Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Guy Gavriel Kay: Tigana

Tiganan myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle. Tämän spefin lyhyen perusoppimäärän suorittaminen on edelleen kesken mutta edelleen ohjelmassa... äärimmäisen sivistävä projekti, sillä totta vie, etenkin fantasian puolella olen yhä surkean tietämätön.

Tiganan ostin jo kauan sitten, hämärässä asuntolainattomassa menneisyydessä, silloin kun kirjahyllytilaa oli tuhottomasti ja ainoa oikea reaktio haluttavaan kirjaan oli ostaa se heti, varsinkin jos sen sai edullisena englanninkielisenä pokkarina. Hyvä näin. Nythän tämä oli mukavasti käsillä kun tunsin itseni Kiltin tytön jälkeen valmiiksi tarttumaan vaikkapa lähes 800-sivuiseen seikkailuun.

Palm'n Niemimaata hallitsee kaksi velhotyrannia, keisarin kruunusta haaveileva Alberico ja Brandin, Ygrathin kuningas, joka on jäänyt valloittamalleen alueen valvoakseen kirouksensa toteutumista. Magiassa vahva Brandin on näet kostoksi poikansa kuolemasta loitsinut Tiganan pienen ruhtinaskunnan unohduksiin. Maa ja sen ihmiset ovat yhä olemassa, mutta sen historia on tukahdutettu, sen muisto on kielletty, edes sen nimeä ei voi kuulla eikä lausua. Pieni salaliittolaisten ryhmä kamppailee tuodakseen niemimaalle vapauden ja palauttaakseen Tiganalle nimen, mutta onko aika vieläkään kypsä? Vai onko jo liian myöhäistä, kaksikymmentä vuotta valloituksen jälkeen?

Juonta en tietenkäään halua spoilata, mutta sanon sen verran, että sitähän riittää, juonta siis. Kay myös kuljettaa tarinaa mukavan monipuolisesti, liikkuen näkökulmasta toiseen, eikä lukija juuri pääse tylsistymään, vaikka sivuja riittäisi parinkin romaanin tarpeisiin. Paikka paikoin Devinin (nuori tenori, joka liittyy kapinallisiin) ja Dianoran (Brandin-kuninkaan jalkavaimo, salaa tiganalainen) sisäistä maailma pähkäillään minun makuuni hiukka pitkään. En myöskään oikein saanut kiinni muutaman sivuhenkilön merkityksestä.... parissa paikassa Kay tuntuukin sortuvan maailmanrakenteluun tarinansa kustannuksella. Suvantokohdat ovat kuitenkin siunatun harvassa ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa laajuudestaan huolimatta.

Viisas netti tietää kertoa, että Tigana on suomennettukin, kahdessa osassa, mutta itse luin nyt englanninkielisenä pokkarina. Otanpa satunnaisotannalla tekstinäytteen, jossa Dianora pohtii oloaan elettyään valloittajan haaremissa vuosikausia:

What, Dianora thought, [--], is a person who moves through her days as she has always moved, who speaks and walks and labours, eats, makes love, sleeps, sometimes even finds access to laughter, but whose heart has been cut out from her living body? Leaving no scar at all to be seen. No wound by which to remember the sliding blade. (s. 223)

Tigana on eeppistä fantasiaa perinteiseen malliin, ainakin siinä mielessä, että melkein kaikki asiaankuuluvat elementit löytyvät. On kauniita neitoja ja komeita sankareita, magiaa ja miekkatappeluita, rakkautta ja vihaa ja sukuperinteitä. Vain lohikäärme puuttuu.

Mutta Tiganassa on myös jotain vähän enemmän; se on paitsi hieno fantasiaseikkailu myös hieno romaani. Henkilöt ovat melko mustavalkoisia, kuten fantasiassa usein, mutta teemat ovat vahvoja. Tiganassa Kay pohtii voittajien valtaa uudelleenkirjoittaa historiaa mutta myös rakkauden merkitystä sekä yksilöiden oikeutta asettaa henkilökohtaiset pyrkimyksensä ns. yleisen hyvän edelle.

Itse jäin miettimään kirjan jäljiltä muistia, sen merkitystä ja sen manipulointia. Kay itse mainitsee kirjan jälkisanoissa, että häntä inspiroivat diktatuurien väärennetyt valokuvat, joissa eilispäivän suosikit olikin huomispäivän kuvista editoitu pois. Yhtenä päivänä penkillä pönöttää ihminen, toisena ruukkukasvi.

Tuumin itsekseni, ettei tuollaiseen editointiin välttämättä tarvita magiaa tai manifestia tai edes photoshoppia; samaan kykenee itse kukin. Kun eilisen ajatukset käyvät riittävän ikäviksi osaa ihmismieli vääntää asiat mukavammalle tolalle poistamalla vääriksi käyneet palaset muistojensa maisemasta. Jos eilinen minä ei ole yhteensopiva nykyisen kanssa, voi sen vanhentuneen muokata muuksi. Tiganassa mennyttä häivytetään koston vuoksi. Useimmille meistä riittää pelkkä sisäinen ristiriita, kognitiivinen dissonanssi.

Kun oikein ajattelee muistojen häilyväisyyttä, tulee orpo olo. Mitä muuta yksilö on kuin muistonsa? Identiteetin jatkumo? Kuvien kavalkadi, ensimmäisistä askelista tämänpäiväisiin? Tiganan kapinallisten valmius syöstä koko niemimaa sotaan saadakseen kotimaansa nimen takaisin tuntuu hurjalta, mutta ehkä se ei ole niin kohtuutonta kuin miltä kuulostaa.

Menneisyyden varastaminen on väkivaltaa. Tulevastaan ei tiedä kukaan kumminkaan; on vääryys jos ei menneestäänkään enää voi olla varma.

Tigana on ehdottomasti ansainnut sijansa fantasian klassikoiden listalla. En ole George R. R. Martinin ja Joe Abercrombien jäljiltä mitenkään helposti hurmattavissa, mutta Kay vietteli silti. Erinomainen lukukokemus. Ilman lohikäärmeitäkin.

Guy Gavriel Kay (2011, alkuperäinen 1990). Tigana. Harper Voyager. 978-0-00-73204-4.

Arvioita:
Risingshadow'ssa löytyy arvioita suomennetusta ykkösosasta ja kakkososasta.
Jenny Jenny's Books -blogissa tykkäsi lähtökohdista mutta inhosi seksikohtauksia.
Niall Alexander The Speculative Scotsman'ssa luonnehtii romanttiseksi tragediaksi. (khrm.)

Karen Lord: Redemption in Indigo

Kuva: Small Beer Press

Muistelin tätä kirjaa aloittaessani, että se olisi päätynyt lukulistalle yhtenä 101 spefin helmestä, mutta ei. Olen ilmeisesti vain vakuuttunut Sivukirjaston suosituksesta niin perusteellisesti, että kirja tuli ostettua. Ja sitten, perinteiseen tapaan, haudoin sitä hyllyssäni käsittämättömän pitkään. Redemption ehti jo muuttaakin kahdesti mukanani, muttei onneksi kadonnut matkalla. Hieno kirja ja poikkeuksellisen kypsä esikoisteos.

Redemption perustuu huhujen (ja takakannen) mukaan löyhästi jonkinlaiseen kansantarinaan, joka on meikäläiselle täysin tuntematon, onneksi. Sain purkaa kuviota ilman mitään ennakkokäsityksiä. Tarina kertoo hyvänä kokkina tunnetusta naisesta nimeltä Paama, joka jättää pakkomielteisesti ahmivan miehensä. Osoittautuu että Paama ei ole hyvä vain laittamaan ruokaa vaan myös elämään. Hänen persoonansa vakaus on sitä luokkaa, että muuan yliluonnollinen otus päättää käyttää häntä välikappaleena toista yliluonnollista rangaistakseen.

Paama saa haltuunsa kaaoksen voimat, eikä maailman hienoimpien sokerikoristeiden rakentelu ole ainoa tapa käyttää niitä. Mutta valta tuo vihollisia.

Lordin romaani on kuin judoa; se taipuu ja taivuttaa lukijan mukanaan. Tarina onnistuu pyörähtämään itsensä ympäri pariinkin kertaan ennen kuin loppuu varsin perinteiseen satujen malliin. Kaikki, joiden kuuluuu olla onnellisia, ovat sitä... vaikka lukija on ehtinyt jo pariin otteeseen muuttaa mielensä siitä kuka mitäkin ansaitsee.

Teemat ovat ikiaikaisia. On valintojen ja muutoksen mahdollisuus; katumus, lunastus, sovitus. Redemption in Indigo opettaa, että itselleen ei voi loputtomiin valehdella. Edes voimakkain meistä ei toimi loputtomiin luontoaan vastaan; joskus on vain vaikea tietää mikä se luonto on ja mistä se tulee.

Ja vaikka kuinka tuntisi itsensä ja tietäisi tahtonsa, on silti oikukkaiden korkeampien voimien leikkikalu.

Kuitenkaan Redemption ei ole mikään saarnakirja. Opettavaisuus verhoutuu vuoroin kepeään komiikkaan, vuoroin siron vähäeleiseen suruun. Tätä lukiessa on kuin istuisi kuuntelemassa hyvää tarinaniskijää, kuumilla kivillä paistettujen hunajakakkujen tuoksua nuuhkien. Vaikutelma on tarkoituksellinen, sillä Redemptionilla on aito perinteinen kertoja, joka vakuuttaa, että

[a]ll my tales are true, drawn from life, and a life story is not a tidy thing. It is a half-tamed horse that you seize on the run and ride with knees and teeth clenched, and then you regretfully slip off as gently and safely as you can, always wondering if you could have gone a few meters more. (s. 1)

Kirjan lumo on enemmän tunnelmassa, hauskuudessa ja salaovelassa kielessä kuin tematiikassa tai juonessa. En osaa arvioida paljonko Lordin ote on velkaa Karibian alueen kirjalliselle perinteelle ja missä määrin se on yksilöllisen omaperäistä, mutta eipä sen väliäkään; tämä taitaa olla osapuilleen ainoa siltä suunnalta lukemani kirja, joten voin vain tyydytyksella todeta tyylin hyväksi. Teksti soljuu mukavasti, suvantokohdat eivät tunnut väkinäisiltä, kuvailuissa on ripaus eksoottista jotakin. Eniten pidin tekstin miedosta, hillitystä yllätyksellisyydestä.

