Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva HS verkkokaupasta - tässä kirjan paperiversio.

Jokainen tuntee itsensä silloin tällöin vähän pelleksi. Oma kiintiöni on noin kaksi kertaa päivässä mutta paineen alla yllän kuuteen.

Heikki Aittokosken Narrien laivassa ei ole kyse tavallisesta arjen ääliömäisyydestä; Aittokoski seilaa syvemmissä vesissä. Hän luotaa ihmiskunnan kollektiivisen hölmöyden pohjamutia. Miksi ihmeessä ei homo sapiens sapiens kaikesta sapiensistaan huolimatta pysty parempaan? Miksi (jos ei nyt sotketa Jumalaa tähän keskusteluun) lapsia menee nukkumaan ilman illallista vielä tällä vuosituhannella? Kun Suomenkin kaltaisessa epävieraanvaraisessa ilmastossa on mahdollista panna pötyä pöytään, eikö sen pitäisi olla mahdollista muuallakin?

Eipä ole. On liian kiire tappaa vieraita ihmisiä ja ostella kultaisia vasikoita.

Aittokoski ottaa lähtökohdakseen keskiaikaisen bestsellerin. Das Naren Schyff oli Sebastian Brantin runoteos, joka kuvaa kuolemansyntejä. Nuo vanhat suosikit - viha, kateus, kohtuuttomuus, himo, ylpeys, ahneus ja laiskuus - ovat edelleen kanssamme. Niitä Aittokoski näkee kun hänen matkansa vievät maailman köyhimmiltä kujilta rikkaimpien leikkikentille. Hän tutkailee ympäristöään sitkeällä uteliaisuudella, syvästi tietoisena omasta taustastaan, välillä vihaisena tai peloissaan. Näkemästään hän kirjoittaa oivaltaen.

...ne, jotka talouskasvun tuomitsevat, tekevät niin yleensä turvatuissa oloissa, jotka on mahdollistanut vuosikymmenien talouskasvu. Tämä on keskuslämmitettyä kritiikkiä. (s. 71)

Hannu Kirjavinkeissä piti Aittokosken tekstiä pessimistisenä, jopa kyynisenä. Ehkä siksi, että se osoittaa 1400-luvun heikkouksien olevan yhä ajankohtaisia? Minusta se ei tuntunut siltä. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku vai mitenkäs se nyt meni. Narrejahan me ihmiset olemme... eikä tätä paattia tunnu oikein kukaan ohjaavan... mutta silti asiat aina silloin tällöin onnistuvat.

Narrien laiva muistuttaa siitä, että asiat voivat mennä myös parempaan suuntaan ja usein menevätkin. Suomessa kuoltiin porukalla nälkään vielä 1800-luvun loppupuolella. Ja alle sata vuotta sitten meillä oli täällä oikein ampumasota ihan omalla porukalla. Tänään on paremmin.

Kirjasta tulee surullisen toiveikas olo. Surullinen koska huomaa olevansa narri itsekin* ja toiveikas... koska muutos on mahdollinen. Ei ehkä todennäköinen. Mahdollinen.

Tykkäsin, suosittelen kovasti. Älykäs ja analyyttinen kirja muttei tunneköyhä kumminkaan. Aittokoski panee itsensä peliin.

Heikki Aittokoski. 2013. Narrien laiva. HS Kirjastosta.

*Narrien laivaa lukiessani sain noin kuusi raivokohtausta siksi, että HS Kirjasto halusi ladata sen iPadilleni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siihen meni varmasti 90 sekuntia joka kerta. Arrgh! Se on ladattu jo!! Monta kertaa!!! Anna nyt hemmetin serveri minun lukea tämä ilmainen sähkökirjani langattoman verkkoni kautta tällä kalliilla lelullani HETI!!!! 

On se hyvä että on näitä ongelmia.

Kaksi scifikirjaa jotka alkavat ällällä

Kuva voisi liittyä löyhästi aiheeseen mutta ei. Originaali täällä.

