Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kuva/kansi: Schildts&Söderstöms/Anders Carpelan

Kirjoitanpa vihdoin ylös ajatukseni tästä kirjasta, joka itse asiassa tuli luettua jo viikkoja sitten. Elämä elämältä on kumminkin pysynyt kirkkaana mielessä; juonen idea on kiinnostava ja toteutus taidokas.

Tutustuin sattumalta Atkinsoniin alkusyksystä dekkaristina ja tykästyin - pari Brodie-pokkaria lisää odottaa joululomaa rannalla. Myös tämä erilainen Atkinson houkutti ihan sillä perusteella, vaikka jälleensyntymä ei aiheena ole lemppareitani. Mutta Elämä lupasi myös kiinnostavaa ajankuvaa 1900-luvun alkupuolelta... ja jotenkin ajattelin, että Atkinsonilta voisi odottaa keskivertoa freesimpää tulkintaa vanhasta kunnon "mitäs jos..." -kuviosta.

Elämä elämältä kertoo nuoresta naisesta nimeltä Ursula. Ursula murhaa Hitlerin ennen kuin tämä pääsee edes valtaan, ainakin jos kaikki menee tismalleen oikein. Useimmiten ei mene: Ursula elää elämä elämältä kohtaloa, joka on jotenkin väärä. Hän myös itse tiedostaa sen, tuntee potentiaalisten tulevaisuuksien värinän hämärästi arjen takana, mutta kuolee ja elää silti kerta toisensa jälkeen löytämättä oikeaa polkua.

Paitsi kerran? Lopulta?

"Unohda konekirjoitus", Pamela kirjoitti Leedsistä, "sinun pitäisi lukea filosofiaa yliopistossa, sinulla on siihen oikeanlainen mieli. Vähän niin kuin terrieri uskomattoman väsyttävän luun kimpussa." (s. 236)

Romaanin ydin on sinänsä simppeli. Elämä kertoo siitä, että kaikki on kovin pienestä kiinni. Lähtö on aina lähellä (totta kai!) mutta lisäksi pitäisi muistaa, että pienimmilläkin päätöksillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ursulan tarinoissa tulee taas todettua, että kuolema ei ehkä ole aina se pahin vaihtoehto. Joskus on seuraavaan päivään eläminen voi tuntua vielä kovemmalta.

Vähän samaa haarautuvien polkujen ideaa käytti Shriver romaanissaan Syntymäpäivän jälkeen, mutta Elämä oli yhtä aikaa sekä kevyempi että raskaampi luettava. Atkinsonin tempo on nopeampi ja teksti kulkee kepeästi kuplien raskaillakin poluilla. Toisaalta Ursulan ja hänen lähipiirinsä kohtaloissa on tietty masentava myllynkivien väliin jäämisen tuntu, joka Shriverin tarinasta puuttuu. Enimmäkseen Ursulan käy huonosti. Siinä on jotain ankean vääjäämätöntä... mutta toisaalta kiehtovaa.

Noh, lukijahan pääsee lopulta aina karkuun. Ja hyvillä mielin - Elämä oli siitä mukava romaani, että lukiessani olin tukevasti koukussa mutta loppuun päästyäni silti tyytyväinen. Usein tällaisen polveilevan tarinan loppu on jonkinasteinen lässähdys, mutta tässä kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

(Itse asiassa mieleeni tuli tietokonepeli. Tiedättehän, sellainen jossa yritetään selviytyä sokkelosta tai etsitään aarretta tai sen sellaista. Hirviöt syövät sinut, putoat kuiluihin, rakennukset romahtavat niskaasi ja aina välillä kuolet nälkään unohdettuasi poimia hillopurkkeja matkalla. Mutta lopulta - aloitettuasi sadannen kerran alusta - pääset perille! Game over. Jää tyhjä mutta tyytyväinen olo.)

Atkinsonin proosa on kirkasta muttei ylenmäärin tyyliteltyä. Eläväistä tekstiä, joka antaa tarinalle tekstuuria. Suomentaja Kaisa Kattelus on minusta tehnyt hyvää työtä.

Jos tykkäät historiallisista romaaneista ja perheromaaneista, etkä vieroksu pientä irrealismia, tämä on lukemisen arvoinen.

Kate Atkinson (2014). Elämä elämältä. Suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts&Söderströms. 978-951-52-3358-5.


Arvioita:
Kirsille kolahti
Myös Lumiomenan Katja tykkäsi

Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva HS verkkokaupasta - tässä kirjan paperiversio.

Jokainen tuntee itsensä silloin tällöin vähän pelleksi. Oma kiintiöni on noin kaksi kertaa päivässä mutta paineen alla yllän kuuteen.

Heikki Aittokosken Narrien laivassa ei ole kyse tavallisesta arjen ääliömäisyydestä; Aittokoski seilaa syvemmissä vesissä. Hän luotaa ihmiskunnan kollektiivisen hölmöyden pohjamutia. Miksi ihmeessä ei homo sapiens sapiens kaikesta sapiensistaan huolimatta pysty parempaan? Miksi (jos ei nyt sotketa Jumalaa tähän keskusteluun) lapsia menee nukkumaan ilman illallista vielä tällä vuosituhannella? Kun Suomenkin kaltaisessa epävieraanvaraisessa ilmastossa on mahdollista panna pötyä pöytään, eikö sen pitäisi olla mahdollista muuallakin?

Eipä ole. On liian kiire tappaa vieraita ihmisiä ja ostella kultaisia vasikoita.

Aittokoski ottaa lähtökohdakseen keskiaikaisen bestsellerin. Das Naren Schyff oli Sebastian Brantin runoteos, joka kuvaa kuolemansyntejä. Nuo vanhat suosikit - viha, kateus, kohtuuttomuus, himo, ylpeys, ahneus ja laiskuus - ovat edelleen kanssamme. Niitä Aittokoski näkee kun hänen matkansa vievät maailman köyhimmiltä kujilta rikkaimpien leikkikentille. Hän tutkailee ympäristöään sitkeällä uteliaisuudella, syvästi tietoisena omasta taustastaan, välillä vihaisena tai peloissaan. Näkemästään hän kirjoittaa oivaltaen.

...ne, jotka talouskasvun tuomitsevat, tekevät niin yleensä turvatuissa oloissa, jotka on mahdollistanut vuosikymmenien talouskasvu. Tämä on keskuslämmitettyä kritiikkiä. (s. 71)

Hannu Kirjavinkeissä piti Aittokosken tekstiä pessimistisenä, jopa kyynisenä. Ehkä siksi, että se osoittaa 1400-luvun heikkouksien olevan yhä ajankohtaisia? Minusta se ei tuntunut siltä. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku vai mitenkäs se nyt meni. Narrejahan me ihmiset olemme... eikä tätä paattia tunnu oikein kukaan ohjaavan... mutta silti asiat aina silloin tällöin onnistuvat.