Oma lukemiseni jakautui Redemptionin kanssa tasan kahtia, mutta kerrankin voin sanoa käsi sydämellä, että vika ei ollut kirjassa. Tauko johtui puhtaasti lukijan mielentilasta. Luin ensimmäisen puoliskon kertaistumalta. Sitten pahin muuttohässäköinti alkoi, enkä yksinkertaisesti kyennyt rauhoittumaan tällaisen lempeänlämpimän ja viisaan tarinan äärelle. Se olisi ollut helmiä sioille. Mutta toinenkin puolisko meni kertaistumalla, heti kun annoin itseni kirjaan tarttua.

Liina haikaili omassa jutussaan seuraavan Lordin romaanin perään. Heh, kannattaa viivästellä, näemmä, sillä nyt sellainen on jo ilmestynyt: Best of All Possible Worlds.  

Karen Lord (2010). Redemption in Indigo. Small Beer Press.

P.S. Miksi Suomessa kuulee kunnon torisatuja vain Rovaniemen markkinoiden harjakauppiailta ja vaalipuheiden pitäjiltä? Tahdon kesätorille kunnon satusetiä ja -tätejä! Vähän vaihtelua katusoittoon...

Haltiain verta - Noituri (3)

Kuva: WSOY

Olen jo ehtinyt ihastella ensimmäisen ja toisen osan. Ei varmaan yllätä, että kolmaskin kolahti. Sapkowski kirjoittaa aikuista ja fiksua fantasiaa.

Haltiain verta nostaa keskinäyttämölle noituri Geraltin edellisessä osassa pelastaman Ciri-prinsessan, jonka kohtalona on ilmeisesti olla muiden kohtalo. Tytön haluavat kaikki, kuolleena tai elävänä, sillä hän on sekä kukistetun Cintran että vahvojen taikavoimien perillinen. Kelpo naimakauppa siis, tai erinomainen työkalu. Arvokas resurssi pitää turvata omaan hallintaan tai vähintään pitää varmistaa, etteivät viholliset häntä saa. Samaan aikaan Ciri opettelee hallitsemaan itse itseään.

En osaa laittaa näitä Noituri-kirjoja varsinaiseeen paremmuusjärjestykseen, mutta jos ykkönen oli pikkuisen haastava rakenteensa tähden, toinen oli yksinkertaisempi, ja tämä kolmas kaikkein helppolukuisin. Haltiain verta on melko suoraa romaanikerrontaa, eikä juurikaan poukkoile. Vain minimimäärä tyylikästä siirtymää ajassa ja paikassa. Tapahtumat on fokusoitu yhteen tarinalinjaan selkeämmin kuin aiemmissa kirjoissa.

Huumoria on ehkä vähän vähemmän - tai sitten huomasin sitä vähemmän - mutta se on edelleen terävää ja aidosti komediallista. Lukija saa itse löytää ja nauraa kihertää. Ylipäänsä pidän kovasti Sapkowskin vivahteikkaista yksityiskohdista, siitä että torilla myydään känsävoidetta, ja hampaidenpoistoa tuntihinnalla.

Myös Geraltin ja velhonaisten suhteet ovat mukavan inhimillisiä ja mutkikkuudessaan uskottavia. Ei mitään saippuaoopperadraamaa, mutta olosuhteita ja solmuja. Kaipausta, katumusta, toivoa ja pelkoa.

Sitä paitsi, Geralt saattaa olla sympaattisin miekanheiluttaja ikinä. Vaikkapa Tolkienin traagiseen Aragorniin verrattuna noituri Geralt on inhimillinen ja vaatimaton ja mukavalla tavalla epätäydellinen. Sapkowskin maailmassa on mahdollista olla humaani tappokone. Noituri pitää vaarin rajoistaan eikä tapa älyllisiä olentoja, mitä nyt itsepuolustukseksi tai vahingossa vähän... Haltiain veressä yksi kiinnostava teema onkin vastakkainasettelu noiturien edustaman puolueettomuuspolitiikan ja Cirin kantaaottavamman asenteen välillä. Eikö riitä että tapaa hirviöitä? Entä milloin ihminen voidaan laskea hirviöksi? Entä epäihminen?

Ciri on syntynyt omaan taisteluunsa. Pitääkö sama paikkansa jokaisen kohdalla? Jos ihmiset, haltijat, kääpiöt ja muut otukset eivät onnistu elämään yhdessä, on syntyminen pian kuolemansyntiä noiturien maailmassa. Kuulostaa tutulta.

Joissain kohdissa ajattelin, että tunteita, varsinkin Cirin pelkoa, dramatisoidaan liikaa. Makuasia varmaankin. Useimpien kirjojen kohdalla en viitsisi edes mainita, mutta Sapkowskin teksti, Kärkkäisen kauniin sujuvasti kääntämänä, on enimmäkseen niin tyylikästä, että subwooferin todella kuulee kun lyödään päälle... kontrasti älykkääseen dialogiin on selkeä. Otan näytteeksi mieluummin mielestäni fiksun kohdan:

"Tiesin ettet ymmärtäisi." 

"En tosiaankaan ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään. Mutta tiedän, mistä on kysymys. Teidän isot asianne, teidän taistelunne maailman pelastamiseksi.... Teidän päämäääränne, joka pyhittää keinot... Höristä korviasi, Filippa. Kuuletko nuo äänet, tuon metelin? Siellä kollit taistelevat isosta asiasta. Siitä, kuka pääsee yksinoikeudella hallitsemaan jotain roskaläjää. Kyse ei ole mistään pikkujutusta, vaan siellä veri lentää ja turkit pöllyävät. Siellä käydään sotaa. Mutta minua nuo molemmat sodat, kattien ja sinun, kiinnostavat täsmälleen yhtä vähän." (s. 295). 

Haltiain verta oli erinomainen kirja, luettava-kerralla-loppuun -lajia. Suurin harmistus on, että seuraavaa osaa pitää taas odottaa, ja että Veren loppu oli niin selvästi seuraavan osan pohjustamista. Vähän enemmän ratkaisuja olisin toivonut.

Andrzej Sapkowski (2012). Haltiain verta. Noituri 3. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-39023-8.

Arvioita:
Juho Kuorikoski Pohjalaisessa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Johnny Puolisilmä-blogissa

Matkalaiset

Kuva: Karisto. Hieno kansi, mutta kirjaston tarra peittää tekijän nimen.

Anu Holopaisen varsin suositun Syysmaa-sarjan viimeinen osa on ilmestynyt heinäkuussa. Aiemmista osista kirjoittelinkin jo kesäkuussa. Tämän viimeisen, Matkalaiset, olin ovelasti ennakkovarannut kirjastosta, joten sain sen pikavauhtia ja luinkin yhtä pikaisesti. Heinäkuussa vain oli liiaksi kiireitä - piti maksimoida hiilijalanjälki ja minimoida pankkitilin saldo* - joten juttu jäi silloin väliin.

Matkalaiset jatkaa Syysmaan tyyliä. Joka kirjassa on ollut uusia henkilöpainotuksia, uusia paikkoja ja uusia juonikuvioita. Toisteisuudesta sarjaa ei voi todellakaan syyttää, sillä aina tehdään iso loikka yllättävään suuntaan. Matkalaisissa sarjan vanha kaarti on enimmän aikaa taka-alalla, vaikka Zaran kohdalla nähdäänkin kiinnostavia käänteitä.

Kerronta keskittyy enemmän Yvanaan, Viinikauppiaasta tuttuun tyttölapseen, joka on nyt nuori nainen aikuisuutta tavoittamassa. Yvana pyrkimys itsenäistymiseen johtaa hänet vaaratilanteisiin, ja hänen vanha vaivansa pääsee valloilleen. Olen vihdoin tajunnut, mikä se Yvanan saama tartunta on: se on kollektiivisen idin tulehdus. Säännöllistä lääkitystä tarvitaan, ja kun se puuttuu, seurauksena on lopulta koko Syysmaan kannalta vaarallinen asetelma.

Kirjan teemoiksi mainitaan takakannessa naisen asema ja ihmisten välinen tasa-arvo. Kyllähän nekin siellä ovat - Syysmaassa kun ollaan - mutta minusta tässä oli enemmän kyse vastuun ottamisesta. Missä vaiheessa ihmisen pitää ottaa vastuu omista teoistaan? Kuinka pitkälle voi mennä siksi, että on tullut itse kohdelluksi väärin? Saako lapsena laiminlyöty lyödä itse laimin? Saako kiusattu aikuisena kiusata muita? Missä pisteessä pitäisi itse kunkin lakata syyttämästä kurjaa kohtaloaan omien tekojensa seurauksista?

Toisin sanoen, kun kasvaa aikuiseksi, pitää lakata vinkumasta. Kohdata elämänsä sellaisena kuin se on. Ottaa vastuu omasta tulevaisuudestaan ja omista tekemisistään. Lakata syyttelemästä olosuhteita ja äitiä.

Joo, tosiaan, pitää itsekin tehdä tuo tässä joku päivä!

Matkalaiset on melkeinpä muita sarjan osia rankempi tapahtumien suhteen, sillä Holopainen ei säästele hahmojaan kamaliltakaan tilanteilta. Mutta on Matkalaisissa lämpimiäkin elementtejä. Tavallaan asetelmat kiertyvät takaisin sarjan lähtöpisteeseen, sillä alkuperäisistä Welman tytöistä viimeinenkin saa aikuistumismatkansa loppuun. Myös Adairan ja kumppanien suuri taistelu, kamppailu naisten tasa-arvoisemman aseman puolesta, on jossain mielessä lähtöpisteessään, sillä vanhat puut hallitsevat yhä. Mutta myrskytuulet soivat latvoissa. Kuka tietää mitä vielä tapahtuu...

Lopussa on haikeutta, hyväksymistä, toiveikkuuttakin; jatkuvuutta ja lopullisuutta yhtä aikaa. Rakenteesta en oikein pitänyt. Etenkin alkupuolella nököteltiin aika pitkään tilanteissa, jotka loppua ajatellen olivat sitten minusta toissijaisia. Mutta teksti on helppolukuista selkosuomea, ei hierrä eikä raavi.

Yvanan mieliala tuntui kohentuvan, kun he olivat saaneet välimatkaa itsensä ja kotiluolan välille. Tyttö katsoi ympäröivää metsää onnellinen hymy kasvoillaan ja nosti kädet lanteilleen. Jo pelkkä ele vahvisti Marrkahille, että kotiin he eivät enää palaisi, tuli mitä tuli. 

- Ajattele, olemme vapaita! 