Tänä vuonna ovat toistaiseksi lähes kaikki hyvät suunnitelmani menneet metsään. Haastavaksi heittäytyneen työelämän ohella ovat arkea elävöittäneet mm. hajonnut auto, häijy sairastuminen ja keittiöön muuttanut muurahaisperhe. Eihän kerrostaloissa pitänyt olla muurahaisia?

Ja lankakin loppui kesken sukkaparin, himputti.

Noh, oikein tahallani teen edes yhden suunnittelemani asian, eli kirjoitan John Scalzin kirjasta Lock in, joka tuli itse asiassa luettua jo viime vuonna.

Samaan syssyyn saa pienen mainospalan Nnedi Okoraforin Lagoon, ainoa tautivuoteella loppuun saamani kirja.  

***

John Scalzi oli minulle ennestään tuttu lähinnä Old Man's War -sarjasta. Kun Lock in tuli vastaan lentokentän kirjakaupassa, ostin uutuuden epäröimättä. Scalzin kieli ei päätä huumaa, eikä henkilökuvien syvyydellä voi kehua... mutta hän kirjoittaa sellaista perinteisellä tavalla toimivaa scifiä, joka on useimmiten minun makuuni.

Resepti on simppeli: perustuttu maailma, pari spekulatiivista ideaa ja muutama selkeä hahmo. Lisätään reilu tujaus moraalisfilosofista ristiriitaa. Kääritään suoraviivaiseen toimintajuoneen.

Tämän romaanin kohdalla maailma on lähitulevaisuuden USA ja spekulatiiviset ideat liittyvät uuden viruksen jälkiseurauksiin ja inhimillisen tietoisuuden luonteeseen. Keskeisin hahmo, minäkertoja Chris, on FBI:n agentti ja niin selkeä että hampaita särkee.

Mitä moraalisfilosofiseen pähkäilyyn tulee... Lock in kuvaa tilannetta, jossa yli puolitoista miljoonaa amerikkalaista kärsii eräänlaisesta täydellisestä halvaustilasta. Teknologia mahdollistaa kuitenkin virtuaalisen kommunikoinnin ja jonkinlaisten etäläsnäolon lukkotilasta huolimatta. Mutta kuka saa hoitoa ja kuinka kauan, ja kuka sen kaiken maksaa? Jokainen Yhdysvaltojen politiikkaa edes silmänurkastaan seurannut tietää, että terveydenhuollon kustantaminen on siellä vielä kinkkisempi poliittinen ongelma kuin meillä. Täällä riidellään lähinnä siitä kuka ja miten terveydenhuoltoa suomalaisille järjestää; USAssa keskustellaan vieläkin siitä, pitäisikö sitä muka olla tarjolla kaikille kansalaisille.

Kuten Lionel Shriverin Jonnekin pois (huomattavasti raskaampi ja syvempi eikä ollenkaan spekulatiivinen), myös Lock in havahdutti muistamaan, että moni asia on suomalaisille kauhean helppoa. On se vaan aika luksusta kun saa natista lähimmän terveyskeskuksen puuttuvaa yöpäivystystä tai, herranjessessentään, tunnin jonotusta labraan.

Scalzin keksimän asetelman myötä aloin miettiä, mahtaisiko meidän järjestelmämme kestää vastaavan katastrofin. Vaikkapa 20 000 neliraajahalvausta lisää parissa vuodessa?

Sitten aloin miettiä, että ehkä väestön ikääntyminen yhdistettynä julkisen talouden rapautumiseen on vastaava katastrofi.

Onneksi se on hitaampi katastrofi.

Toisaalta, Scalzin kirjassa kaikki eivät sairastu, eivätkä kaikki sairastuneet halvaannu. Vanheneminen taas... sen voi välttää vain kuolemalla nuorena.

Cory Doctorowin ajatuksia kirjasta voi lukea täältä.