Narrien laiva muistuttaa siitä, että asiat voivat mennä myös parempaan suuntaan ja usein menevätkin. Suomessa kuoltiin porukalla nälkään vielä 1800-luvun loppupuolella. Ja alle sata vuotta sitten meillä oli täällä oikein ampumasota ihan omalla porukalla. Tänään on paremmin.

Kirjasta tulee surullisen toiveikas olo. Surullinen koska huomaa olevansa narri itsekin* ja toiveikas... koska muutos on mahdollinen. Ei ehkä todennäköinen. Mahdollinen.

Tykkäsin, suosittelen kovasti. Älykäs ja analyyttinen kirja muttei tunneköyhä kumminkaan. Aittokoski panee itsensä peliin.

Heikki Aittokoski. 2013. Narrien laiva. HS Kirjastosta.

*Narrien laivaa lukiessani sain noin kuusi raivokohtausta siksi, että HS Kirjasto halusi ladata sen iPadilleni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siihen meni varmasti 90 sekuntia joka kerta. Arrgh! Se on ladattu jo!! Monta kertaa!!! Anna nyt hemmetin serveri minun lukea tämä ilmainen sähkökirjani langattoman verkkoni kautta tällä kalliilla lelullani HETI!!!! 

On se hyvä että on näitä ongelmia.

Minette Walters: Kameleontin varjo

Rupattelen tässä lyhykäisesti välipälakirjasta, jonka sijoitin taktisesti Oksasten väliin... sillä Sofi Oksasen uusin on yhä työn alla. Näyttää siltä, että ilta tai neljä sen parissa vielä menee. Sulattelukin saattaa tovin vaatia; näin väliaikatietona olen valmis sanomaan, että eipä ole ihan helpoimmasta päästä historiallinen romaani. Ei mitään valmiiksi pureskeltua tavaraa, ainakaan äsken lukemani Stalinin lehmän rinnalla.

Minette Waltersin kirjoja ei oikeastaan pitäisi nimittää välipalakirjoiksi, sen verran hienoja ne ovat. Walters on (Ruth Rendellin ja P. D. James rinnalla!) brittiläisten dekkarileidien kermaa, ainakin jos tuorehyllyltä valitaan. Walters sekoittaa kirjoissaan fiktiivisiä dokumentteja ja normaalia tarinallista kolmatta persoonaa näppärästi. Lukija saa poimia juonenpätkät matkaansa miten parhaiten taitaa ja koittaa rakentaa niistä kuviota. Ratkaisut ovat harvoin helposti tarjolla, sillä Walters jättää paljon sanomattakin.

Kameleontin varjossa seuraillaan Irakissa haavoittuneen Charlesin yrityksiä sopeutua uudenlaiseen elämään silmäpuolena ja rujon näköisenä. Hyvin ei mene, sillä räjähtäviä raivonpuuskia saavaa veteraania epäillään pian surmatöistä. Vaan onko Charles sittenkään niin sekaisin? Jackson, kehonrakennusta harrastava naislääkäri, ottaa murjottavan miehen asian omakseen. Poliisia ei vain helposti vakuuteta, eikä Jacksonin partneri Daisykään ole innoissaan projektista.

Kameleontti ei ollut minusta ihan Waltersia parhaasta päästä, mm. Kuvanveistäjä ja Umpikuja tekivät kovemman vaikutuksen. Ja jotenkin olen näihin erikoisempiin parisuhderatkaisuihin vähän kyllääntynyt.

Mutta heikompikin Walters on edelleen julmetun hyvä psykologinen dekkari. Taas kerran loppuratkaisu tuli täydellisenä yllätyksenä. Jupisin itsekseni että niin tietysti ja totta kai ja olihan tuo ilmeistä.

Niin se yleensä on, jälkeenpäin.

Onneksi on kirjoja! Saa tällainen kotona nysväävä erakkorapukin jonkinlaista ihmisymmärrystä vähän kerrassaan. Enää noin 600 vuotta hyviä psykologisia dekkareita ja alan käsittää lähimmäisiäni.

Sitä odotellessa tarjoan tässä lukunäytteeksi pätkän, joka demonstroi minusta hyvin Waltersin vahvuuksia.

[--] Hänen ruumistaan ravisteli adrenaliinipurkaus aina kun hän näki valkoiset halatin ja parrakkaat kasvot, ja hän siirtyi toiselle puolelle tietä tai kääntyi sivukadulle välttääkseen kohtaamisen. Pian hän inhosi jokaista, joka ei ollut valkoinen. Tavallaan hän tajusi sen olevan järjetöntä, mutta hän ei edes yrittänyt hillitä vastenmielisyyttään. Hänen olonsa helpottui, kun hän saattoi siirtää syyn tapahtuneesta sellaisten ihmisten niskoille, joita hän ei ymmärtänyt eikä halunnutkaan ymmärtää. (s. 96)

Laatukamaa dekkarien ystäville!

Minette Walters (2009, alkuperäinen 2007). Kameleontin varjo. WSOY. Suomentanut Irmeli Ruuska. 978-951-0-34300-5.

Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa pitää monisyisistä hahmoista
Matti Pienen piirin lukukokemuksia -blogissa nostaa parhaiden joukkoon
Mette Luetuissa sanoo melkein samaa kuin minäkin - Waltersit ovat hyviä tai oikein hyviä

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Kuva: WSOY

Hei vain ja terkkuja Vietnamista! Juuri nyt netti toimii kuin unelma, joten koitanpa joutessani julkaista tämän Helsingin lentoasemalla kirjoittamani jutun.

Pekka Hiltusen Sysipimeä oli minulle syksyn odotetuimpia kirjatapauksia. Tykkäsin kovasti Hiltusen esikoisesta, jossa on minusta hyvä meininki ja mielenkiintoinen asetelma. Vilpittömästi sinun on sikäli loistavasti ajan hermolla, että se kysyy kenen vastuulla on maailman parantaminen, yksilön vai yhteiskunnan. Kirjan suomalaisnaiset, etenkin Mari, ovat kuin vanhan ajan sarjakuvasankareita: he puolustavat heikkoja supervoimillaan omasta Studio-lepakkoluolastaan käsin. Ja kuten arkkityyppiin kuuluu, molemmilla on menneisyydessään pimeitä kammioita.

Sysipimeässä Marin tiimi, johon Liakin nyt kuuluu, auttaa mainekatastrofiin syöstyä radiojuontajaa ja jäljittää homofobista sarjamurhaajaa. Mutta murhaajajahti ei ole vaaratonta urheilua. Tämä saalis ei kaadu kesysti vaan vastaa kovaan timantinkovalla. Kirjan mittaan myös selviää Marin menneisyys, jonka Vilpittömästi jätti kätköön.

Tartuin Sysipimeään vähän huolissani, sillä tiesin sen jääneen kesken Kirsiltä, jolla on hyvä maku dekkareiden ja jännäreiden suhteen. Iiks – mitä kauheaa? Olinko ihan syyttä suotta ihastunut Vilpittömään – osoittautuisiko Sysipimeä mahalaskuksi?