- Vapaita mistä? Marrkah kysyi aivan vilpittömästi. (s. 17)

Taisin edellisten osien kohdalla tuumia, että Syysmaa olisi osuvimmillaan noin 13-17 -vuotiaille. Matkalaisissa on pari kohtaa, joiden tähden piti hetken raapia päätä... onko tämä liian kovaa? Mutta ei, ei ole. Toki lukijan ikä on aina suhteellinen kysymys, mutta nykyiset yläkoulu- ja lukioikäiset ovat uskoakseni noin keskimäärin aika kovissa liemissä keitettyjä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei nuorille kirjoitettaessa ole syytä lisätä erityisiä pehmusteita tai turvakaaria. Väkivaltaa on. Kyllä sitä saa siis esittääkin. Jos nuorten kirjallisuudesta editoi pois kaiken pahan, siitä tulee irrelevanttia.

Minusta Matkalaiset on Syysmaan arvoinen päätösosa.

Anu Holopainen (2012). Matkalaiset. Syysmaa 6. Karisto. ISBN 978-951-23-5601-0.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassaan
Jonna Kirjakaapin avain -blogissa

*Viittaa automatkailuun kotimaassa. Voisivat keksiä moottorin, joka polttaa suoraan seteleitä. Säästyisi tankkaamisen vaiva.

Arra

Kuva/kansi: Tammi/Ea Söderberg

Arra on ollut jo pitkään lukulistalla, kuuluuhan se 101 spefin helmeen. Satuin yhdellä kirjastoreissulla tämän sitten bongaamaan ja poimin mukaan.

Sisältö on oli positiivinen yllätys. Vaikka olen viimeisen vuoden parin sisällä kiitettävästi oppinut lukemaan paitsi fantasiaa myös nuorten kirjoja, olen samalla oppinut, että turhan usein joudun jälkimmäisten kanssa toistelemaan itselleni rauhoittavaa mantraa: ommm... muista-että-tämä-on-nuortenkirja... Yliselkeys ja mutkien oikominen voivat hiertää, vaikka olisikin etsinyt kevyempää luettavaa.

Arra on mainio fantasiasatu oikeastaan ilman mitään alleviivatun nuortenkirjamaista, vaikka Arra on ollut vuonna 2009 Finlandia Junior -ehdokkaana. Päähenkilöt toki ovat nuoria, mutta tarina on ikiaikainen; nämä teemat ovat tuttuja tuhannesta sadusta. Arvottomasta tulee arvokas, suurista lahjoista maksetaan suuri hinta, paha saa palkkansa ja niin saa hyväkin. Mutta Turtschaninoff ei siloittele satuaan mitättömäksi. Arran tarinassa nähdään nälkää, koetaan kiusaamista ja saadaan arvostusta vain rahalla. Rankanpuoleinen saduksi siis.

Tunnelma ja tempo ovat hyviä, ja kieli on hienoa olematta kikkailevaa. Näin tämän mielessäni jotenkin Rudolf Koivun kuvittamana; teksti on tyyliteltyä mutta ei vaadi kohtuuttomia edes laiskalta lukijalta. Otan heti alkuun esimerkin.

Arra sulki silmänsä ja yritti muistaa puron laulun. Hän hyräili mielessään sävelmän alkutahteja. Ympäröivä ääni vaimeni hieman. Hän jatkoi edelleen puron laulun säkeitä ja koukeroita, ja vähin erin äänet, meteli ja eläinten mylvintä hälvenivät. Sen sijaan esiin työntyi toinen ääni, ääni, joka sekoittu puron lauluun. Meri! Hän kuuli meren laulun selkeänä ja kirkkaana. Sen sävel kantoi idästä. [--] (s. 70)

Laulu ja äänet ovat keskeisiä Arran tarinassa, sillä Arra on laulajatar; hän kuulee luonnon laulun. Lahjastaan hän on maksanut kalliin hinnan. Suuren sisarrusparven nuorimmainen on huomaamaton, äänetön, sanaton - näkymätön tyttö, vieras ja vaiti. Vasta neitoiässä hän löytää ensimmäisen kerran jonkun, joka kuulee ja näkee hänet, joka puhuttelee häntä. Mutta maa on jo sodan partaalla, eikä turvassa ole sen enempää köyhä kotiorja kuin valtakunnan prinssikään.

Hyvin rakennettu tarina, joka sekoittaa perinteisiin elementteihin moderneja teemoja.

Maria Turtschnaninoff (2010, alkuperäinen 2009). Arra. Tammi. Suomentanut Marja Kyrö. ISBN 978-951-31-5693-0.

Arvioita:
Päivi Taussi Kymen Sanomissa
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Valkoinen kirahvi Opuscolossa

Mifongin perintö

Vielä viimeinen ennakkokirja ennen Finnconia! Jos en ole tarpeeksi mainostanut, muistutus kaikille, että Tampereella on tulevana viikonloppuna tiedossa komea kavalkadi ilmaista hupia. Asiallisuuteen kallellaan olevat voivat mm.
- perehtyä sydänkeskiajan pukeutumiseen Anna Ohinmaan johdolla,
- kuulla Risto Isomäen selostuksen syvyyksien uhista (megatsunamit? jäävuoripulssit?) tai
- osallistua Katariina Katlan puheenvuoroon Lihallisuus aikamme kuvastossa.

Leikkimielisempi väki ottakoon suunnan kohti kuuluisaa Bimbopaneelia tai osallistukoon työpajaan, jossa opastetaan miten voi, maailmanlopun yllättäessä, naamioitua zombiksi. Kaikille sopivaa ohjelmaa ovat tänä maailmanlopun vuonna esimerkiksi Definitiivinen maya-paneeli ja Apocalyptic religions -sessio. Koko ohjelma löytyy täältä! Tervetuloa, toivottaa narikkatäti Booksy.

Finnconin tähden, ainakin osittain, nappasin taannoin kirjastosta J. S. Meresmaan Mifongin perinnön. Meresmaa on mukana conin ohjelmassa ja kirja oli Morren maailmasta jo ennestään tuttu. Sen verran olen kirjailjankin blogia lukenut, että osallistuin toiveikkaasti kirja-arvontaan. Onnetar ei suosinut, mutta ei se mitään, kirjastossa tämä oli kauniisti tarjolla nuorten fantasiaosastolla.

Aloitin Mifongin perinnön jo kertaalleen, mutta ensimmäinen yritys tyssäsi alun kaksisivuiseen infodumppiin. Ei se pituus... mutta se sävy. Vanhan scifistin hampaita alkaa vihloa kun planeettojen muotoutumiseen sotketaan elementtisiä taruolentoja. Tykkään siitä, että mantereet muodostuvat luonnollista tietä. Läimin kannet kiinni saman tien ja päätin miettiä vielä.

Kun treffasin Morren Kuopiossa, hän vakuutti, että kyllä se siitä lähtee - ja lähtihän se, kun kokeilin uudestaan. Mitähän sanoisin? Perintöä on markkinoitu muistaakseni aikuisten fantasiana. Ei se minusta ihan sitä ole, jos vertaan vaikka Abercrombien tai George R. R. Martinin kirjoihin, mutta ehdottomasti aikuisempaa kuin moni muu kotimainen fantasiakirja. Lukijalta vaaditaan astetta paria enemmän kypsyyttä kuin vaikkapa viime vuonna ilmestyneen Tähystäjäneidon kohdalla. Meresmaa ei selostamalla selosta maailmansa piirteitä, vaikka niitä onkin selvästi mietitty; lukija saa vaivautua itsekin päättelemään. Henkilöt olivat vähän turhan yksioikoisia aikuisten kirjaan, mutta tapahtumien runsaus osapuilleen korvasi puutteen. Perinnöistä myös enimmäkseen uupui se nuortenkirjoille tyypillinen miltä-minusta-nyt-tuntuukaan -selittely. Eipä silti, kyllä ne tuntemukset aika ilmeisiä olivatkin.

Päähenkilöiksi nousevat Ardis, nuori prinsessa, joka naitetaan äitinsä ikäluokkaan kuuluvalle kuninkaalle, ja seikkailija Dante, joka veljensä toimeksiannosta metsästää kadonneita Keisarien kirjoja. Dante hengailee puuman kanssa ja kuuluu sukuun, joka polveutuu muinoin veriliiton maruaaniliskojen kanssa tehneestä kansasta. Maruaanien ja mifongien välillä on jokin yhteys, mutta uutena aikana molemmat ovat vaipuneet muistojen tavoittamattomiin. Dante veljineen etsii myyttisten mifongien perintöä ja niin etsii kilpaileva salaliittokin. Loppujen lopuksi se perintö on lähempänä kuin luulisikaan, ja niin on salaliittokin.

Tarina etenee melkoista haipakkaa, maasta toiseen, linnasta piilopirttiin, merirosvolaivasta laavaluolaan... heikompaa huimaisi, mutta oikeastaan tykkään tällaisesta reippaasta pyörityksestä. Tässä tiivis touhu toimi hyvin. Juonta tosin pitää kasassa pari kolme hämmästyttävää yhteensattumaa ja hovien sisäinen elämä tuntuu, krhöm, hiukan epäuskottavalta. Ainakin yksi kuolemantapaus ja yksi henkilöhahmo tulevat lukijalle täysin puskista, etten suorastaan sanoisi seinän läpi ja kirvestä heilutellen...

Mutta Meresmaalla näyttää olevan tarinan kertomisen lahja. Ei näitä edes huomaa ennen kuin lopussa asiaa miettiessään. Lukiessaan vaan lukee, jotta saisi selville mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kielellisesti Mifongin perintö ei häikäissyt muttei (minua) pahemmin ahdistanutkaan. Kliseisiä ilmaisuja on, ja jotenkin tulee mieleen, että kirjoittaja on käännöskirjallisuutta lukenut, mutta en ole tuollaiselle kovinkaan herkkä eikä se ärsyttänyt. Tässä kirjassa ei ole mitään leimallisen suomalaista, se on yleismaailmallista eeppistä fantasiaa.

Pahemmin ehkä vaivasivat joidenkin kohtausten psykologiset takut. Esimerkiksi Ardisin ja Danten ensimmäinen keskustelu sai karvat kiharalle epäjohdonmukaisuuksillaan. Mutta otetaanpa näytepala yhdestä myöhemmästä keskustelusta, todisteeksi siitä, ettei tämä ihan mölöilyä ole.

