberto Econ Ruusun nimessä; minusta mielenkiintoinen esimerkki auktoriteettiuskosta monessakin mielessä!

Lyon on perehtynyt aiheeseensa huolella. Tässä kirjassa Aristoteles on enemmän opettaja ja perheenisä kuin tieteen suuri nimi. Opettaja keskittyy Aristoteleen vuosiin Aleksanterin ja hänen isänsä Filippoksen hovissa, vaikka takaumin palataan myös filosofin nuoruuteen. (Platon tekee kameoroolin.)

Tarinan keskeiset inhimilliset jännitteet ovat kuitenkin tapahtumahetkessä. Aristoteleen ja Aleksanterin sekä muiden Makedonian valtaapitävien välinen suhde, ja suhteessa peilautuva älyn ja vallan leikki, kiinnostavat väkisinkin. Aristoteles pelkää ja rakastaa ja ihailee ja halveksuu Aleksanteria, kaikkea yhtä aikaa, eikä Aleksanterikaan ole yksinkertainen henkilö.

Otetaanpa ote tämän kaksikon keskustelusta, joka oikeastaan demonstroi koko asetelmaa... Tässä kohtauksessa Aristoteles yrittää nyhtää oppilaaltaan kommenttia Homeroksesta.

[--] Sanotaanko näin: onko tuo kertomus sinusta komedia vai tragedia?" 

Hän ojentaa taas käsiään ja heiluttaa niitä vuoroin ylös ja alas. 

"No, täytyyhän sen olla jompikumpi", sanoin. 

Hän kohauttaa olkapäitään. 

"Etkö sinä pitänyt siitä lainkaan?" 

"Lopulta", hän sanoo. "Viimeinkin kysymys, johon et ole miettinyt vastausta valmiiksi. [--] (s. 159)

Aristoteles lajittelee, organisoi, järjestelee ilmiöitä sääntöjen mukaan. Arvaamaton Aleksanteri määrittelee ongelman uudestaan. Tärkeämpää kuin luokitella tarinoita on voittaa, tässä tapauksessa voittaa opettaja nokkeluudessa.

Varsinainen juju tässä kirjassa on silti Aristoteleen oma, monimutkainen ja häilyvä persoonallisuus kaikkine ristiriitaisuuksineen. On hienoa, että Aristoteleen elämän naisillakin on kunnollinen rooli; se tekee Aristoteleestä kokonaisemman, vaikka osa vähän päälleliimatun oloisista osista kirjassa liittyikin juuri naisiin. Olisin myös tullut toimeen vähemmällä lapsuusmuistelulla; pääteemat ovat tässä niin hienoja, että ne olisivat olleet vielä enemmän edukseen, jos niihin olisi keskitytty tiukemmin.

Pidin kovasti siitä, miten kirjailija on ujuttanut mukaan aristoteelisen maailmankuvan elementtejä tekemättä niistä liian hallitsevia. Aristoteles ei mielessään jauha tutkimuksistaan loputtomiin vaan puhuu ja ajattelee kuin kuka tahansa älykäs ihminen; hän on tässä ja nyt, suunnittelee ja selviytyy, ihmettelee ja pohtii, löytää ympäriltään oivalluksia.

Tämän jälkeen tekisi mieli lukea Aristoteleen elämäkerta! Valitettavasti hyllystä löytyy vain Aleksanterin, eikä sitä tee mieli lukea uudestaan. Aleksanteri Suuresta on vaikea pitää edes yhden lukukerran jälkeen; säilytän mieluummin Lyonin välittämän mielikuvan olosuhteidensa ja oman persoonansa ahdistamasta nuorukaisesta tällä erää.

Tarina on myös rakennettu taidokkaasti. Vaikka Aristoteleen kohdalla olisin ehkä pitänyt enemmän suorasta kronologisesta juonenkuljetuksesta, tämäkin toimi hyvin. Minusta Lyon on melkein Mantelin tasoisesti tehnyt nykyaikaisen romaanin historialliseen miljööseen. Sävyissä on paljon samaa, vaikka Mantelin Cromwell-kirjat ovat tajunnanvirtamaisempia ja haastavampaa luettavaa. Kun ottaa huomioon miten haastavia aiheita ovat niin Aristoteles kuin Aleksanterikin, huikea saavutus.