Rehellisesti: kyllä. Ainakin suhteessa edelliseen. Olin jo pitkälti yli parinsadan sivun ennen kuin oikeasti tempauduin mukaan Sysipimeään, ja silloinkin kokemus jäi aavistuksen haaleaksi. Jotenkin tarina ei lähtenyt käyntiin ja huomasin koko ajan ärtyväni jostain ilmauksesta tai ajatusvirheestä. Vielä siitä eteenpäinkin, kun oikeasti alkoi kiinnostaa mitä seuraavaksi tapahtuu, aikamuotojen vaihdokset ja henkilöiden suoraviivaisuus rassasivat. Näin jälkikäteen mietittynä Sysipimeä oli minusta lajissaan kohtuullinen välipala, ei enempää eikä vähempääkään. Sysipimeä pitää jännärin perussopimuksista kiinni. Jos kuvassa on ase, sillä ammutaan. Murhaajakuviossa on hienoja elementtejä ja Studion tehokkuus mykistää ihastuksesta. Silti…

En oikein osaa selittää itselleni miksi yksi kirja toimi minulle niin hyvin ja toinen jäi lukukokemuksena selvästi huonommaksi. Yksi vaihtoehto on, että Vilpittömästi oli oikeasti parempi. Mietinkin mielessäni onko Sysipimeä kirjoitettu liian nopeasti. Jäikö viimeistely väliin? Tekstissä oli minusta aika paljon ilmaisullisia takkuja ja suoranaisia ajatusvirheitä. Esimerkiksi Lian juoksut tuntuvat hysteerisiltä: tultuaan kolmen tunnin lenkiltä hän lähtee kahden tunnin lenkille koiran kanssa.** Tykkään itsekin juoksemisesta mutta jotain rajaa. Tai tämä:

Pannukakusta kului aamiaisella Bergin asunnolla iso osa, ja Lia tiesi, että kun hän lähtisi, Berg ei hennoisi olla antamatta Grolle palasta.

He menivät kolmistaan ulos. Lia otti lyhyitä juoksupyrähdyksiä Gron kanssa, Berg tyytyi rivakkaan kävelyyn. (s. 83)

Jos kaikki kolme menevät kerran yhdessä ulos, miksi ihmeessä tuossa edellisellä rivillä ajatellaan, että Lia lähtee yksin?

Noh, sellainenkin optio on, että olen vaan kyltymätön ja ylivaatelias. Aina pitäisi vetää jokin uusi jyrsijä pääpukineesta.Pelkkä jatkaminen ei riitä?

Vilpittömästi ihastutti raikkaalla supersankari-ideallaan, ja Mari tosiaan pääsi käyttämään ja näyttämään ihmeellisiä kykyjään. Tykkään edelleen tuosta Studion oman käden oikeuteen liittyvästä dilemmasta ja sen tuomisesta esiin. Sysipimeässä kuvio oli jo tuttu, joten se ei itsessään enää antanutkaan lisäarvoa. Sen sijaan Marin menneisyyteen liittyvät paljastukset strippasivat hänet mystisestä viitastaan ja jättivät paljaaksi; Studion kokemat menetykset inhimillistivät hänet suorastaan yltiöpäisesti. Näillä käänteillä tässä olisikin pitänyt kuvata uskottavasti aidonoloista ihmistä, ei enää sarjakuvahahmoa. Sitä siirtymää ei Sysipimeässä tapahtunut.

Pekka Hiltunen (2012). Sysipimeä. WSOY. 978-951-0-39383-3.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Irja Kirjavinkeissä


**MUOKS! Caveat lukijat! Kuulin että olen väärässä Liian lenkkien suhteen; eivät kuulema olleet samana päivänä. No, en voi tarkistaa kun palautin jo kirjan... mielestäni luin kohdan kahteen kertaan ja juuri näin, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta kun luetun ymmärtäminen pettää. ;-)

Kage Bakerin The Company -sarja

Ei viitsi laittaa kuvaa iPadista, joten tässä viimeksi luetun osan kansi!

Kage Bakerin The Company -sarja on kelpo scifiä. Kiitos vain Raijalle, jonka blogista tämän alkujaan löysin!

Sarjan romaanit eivät ole ihastuttaneet aivan tasaisesti, mutta kaikkiaan tässä on riittämiin ideoita, ympäristöjä ja ihmisiä... ja sanottavaa. Vanhaa kunnon moraalipainia vapaudesta, valinnoista ja yhteisön/yksilön edustahan tässä käydään. Rivien välissä on pientä kriittistä piikittelyä nyky-yhteiskuntamme valintojen ja ajattelumallien suuntaan. Enimmäkseen tämä on silti 'vain' hyvää seikkailua - ja hyvä niin!

Sarjoista on siinä mielessä kenkkua kirjoittaa, että jälkimmäisiä osia kommentoidessaan tulee väkisinkin sanoneeksi liikaa. The Company -romaanit ovat kokonaisuutena ottaen sen verran hyviä, että en viitsi spoilata... mutta teenpä tällaisen koosteen lyhyin luonnehdinnoin.

Aiemmin luetut:

In the Garden of Iden. Ensimmäinen osa sijoittuu eninmmäkseen Tudorien Englantiin ja antaa peruskuvan the Companyn maailmasta. Epäsosiaalinen mutta hellyyttävä botanisti Mendoza on ensimmäisellä kenttäkomennuksellaan.

Sky Coyote. 1700-luvun Kaliforniassa pelastetaan kivikautista heimoa ja nähdään ensimmäinen vilaus 2300-luvun ihmisistä. Mendozan "isä" Joseph häärii intiaanijumalana. Tämä ja The Life olivat minusta hauskimmat osat.

Mendoza in Hollywood. Hollywoodin maisemissa - ennen kuin niistä tuli Hollywoodin maisemia - kerätään kasveja ja tietoja. Kulutuskultuuri nousee ja rakkausrintamalla on vipinää.

The Graveyard Game. Joseph etsii kadonnutta "isäänsä", joka ei (tietenkään) voi olla kuollut... mutta on todella perusteellisesti kateissa. The Companyn valoisan mission kääntöpuoli alkaa paljastua.

The Life of the World to Come. Tämä osa on täyttä ilotulitusta. The Companyn idioottinerot puuhastelevat 2300-luvun turvaistuinyhteiskunnasta käsin ja aiempien osien tapahtumat asettuvat perspektiiviinsä.