***

Nnedi Okorafor teki aikanaan vaikutuksen romaanilla Who Fears Death, ja kun Liina vielä kehaisi uutta Lagoonia, hommasin sen e-kirjana.

Lagoon on vähintään yhtä mainio (spefi)romaani kuin Lock in. Tai jos olen ihan rehellinen, se on lukukokemuksena hienompi. Lagoon on vähän sekava ja usein hämmentävä ja jättää asioita auki... mutta se on myös yllätyksellinen, raikas, kielellisesti kiinnostava ja jää luultavasti mieleen.

Alku tempaisee heti mukaansa:

She slices through the water, imagining herself a deadly beam of black light.

Jos yhtään tykkää teemasta alienit-laskeutuvat-maapallolle, kannattaa lukea Lagoon.  Tässä muukalaiset laskeutuvat vaihteeksi Afrikkaan, eikä Afrikka ole ollenkaan sellainen kuin kirjoissa tavallisesti. Ei siis Minun Afrikkani vaan ihan jonkun muun Afrikka. Eksoottinen paikka eksoottisille vieraille.

Pidin erityisesti nälkäisestä maantiestä. Pidgin-englanti tuotti aika ajoin tuskaa.

Michael Ann Dobbs on kirjoittanut tästä tarkkanäköisen arvion.

***

Tällä hetkellä luen (taas) vain lohtukirjaani. Austen ei petä. Varmaan Elizabeth ja Darcy saavat taas toisensa.

Juha Hietanen: Seikkailujuoksija

Olen kesän ja syksyn mittaan innostunut enemmän ja enemmän juoksemisesta, ja puolivahingossa olen saanut myös henkilökohtaisen valmentajan ja sparraajan kokeneesta kollegasta. Minulla on jopa viikko-ohjelma, repikää siitä! En tähtää maratooneihin enkä tee ennätyksiä, mutta juoksemisesta on kieltämättä tullut osa elämää. Ihme ja kumma, toistaiseksi polvet ovat kestäneet ja nilkatkin vaivanneet vain vähän.

Kannustajaltani sain lainaksi muutaman juoksemiseen liittyvän kirjan, joukossa yksi erikoisimmista kirjoista, joita olen tämän vuoden puolella lukenut.

Seikkailujuoksija: Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi kertoo nimensä mukaisesti ammattijuoksijaksi nelikymppisenä heittäytyneestä Jukka Viljasesta. Viljanen on enemmän kuin maratoonari tai edes ultrajuoksija. Hän osallistui vuonna 2007 Pohjoisnapamaratoniin ja päätti sen jälkeen keskittyä elämässä siihen oleelliseen: unelmiensa toteuttamiseen. Hänen unelmansa vain sattuvat olemaan arkitallaajien mielestä vähän erikoisia. Parinsadan kilometerin ja 75 tunnin Libyan Sahara Challenge (??), sadan kilometrin juoksu Etelämantereella (??), tuhat kilometriä Kalaharin autiomaassa (???) ja lopulta tuhat mailia Saharan autiomaassa (!!!!!????).

Hietasen mukaan yleisin kysymys, jota Viljaselta kysytään, on "Oletko hullu?"

En ihmettele. Mutta Viljasen hulluudessa on tiettyä suuruutta. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi tehdä sitä mitä hän näemmä haluaa... ja silti väkisinkin ihailen rohkeutta ja kykyä tehdä juuri sitä mitä haluaakin tehdä. Vaatii paljon että edes yrittää toteuttaa unelmansa; useimmilla meistä riittää hyviä syitä tyytyä vähempään.

Tyylillisesti Seikkailujuoksija oli, toden sanoakseni, aika kaameaa luettavaa monin paikoin. Hietanen ei säästele kliseitä ja sankaripalvonta on sakeaa kuin hyvä ruispuuro. Jukka esimerkiksi parahtaa ja hymähtää ja ilmoittaa järkähtämättömästi ja Jukan nälkä on kasvanut syödessä. Myös jatkuva kivun läpi painaminen tuntui välillä väsyttävältä. Vaikka pidän juoksemisesta, minusta verta vuotavat varpaat ovat noin periaatteessa huono juttu. No, ainakin kuvat verisistä sukista muistuttavat seikkailujuoksun arjesta...