Suosittelen historiallisten romaanien ystäville, ainakin niille, joita ei haittaa henkilöiden ja kielen modernius. Ja heille suosittelenkin aika painokkaasti. Toivottavasti Lyonin seuraavakin suomennetaan. Siinä on kuulema nainen pääosassa.

Annabel Lyon (2011). Aleksanterin opettaja. Avain. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. ISBN 978-951-692-872-5.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Katja Lumiomena-blogissa

Etten palaisi tuhkaksi

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen

Gaute Heivoll'n Etten palaisi tuhkaksi on innoittanut bloggaajia suorastaan palavaan ylistykseen ja niin vain piti minunkin lisätä se lukulistalleni. Leena Lumi kirjoitti tästä niin värisyttävästi, että oli pakko saada. Kirja löytyikin nopeasti kirjastosta ja aloitin saman tien - mutta jostain syystä lukeminen tyssähti parinkymmenen sivun hujakoilla. Yleisfiktiokiintiö tältä keväältä täynnä? Taas kirjailijaelämää?!

Mutta ei hätää. Norjasta sain yllykettä norjalaisiin kirjoihin - lisää tulossa lukuun, kunhan ehdin hankkia! - ja otin tämän Heivollin uudestaan käsittelyyn. Toisella kerralla pääsinkin tunnelmaan paremmin ja kirja tuli luettua parissa illassa. Vaikka ei tätä kevyksi viihteeksi voi kutsua.

Kirja kertoo norjalaista kylää 70-luvun lopulla piinanneesta tuhopolttojen aallosta. Kirjailija itse on vasta syntynyt tuolloin: häntä viedään vaunuissa kävelylle ja kastetaan. Tuhopolttaja, kiltti poika, isänsä ja äitinsä silmäterä, on jo nuori mies. Lukijalle jää vähän epäselväksi miksi tuhopolttojen sarja on kertojalle niin tärkeä.... ehkä kyse on tuhopolttajan vanhemmista, kirjailijan isäsuhteesta.... en oikein tiedä vieläkään.

Takakannen mukaan kyse on kahden pojan kasvutarinoiden rinnastamisesta, mutta jotenkin en saanut sellaista tunnetta tekstistä. Siinä missä kertojan elämän muutosvoimat tulevat kirkkaasti läpi näiltä sivuilta, tuhopolttajan ahdistuksen alkujuuria joutuu lukija arvuuttelemaan. Kumpikin kapinoi, kumpikin poikkeaa polulta; ehkä se yhteys on siinä.

Lisäksi kyse voisi olla katoavaisuudesta. Kaikki voi palaa tuhkaksi: nuoren miehen tulevaisuus tai vanhan pariskunnan menneisyys.

Pienen kyläyhteisön hermostuneisuus, vanhemman pelko, ihmiskuvaus yleensä - siinä tämän kirjan valtit, jos minulta kysytään. Etenkin äidin ja pojan suhteessa on Dagin kohdalla tehoa, ja pojan ja isän suhteessa kertoja-Gauten kohdalla.

Alma kuuli pojan vetävän syvään henkeä. Hän nielaisi ja tunsi äkkiä sydämensä jyskyttävän rajusti. Hän kohotti katseensa poikaan, ja nyt tällä oli taas sama jäykkä ilme jonka hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ullakkohuoneessa. Ja samassa hetkessä hän valahti kylmäksi kauhusta. 

- Dag, hän kuiskasi. 

- Äiti, poika sanoi hiljaa, samealla äänellä. (s. 85)

Oli myös kiinnostavaa sukeltaa norjalaiseen kylään 70-luvulla. Kun kertoja tekee tutkimusmatkaansa menneeseen, eläydyn hänen löytämisen tunnelmaansa. Lapsuuteen ja nuoruuteen vuosien jälkeen palaamisen ajatus pelottaa ja kiehtoo. Onko siellä takana loistava tulevaisuus? Eikö kaikilla ole?