Joulukuussa luetut:

The Children of the Company. Tämä osa käsittelee lähinnä The Companyn kenttäjohtajien juonitteluja. Labienus, Victor, Budu, Aegeus touhuavat pitkin poikin aikakausia; kuolevaiset jäävät enimmäkseen statisteiksi kuolemattomien kulissientakaisissa valtataisteluissa. Tämä oli minusta sarjan masentavimpia osia. Kaipasin minulle kiinnostavimpia hahmoja, mutta The Children kyllä antoi erilaisen perspektiivin the Companyn kokonaisuuteen. Tässä osassa Baker ei juurikaan huvittele yli-ihmistensä kanssa; heistä tulee rooliensa ja persooniensa vankeja. Victor, jota manipuloidaan säälimättämösti, käy sääliksi. Silti

The Machine's Child. Yhtä ruumista asuttava kolmen persoonallisuuden gestalt yrittää parantaa pahasti vaurioitunutta botanisti Mendozaa, The Companyn iljettävyys käy hiljalleen näkyväksi tietämättömillekin kyborgeille, hyvisten ja pahisten eeppistä yhteenottoa pedataan. Kyborgiyhteisö pörrää kuin belgialainen hallitusneuvottelukierros ja reaaliaika tikittää kohti maagista vuotta 2355, jonka jälkeen aikamatkailussa koittaa Suuri Hiljaisuus - ja tulevaisuus on tuntematon kaikille pelaajille.

The Sons of Heaven. Tätä lukiessa pääsi taas nauttimaan pienestä romantiikastakin. Mendoza on mukana vahvasti ja hänen persoonastaan oppii uutta. Tykkäsin kyborgien perhe-elämästä; Baker pyörittelee ansiokkaasti kysymystä siitä, mitä vanhemmuus opettaa ihmisyydestä... ja kuolemattomilla kyborgeillahan on ihmisjuuristaan huolimatta opittavaa. Myös tekoälykapteeni oli edukseen tässä osassa. Mikä parasta, Heavenissa myös saavutetaan kohtalokas 2355! Kivaa - tykkään siitä kun eeppisissä seikkailuissa on loppupistekin. Bakerin "loppuratkaisu" on johdonmukainen; en väitä arvanneeni sitä etukäteen, mutta heti kun sen luki, se tuntui väistämättömältä.

Tammikuussa luettu:

Not Less Than Gods. Loppuratkaisun jälkeenkin Kage Baker on kirjoittanut The Companyn maailmasta. Not Less kuvaa Edward Fairfax-Bellin kouluttautumista työhönsä imperiumin käsikassarana ja ensimmäisiä kokemuksia salamurhaajana. Kirjassa seikkaillaan Lontoon lisäksi Istanbulissa ja Pietarissa, ja matkalla poiketaan jopa omassa pikku Helsingissämmekin. Nautin erityisesti Pietari-osuuksista. Itse sarjan juoneen Not Less ei minusta antanut mitään oleellista.

Yhteenvetoa:

Minulta on vielä lukematta melkoinen kasa samaan maailmaan liittyvää lyhytfiktiota: pienoisromaaneja ja novellikokoelmia. Suurella todennäköisyydellä luen nekin (Gods and Pawns on jo iPadilla valmiina), mutta tässä kohtaa oli hyvä pysähtyä kurkistamaan kokonaisuutta. Kaikkiaan The Company on minusta mainiota scifiä: hymyilyttävää ja vähän hyytävää, humoristista ja humanistista. Maailma on ajatuksella luotu ja johdonmukainen. Osaan hahmoista voi kiintyä, useimmat ovat jollain tavalla kiinnostavia.

Okei, myönnetään, ei tämä mitään kovaa scifiä todellakaan ole, mutta kaikkiaan Baker tekee sen mitä spekulatiiviselta fiktiolta odottaa. The Company -sarja avaa ikkunoita ihmisluontoon ja ihmisyhteisöjen toimintaan. Jos siinä nyt matkalla vähän oikaistaan vaikeiden paikkojen yli (kyborgien ehdollistaminen toimii vähän liian hyvin ja liian huonosti, molempia yhtä aikaa) ja haahuillaan menninkäisten perässä (pikkuihmisten pesäyhteisöistä kiinnostuneiden kannattaa ennemmin lukea Stephen Baxterin mainio ja karmiva Coalescent!), on määränpää silti selkeästi taaperruksen arvoinen.

Kaikkia sarjan osia ei ole "pakko" lukea saadakseen siitä tärkeimmän irti. Sky Coyote (joka tosin on hauska), The Children of the Company ja Not Less Than Gods voisivat pudota välistä ilman, että mitään mahdottoman oleellista jää väliin... ja Mendoza in Hollywood on tärkeä oikeastaan vain niille (kuten minä!), joille Mendoza on itsessään kiinnostava. Monet ovat nettisaiteilla moittineet In the Garden of Idenia, mutta minä kyllä pidin siitä, epäilemättä siksi, että Tudor-aika kiinnostaa aina ja Bakerin tulkinta siitä oli hieno. Ylipäätään tämän sarjan, kuten kaikkien aikamatkailukirjojen kohdalla voisi todeta, osa huvista tulee menneen maailman kohtaamisesta uudemman ajan perspektiivistä.

Lukemisen järjestyksestä sanoisin, että Not Less Than Gods saattaisi lineaariselle mielelle istua paremmin ennen Hollywoodia, jossa Edward ja Mendoza tapaavat, mutta suurta vahinkoa ei tule vaikka etenisikin julkaisujärjestyksessä.

Kaikkiaan hyvää kamaa spefin ystäville; ei loppupeleissä elämää suurempi lukukokonaisuus, mutta viihdyttävä, ajatuksia herättävä, valtaosin sujuva ja monin paikoin hauska sarja.

EDIT: Lisäänpä vielä jälkikirjoituksen... kahta ensimmäistä osaa lukuunottamatta kaikki nämä tuli luettua iPadilta sähköisessä muodossa. Näin muuttuu maailma, en olisi vuosi sitten uskonut!

Vilpittömästi sinun

Kuva/kansi: Gummerus/Jenni Noponen

Olen ollut alusta asti asiakkaana Pienessä Esikoiskirjakerhossa. Kerhon idea on hurmaava: noin kerran kuussa postista putkahtaa valikoitu esikoiskirja, saatteena kirje kirjailijalta. Nyt pääsi ensimmäisen kerran käymään niin järkyttävästi, että uusi kuukauden kirja Lihakuu paukahti postilaatikkoon ennen kuin ehdin lukea edellisen, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun. Onneksi kirjat eivät happane, vaikkei niitä luetakaan ihan heti. Tämän maku ei ainakaan kärsinyt.

Vilpittömästi sinun on reippaasti etenevä ja teräväpiirtoinen Lontooseen sijoittuva jännäri, jonka pääosissa nähdään kaksi suomalaista naista, salamyhkäinen Mari ja häneen vähitellen tutustuva Lia. Mari osoittautuu todella erikoiseksi tyypiksi. Hän pystyy lukemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä tasolla, joka tekee hänestä lähes telepaatin. Taitonsa varaan Mari on rakentanut poikkeuksellisen bisneksen, erikoisten keikkojen Studion.

Studion toimialaa Vilpittömästi ei loppuun asti avaa, mutta ilmeisesti rikollisten etsiminen ei ole ihan firman ominta hommaa. Mutta siihenkin studiolaiset pystyvät, kun Lia houkuttelee heidät julman murhaajan jäljille. Varsinaisia duuneja kuten teleyhtiön horjuttamista tai oikeistopopulistin taustojen tutkimista ei silti unohdeta.