[--] Hän ravisti Danten käden olaltaan ja onnistui näyttämään loukkaantuneelta. "Minä olen asunut siinä linnassa - anteeksi vaan - jo kuusitoista vuotta. Enköhän ole oppinut jokaisen salaoven ja piilopaikan mitä sinne kuunaan on rakennettu. Ja jos te kaksi kuvittelitte, että se paksuniskainen punakkakasvoinen mörökölli kykenee vahtimaan edes pikkusormeaan, erehdyitte. Minun tarvitsi sanoa vain taikasana, ja olin vapaa poistumaan hänen silmistään." 

Danten leukaperät jauhoivat. "Taikasana?" 

Ardis muodosti sanan huulillaan äänettömästi, ei halunnut enempää huomiota ohikulkijoilta. 

Dante seurasi hänen suunsa liikkeitä ja ravisti päätään. "K-u-u-?" (s. 70) 

Kyllä Mifongin perintö viihteestä käy, olettaen että lukija kykenee reippaasti leikkimään mukana. Liian jäykkäniskaisella otteella ei kannata tarttua, niin kuin ei toki fantasiaan yleensäkään.

Mitä minuun tulee, on ilmeisesti pakko lukea toinenkin osa; Perintö loppuu kutkuttavaan tilanteeseen. Ardis, joka on tarinan mittaan kummasti kypsynyt, on haasteiden edessä.

Ei niin romanttinen kuin kannesta luulisi - eikä läheskään niin nössö!

J. S. Meresmaa (2012). Mifongin perintö. Karisto. ISBN 978-951-23-5446-7.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Maria Loikkanen Keskisuomalaisessa
Morre maailmassaan
Kirsi Kirjanurkassaan

EDIT 20.7: korjattu hämäävä lause juonikuvauksessa.

Syysmaa: Welman tytöistä Varjoihin

Päällimmäisenä kaunein kansi.

Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan ensimmäinen osa, Welman tytöt, on ollut lukulistalla jo tovin. Syysmaa on nuorten fantasiaa, joka sijoittuu vahvasti patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Pieni joukko toisinajattelevia naisia (ja miehiä) yrittää muuttaa vallitsevaa tilannetta ja elää toisin. Yhteiskuntajärjestys on myös vahvasti uskonnollinen, tosin kiinnostavasti fantastisella tavalla. Miesten ylivalta on silti Syysmaan vallitseva piirre.

Aikomukseni oli lukea koko sarja, jos avausosa sattuisi yhtään kolahtamaan. Kolahtihan se, ihan riittävästi kotitarpeiksi, joten hain lisää osia kirjastosta. Ensimmäinen osa, Welman tytöt, oli ehkä kömpelöin viidestä tähän asti ilmestyneestä osasta; Viinikauppiaasta pidin eniten. Yölaakso oli yllättävin. Viides osa, Varjoja, taas oli jännästi kaksijakoinen: sen kahdesta tarinalinjasta toinen tuntui vähän ontolta, mutta toinen todella kiehtoi ja jäi parhaiten mieleeni koko sarjasta. Sarja tummenee edetessään. Varjojen viimeiset luvut saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, varsinkin heti Al-Husseinin kirjan jälkeen... Grh!

Joudun vähän miettimään mitä Syysmaasta sanoisin, sillä sarjoista on vaikea kirjoittaa järkevästi. Myöhempien osien kuvaaminen spoilaa niin helposti ensimmäiset osat. Onneksi apu on lähellä: Kirjanurkan Kirsi, jolta sain lopullisen kimmokkeen ottaa sarjan luettavaksi, on tehnyt niin hyvän selostuksen kirjojen perussisällöstä että linkitänkin siihen (kiitos Kirsi!) ja tyydyn tässä rupattelemaan omasta lukukokemuksestani.

Viihdyin Holopaisen fantasian parissa hyvin. Takakannen kuvaus "varttuneille nuorille" sopii näemmä myös tällaisiin vähän lapsellisiksi jääneisiin aikuisiin. Toki teksti on tyylillisesti naiivia verrattuna vaikkapa Schlinkin Viikonloppuun, jota olen paennut Syysmaahan toistuvasti viime viikkoina. Mutta kirjan kanssa voi viihtyä tai olla viihtymättä tuhannesta eri syystä. Jos aikuisten kirjassa selostettaisiin tällaisella perusteellisuudella ja suoruudella mitä kukakin milloinkin tuntee tai ajattelee, ärsyyntyisin kuoliaaksi. Mutta kun hyväksyy, että sarja on vähän nuoremmille tarkoitettu, ja antaa itselleen luvan nauttia, Syysmaahan kelpaa täysi-ikäisenkin upota.

Henkilöistä ei nimittäin ole tehty liian yksinkertaisia. Tai oikeammin, henkilökuvaus antaa hahmoista yksinkertaisen ja vähän kaavamaisen käsityksen, mutta heidän muuttumisessaan ja kehittymisessään on mielekkyyttä. Vaikka yksittäiset ihmiset tuntuvat poikkileikkauksena simppeleiltä tyypeiltä minä tahansa tiettynä hetkenä, tarinan mittaan tapahtuu paljon myös sisäisesti, ei vain ulkoisesti.

Ja paljon tosiaan tapahtuu. Tarina liikkuu koko ajan, tyhjäkäyntiä on suhteellisen vähän ja sain yllättyäkin muutaman kerran. Erityisen toimivaa minusta oli Holopaisen luoman maailman ja juonen yhteispeli. Maailmaa ei selosteta kauhean pitkittyneesti. Ensimmäisen kirjan parin rasittavanpuoleisen infodumppauksen jälkeen suoranainen selittäminen on minimissään, mikä minusta on hyvä. Lukijalle jää tilaa miettiä itse.  Juoni on riittävän mutkikas pitääkseen otteessaan, olkoonkin että paljon lukenut ihminen väkisinkin arvaa yhtä ja toista jo etukäteen. Mutta Syysmaasta paljastuu välillä sen verran uutta, että mielenkiinto säilyy.

Syysmaa-kirjat pohtivat valtaa, sukupuolten välisiä eroja, vanhemmuutta ja rakkautta. Onneksi nimenomaan pohtivat eivätkä saarnaa. Kuvittelisin, että Syysmaa voi herättää nuoren tytön miettimään tasa-arvon kysymyksiä ja vallankäyttöä omassakin ympäristössä, mutta mistään poliittisesta tuputtamisesta ei ole kyse. Neiti A kuulema piti näistä kirjoista kun luki ne muutama vuosi sitten, ja ymmärrän kyllä miksi.

Syysmaa kattaa montakin erilaista teemaa, joista voisi kirjoittaa... ja keskeisin varmasti on sukupuolten välinen tasa-arvo... mutta jos raapustaisin tähän kaiken näistä kirjoista mieleeni juolahtavan, hämähäkit ehtisivät kutoa teihin verkkoja ennen kuin saisitte juttuni luettua. Sitä paitsi pitkällinen filosofinen pohdiskelu antaisi takuuvarmasti väärän käsityksen Syysmaasta; en halua karkoittaa potentiaalisia lukijoita paasaamalla. Poimin siis tähän vain kaksi asiaa, etten itse täysin unohtaisi mitä jäin miettimään.

Ensinnäkin uskonnollisuuden sävy. Uskonto on Syysmaassa vahvasti sidoksissa yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään, mutta uskon kokemus tuntuu välineelliseltä, lähes maalliselta, varsinkin neljän vallassa olevan uskonhaaraan puunpalvojille. Ne ovat jotenkin enemmän poliittisia puolueita tai yhteiskuntalohkoja kuin varsinaisesti uskonnollisia liikkeitä. Institutionalisoitumisen aiheuttamaa kalkkeutumista? Villit ja piileksivät uskonhaarat taas ovat selvemmin hengellisiä(kin) luonteeltaan, mutta toisaalta esimerkiksi Villipihlahjan palvojilla on hyvin konkreettinen, käytännöllinen suhde jumaluuksiinsa. Palvotut puut todellakin antavat apua, lahjoja ja näkyjä. Tämä panikin minut miettimään, onko uskonto enää uskonto, jos siitä on kouriintuntuvia todisteita? Ja voiko ei-hierarkkinen uskonhaara mitenkään vallata elintilaa hierarkkiselta, kun ottaa huomioon ihmisen luontaisen laumasieluisuuden? Kaipaammeko aina paimenta?

Tuossa uskonnon ja yhteiskunnan yhdistelmässä on jotain, en oikein tiedä mitä... mutta kombinaatio on vallankäytön pohtimiselle hedelmällinen. Vaikkei asiaan sen ihmeemmin syventyisikään, kysymykset voivat jäädä alitajuntaan. Jos olisin tiennyt näistä kirjoista aikaisemmin, olisin luettanut ne Neideillä. Onneksi ovat löytäneet ne omin päin.

Toinen juttu: omistamisen ja rakkauden suhde. Viinikauppiaassa Yvana-tyttöseen kohdistuu kiihkeää omistushalua. Se sai miettimään, että vaikka Syysmaassa ensimmäisenä kiinnittyy huomio tavismiesten vahvasti omistavaan suhteeseen naisiinsa, eivät naisetkaan ole immuuneja halulle omistaa rakkautensa kohteen. Holopainen on mielestäni poiminut tässä kiinnostavan teemaan esille. Sen mitä rakastaa haluaa myös omistaa, ja kääntäen, sitä mitä omistaa alkaa myös rakastaa jollain kieroutuneella tavalla. Omistettu esinekin saa lisäarvoa siitä, että se on oma. Rakkauden objekti lakkaa olemasta itsenäinen ajatteleva olento; rakkaus tuntuu antavan oikeuden muokata ja kontrolloida. Etenkin äitien kohdalla tämä on vaikea dilemma! Loppujen lopuksi vanhempien kuuluukin muokata ja kontrolloida - tai sosiaalisesta elämästä ei tule mitään. Pitäisi vain tietää milloin pidätellä ja milloin päästää.

Lisään vielä lopuksi, ettei kirjasarja todellakaan ole niin kuivakka kuin jutustani voisi kuvitella. En pysähdellyt lukiessani pohtimaan syntyjä syviä vaan kääntelin sivuja nähdäkseni mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta selvästikin Syysmaan asetelmissa on jotain kiehtovaa, sillä jälkikäteen palailin sen teemoihin mielessäni ja Neidin kanssa keskustellessa. (Neiti A on nyt kesälomalla kotona. Oikein kehrään ilosta, kun on taas naispuolista rupatteluseuraa...)

Onneksi olen ajoittanut Syysmaa-lukemiseni hyvin; sarjan viimeinen osa on ilmestymässä heinäkuussa. Ilman muuta sekin pitää lukea.