Hmm, näemmä Etten palaisi herätti enemmän ajatuksia kuin huomasinkaan. Loppujen lopuksi minulle jäi siitä huolimatta, taas kerran, anteeksi anteeksi, se samaa vähän hukassa oleva fiilis kuin usein tuntuu jäävän ns. yleisfiktion kanssa. Etten palaisi tuhkaksi oli tekstinä minusta erittäin hyvin rakennettu ja alkuun päästyäni se veti kuin valjakko. Taidokas, sulava ja sujuva, silti sopivasti välillä rosoinen.

Mutta maa ei vaan järkkynyt. Hyvä lukukokemus, ei enempää eikä vähempää. Vika saattaa olla vastaanottopäässä.

Gaute Heivoll (2012). Etten palaisi tuhkaksi. WSOY. Suomentanut Päivi Kivelä. ISBN 978-951-0-37950-9.

Arvioita:
Satu Taskinen Kiiltomadossa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Kaisa Kirjavinkeissä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa

Prole

Kuva: Like

Tykkäsin sekä Posliinista että Puumasta, joten Marja Björkin uusinkin kiinnosti. Prolen aihe tuntuu siksikin ajankohtaiselta, että olen vähitellen alkanut kyseenalaistaa lapsenuskoani suomalaisen yhteiskunnan luokattomuuteen. Mm. Arto Salminen ja Hilkka Ravilo ovat tätä asiaa meikäläiselle kaunokirjallisesta rautalangasta vääntäneet. Talkoissa huhkivat niinikään Katriina Järvinen ja Laura Kolbe hyvinvointiyhteiskunnassa Luokkaretkeillessään, miksei myös Nousiaisen Metsäjätti, joka Prolen tehdaspaikkakunnasta väkisinkin tulee mieleen. Luokka käsitteenä ei edelleenkään täysin vakuuta... mutta myönnän sentään nykyään, ettei se ihan asiatonkaan ole, ei (edes) tässä maassa, ei tänään eikä varsinkaan eilen. Edistystä.

Oli kyllä tarkoitus vähän aikaa vältellä näitä kotimaisia uutuuksia... ja pöh. En viitsi seisottaa uutuuskirjaa hyllyssäni vain saadakseni hautomisaikaa epämääräisille itse-epäilyille, joita äskettäinen vastuukeskustelu nosti. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä hölmömmältä alkoi tuntua. Isoja ihmisiä kaikki, kirjailijat ja lukijat. Eiköhän me tässä pärjätä?

Prolessa Björk käy käsiksi vähemmän kypsiin ihmisiin. Aikuisimmin Prolen perhetarinassa käyttäytyy tukikeppiä itsetunnolleen miehistä hakevan äidin esikoistytär. Tyttö kasvaa työväen ja porvarien välisessä railossa, sopimattoman äidin sopimattomana lapsena. Äiti jahtaa miehiä ja tekee pikkuveljiä, isän tilalle otetaan uusi ja nuorempi, entiset veljet lähtevät Ruotsiin, äiti pyöräyttää uuden... Tyttö ei löydä turvaa kuin kolosen kerrallaan. Juostessa on hetken hyvä, isäpuolen äidin luona turva. Sitten on taas kohdattava pilkka, väkivalta, loputon kotityö ja väsyneenä tehtävä vielä läksyt.

Aikuisuus on ainoa todellinen pakopaikka, ja siihen on ponnistettava: erilaiseen aikuisuuteen jossain muualla. Kun sinne pääsee, onkin jo joku toinen. Erakko ja maratoonari, varakas ja varautunut, ylä- ja ulkopuolella entisestä. Sitkeä. Piikikäs. Mutta sopuun itsensä kanssa pääsee vasta kun on sinut taustansa kanssa, erottaa itsensä muista.