Vilpittömästi sinun on eläväinen vastine kaikenlaisille ajopuuteorioille. Hiltusen naiset käyvät kiinni ihmiskaupan, prostituution ja perheväkivallan ongelmiin. Tässä tehdään eikä voihkita. Hiltunen kirjoittaakin yltiöpositiivisesti suomalaisista naisista. Heh, tämä ei tietenkään vaikuta mielipiteeseeni kirjasta lainkaan! Itse asiassa mietin mielessäni, että Marin aktiivinen ja tavoitehakuinen elämänasenne, hänen draivinsa ohjata tapahtumia haluamalleen tolalle, on oikeastaan aika harvinainen. Mari hakee kylmästi tahtomaansa tulosta ja kaataa tarvittaessa aidan tai pari matkallaan.

Kyyninen käsitykseni on, että useimmat meistä (suomalaisista naisistakin) todennäköisemmin jäävät junnaamaan valituksen ja epäröinnin suohon; tiedetään mitä ei haluta, ei välttämättä tiedetä mitä halutaan tai tehdä mitään. On helppo haluta pois vaikeasta suhteesta, pois ikävästä opiskelupaikasta, pois tyhmästä työstä... mutta moniko oikeasti tietää mitä tahtoo, miettii loppuun asti mitä sen saavuttaminen vaatii ja tekee juuri sen mitä aikookin? Ottaa vastuun omasta elämästään, maailman tilasta puhumattakaan? Aika moni tekee niin joskus - aika harva elää päivittäistä elämäänsä niin.

Vilpittömästi sinun Liakin on niin tottunut ajopuuna olemiseen, ettei oikein osaa hyväksyä Marin suoraviivaista tapaa sekoittaa pakka uusiksi jos jako ei tyydytä. Samalla kyse on enemmästä, eettisestä ristiriidasta. Kun laki itsearvoisena normina hylätään (kuten tämän kirjan sankarittaret selvästi tekevät), astutaan harmaalle alueelle. Siellä jokainen joutuu päättämään itse omat rajansa. Kirjan jännitteestä osa tuleekin Marin omalakisen moraalin ja Lian sovinnaisemman etiikan ristiriidoista.

Fantastinen sankaritar, Mari. Hän tekee mitä tahtoo, eikä onneksi tahdo ihan mitä vain. Oikea valtaistamisen manifesti jännärin muodossa! Marista tulikin mieleeni vanha wiccalainen laki tee mitä haluat mutta älä vahingoita muita. Marin muunnos tuntuu olevan tee mitä haluat äläkä vahingoita viattomia. Mari tosiaan tekee mitä tahtoo, mutta aikuisella tavalla, vastuuta pakoilematta. Hän ymmärtää epäonnistumisen mahdollisuuden ja punnitsee päätöksensä.

Tällaisesta viihteestä tykkään. Sujuvaa, vähän epätodellista, täynnä tapahtumia, antaa pientä ajattelemisen aihetta ilman että tarvitsee sydäntään ihan särkeä. Julmuus on mukana mutta kumminkin vähän kaukana.

Tarina veti hyvällä sykkeellä eikä ollut liian ennalta-arvattava. Myönnän iloisesti, että päähenkilöt olivat turhan huikeita ollakseen todellisia, mutta en piittaa pätkääkään. Kivaa että tästä on tulossa sarja, varmasti luen lisääkin naiskaksikon seikkailuja. Tässä on veijaritarinan fiilistä, josta pidän kovasti.

Jännäriesikoiseksi Vilpittömästi on tekstinäkin silkoista menoa, kuin silkkiä vain. Ammattimaisesta otteesta huomaa, että Hiltunen ei ole mikään aloittelija kirjoittajana (kuten tästäkin voi nähdä). Kaikkia dialogipainotteinen tyyli ei ehkä miellytä, mutta minusta se sopii tyylilajiin ja tekee tarinaan uppoutumisen helpoksi. Teksti on ilmavaa, vaikka välillä kuvataan pubissa hengailua ja välillä veristä väkivaltaa. Lukunäytteen otan pubin puolelta: pala Marin teoriaa suomalaisista naisista, olkaa hyvä!

"Suuri osa suomalaisista naisista on ihan samaa porukkaa kuin naiset kaikkialla muuallakin. Latteiksi ja kilteiksi kasvatettuja. Sovinnaisuudelle menetettyjä ihmisiä." 

Mutta oli olemassa suomalaisten naisten joukko, joka oli ihan muuta. 

"Ne ovat sitä mitä saa, kun ruokkii nuoria tyttöjä ruisleivällä, vodkalla, hyvillä elokuvilla ja tasa-arvoaatteella."  

"Erinomainen ruokavalio", Lia totesi. 

"Nämä suomalaiset naiset ovat vähän kuin myskihärkiä. Me ollaan myskihärkiä." 

He nauroivat molemmat. (s. 29-30)

(Lisään vielä loppukaneetin: hassua lukea peräkanaa kaksi suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa, joissa naisten pitäminen seksiorjana on keskeinen osa tarinaa. Tyyli ja lähestymistapa ovat toki aivan erilaiset, mutta silti ihmettelen. Pitäisikö tästä huolestua? Vai onko teeman esilläolo merkki siitä, että ongelma tiedostetaan ja pian myös hävitetään? Tietääkö joku vielä kolmannen tänä vuonna ilmestyneen esimerkin?)

Pekka Hiltunen (2011). Vilpittömästi sinun. Gummerus. ISBN 978-951-20-8510-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kirjavinkit
Jenni K-blogissa
Kati Toivanen Lilyn Kaksi-nollassa

Jonathan Strange & herra Norrell

Kuva napattu verkkokaupasta: WSOY:ltä ei löydy näin vanhoja kirjoja :-(

Jonathan Strange & herra Norrell sijoittuu 1800-luvun alun rinnakkaismaailmaan, jonka polittiinen historia muistuttaa kovasti omaamme, mutta jossa magia on tunnustettu osa menneisyyttä. Käytännön magia tosin on jo aikaa hävinnyt Englannista; taikomisen asemesta herrasmiesmaagikot keskittyvätkin alan teoreettiseen tutkimukseen.

Käytännön magia saa uutta potkua, kun salakähmäinen herra Norrell antaa julkisen näytöksen ja ottaa myöhemmin oppilaakseen Jonathan Strangen. Edistyttyään Strange päätyy Wellingtonin herttuan avuksi Napoleonin vastaisiin sotiin; herra Norrell puolestaan keskittyy muovaamaan englantilaisen magian tyyliä, imagoa ja tulevaisuutta itselleen sopivimpaan suuntaan. Taustalla puuhaavat toiset voimat; hilpeä ja julma keijukuningas värvää väkeä ikuisiin pitoihinsa epäilyttävin keinoin, ja jossain häivähtää kenties itsensä korppien kuninkaan viitan helma.