Suosittelen ilolla näitä helppolukuisia kirjoja muillekin, lähinnä kuitenkin ehkä tyttöihmisille ikävälillä 13-17, tai kaltaisilleni vanhemmille varttuneille nuorille, joille nuortenkirjat toimivat välipaloina haastavampien opusten lomassa. Parhaimmillaan Syysmaa on ehkä silloin, kun nuori nainen on juuri alkanut miettiä mitä tarkoittaa naisena oleminen ja mitä sen tahtoo tarkoittavan omalla kohdallaan.

- Etkö ole koskaan halunnut käydä tavernassa juomassa kolpakollista ja kuuntelemassa soittajia? Etkö koskaan pyytänyt päästä isän mukaan, kun hän kävi suuriruhtinaan hovissa? Riittääkö sinulle tosiaan pelkkä raataminen täällä talossa, kun ainoa huvisi on se, että tänne tulee vieras lapsilauma tekemään vielä lisää siivottavaa? 

Marna, perinteitä vaalivan isän ja vielä tiukemman äidin kasvatti, katsoi Adairaa kuin tämä olisi alkanut lausua pahoja loitsuja. Adairasta puolestaan tuntui kuin hänet olisi viskattu väkivalloin aikuisten maailmaan, ja hänen täytyi saada mahdollisimman paljon tietoa jotta selviytyisi siellä. Hänen silmänsä olivat auenneet, eikä hän enää kyennyt sulkemaan niitä. (s. 29)

Syysmaan luettuaan muistaa, mitä meillä täällä ja tänään on. Mitä kaikilla naisilla ei ole. Silmät auki vain!

Ihan herkimmille runosieluille Syysmaa ei kenties sovi; ihmisiä kuolee, syyttömiäkin, eikä elämä todellakaan ole reilua. Varsin realistista fantasiaa siis.

Anu Holopainen. Karisto.

(2003). Welman tytöt. ISBN 951-23-4462-9.

(2004). Sisarpuut. ISBN 951-23-4578-1.

(2005). Viinikauppias. ISBN 951-23-4705-9.

(2009). Yölaakso. ISBN 951-23-5106-0.

(2011). Varjoja. ISBN 951-23-5447-4.

Arvioita en malta nyt googlettaa, sillä hyvä kirja odottaa... mutta linkitän Risingshadow'n Syysmaa-sivulle, josta pääsee näppärästi kutakin kirjaa käsitteleviin juttuihin käsiksi.

Hautausmaan poika

Kuva: Otava

Myönnetään, olin vastahankainen tämän kirjan kanssa. Neil Gaimanin ylistetty Coraline ei minua aikanaan erityisemmin innostanut ja Hautausmaan pojan olin jo kertaalleen päättänyt olla lukematta. Syy oli vähän sama kuin Neiti A:lla, joka pari vuotta sitten hylkäsi kirjan kuvituksen ja suuren fontin tähden. Poika näyttää lastenkirjalta ja näin ollen teinin (tai täti-ihmisen) arvokkuudelle sopimattomalta. Sivukirjasto ja Taikakirjaimet puolsivat tätä kuitenkin vankasti 101 spefin helmen listalle, joten lukulistalle se sittenkin sujahti.

Hyvä näin! Myönnän olleeni väärässä. Hautausmaan poika on niitä kirjoja, joita voi lukea melkein minkä ikäinen vain. Saduista ja fantasiasta ja nuorista täytyy toki pitää, mutta mitenkään erityisen lapsellinen Poika ei ole, vaikka päähenkilö onkin lapsi ja myöhemmin nuori. En silti ihmettele, että kuvitus vähän vieraannuttaa pikkuisen vanhempaa lukijaa.

Hautausmaan poika kertoo kirjaimellisesti hautausmaalla kasvavasta pojasta. Hän päätyy vauvana aaveiden hoivaan menetettyään oudolle murhaajalle perheensä. Eikku, Ei-kukaan, joutuu pysyttelemään hautausmaan aitojen sisäpuolella, sillä elävien maailmassa häntä vaanii vuosia myöhemminkin ikiaikainen liitto, jolle hän on uhka. Eikun kasvua ja seikkailuja on mukava seurata. Hän on suloinen muttei mikään ällöttävä hellantelttu. Hautuumaan väki on monipuolista sakkia eri aikakausilta, hämmästyttävän miellyttävää vain. Ehkä kuolema pukee joitakin ihmisiä?

Tarina on yhtä aikaa yksinkertainen ja tenhoava. Ehkä pidin osittain siksi, että minun oli helppo nähdä tapahtumapaikka mielessäni. Kirjan hautausmaa on kovin erilainen kuin suomalaiset kalmistot, mutta vierailimme taannoin Lontoossa eräällä hautausmaalla, jonka kaltaiseksi kuvittelin alusta lähtien myös Eikun kodin. Ja kas kummaa, lopun kiitoksissa Gaiman mainitseekin samaisen paikan, muratinpeittämän ihmeen, joka tunnetaan nimellä Highgate Cemetery West.

Hautausmaan poika on hyväntuulinen kirja ja yllättävän osuva kasvutarina. Halutessaan siinä voi nähdä myös metaforisen ulottuvuuden; kasvaminen on ympäristön asettamien rajojen yli astumista. Ennemmin tai myöhemmin itse kukin joutuu lähtemään suojatulta alueelta... Harvalla vain on niin hyviä eväitä siihen kuin nuorella Eikuilla. Minulle jäi hyvä mieli, vaikkei tämä mikään pehmosatu ollutkaan; jotkin kohtaukset olivat aika riipiviä.

Gaimainin tyyli on melko yksinkertaista, mistään kikkailusta ei voi puhua. Teksti on niukanlaista ja sen hienoudet ovat enemmän rivien välissä, siinä mitä välillä jätetään sanomatta. Samalla kieli on ilmeikästä ja sanavalinnoista päätellen suomentaja on onnistunut hienosti. Otanpa vaihteeksi vähän pidemmän pätkän näytteeksi, kohtauksesta jossa Eikku on vasta tullut hautuumaalle:

[--] "Teidän velvollisuutenne, rouva, koskee hautuumaata ja tätä maallisen tomumajansa jättäneiden henkien, rauhattomain sieluin ja sekä vastaavanlaisten inehmojen yhteisöä, ja siten velvollisuutenne on palauttaa tuo olento mahdollisimman pian sen luonnolliseen elinympäristöön - joka ei ole täällä." 

"Hänen mammansa antoi pojan minulle", rouva Owens sanoi, ikään kuin sen enempää ei olisi tarvinnut sanoakaan. 

"Rouva hyvä..." 

"Minä en ole teidän rouvahyvänne", rouva Owens sanoi ja nousi seisomaan. "Jos totta puhutaan, en käsitä, miksi ylipäätään olen täällä puhumassa teille löyhäjärkisille vanhoille pölkkypäille, sillä tämä pikkumies herää pian nälkäisenä kuin susi - ja mistä minä hänelle ruokaa täältä hautuumaalta löydän, kysynpä vain?" 

"Siitähän", Gaius Pompeius lausui jäykästi, "tässä juuri kiikastaakin. Millä sinä ruokit häntä? Miten sinä muka voit huolehtia hänestä?" (s. 26-27)

En kerro. Arvoituksen ratkaistaksenne joudutte lukemaan kirjan.

Neil Gaiman (2009). Hautausmaan poika. Otava. Suomentanut Inka Parpola, kuvittanut Dave McKean. ISBN 978-951-1-23720-4.

Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Raija Taikakirjaimissa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Mikko Kirjavinkeissä

Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival

Vakavamman ohella tulin tässä lukeneeksi myös Näkijän tarun osat 2 ja 3 eli Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival. Vähän pelokkaana tosin näitä luin, sillä Neiti B löi Salamurhaajan oppipojan jälkeen pöytään ultimaatumin: jos kehtaan tykätä tästä trilogiasta, hän häpeää geeniperimäänsä, kirjamakuni menettää täydellisesti uskottavuutensa, eikä hän enää ikinä usko yhtään suositustani.

Selvä peli, Neiti B. En sitten suosittele. Ja palauta heti se Dance with Dragons!

Kaiken uhalla nimittäin enimmäkseen pidin molemmista jatko-osistakin. Tosin... FitzUljas on rasittava kertoja. Eräässäkin kohdassa hän ehti mainita kuusi (6) kertaa kahdessa (2) kappaleessa ajatuksen, että Valta kätyreineen kohta tappaa hänet. Jos olisin päässyt kaveriin käsiksi juuri silloin, ei olisi tarvinnut odottaa Vallan kätyreitä. Kaameaa itsesäälissä kiehnäämistä. Muutenkin Fitzin touhu on välillä sellaista sähläämistä, että lukija alkaa pitää osaa hänen onnettomuuksistaan itseaiheutettuina.

Kertojasta huolimatta Näkijän taru kannatti lukea. Sisällöstä en taida kertoa, etten pahasti spoilasi sarjaa sen lukemista suunnittelevilta, mutta sen voin sanoa, että tässä trilogiassa jänne on aika kohdillaan ja kolmannessa kirjassa päästään jonkinlaiseen ratkaisuun, vaikka langanpäitä jää mukavasti auki myöhempiä kirjoja varten. Hobbin maailmassa on paljon kiinnostavia elementtejä. Jopa Fitziin jollain tavoin kiintyy, vaikka hän onkin vinkulelu. Äidinvaistot heräävät? Useat sivuhahmot ovat eläväisiä ja uskottaviakin, ja jotkut suorastaan kiehtovia. Salamurhaajankärppä (!?) jää mieleeni kolmososasta!

Fitzin voi-minua-raasua –angstailun ohella ainoa suurempi harmini kirjoissa oli Yönsilmän ihmismäisyys. Hobb kyllä kuvaa suden ajattelua visuaaliseksi ja erilaiseksi kuin ihmisen, mutta kuitenkin susi kirjassa ”puhuu” repliikein ja käyttää niissä varsin abstrakteja termejä. Se ärsytti. Olen nimittäin kerran tai kuusikymmentä miettinyt ajattelun ja ilmaisun tasoja, eikä käsitteellistäminen minusta voi ottaa tuollaisia kvanttihyppyjä. Jos susi ajattelee kuvin ja tuntemuksin, eikä siis verbaalisesti, ei sen pitäisi voida välittää esimerkiksi tällaisia ajatuksia:

Vähän puolenpäivän jälkeen Yönsilmä liittyi seuraamme. 

"Kiltti hauva!" murjaisin sille ääneen. 