Häpesin Raimo Oinosta, häpesin äidin uutta elämää, kun hän itse oli kuin pikkuveljiä ei olisi ollutkaan vaikka kaikki tiesivät, että oli. Olisin halunnut olla niin kuin muut. Muita oli monenlaisia: hienoja Lieksan keskustan serkkuja, entisiä maalaisia meidänluokkalaisia Kylänlahdesta ja eri yhteislyseota käyviä pankakoskelaisia, jotka olivat tosin pankakoskelaisia, mutta heillä oli pitkä englanti niin kuin kaupungeissa oli. (s. 23)

Jos vertaan aiempiin Björkin kirjoihin, tämä oli sekä helpompi että raskaampi kuin nuo edeltäjänsä. Raskaaksi Prolen teki tietty henkilökohtainen tunnistaminen - tämä historia on joiltain osin surullisen tuttua - mutta helpommaksi se, että tekstin sävyt eivät kumminkaan tulleet yhtä vahvasti silmille. Minusta tässä ei ollut Puuman ronskiutta eikä Posliinin vaivihkaisempaa kipeyttä. Prolen tuskassa ei ole mitään kätkettyä tai vaivihkaista. Kipu on katkeraa, avointa, selvin sanoin auki kirjoitettua. Hävittäisin itsestäni kaiken, mikä voisi paljastaa, mistä olin kotoisin.

Hieno psykologisen historian kuvaus, sellainen joka tuntuu heti todelta. Samalla tämä oli tekstinä jotenkin otteeltaan rennompi, välillä jopa turhan rento... mutta pienen toisteisuuden panee helposti minä-kertojan iän piikkiin. Jäin myös miettimään äidin tarinaa, sitä joka tässä jää kertomatta. Mikä on aikoinaan nitistänyt hänet niin, ettei hän osaa olla huolenpitäjä vaan riekkuu ihailua etsimässä? Sitä ei Prole kerro, eikä sillä tavallaan ole väliäkään: mikään selitys ei olisi oikeutus kumminkaan.

Kertoo muuten jotain tarinan imusta, että en tajunnut kaivata päähenkilön nimeä ennen kuin aloin kirjoittaa tätä juttua. Tyttö oli niin itsestäänselvästi siinä, minä... Vau. Piti sitten ottaa kirja uudestaan kauniiseen kouraan ja lehteillä taaksepäin, että olisiko siellä kumminkin ollut jokin muukin nimi kuin tyttö, likka, riesa, pikkuhuora, porvarin kakara... Ei tainnut olla.

Rakennetta vähän harmittelin sikäli, että olisi ollut kiva lukea enemmän tytön aikuis(tumis)vaiheista. Nyt lapsuus ja nuoruus on kuvattu terävästi, mutta yliopistovuodet ja esimerkiksi taloudellinen itsenäistyminen kuitataan hyvin vähällä. Valintakysymys, totta kai, ei kai jokaisessa kirjassa voi kaikkea kertoa. Prole on tarina siitä miten trauma syntyy ja miten siitä selvitään; siitä, mitä pitää antaa anteeksi ja lopulta myös siitä, miten se tehdään.

Pitää löytää syy irrottaa itsensä menneestä. Syy, rohkeutta, sydäntä.

Tykkäsin! Sopii vähän rankemmista perhetarinoista ja varsinkin tehdaspaikkakuntien elämästä noin 1970-luvulla kiinnostuneille.

Ehkä kaikille, jotka haluavat miettiä, miten antaisivat anteeksi sen anteeksiantamattoman.

Marja Björk (2012). Prole. Like. ISBN 978-952-01-0755-0.

Arvioita:
Ville Hänninen Aamulehdessä
Eija Komu Savon Sanomissa
Sirpa Koskinen Kansan Uutisissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Irja Kirjavinkeissä

Jumalan sana

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Kari Hotakaisen Jumalan sanassa tarkastellaan oikein lähikuvassa uuden ajan uudenlaista jumalaa, jumalaa pienellä jiillä. Päähenkilö Jukka Hopeaniemi on palvottu ja kopea herra. Hän saattaa joskus kuulla kuolevaisen rukouksen mutta useimmiten ei. Jaguarissa on hyvät äänieristeet, eikä Hopeaniemi ole pitkään aikaan ollut vain ihminen. Ei: hän hillitsee jokaisen eleensä ja sanasensa anaalisella puristuksella, on oman onnistumisensa vanki. Siksi ylivoimainen olento on samalla riipivän heikko; vaikka Hopeaniemi hallitsee rahan, hän ei hallitse ihmistä itsessään. Ei ole ketään jolle uskaltaisi puhua peloistaan tai liikeasioistaan, jotka itse asiassa ovat yksi ja sama asia.