Kirjan keskeinen jännite on kahden erilaisen miehen ja maailmankatsomuksen välillä. Herra Norrellin elitistinen, sulkeutunut ja omistushaluinen asenne magiaan voisi olla keskiaikaisen kirkkoruhtinaan asenne - Strangen pragmatistinen ja kokeilunhaluinen avoimuus kuvastelee teollistumisen ja teknologiauskon uusia tuulia. Mitenkään arkkityyppisiä hahmoja ei herroista kuitenkaan ole tehty; Susanna Clarke hyödyntää täysimittaisesti asetelmaan sisältyviä mahdollisuuksia. Ylipäätänsä juonta voi kiittää moniuloitteisuudesta ja taidokkuudesta.

Pidin myös siitä, että Clarke luo magialle aidon ja vivahteikkaan kontekstin maailmassaan. Se ei tunnu irralliselta ja köykäiseltä kuten Kowallin Shades of Milk and Honey'ssa, joka Clarken romaanista väistämättä tuli mieleen.

Tyylin puolesta tämä ei ollut minun kirjani. Dickensiläinen runsaus yhdistettynä reiluun tujaukseen Sir Walter Scottin äärimmäistä romantiikaa - näääh. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tätä lukiessani. Ensimmäisellä yrityksellä jumahdin sivun 50 paikkeille ja herrat Norrell & Strange ajautuivat ainakin viikoksi sivuhyllylle. Muutaman lyhyeksi jääneen uudelleenyrityksen jälkeen päätin lopulta, että tätä kirjaa ei voi lukea rinnakkain muiden kanssa: siihen pitää keskittyä. Pientä puurtamisen makua puuhassa oli edelleen, mutta joskus 300 sivun jälkeen tarina vihdoin vei mennessään.

Ehkä tekstilajiin tottuminen vei aikansa. Tempo on hitaanpuoleinen ja kielikin vähän kankeaa, kuten toki aikakauden tunnelmaan sopii. Lukiessa minua vaivasivat silloin tällöin silmiin osuneet kielioppivirheetkin. Mietin oliko kirjaa kenties kovin kiireellä juoksutettu painoon, sillä Bützow on yleisesti ottaen ollut minusta ihan hyvä suomentaja. Pilkkuvirheitä täytyy olla paljon, jos minä niitä huomaan -

Pieni tapakomedian säväys on kirjan tyylillinen pelastusrengas; jos koko 800 sivua olisi ollut rutikuivaa, ei loistokkainkaan miljöö tai briljantein juoni olisi sitä voinut pelastaa. Mutta onneksi Clarke on tavoittanut jotain aikakauden ironiasta:

"Voiko maagikko tappaa ihmisen magian keinoin?" lordi Wellington kysyi Strangelta. 

Strange rypisti otsaansa. Kysymys ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. "Maagikko ehkä voisikin", hän myönsi, "mutta herrasmies ei koskaan." (s. 314)

Tämä erikoinen fantasiatarina päätyi luettavaksi 101 spefin helmen listalta. Hyvä niin. Vaikka Jonathan Strange & herra Norrell on noussut melkoiseen kansainväliseen suosioon, se ei ole kirja johon olisin omin päin tarttunut. Lukukokemus on, alun epäröinnin jälkeen, julistettava mieluisaksi.

Silti en vieläkään koe tätä lajityyppiä omakseni. Tämä oli kai kolmas historiallinen fantasia vuoden sisään, eikä mikään niistä kirvoittanut onnen huokauksia, tosin Strange & Norrell pääsi lähimmäksi. On hauska lukea historiallisia romaaneja ja on hauska lukea fantasiaa... ehkä niiden sekoitus ei vaan ole minun juttuni?

Susanna Clarke (2005). Jonathan Strange & herra Norrell. WSOY. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 951-0-30919-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Juri Nummelin Turun Sanomissa

Surfeit of Lampreys

Lontoon reissun lukemisia on vielä rästissä jokunen. Mutta tänään laiskottaa. Uuden kirjan pohtimisen sijaan kerron kirjasta, jonka luin pitkänäperjantaina heti palattuamme. Reissussa rähjääntyneenä kotisohvalle kaatuva naisihminen kaipaa turvallista, tuttua kirjaa rentoutuakseen. Päätin nautiskella vielä hetken hienon matkan jälkilämmöistä ja otin luettavaksi Ngaio Marshin dekkarin Surfeit of Lampreys.

Tätäkin pokkaria on pari kertaa luettu...

Surfeit kertoo yläluokkaan kuuluvan mutta vähävaraisen Lampreyn perheen asunnossa tapahtuneesta murhasta. Herttaisen charmikkaat ja jokseenkin mahdottomat Lampreyt pyytävät lainaa perheen sedältä, joka käyntinsä päätteeksi murhataan uudenaikaiseen itsepalveluhissiin epämiellyttävällä tavalla. Mutta onko murhaaja toinen identtisistä kaksosista - vai velkainen veli - vaiko sedän noituutta harrastava kummallinen vaimo? Hovimestarikin perheellä toki on... Arvoitusta ratkaisevat hyväsukuinen ja hyvännäköinen tarkastaja Alleyn ja hänen watsoninsa journalisti Nigel Bathgate.

Surfeit tuli mieleeni koska muistan sen aina kirjana sukelluksesta Lontooseen. Kerronta kirjassa on kolmannessa persoonassa, mutta näkökulma on Roberta Greyn, juuri toiselta puolelta maailmaa saapuneen orvon tytön, jonka on tarkoitus viettää ensimmäinen kuukautensa Englannissa Lampreyn perheen vieraana. Robertan Lontoo-kokemus tulee kirjassa vahvasti pinnalle; Marsh osaa hyvin välittää siirtomaakasvatin tunnelmat Imperiumin pääkaupunkiin tultaessa: tuttua ja vierasta yhtä aikaa.

Moni muu kirja antaa yksityiskohtaisempia kuvauksia, mutta Surfeit'n sumeilematon sentimentaalisuus on yllättävän tenhoavaa. Tekee mieli skonsseja ja teetä...

She was glad that Henry had no more than one and elevenpence in his pockets and that, instead of borrowing her proffered ten shillings and taking a taxi, he suggested they should go roundabout by bus and tube to Pleasaunce Court. Splendid, sang Roberta's heart, to mount the swaying bus and go cruising down Park Lane, splendid to plunge into the entrance of the tube station, to smell the unexpected sweetness of air that was driven through the world of underground, to sik far below the streets and catch a roaring subterranean train. Splendid, she thought to sit opposite Henry in the tube and to see his face, murkily lit but smiling at her.

"Like London?" he asked, guessing at her thoughts, and she nodded back at him, feeling independent and adventurous. Best of all, it seemed to Roberta, was this sense of independence. Nobody in the crowded tube knew she was Roberta Grey from New Zealand. (s. 252)

Tyylinsä puolesta Surfeit on Marshia parhaasta päästä. Lampreyn perheen persoonallisuudet antavat tilaisuuden kerrankin irrotella dialogilla ja sen kirjailija myös tekee. Marsh on mielestäni tunnelman luojana aivan eri luokassa kuin suorasukainen Christie; Surfeit näyttää, että hän kykenee myös hilpeyteen. Jo nimi on melkoinen sanaleikki. "Surfeit of lampreys" (lamprey on jokin nahkiaisen tapainen otus) on nimittäin kuuluisan Henrik I:n kuolinsyy. Herra nautti vuonna 1135 liikaa herkkuaan, tai niin ainakin väitetään. Kirjassa Lampreyt ovat juuri tuollaisia: herkullisia mutta liika-annoksina mahdollisesti epäterveellisiä.