Rasittavista piirteistä huolimatta kirja jaksoi kiinnostaa, sillä se on pullollaan erikoisia detaljeja (miksi berberien pitää antaa kiinnittää teltannarut kiviin eikä autonrenkaisiin?) ja järkeviä perusneuvoja perusjuoksikoillekin. Lisäksi se tarjosi roiman annoksen asennekasvatusta, työelämän ja muunkin elämän tarpeisiin.

[--] edes syvä epäviihtymys ei kannusta useimpia suunnanmuutokseen. Puuttuu rohkeutta. Riskinottoa helpompaa on keksiä selityksiä ja verukkeita. Moni vannoo ja vakuuttaa esimerkiksi, että kunhan nousukausi alkaa tai kun lapsi siirtyy ala-asteelta yläasteelle, sitten alkaa tapahtua. Verukkeiden kehittelijöille ja näille niin sanotuille sitkuttelijoille ajankohta ei valitettavasti ole koskaan oikea. Lykkäykseen oikeuttaa uusi veruke. (s. 92)

Auts. Osui ja upposi. Kuten sanottu, Viljasen (hullun)rohkeutta on helppo ihailla. En ryhtynyt oitis radikaaleihin elämänmuutoksiin tai ostanut lentolippuja Timbuktuun, mutta sen verran terästäydyin, että päätin jatkossa juosta vähän kehnommallakin säällä. Jos Viljanen voi juosta sata kilometriä Etelämantereella, kaipa meikäläinen selviää lokakuun tihkusta? Sitä paitsi, jos syksyllä ei juokse sateessa, ei juokse.

Jos olen huomenna kipeä, se on tämän kirjan vika.

En oikein tiedä voiko tätä suositella muille kuin juoksemiseen hurahtaneille - ehkä ei. Jos juoksu tai todellisen elämän extremekokemukset kiinnostavat, Seikkailujuoksija on luultavasti lukemisen arvoinen. Mutta varoitan reilusti, tyylilaji saattaa aiheuttaa herkemmille iho-oireita. Keskiriipivää.

Lähiviikkoina on muuten tulossa muitakin "juoksukirjoja"! Odottamassa on Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta sekä mahdollisesti Naisen juoksukirja.

Elämme reippaita aikoja.

Juha Hietanen (2012). Seikkailujuoksija. Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi. Readme.fi. 978-952-220-512-4.

Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina

Presidentti Ahtisaarta haastattelee Akateemisen tj Annamari Arrakoski-Engardt.

Heh, tästä kirjasta on pakko tehdä juttua. Syy on yllä! Minulla on KERRANKIN oikeasti aiheeseen liittyvä valokuva. Osuin Helsinkiin ja pääsin vielä Akateemiseen kirjakauppaankin juuri sopivasti silloin, kun Martti Ahtisaari oli kohtaamispaikalla haastateltavana Matkalla-kirjan tiimoilta.

Eipä silti, kirja oli muutenkin ostoslistalla. En ole kovin poliittinen eläin, mutta voisi sitä edes presidenteistä lukea jotain. Myös elämäkerran toinen kirjoittaja, Tapani Ruokanen, herätti kiinnostusta. Pidin aikoinaan hänen kirjastaan Hauki salkussa.