Tuo kalpenee sen rinnalla, miksi Pannu sinua nimittelee. Se huomautti omahyväisesti, Säälin vielä teitä kaikkia, kun se vanha narttu saa lauman kiinni. Sillä on keppi mukanaan. 

Seuraako Pannu meitä? Osaa jäljittää aika hyvin, vaikka onkin ihminen. (Salamurhaajan taival, s. 582) 

Kysyn vain: miten sanoisit kuvilla ja tuntemuksilla "nimittelee"? Noh, tämä on varmaan yli-ikäisyyttä ja ylianalysointia. Hobbille pisteet siitä, että hän on kuitenkin yrittänyt ottaa ongelman huomioon ja korostaa suden poikkeuksellista inhimillisyyttä, joka johtuu tietenkin Vaisto-yhteydestä Fitziin.

Kaikkiaan nämä olivat sopivaa uppoutumisluettavaa. Hyvää seikkailua, hyvää suuren mittakaavan viihdettä genren ystäville. Taival vähän junnaa välillä - jokusen kiemuran Fitzin matkalta olisi voinut jättää väliinkin - mutta yleisfiilis on ihan positiivinen. Tarinalla on imua. Ehkä vielä enemmän tästä saisi irti vähän nuorempi ja vähän vähemmän kyyninen lukija, mutta ei tästä mitään inhoreaktioita todellakaan tullut. Loppuratkaisussa oli jopa loistokkuutta!

Näkijän tarun parissa viihtyi oikein hyvin kolmen kirjan verran. Silti ei tullut erityisiä paineita jatkaa Hobbin kanssa, mutta syy ei oikeastaan ole Hobbin: on vain käsillä liian monta osaa Le Guinin Hainilais-sarjaa. Ja Tähystäjäneito. Ja Näkijän tytär... Fantasian aikuisemmalla puolella odottaisivat Perdido Street Station ja Tigana. Heh, vaikka kuinka lukee, aina riittäisi lisää luettavaa.

Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1996). Kuninkaan salamurhaaja. Näkijän taru 2. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19709-6.
Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1997). Salamurhaajan taival. Näkijän taru 3. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19711-8.

Arvioita:
Jossu on kirjoittanut näistä täällä ja täällä.
Risingshadow-foorumin juttuja täällä ja täällä.

Salamurhaajan oppipoika

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan

Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:

"Seiso suorassa!" 

Jäykistyin paikalleni. 

"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?" 

"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)

Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

Kohtalon miekka - Noituri (2)

Kuva: WSOY

Tykästyin jo Viimeisen toivomuksen kohdalla Sapkowskin pikkuisen vinoon huumoriin ja intertekstuaalisuuteen. Onneksi lainasin molemmat kerralla, joten Kohtalon miekkakin oli heti käsillä. Hajamielinen ja sotkuinen kun olen, hautasin Miekan vahingossa lehden alle ja unohdin sen matkaillessani Westerosissa... mutta siivouksessa se löytyi ja ehdin lukea tämänkin osan ajoissa ehdottaakseni sitä Blogistanian Globalia-kisassa vuoden käännöskirjaksi.

Palkintosijoille Miekka ei yltänyt, mutta siihen on varmasti syynä vain monen kirjanystävän lohikäärmeallergia. Ymmärrän taudinkuvan hyvin, sillä olen itsekin vasta viime vuosina parantanut vaivasta. Jälkivaikutuksena edellytän yhä lohikäärmeiltä ja niitä kukistavilta sankareilta vähän jotain normimiekkailua iskevempää.

Onneksi Kohtalon miekka on aito teräase, hiottu ja pureva. Kannesta ei heti uskoisi, mutta kyllä tämä ihan oikeasti on aikuisten ihmisten fantasiaa. Kuten Toivomuskin, Miekka koostuu erillisistä kertomuksista. Tarinat ovat päällisin puolin aika normisettiä, vaeltava noituri (ritari) kohtaa erilaisia vaikeuksia ja haasteita. Sapkowski käsittelee noiturinsa Geraltin vaiheiden kautta yksinäisyyttä, ystävyyttä, valintoja. Ja erilaisuutta ja samanlaisuutta.

Eräänlaisiksi kantaviksi teemoiksi nousevat rakastamisen kyky (onko sitä ja kenellä?) ja kohtalo (voiko elämä muuttua?). Rivien välistä voi halutessaan hamuta tarttumapintaa myös tosielämään. Fantasiamaailman ympäristöongelmat, kaupungistuminen, korruptio ja monikulttuuriset suhteet kuulostavat oikeastaan aika tutuilta.

Otetaankin lukunäytteeksi kohta, jossa Geralt heittää keikkaa tulkkina ihmisruhtinaan ja merenneidon riidellessä:

"Senkin häpeämätön hutsukka!" hän karjui. "Oikea kylmä makrilli! Hankkikoon itselleen turskan!" 

"Mitä hän sanoi?" Sh'eenaz kysyi uteliaasti uiden samalla laivan viereen. 

"Että hän ei halua pyrstöä!" 

"Sano hänelle... Sano hänelle että toivon hänen kuivuvan karrelle!" 

"Mitä hän sanoi?" 

"Hän sanoi toivovansa että hukkuisit", noituri tulkkasi. (s. 202)

Kohtalon miekka jatkaa ansiokkaasti Viimeisen Toivomuksen linjoilla. Mahtavaa kamaa. Hyvin toteutettua ja värikästä, riittävän kepeää ollakseen viihdyttävää, tarpeeksi syvää ollakseen kiinnostavaa. Kärkkäisen ilmeikästä suomennosta on minusta ilo lukea. Sapkowskin ovelat pienet yksityiskohdat tulevat hyvin läpi. Odotan jo innolla kolmatta osaa, jonka pitäisi Risingshadow'n mukaan olla tulossa kesällä.

Andrzej Sapkowski (2011). Kohtalon miekka. The Witcher. Noituri 2. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36570-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Morre Morren maailmassa
Maisie Kadonneet kirjanmerkit -blogissa

Avioliitot vyöhykkeiden välillä

Luin viime elokuussa Doris Lessingin Shikastan, joka oli lisätty 101 spefin helmen listalle puhtaasti maineen perusteella. Sen jälkeen päätin, että Argossa-sarjaa on luettava lisää. Shikasta oli hämmentävä ja rikas lukukokemus ja sai pään vähän pyörälleen, ja vaikka anuh vakuutti, ettei Avioliitot vyöhykkeiden välillä ole yhtä haastava, olen sitä kuitenkin vähän lykkäillyt.

Mutta jokin raja kai lainojen uusimisellakin; kirjastopinoni on taas alkanut kasvaa sellaista tahtia, että pohjimmaisiin on käytävä käsiksi. Joten otin Avioliitot esille.

Avioliitot on erikoislaatuinen rakkauskertomus. Kaitsijat määräävät Kolmannen vyöhykkeen herkän kuningattaren, Al Ithin, naimaan Neljännen vyöhykkeen velvollisuuksiinsa vyöttäytyvän soturikuninkaan Ben Atan. Seuraa kulttuurien ja henkien yhteentörmäys, joka vääntää molempien puolisoiden sielut sijoiltaan. Hallitsijoiden vavistus järisyttää heidän valtakuntiaankin. Vauraan Kolmannen vyöhykkeen sopusointuinen seisova vesi alkaa pyörteillä ja patriarkaalisen Neljännen vyöhykkeen sotilaallinen marssi seota tahdista.

Kaikkein viimeiseksi Ben Ata oli huutanut sotajoukkojensa päällikölle: - Käy hakemassa se... ja tuo hänet tänne. Minä olen mennyttä miestä jollen... Sillä samaan aikaan kun Al Ith oli itkenyt ja kapinoinut asunnossaan, Ben Ata oli kierrellyt kiroillen ja raivoten armeijansa leirejä. Ei ollut ainoatakaan sotilasta joka ei ollut kuullut, mitä hänen kuninkaansa ajatteli tästä avioliitosta johon hänet oli pakotettu, ja leireissä oltiin osanottavaisia, juotiin, naurettiin ja esitettiin rivoja maljoja joita toisteltiin pitkin Neljättä vyöhykettä. 

Myös tämä kohtaus on tarinankertojiemme ja taiteilijoittemme suosikkeja. Al Ith väsyneellä hevosellaan raakojen nauravien miesten piirittämänä. [--] (s. 15)

Tämä kirja oli Shikastaan verrattuna helppoa ja miellyttävää luettavaa, soljuva tarina jonka jälkeen on virkistynyt olo. Ei sillä, että tämä mikään miellyttävä romanssi olisi, mutta Lessing on osannut rakentaa kertomuksen niin, että repivätkin palaset tuntuvat väistämättömiltä ja tarpeellisilta osilta kuviota. Henkilöihin ei varsinaisesti eläydy - niin selvästi tämä on vertauskuvallista kerrontaa, ikään kuin opettavaista satua - mutta silti heidän edesottamuksiaan seuraa myötätunnolla. Lempeää muttei hempeää.

Opettavaisen sadun tuntuma syntyy tietysti siitä, että tarinaa kertovat Kolmannen vyöhykkeen arvostaan ja arvoistaan tietoiset kronikoitsijat. Kun kronikoitsijat mielessään jälkikäteen purkaa yhtälöstä, paljastuu Avioliittojen opetuksen tulkinnallisuus ja kuva kirjasta muuttuu uudestaan. Jos tarinan viesti pitäisi yhteen lauseeseen tiivistää, se on kai viimeisiltä sivuilta löytyvä tyytyväisyys ei ole korkein hyvä.

Mutta mikä on? Ehkä pyrkimys parempaan? Siihen vihjaa ainakin Vyöhykkeiden hierarkkisuus. Toisaalta, jos tätä lukisi poliittis-kulttuurisena vertauskuvana, ehkä Lessing sanookin, että vieraat kulttuurit voivat rikastuttaa toisiaan ja elää rinnakkain vain kanssakäymisen ja sekoittumisen kautta, vaikka keskinäinen ymmärtämättömyys vuorovaikutusta hiertääkin. Eritys ei palvele minkään osapuolen tarpeita pitkällä aikavälillä, sillä ymmärrystä ei synny ilman kanssakäymistä.

Olen jostain jäänyt sellaiseen käsitykseen, että Avioliittoja pidetään feministisenä kirjana. Ehkä se on, mutta täytyy sanoa, etten erityisesti kokenut tätä sellaisena. On toki huomionarvoista, että Neljännellä vyöhykkeellä nimenomaan naiset ovat korkeampien pyrkimysten vartijoita ja ylläpitäjiä... mutta kaikkiaan tämä tuntui ainakin minusta enemmän yleisinhimilliseltä kuin korostuneen feministiseltä tekstiltä. Mutta näinhän se menee, kertomus kuten kauneuskin on katsojasta kiinni.