Ngaio Marshin mysteereistä yleisimmin tekee mieli mainita vielä pari seikkaa, siltä varalta että kirjailija on vieras. Ensinnäkin, monet Marshin dekkareista sijoittuvat teatterin maailmaan. Vaikka Surfeit on henkilökohtainen lempparini, teatterista ja pienestä romanssivärinästä tykkääville sopii mainiosti herttainen Opening Night, jossa nuori näyttelijätär pestautuu rahapulassa pukijaksi. Toiseksi, monessa Marshin dekkarissa esiintyy sivuhahmona Alleynin vaimo, taidemaalari Troy. Vaikkei pariskunta vedä vertoja Sayersin Wimsey & Vane -yhdistelmälle, jotain liikuttavaa on näiden estoisten ihmisten yrityksissä päästä yhteen. Poliisin rakkaustarinan alkua pääsee seuraamaan romaanissa Artists in Crime.

Varoituksen sana realismista ja psykologiasta pitäville: Ngaio Marshin kirjat eivät tarjoa kumpaakaan. Henkilöt ovat varsin stereotyyppisiä ja asenteet täysin kalkkeutuneita. Luokkatietoisuus on läpitunkevaa. Marshin, kuten Christienkin, kirjoja voikin lukea tutkielmina brittiläisistä yhteiskuntaluokista ja niiden käyttäytymissäännöistä. Antropologi Kate Foxin ihanan kirjan Watching the English luettuani olen saanut näistä kultakauden dekkareista paljon lisähupia!

Herkuttelen vielä lopuksi kuva-arvoituksella: mikä kirjablogeissakin esiintynyt Lontoon nähtävyys on tässä?

Ngaio Marsh (1989, alkuperäinen 1941). Surfeit of Lampreys. Fontana/Collins.
(Linkki eri painokseen)




EDIT: korjattu asiavirhe... (Miksei 'surfeit' voisi olla, paitsi liikaa jotain, myös ruokalajin nimi? Kuulostaisi hyvältä... ja sehän rimmaakin parfaitin kanssa :D)




Kuva-arvoituksen vastaus: Highgaten hautausmaan egyptiläinen kuja (Audrey Niffeneggerin kirjasta Her Fearful Symmetry eli Hänen varjonsa tarina)

Lounge

Kansi: Like

Markku Rönkön Lounge on haettu kirjastosta Hannan ja Naakun juttujen perusteella. Kun nyt olen yrittänyt urakoida lainattujen pinoa kohtuulliseen tasoon, puristin Loungen luettavaksi vielä ennen Lontoon reissuamme.

Lounge näet tapahtuu Heathrow'n lentokentällä - ei tosin niissä tavalliselle kansalla tarkoitetuissa osissa, joita kansikuvassakin näytetään, vaan hienommilla lipuilla matkustavien hulppeissa tiloissa. Suomalainen mainosihme Jonathan Noble, entinen Joona Jalonen, odottaa konetta jouluaaton lumimyrskyssä. Autio lounge kuvastaa menestyjän elämää: se on ylellinen mutta tyhjä tärkeistä ihmisistä. Silloinkin kun tärkeän ihmisen kohtaa, ei häntä tunnista tärkeäksi.

Odotellessaan Jonathan täydentää testamenttiaan, muistelmien dokumenttia, joka kertoo miten hänestä tuli hän. Takaumat purkavat taiteellisesti lahjakkaan nuoren miehen matkan keski-ikäiseksi raakiksi, joka on eksyksissä ylellisessä elämässään. Otan näytteeksi pätkän varhaisesta takaumasta:

Kymmenkunta poikaa juoksee pallon perässä. Vastassa on saman kokoinen ryhmä. Jossakin on pallo. Kaikki eivät saa koskea sitä yhtä usein. Näyttää että joillekin annetaan tilaisuus vain hipaista sitä. Miksi? Ja miksi palloa pitää potkaista niin kovaa? Mitä erityisen pahaa se on tehnyt? Mutta tämä on tietysti vielä pientä. Tönitään, potkitaan jalkaan, kampataan. Minkä tähden, minkä varjolla? Sattuu. Ja tulee hiki. Inhottavaa. Ja jos häviää, itku. Epämiellyttävää. Eivätkö kaikki voisi yhdessä tuumin potkutella palloa maaliin? Sovussa, vuorotellen, yhtä aikaa tai peräjälkeen? Tämäkö muka on joukkue-urheilua? Eikö tätä voisi muuttaa? Entä jos kaikilla olisi oma pallo? Eivät kai ne niin paljoa maksa. (s. 70)

Onnekseen ja onnettomuudekseen Jonathan oppii kyllä kilpailemaan. Tulee aika jolloin voittaminen ja kunnia on tärkeämpää kuin oivallus itse. Rakkaus löytyi matkan varrella mutta katosi uudestaan, keskittymisen puutteeseen tai kiireeseen ehkä. Tien päässä on tyhjä lounge, ylellinen taivas jossa saa tyhjää ystävällisyyttä tarkoitukseen palkatuilta kaunottarilta. Jonathan on menossa jonnekin, mutta ei enää osaa päättää minne.

Tämä oli yllättävän hyvä kirja. Tietenkin odotinkin pitäväni tästä - en kai muuten olisi hommannutkaan - mutta pientä epäilystähän on aina kun tarttuu itselleen uuden kirjailijan teokseen. Varsinkin asetelmaltaan staattiset kirjat ovat vähän pelottavia. Mutta Rönkkö rakensi Loungessa hienovireisen kuvauksen sekä ihmisestä että alasta. Nuorena opiskelijana ajattelin joskus, että minusta tulee isona copywriter. Eipä tullut, mutta mainosmaailman kimallus huvittaa ja kiehtoo edelleen. Takaumat eivät siis missään vaiheessa epäilyttäneet, kuten Naakkua alussa.

Pidin myös kirjan tyynestä pysähtyneisyydestä ja tunnelmasta. Rönkön tapa kirjoittaa on lukijalle helppo. Ilmaisu on selkeää muttei vivahteetonta. Valitsemani lukunäyte, jossa palataan lapsuuden ajatuksiin, ei ihan tee Rönkölle oikeutta; lauseet ovat lyhyitä mutta eivät toki noin tököttäviä. Hannan poimima ilmaus - elämäni on ollut haelma - tiivistää itse asiassa hienosti sekä idean että tyylin.