Matkalla on peruspositiivinen kuvaus Ahtisaaren elämän vaiheista. Varhaislapsuuden evakkotaival, poikavuodet kasarmeilla, opettajakokemukset ja Pakistanissa muotoutuvat näkemykset kehitysyhteistyöstä rakentuvat loogiseksi kokonaisuudeksi. Ahtisaarten matkassa kierretään Namibiat, New Yorkit ja Kosovot, seurataan Acehin rauhanrakennusta ja riisutaan IRA:ta aseista. Sisällön (tasa)painottuminen Ahtisaaren koko elämään presidenttikauden ja kotimaisen politiikan asemesta oli minulle pienoinen yllätys - MOT, en lue takakansia enkä ilmeisesti arvostelujakaan - sillä kuvittelin epämääräisesti Ahtisaaren poliitikoksi sillä perusteella, että hän on ollut tasavallan presidentti.

Ups. Merikallio ja Ruokanen todistavat tarmolla, että Ahtisaari on ennen kaikkea kansainvälinen diplomaatti ja rauhantekijä. Presidenttikausi oli ilmeisesti Ahtisaaren uralla syrjähyppy, joskin hyödyllinen sellainen.

Ruokanen ja Merikallio ovat selvästi Ahtisaaren faneja. He sanovat esipuheessaan toivovansa, että lukijalle syntyisi uudenlainen kuva ja ymmärrys ponnisteluista ja saavutuksista, joista Ahtisaari palkittiin Nobelilla, ja arvioivat Ahtisaaren vaikutuksen presidenttinä osoittautuneen luultua merkityksellisemmäksi.  Hyvin kirjoitettu, jos tuo oli tavoite. Ainakin minulle näissä rauhantyöaiheessa oli paljon uutta, ja kieltämättä Ahtisaaren presidenttikausikin asettui historialliseen kontekstiinsa uudella tavalla. Toisaalta, rehellisyyden nimissä, pyrkimys vähän puolueettomampaan sävyyn olisi tehnyt kirjasta minulle vakuuttavamman. Nyt teksti on siinä määrin pidäkkeettömän positiivista, että sitä on vaikea purematta niellä.

Epäilemättä kaikki kirjassa kerrottu on totta - ja epäilemättä Ahtisaaren saavutuksia myös presidenttinä eikä vain nobelistina sietäisi pitää suuremmassa arvossa Suomessa - mutta jotenkin jäin kierosti kaipaamaan myös virheitä ja vikoja. En ollut edes huomannut odottavani tätä, mutta kun nyt asiaa mietin, kuvittelin että Ruokanen - Suomen Kuvalehden päätoimittaja, jonkinlainen journalismin johtotähti siis -  olisi kääntänyt Suomen poliittista kenttää aika viiltävästi arvioivan katseensa myös varsinaiseen kohteeseensa. Nyt ei selvinnyt oikein muuta kuin että Ahtisaari oli parempi presidentti kuin demari. Minkä jo tiesinkin.

Tai sitten olen vain niin tottunut suomalaisen valtamedian Ahtisaaren vastaiseen linjaan, että positiviisuus vaikuttaa itsessään epäilyttävältä. Ruokanen toteaa:

[--] media oli aloittanut uuden presidentin jahtaamisen otsassa olevasta laastarista eikä lopettanut sitä kuuteen vuoteen. Ahtisaari itse osaltaan edisti tätä, vitsaili toimittajille, suostui televisio-ohjelmiin ja mediatemppuihin, joihin edeltäjät eivät koskaan menneet. Siitä alkoi koko kauden jatkunut julkisuus, lopulta kiusaaminen, joka ylitti normaalit mediakriittisyyden rajat. Tasavallan presidentistä haluttiin tehdä naurun aihe. (s. 272)

Tuota kovempaan sivallukseen eivät kirjoittajat missään vaiheessa innostu.

Silti yksi kirjan kiinnostavia puolia oli, että se valaisee suomalaisen presidenttiyden muutosta hyvin, ei vain poliittisen vallan vaan myös instituution aseman ja arvon kannalta. Kekkosslovakiasta on tultu kauas... ja suurin osa matkasta harpattiin Ahtisaaren kaudella. Suora kansanvaali ilman ohjaavaa karhunkäpälää valitsijoita taputtelemassa onkin melkoista karnevaalia. Ehkä etäinen arvokkuus ja Uutisvuoto ovat pohjimmiltaan yhteensopimattomia?