Avioliitot jätti kaikin puolin hyvän maun suuhun. En usko, että unohdan tätä kirjaa ihan pian; se jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Nyt kun asiaa ajattelen, kaikki tähän mennessä lukemani Lessingit ovat aika mieleenpainuvia. Kovaa lääkettä siis! Kannattaakin varmaan vähän säännöstellä näitä eikä ahmia. Mutta ehdottomasti luen lisääkin. Sellaiselle, joka ei ole Lessingin scifi-tuotantoa lukenut, voisin melkeinpä suositella tästä aloittamista - siinä missä Shikastan rakenne haastaa ja vaatii, Avioliitot johdattelee pehmeämmällä polulla.

Doris Lessing (1983). Canopus Argossa: Arkisto. Avioliitot vyöhykkeiden välillä (Kolmannen vyöhykkeen kronikoitsijoiden kertomana). Otava. Suomentanut Eva Siikarla. ISBN 951-1-07289-7.

Arvioita:
Kirjavinkit
(Eikö muita suomeksi? Jos löydät, vinkkaa!)

Viimeinen toivomus (Noituri 1: The Witcher)

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen

Jaa-a... mistähän tämä on alkujaan tullut luettavien listalle? Muistilistan jäljet ainakin vievät Morren maailmaan, vaikka Kirjamielen Marjiksella ja Raijan Taikakirjaimissakin on tästä ollut juttua - laitetaanpa kiitokset kaikkiin suuntiin. Sapkowski on vähän joutunut odottelemaan, sillä myönnän tunteneeni blogikollegojen kehuista huolimatta lievää epäluuloa. The Witcher on näet pelinä kuuluisampi kuin kirjana.

Pelinä? Meikäläisen vakaa ja harkittu mielipide on, että peliteknologia saavutti huippunsa Tetriksessä ja Crash Bandicoot on melkein jo liikaa. Voiko pelinä suosittu kirja olla mistään kotoisin?

Mutta jokin synergistinen luonnonvoima heitti kirjaston palautettujen hyllyyn Noiturin kaksi ensimmäistä osaa kerralla, joten tietysti ne oli sitten pakko lainata, kun kolmaskin osa on kesällä ilmestymässä. Vasta kesällä! Se hyvä puoli odottelussa on, että ehdin mainostaa sarjaa muillekin näin ennakkoon, oli nimittäin vimpan päälle positiivinen lukukokemus. Epäilin ihan turhaan peliyhteyden takia; olisi pitänyt paremminkin muistaa, että Stanislaw Lem on Puolasta.

Viimeinen toivomus kertoo hirviöterminaattorien eli noiturien jaloon ja harvalukuiseen ammattikuntaan kuuluvasta Geraltista, joka kiertää maita ja mantuja tuhoten vaarallisia maagisia otuksia. Kuulostaa räiskintäpeliltä, mutta Sapkowski onkin kirjoittanut hienovireisen ja aikuisen tarinan ihmisyydestä ja sen rajoista, naamioista ja todellisista kasvoista, ammatti-identiteetistä ja etiikasta. Rakastin myös kirjan lähes brittiläisen salakavalaa huumoria; ilmeisten vitsien lisäksi tässä on runsaasti rivienvälistä kutkuttavaa. Hauskoja olivat myös muunnokset vanhoista saduista, joita noiturin seikkailuihin sisältyi. Olen aina pitänyt Lumikkia vähän epäilyttävänä...

Sankari Geralt on sopivasti sympaattinen, sillä terävä kieli tuo särmää vähän puhdasotsaiseen asenteeseen. Sivuhahmoissakin on arkkityyppisistä piirteistä huolimatta (onko kaikki muusikkojen aina pakko olla juoppoja?) mielenkiintoa. Suomennoskin on minun silmiini ihan kelpo kamaa. Sana "noituri" on minusta hyvä valinta, herätti heti mielenkiintoa.

[--] Hänen majesteettinsa kuninkaantytär, tuo kirottu kuninkaallinen äpärä, on neljä kyynärää pitkä ja muistuttaa oluttynnyriä; sillä on suu korvasta korvaan, täynnä veitsenteräviä hampaita, kirkkaanpunaiset silmät ja ruosteenvärinen tukankuontalo! Sen käpälät ovat täynnä kynsiä kuin villikissalla ja riippuvat maahan asti! Kas kun emme ole vielä alkaneet lähettää naapurivaltakuntiin hänen muotokuviaan! Prinsessa - rutto hänet vieköön - on jo neljäntoista, hänet pitää kohta naittaa jollekin prinssille!" (s. 23)

Muistelen jonkun jossain moitiskelleen Viimeisen toivomuksen rakennetta vähän hankalaksi. Kirja koostuu useammasta irrallisesta tarinasta, joiden välillä poiketaan perustarinaan. Oli hyvä, että olin kuullut ennakkoon kirjan novellimaisuudesta, sillä muuten olisin saattanut ärsyyntyä siitä lukiessani. Varoitettuna en vaivaantunut. Sisällysluettelo olisi kyllä ollut kiva lisä; sellainen orientoisi tähän rakenteeseen.

Vielä loppuun oma kotikutoinen mielleyhtymäni tästä kirjasta... Voisiko olla, että Sapkowski tässä käsittelee jotenkin sosialistisessa yhteiskunnassa asumisen kokemusta?  Kirjailija on syntynyt 1948, joten ainakaan ajallisesti ajatus ei ole mahdoton. Päähenkilö Geralt kohtaa usein noiturina sellaisia hirviöitä, jotka eivät oikeastaan ole pahoja ensinkään, ovatpahan vain kovasti hirviön näköisiä. Samaten hän kohtaa kauniita ja houkuttelevia olentoja, jotka ovatkin sisältä vähemmän miellyttäviä. Loitsun voimasta ihminen voi päätyä tekemään aivan muuta kuin itse haluaisi tehdä. Geralt joutuu miettimään jokaisesta kohtaamastaan henkilöstä, onko tämä sitä miltä näyttää. Moni asuu naamion takana, monella on salattu agenda. Silti useimmat ihmiset ovat inhimillisiä - ja hyvää yrittäessään voi saada pahaa aikaan. Jotenkin tämä pinnanalainen naamioleikki tuo mieleeni neuvostoajat itänaapurissa.

En väitä, että teema on todellinen - kukapa kirjailijoiden "todellisia" tarkoituksia voi tietää? - enkä oikeastaan välitäkään. Minusta tämä oli erinomaisen viihdyttävää luettavaa ihan tulkinnoista piittaamatta. Mutta kannattaa vilkaista myös muiden kommentteja, Jasca Monttu-blogissa ja Tessa Aamuvirkussa yksisarvisessa eivät olleet yhtä vaikuttuneita.

Olen iloinen, että fantasian puolelta on löytynyt niin paljon herkkuja, nyt olen viime vuoden mittaan saanut jalan tukevasti (raskaan riimuin koristellun tammi)oven rakoon!

Andrzej Sapkowski (2010, alkuperäinen 1993). Viimeinen toivomus. The Witcher - Noituri 1. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36569-4.

(Lisää) arvioita:
Baknabel-arkistossa
Eeva Pohjonen Risingshadow'ssa (osat 1 ja 2)
Kisun kirjablogissa

EDIT: Voi muistapalikka - vasta nyt jälkikäteen huomaan, että tämä oli myös 101 spefin helmen listallani! Bling, taas yksi osa perusoppimäärää kuitattu.

The Uncertain Places

Kuva/kansi: Tachyon/Ann Monn

Jos olisin tietokone, pyytäisin nyt käyttäjää hankkimaan uuden kovalevyn tai ainakin asentamaan lisämuistia. Olin ihan varma, että Lisa Goldsteinin The Uncertain Places on tullut lukulistalleni Raijan Taikakirjamista, mutta enpäs vain löydä sitä Raijan luettujen listasta ollenkaan. Eikä se ole Marjiksenkaan arkistoissa, eikä löytynyt Liinalta. Mistä ihmeestä olen tämän pongannut?

Kirjan polkua ensin ostoslistalleni ja sitten luettavaksi sopii vähän ihmetellä, sillä tämä ei ole luonnostaan ominta lukemistoani. The Uncertain Places ei ole perus-scifiä ensinkään. Se on eräänlaista modernia fantasiaa, mutta ei kuitenkaan urbaanifantasiaa tai maagista realismia tai uuskummaa. Kai. (Olen vähän hukassa näiden genren alagenrejen kanssa, joten helpommalla pääsen kun puhun vain spefistä.)

Tätä romaania voisi kuvailla moderniksi sovellukseksi sellaisista perinteisistä vanhan ajan saduista, joista englanniksi käytetään nimeä fairy tales, vaikkei niissä läheskään aina keijuja näy. Goldsteinilla on ollut Grimmin veljesten satuaarteisto mielessään. Places jopa viittaa suoraan herrojen Jacob ja Wilhelm kokoelmiin. Tämän kirjan satu on nimittäin tarkoituksella editoitu Grimmien kokoelmasta pois; satumaan asukit eivät halua totuuden tulevan yleiseen tietoon.

Tarinan on ydin on tuttu faustilainen sopimus: ihmiset tekevät diilin jonkin yliluonnollisen kanssa. Kirjassa kalifornialaisen Feierabendin perheen esi-isät ovat tehneet sopimuksensa jo sukupolvia sitten. Palkinnoksi suku on kukoistanut. Loputtomaan hyvään tuuriin ja rikkumattomaan menestykseen tottunut suku on tullut hemmotelluksi. Ravintolaankaan ei tarvitse varata pöytää, sillä tokihan heidän tullessaan sopiva tila on juuri vapautunut. Ja miten suuri etu onkaan ollut 1970-luvun Berkleyssä ehtymätön mäihä parkkipaikkojen löytämisessä!

Mutta tarinahan olisi tylsä jos se vain kertoisi taianomaisen mukavasta elämästä. Feierabendien helppo arki ei tule ilmaiseksi. Maksun kyseenalaistaa lopulta perheen tyttäreen Livvyyn rakastunut nuori mies. Vaikka perhe mieluummin antaisi asioiden olla tolallaan, Will Taylor (eikös muuten ole mainion suoraselkäinen sankarin nimi?) on päättänyt vapauttaa tyttöystävänsä lumotusta unesta. Mutta kuten kaikki satuja lukeneet tietävät, yliluonnollisten olentojen kanssa tehtyjä sopimuksia ei niin vain pureta. Will päätyy itsekin satujen maailmaan ennen kuin tilanne ratkeaa. Ja kun siitä maailmasta pääsee pois, ei ehkä pääse aivan kokonaan.