Ainoa suurempi heikkous Loungessa oli, että toisessa loungessa odotteleva nainen jäi vieraaksi ja hänen ajatusmaailmansa käsittämättömäksi. En onnistu uskomaan tuolla tavalla ajattelevaan naiseen; mahdollisesti Rönkkö olisi pystynyt parempaan naiskuvaukseen jos naiselle olisi annettu enemmän tilaa. Nyt lyhyiksi jääneet osuudet paljastivat oudosti rujon persoonallisuuden. Tai sitten mies voi oikeasti kuvitella naisen tuollaiseksi? Kontrasti kokonaiseen ja kiinnostavaan Jonathaniin on kova. Hmm... seuraavaa Rönkköä lukiessani tapitan kyllä tarkkaan naishahmoja!

Markku Rönkkö (2010). Lounge. Helsinki: Like.

Arvioita:
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Kimmo Rantanen Turun Sanomissa

Her fearful symmetry

Audrey Niffeneggerin Her Fearful Symmetry on lojunut kesästä asti odottamassa 'oikeaa' hetkeä. Nyt kun olin Joululaulun jäljiltä aavetunnelmissa, päätin käydä käsiksi. Ostin kirjan aikoinaan Amazonista siksi, että Niffeneggerin esikoinen The Time Traveller's wife oli ollut niin positiivinen yllätys; sen kirjan ostaessani puolittain odotin pettyväni, mutta pidinkin siitä todella paljon. 

Her Fearful Symmetry'n ydinidea on sekä erilainen että samanlainen: tarkastellaan rakkautta ja sidoksia jonkin fantastisen kautta. Yhdessä kirjassa se fantastinen on aika, toisessa kuolema. Kummituksista huolimatta Her Fearful Symmetry ei ole kauhua sen enempää kuin The Time Traveller's Wife oli scifiä. *plaraa genrepakasta puuttuvaa korttia* 

Symmetry kertoo elävistä, kuolleista ja karanneista rakastetuista. Tarinassa amerikkalaiset peilikuvakaksoset muuttavat Lontooseen perittyään äitinsä kaksoissisaren asunnon - ja asunnon mukana myös tätinsä aaveen. Kirja näyttää ensin purkavan tädin menneisyyttä ja sisarten tulevaisuutta, mutta hiljalleen tasot sekoittuvat.

Juonikuvioista osa on arvattavia, mutta osa yllättää. Niffenegger levittää lukijan eteen houkuttelevan kudelman erilaisia mahdollisuuksia, potentiaalisia tarinan suuntia. Osa jääkin sitten sivuun, kun taas jokin alkuaan mitättömältä vaikuttanut langanpätkä osoittautuu avaimeksi. Uskottavaksi juonta ei voi väittää, mutta mitäpä siitä. Eipä ole Harjukaupungin salakäytävätkään millään objektiivisella mittarilla 'uskottava' ja silti nautin siitä kovasti. Symmetryn kokonaisuus on ihan koukuttava, jos ei ole suorastaan allerginen tarinoille, joissa on kummituksia. *rautakahleiden kalistelua*

Muistelen että The Time Traveller's Wife'ssa pidin Niffeneggerin herkästä tavasta kuvata tunteita, etenkin ihmisen sisäistä ristiriitaisuutta omien tunteidensa kanssa. Viha ja rakkaus eivät ole kovinkaan kaukana toisistaan. Symmetry on tässä mielessä hyvin samanlainen. Vaikea on arvailla mitä kirjailija on mahtanut ydinviestiksen tarkoittaa, mutta itse luin tämän kirjan keskusteluksi oman identiteetin säilyttämisestä tai menettämisestä rakkaudessa toiseen. Vastauksia Her Fearful Symmetry ei suoraan tarjoa. Joidenkin kompromissit ovat liian suuria kestettäviksi, toisilta ei rakkaus vaadi enempää kuin heidän on mahdollista antaa sieluaan menettämättä.

Tekstillisesti Symmetry ei ole mitenkään ylirunollista, mutta teksti suorastaan huokuu houkutusta kuvatessaan Lontoota ja etenkin Highgaten hautausmaata. Highgate'sta tulee melkein yksi henkilö lisää tarinaan, niin syvälle sen tunnelmiin uppoudutaan. Niffenegger tuntuu kirjoittavan Lontoosta siihen rakastuneen riemulla. Tällä kertaa vahva paikallisväri oli vahvuus, ehkä siksi että horisontissa näkyy jo kevään Lontoon matka... *huoh* Sitä odotellessa tätä oli mukava lukea. 

Niffeneggerin tyyli on petollisen yksinkertaista. Jos lukee  turhan nopeasti - ja niin voi käydä, koska minä ainakin halusin heti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu - joutuu joskus palaamaan taaksepäin. Tässä eivät puhu vain sanat vaan myös sanomatta jättämiset.  

So, I was put to bed upstairs. I remember lying there with the blanket pulled up to my chin, my mother kissing me good-night, and there I was in the dark, not knowing what terrible thing might be ready to slink out from the wardrobe and smother me...'
Jessica smiled. Robert thought it might be a smile for the morbidly fantastical imaginations of children.
'So what happened?'
'I fell asleep. But later that night I woke up. There was moonlight coming in through the window, and the shadows of tree branches fell onto the bed, waving gently in the breeze.'
'And then you saw the ghost?'
James laughed. 'Dear chap, the branches were the ghost. There weren't any trees within a hundred yards of that house. They'd all been cut down years before. I saw the ghost of a tree.' (s. 75-76)

Rakenne on melko suoraviivainen ja tarina etenee enimmäkseen hyvin. Pidin lukujen nimistä, niitä ei niin usein enää nykyään näe, ja ne antoivat jotenkin ryhtiä kerronnalle. Kirjan suurin heikkous oli keskuskaksosten ja vähän muidenkin hahmojen arkkityyppisyys. Persoonallisuuksia on liioiteltu uskottavuuden tuolle puolen. Myös Robertin pohdiskeluihin käytettiin ehkä liikaa aikaa. 

Silti pidin tästä kirjasta. En tiedä olisinko pitänyt vielä viisi vuotta sitten - kummituselementti olisi ärsyttänyt liikaa - mutta nyt se sopi hyvin.  Her Fearful Symmetry on kuin sitä kaikkein tumminta suklaata. Se on katkeranmakea mutta palkitseva kirja, eikä kuitenkaan varmasti sovi kaikille.

Audrey Niffenegger (2010). Her Fearful Symmetry. London: Vintage. 

Lyhyellä nettiselauksella selviää, että kirja on myös suomennettu nimellä Hänen varjonsa tarina. Hmm, osoittautuu että tätä on luettu blogistaniassa ennen kuin itse anoin kansalaisuutta. Jenni K-blogista on lukenut tämän, samoin Kirjamielen Marjis, kumpikaan ei tainnut pitää yhtä paljon kuin minä. Lumiomenassa suomennoksesta nautittiin enemmän. The Guardianin arviossa alkuperäinen saa perinpohjaisesti pyyhkeitä, The Telegraph kehuu - varo kuitenkin jälkimmäisen arvion spoilereita, jos et ole vielä lukenut kirjaa.