Eikä rahankaan hallitseminen helppoa ole, sillä markkinat ovat kuin murrosikäinen, eikä murrosikäiselle mennä järkeä puhumaan, sille annetaan käteistä ja sata metriä etumatkaa.

(Hih!)

Kirja saa alkunsa suorastaan raamatullisen vertauskuvallisesta katastrofista. Islannin maaperästä nousee alkuvoima, joka pimentää taivaat. Niinpä Hopeaniemi on jumissa Lapissa, tulivuoren tuhkapilven tähden. Mutta rahamiehen on päästävä Pasilaan keinolla millä vain; siellä odottaa tärkeä haastattelu. Hopeaniemi kutsuu kuskiksi isänsä vanhan luottomiehen, autonkuljettaja Armaksen.

Alkaa matka halki karun maan. Paine kasvaa. Hopeaniemi pohtii tulevaa fuusiota, Armas miettii tytärtään. Helsingissä osaansa valmistautuu Leena, haastattelija, joka koukutti suuren kalan syvästä vedestä. Stereoissa soivat Hopeaniemen edesmenneen isän, idänkaupan suurmiehen, viimeiset viisaudet.

Vaan eipä ole apua vanhan maailman neuvoista tässä uudessa.

[--] Raha ei tee pesää niin kuin me ja metsänpedot, rahalle ei tule kylmä, se ei vaatteita tarvitse eikä suojaa kaipaa. Se menee ja tulee, ei puhu eikä pussaa, se on kaikkien kaveri, mutta ei kenenkään ystävä. 

Hopeaniemi katsoo kahden pörssiyhtiön kursseja. Hän laskee päässään, mitä on yksi plus yksi. Entisen laskuopin mukaan se on kaksi, mutta se laskuoppi meni kierrätyskeskukseen Ukon vanhojen vaatteiden mukana. Yksi plus yksi voi olla mitä tahansa, sen päättävät sijoittajat ja markkinat. Se voi olla nolla tai sata tai sataviisikymmentä tai kuusitoista, mutta näillä tiedoilla se on noin kuusikymmentä. Tänään se on 7,87. Se on tämän päivän totuus. (s. 70)

Tämä kirja todisti taas minulle epäuskoiselle, että eivät yhden päivän romaanit välttämättä ole pitkästyttäviä. Erinomainen tarina. Tiivis, intensiivinen, paikoin jopa maaninen. Tekstin raamattumainen poljento on hieno mauste muttei kuitenkaan hallitse liikaa. Välillä piti ääneen tirskahdella hauskoille sanankäänteille, vaikkei Jumalan sana noin yleisesti ottaen mikään iloinen kirja ole.

Sana ei myöskään ollut minulle henkilökohtaisesti sydämeenkäyvä samalla tavalla kuin Ihmisen osa. En oikein tiedä miksi, mutta ainakin tämä tuntui jotenkin miehisemmältä kirjalta, vähän enemmän Juoksuhaudantien kaltaiselta, Leena-toimittajasta ja Saara-tyttärestä huolimatta. Tai ehkä heidän takiaan; nössönpuoleisia hahmoja Hopeaniemeen ja Armakseen verrattuna.

Tämä on kirja talouden vallan ja ihmisen vallan rajapinnoilta ja kaipa niihin rajapintoihin liittyy jotain maskuliinista. Anteeksi jos tuo loukkaa jotakuta! En tarkoita stereotyypitellä ketään tai mitään, en vain keksi miten muutenkaan sitä kuvaisin. Ei kun hetkinen. Jos käytän hölmöä vertausta, Hotakaisen teksti puhuu kilpajuoksusta, voitosta tai tappiosta. Sanassa ei juosta mitään Naisten kymppejä, siinä juostaan maratoonia ja satasta ja aikaa ottaa aina joku.