And every so often I would see people out of the corner of my eye, then turn and find that no one was there. I caught glimpses of the little furry men, for example, dressed in green tuxedos with green bow ties, and once I saw, or thought I saw, a woman with a lion's head. Another time I stared idly at an old bald man before I realized he had wings. I tried to look for more of these creatures but they seemed to hide themselves, to slip away as I focused on them. (s. 121)

Goldstein on alallaan arvostettu kirjoittaja. Vaikka tämä ei aiheen puolesta loppujen lopuksi ollut minun kirjani, Places on helppolukuinen ja hyvin etenevä kokonaisuus. Pidän myös arvossa Goldsteinin taidokasta ja luontevaa tapaa kutoa yliluonnollinen ja tavallinen yhteen; Places on täynnä ovelia pieniä yksityiskohtia, kauniita ja kuvaavia. Esimerkiksi kirjan nimen uncertain places viittaa kirjaimellisesti epävarmoihin paikkoihin, niihin joissa yksi muuttuu toiseksi. Meren ja rannan rajalla, kahden tien risteyksessä, vuoren ja niityn välissä - siellä ovat kulkutiet keijujen maahan. Ei ihme, että paholaisen kanssa tehdään treffit nimenomaan tienristeykseen.

Mutta nimessä voi lukea muutakin. Elämä itsessään on epävarma tila, koko maailma epävarma paikka. Nuori, itsevarma ja suoraselkäinen Will ilman muuta pitää Feierabendien sopimusta epäreiluna, mutta löytyy kirjasta myös ymmärrystä näillä nykypäivän fausteille. Minkä hinnan itse maksaisit taatusta hyvästä tuurista, varmasti helposta elämästä, tiedosta että sinä ja rakkaasi elätte pitkään ja terveinä?

Antaisitko pikkusormesi? Tai jonkun muun pikkusormen?

Suositellaan satujen, magian ja ihanteiden ystäväville.

Lisa Goldstein (2011). The Uncertain Places. Tachyon. ISBN 9781616960148.

Arvioita:
io9 - we come from the future

Maameren tarinat 1 - 4

Ursula Le Guin on fantasian itseoikeutettuja suurmestareita. Perinteinen scifisti kun olen, fantasiatietoudessani on norsunmentäviä aukkoja. Maameren tarinat on ilman muuta ollut yksi niistä.

Mutta kirjabloggaaminen on sivistävää touhua! Maameren tarinat on näet päätynyt sekä 101 naisten kirjan listalle että 101 spefin helmen listalle, joten tuplainnolla nyt tartuin kirjaan. Aikomus oli alun perin lukea vain ensimmäinen osa, mutta elämä puuttui peliin. Kun kyselin Maameren velhoa, avulias kirjastontäti totesi, että kirjasarjasta on ilmestynyt kaksiniteinen painos ja lainasi molemmat jykevät kirjat minulle. Silmiä räpytellen otin vastaan tämän yli 1500-sivuisen tarjouksen vastaan. Vähän kyllä epäilin tulisiko koko settiä luettua.

Ensimmäisen osan luettuani ei käynyt mielessäkään lopettaa. Käänsin saman tien sivua ja jatkoin seuraavaan.

Maameren tarinat sijoittuvat saarivaltioiden täplittämään merten valtakuntaan. Perusfantasian elementtejä löytyy: on magiaa ja sillä säännöt, on lohikäärmeitä ja niillä voimia, on nuoria hulluja etsimässä kohtaloaan ja vanhoja viisaita hyväksymässä omaansa. Ja tietysti on myös kunnollisia, ilkeitä pahiksia.

Sarjan ensimmäinen osa, Maameren velho, kertoo Varpushaukaksi kutsutun pojan kasvusta suureksi velhoksi. Vuohipaimeneksi aiottu Varpushaukka osoittaa lahjoja magian alalle, ylpistyykin, ja päätyy Roken velhokouluun. Kuohahteleva nuori mies kasvaa koettelemusten myötä vastuuseen ja oppii puhumaan lohikäärmeille.

Toinen osa, Atuanin holvihaudat, johdattaa lukijan pimeyden voimien palvelukseen. Pimeyden voimat eivät tietenkään vaikuta kovin pahoilta, sisältä päin katsottuna. Keskushenkilö on Arha, uhri, pimeän uudestisyntynyt papitar, joka lapsesta asti kasvatetaan tehtäväänsä. Hänen valtakuntaansa on maanalainen labyrintti, jonka sokkeloihin on kätketty kauan kateissa olleen rauhan talismaanin puolikas. Kun toisen puolikkaan löytänyt surusilmäinen velho tulee talismaania etsimään, joutuu nuori Arha vaikeiden valintojen eteen.

Sarjan kolmas osa, Kaukaisin ranta, on jännä kudelma toivoa ja synkkyyttä. Siinä Maamerta piinaa outo toivottomuuden epidemia, joka pyyhkäisee pois laulut ja magian voiman, nielee järjestyksen ja repii yhteisöjä koossa pitävät voimat. Arkkimaagi lähtee etsimään epidemian alkulähdettä kumppaninaan nuori prinssi Arren Enladin ruhtinaskunnasta. Pitkä ja monivaiheinen purjehdus on myös sielun sisimpien sopukoiden tutkimusmatka. Mitä löytää Arren epätoivon rannalta, tuskan vuorilta?

Neljännessä osassa mennään jo todella rankkaan tavaraan. Tehanu käsittelee vallan väärinkäyttöä, lasten pahoinpitelyä, äitiyden vaikeutta, elämän epäoikeudenmukaisuutta... ja osaa näistä hyvin kirjaimellisesti. Tapahtumissa on palattu Gontiin, Varpushaukan kotisaarelle. Maanviljelijän leski, kuolevan velho Ogionin ystävä, kasvattaa arpikasvoista Therru-tyttöä, jota paikalliset noidatkin pelkäävät. Tehanussa sukupuolten välinen tasa-arvo nousee yhdeksi keskeiseksi teemaksi, seksuaalisuuttakin käsitellään. Tässä osassa myös nähdään poikkeuksellisen ikäviä pahiksia. Heidän tekosissaan ei ole mitään runollista tai fantastista; melkeinpä tulevat iltapäivälehtien karmeimmat otsikot mieleen.

Kieli on minusta aika sujuvaa - ja aika huomaamatonta. Mieli askartelee Le Guinin suurissa maisemissa. Välillä pilkahtaa jokin kuva sanojen välistä terävänä, epätodellinen liha tai vedessä leijuvat veriruskeat pilvet. Lukunäytteen otan ensimmäisestä osasta. Tässä Varpushaukka saa kuulla kunniansa:

[--] Sinä sait synnyinlahjaksesi mahtavan kyvyn ja sinä käytit lahjaasi väärin, laadit loitsun, jota et pystynyt hallitsemaan, tietämättä kuinka loitsusi vaikuttaa valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan tasapinoon. Ja sinä ryhdyit tekoosi ylpeydestä ja vihasta. Onko sitten ihme että tuloksena oli turmio? Manasit vainajan hengen kuolleista, mutta sen mukana nousikin maan päälle yksi olettomista voimista. Se tuli kutsumatta paikasta jossa ei ole mitään nimiä. Paha, paha tahtoo työskennellä sinun kauttasi. Voima, jolla sinä kutsuit sitä, antaa sille voiman hallita sinua: te olette kahlitut toisiinne. Se on sinun ylimielisyytesi varjo, sinun tietämättömyytesi varjo, se on sinun heittämäsi varjo. Onko ihmisen varjolla nimeä? (s. 84)

Aika on ollut tällä viikolla tiukalla, joten olen laittanut syrjään sen enemmän keskittymistä vaativan tiiliskiveni, ja lukenut joutohetkinä Maameren tarinoita. Niidenkin parissa on mennyt poikkeuksellisen pitkään, mutta syy ei tosiaan ole Tarinoissa. Maameri on erinomaista, suoraviivaista fantasiaa. Pidin miljööstä ja etenkin lohikäärmeistä, joiden luonne ja kiinnostavuus syvenee kirja kirjalta. Myös keskeiset henkilöt, joiden kohtaloihin palataan kirjojen myötä, ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Koska monessa Maameren osassa nuoren ihmisen kasvu on keskeinen tekijä, vertailin tätä mielessäni tuoreempaan fantasiatapaukseen, Routasisaruksiin. Pakko sanoa, että vertailussa Routasisarusten miljöö voittaa tuoreutensa ja ajankohtaisuutensa tähden. Le Guinin fantasiamaastoa on niin moni muukin jo ehtinyt kaluta sitten 70-luvun; se tuntuu lukukokemuksessa tiettynä tuttuutena. Mutta ihmiskuvauksessa Le Guinin hienosyisemmät hahmot vetävät pidemmän korren. Routasisarusten minäkertojien perimmäinen (ja toki todentuntuinen) itsekeskeisyys ei pärjää Le Guinin hahmojen eeppisten ratkaisujen rinnalla.

Kaikkiaan positiivinen yllätys! Etenkin neljäs osa nosti tämän selvästi keskimääräistä fantasiaseikkailua kovemmalle tasolle. Kansilehteä tutkiskellen selvisikin, että Tehanu on ilmestynyt vasta 90-luvulla, kun taas ensimmäiset kolme osaa ovat nähneet päivänvalon jo 70-luvulla. Sävyero kertoo muuttuneesta maailmasta, tai ehkä kirjailijan muuttuneesta näkemyksestä. Minusta rankkuus oli plussaa. Tehanun myötä sarjaan tuli särmää. Vaikka ensimmäisten osien parissa viihtyi, niissä oli sellainen pieni opettavaisen fantasiakertomuksen pohjavire - Tehanussa hypättiin yleisestä moraalifilosofiasta tiukkaan todellisen elämän epämääräisyyteen.

Palaan Maamerelle vielä... osat viisi ja kuusi odottavat. Mutta väliin jotain muuta.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1976, 1977 ja 1992). Maameren tarinat 1 - 4. WSOY. Suomentanut Kristiina Rikman. ISBN 978-951-0-33321-1.

Arvioita:
Risingshadow-foorumilla
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Jokke Jokken kirjanurkassa