Henkilöiden näkökulmien samankaltaisuus häiritsi vähän enemmän kuin Osassa. Silti erilaiset perspektiivit toivat jämäkkyyttä... ja kaupallisen elämän muutoksen käsittely oli minusta mainiota. Uskon, että moni idänkaupan kova kaveri olisi tosiaan kuivilla kuin kala laiturilla nykypäivän bisneksissä. Pidin myös siitä miten moniulotteisesti talouspelin kuva piirtyi esiin. Kaaoksen hallintaa, kuvitelmia kontrollista, itse luotu luonnonvoima valloillaan.

Hotakainen myös muistuttaa ovelasti, että nämä ratkaisut olemme tehneet itse: päästimme rahan irti. Jos se nyt käyttäytyy luontonsa mukaisesti, onko syytä yllättyä? Tietysti kirjailija dramatisoi. Eihän tarina muuten olisi hyvä. Mutta suuret valheet ovat myös suuria totuuksia, eikös niin -

P.S. Tämän kanssa samassa teemassa liikkui vähän Arto Salmisen Lahtikin, mutta toisella tyylillä ja toisella kielellä. Ja kummatkin olivat hyviä kirjoja. Mistä näitä riittääkin näin pieneen maahan...

***
spoilerivaroitus - jos et ole vielä lukenut kirjaa, haluat ehkä jättää seuraavan väliin!
***



Erityisen kiinnostavaa minusta oli lopun haastattelukohtauksen anatomia, sen hillittömyys ja hillittömyyteen yhdistyvä hallittu kieli.

Vaikka romaani enimmäkseen pureskelee talouspelin ominaislaatua, lopussa näykkäistään aika pätevästi myös mediapeliä. Fantastista miten kaikki hajoaa, jos näytelmän esittäjät eivät noudatakaan kaavaa! Hopeaniemi ei tunnusta pelin kirjoittamattomia sääntöjä ja rikkoo ne. Tässä näyttäytyy alastomana ns. suoran lähetyksen ja live-haastattelujen perimmäinen luonne. Sitä voi luulla katsovansa jotain aitoa ja spontaania; silti osallistujat seuraavat hiljaista käsikirjoitusta, tieten tai tietämättään.

Jos joku ei leiki mukana, hänet diskataan. Katsojat katsovat tunnetta, joten verinen draama on parasta. Grh. Tuli mieleeni Neil Postmanin ikivanha kirja Huvitamme itsemme hengiltä.


***
spoileriuhka ohi
***






Kari Hotakainen (2011). Jumalan sana. Siltala. ISBN 978-952-234-073-3.

Arvioita:
Kuisma Korhonen Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Morre Morren maailmassa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Sallan Lukupäiväkirjassaan

Salamurhaajan oppipoika

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan

Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:

"Seiso suorassa!" 

Jäykistyin paikalleni. 

"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?" 

"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)

Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

Teemestarin kirja

Kuva: Teos

Teemestarin kirja meni lukulistalle heti kun luin Hesarista, että tällainen on tulossa. Olin kerrankin oikein fiksu aktivisti: kysyin kirjastosta onko hankintalistalla ja laitoin ennakkovarauksen sisään. Sunnuntaina tuli vihdoin tilaisuus upota tähän rauhassa ja kyllä kannatti! Teemestari on juuri sellainen kirja, että se tekee mieli lukea kerralla. Alle 300 sivun pituus ja sopivan jänteikäs tarina tekivät tästä täydellisen sunnuntaikirjan minulle.

Teemestari on eräänlainen dystopia. Taas liikutaan Routasisarusten tapaan ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa, mutta tällä kertaa uuteen maailmaan tutustutaan kapeammasta perspektiivistä. Tietoa on niukemmin, sillä kertojakaan ei tiedä vastauksia: maailma on hänelle sellainen kuin se on, ihan niin kuin se on meille jokaiselle. Teemestarin todellisuudessa historian herättämiin kysymyksiin ei niin vain vastatakaan googlella ja wikipedialla; uusi pohjoinen on niukka, kuiva ja kuuma maa, jossa sähköä käytetään niukasti ja sandaaleillakin pärjää talvella, ainakin aurinkoisena päivänä. Kuusamo on lähin kaupunki - mutta lumi on legenda menneisyydestä.

Kertoja Noria on teemestarin tytär ja tuleva teemestari itsekin. Hänen tehtävänsä on palvella vettä ja ymmärtää sen virtauksia. Mutta onko armeijan hallitsemassa diktatuurissa enää tilaa vapaana juoksevalle vedelle tai sen salaisuuksien tuntijalle? Sillä mikään ei hallitse ihmistä niin kuin vesi. Jos on valta sallia tai kieltää veden saanti, on elämän ja kuoleman herra.

Itäranta on tarttunut kuumaan aiheeseen... öljystä on jo totuttu sotimaan, mutta vesi on itse asiassa paljon tulenarempi neste, ainakin siellä missä se on vähissä. Voipi tulla päivä, jolloin kovin kaipaamme vahvaa puolustusta hupenevien järvien suojaksi! Teemestarissa ei kuitenkaan harhauduta selittelemään syitä ja seurauksia vaan annetaan lukija löytää Norian todellisuus ja tehdä omat johtopäätöksensä. Samoin tekevät Noria ja hänen ystävänsä Sanja, jotka kaivavat vanhoilta kaatopaikoilta esiin johtolankoja entisajoista ja kurottavat hämärien vuosien yli kohti ymmärrystä.

Sanjan ja Norian ystävyys on kirjan yksi vahva elementti. Se on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous; toisaalta ystävyyden kuvaus oli minusta onnistuneen eleetöntä, toisaalta sen luonteessa on jotain tyttökirjamaisen yksioikoista, jotain mikä ei oikein istu ankaraan ympäristöönsä. Mutta tätäkään en osaa pitää kovin suurena heikkoutena. Noria on luettavissa suojatuissa olosuhteissa kasvaneeksi nuoreksi naiseksi, jonka isän asema on jossain määrin eristänyt elämän realiteeteista. Jos häntä näin tulkitsee, on kirja samalla myös kasvutarina. Teemestarissa kertoja löytää ja kohtaa sen kovimman velvoitteen: ominta minuuttaan ei voi pettää.

Rakenne on minusta toimiva ja tasapainoinen, vain ensimmäisellä kolmanneksella on ajoittaista tyhjäkäynnin makua. Vähän selittelyä kai on pakko ottaa mukaan, kun pitää tutustuttaa lukija uuteen maailmaan. Kieli on enimmäkseen mukavan sujuvaa, vaikka välillä sen sisäinen epätasaisuus yllättää; Norialle tavoitellaan zen-tyylistä ilmaisua, mikä tietysti sopii teeseremonioita suorittavalle nuorelle naiselle, mutta vaikka filosofisista asioista puhutaan tyylikkäästi, tekemisen tasolla hätkähdetään ja tuijotetaan ja tiedustellaan vaimeasti ja kysytään varovasti. Mutta otan mieluummin kauniin kohdan lukunäytteeksi, sillä uskon, että niistä tämän kirjan muistan. Tämä oli yksi lemppareistani:

Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa. (s. 96)

Noria kertoo tarinaansa viileästi silloinkin kun tunteet ovat kuumia. Siliti hänen persoonallisuutensa tuntuu olevan sekoitus älykästä itsensä hallintaa ja kaameaa naiiviutta. Mieleeni tuli jopa Nälkäpeli-trilogian Katniss, kai siksi, että Noriakaan ei usein tajua missä mennään eikä tunnu kovin hyvin ymmärtävän ihmisiä. Toki Noria on aikuisempi, viileämpi ja hillitympi kuin Suzanne Collinsin sankaritar, eikä kirja kokonaistunnelma ole ollenkaan samanlainen.

Pidin Teemestarista kirjasta kovasti. Ei ihan täyden kympin teos, mutta piinkovaa kamaa suomalaisessa scifikentässä ja todella hulppea esikoinen. Pitää myös kehua Ville Tiihosen graafista suunnittelua, kirjaa oli mukava katsoakin.

Voisin lukea tämän uudestaankin - ja luen satavarmasti Itärannan seuraavan kunhan se ilmestyy.

Emmi Itäranta (2012). Teemestarin kirja. Teos. ISBN 978-951-851-443-8.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Johnny Puolisilmä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Katja Lumiomena-blogissa