Sain vaikutelman, että toinen kausi jäi oikeastaan Ahtisaarelta väliin siksi, että odotukset siitä miten istuvan demaripresidentin pitäisi toimia eivät kohdanneet. Ehkä Ahtisaari ei ajoissa huomannut, että olisi pitänyt olla sovittelijana puolueenkin sisällä... tai ehkä puoluekoneisto oli se juuri se kenttä, jolla hän ei voinut oman painolastinsa tähden rauhaa rakentaa. Eikä hänellä selvästikään ole halua näin jälkeenpäinkään päitä silitellä. Ahtisaaren jotkut lausumat esim. sukupuolten välisestä sodasta ja Halosen halusta päästä presidentiksi kaikuvat, krhm, vähän kitkeriltä. Niinhän se kai menee, että sukupuolten sota on mukavampaa kun ei itse päädy sen uhriksi. Reiluuden vuoksi lisättäköön, että Ahtisaari myös kertoo, että hänestä on tullut vankka naisasiamies, ja ettei mikään maailmassa muutu, jollemme me saa tyttöjä ja naisia koulutettua ja mukaan päätöksentekoon. Niinpä, monille naisille Halosen valinta oli aikoinaan iso asia.

Matkalla oli minulle mielenkiintoinen kirja. Sain paljon uutta tietoa, ja teksti oli ammattimaisen helppolukuista. Ja vaikka tuosta kriittisen otteen heiveröisyydestä vähän natisenkin, on myönnettävä, että vakuutuin ainakin siitä, että Ahtisaari on Nobelinsa ansainnut, ei vain onnistumistensa vaan myös taitonsa ja hyvän tahtonsa tähden. Hänen saavutuksensa kansainvälisillä rauhantyön kentillä ovat sellaisia, ettei niihin olisi yltänyt ilman aitoja sovittelijan lahjoja, vahvoja perslihaksia ja todellista kutsumusta ihmisen osan parantamiseen. Jos siinä sivussa tyydyttyy henkilökohtainen kunnianhimo, onko siinä jotain pahaa? Ei ole, sanoo pragmaatikko, antaa palaa vaan! Sääli ettei Ahtisaari katso mahdolliseksi sovitella Lähi-idän kriisiä, sinne kuulema tarvitaan amerikkalainen välittäjäksi.

Päätän sitaattiin kirjan alusta.

"Kuinka paljon helpompaa minun elämäni on ollut, kun olen saanut elää ympäristössä, jossa demokratia on vallinnut kautta elinvuosieni. Ja kuinka melkein hävettävän helppoa meidän on nousta barrikadeille ja huutaa täältä maailmalle, miten muiden pitäisi toimia. Tämän takia äärimielipiteet eivät ole koskaan viehättäneet minua. Nyt kun katsoo esimerkiksi sitä, kuinka me suhtaudumme maahanmuuttajiin, nähdään miten syvää tämä meidän suvaitsevaisuutemme pohjimmiltaan on", Ahtisaari miettii syksyllä 2010. (s. 47)

Ihminen, joka on näin tismalleen samaa mieltä kuin minä, on ilmiselvästi oikeassa.

Katri Merikallio & Tapani Ruokanen (2011). Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Otava. ISBN978-951-1-24112-6.

Arvioita:
Unto Hämäläinen Hesarissa
Kyösti Karvonen Kalevassa (kolumni)

Bonuksena linkki Ahtisaaren Nobel-puheeseen.

Ei seuraa matkalleni

Taas olen käyttänyt hyväkseni kirjastomme lukupiiriä. Ehdotin piirille Nadine Gordimerin romaania Ei seuraa matkalleni ihan vain siksi, että se on omalla 101 naisten kirjan lukulistallani. Nyt kirjan luettuani voin tyytyväisenä todeta, että eipähän tarvitse nolostella tätä ehdotusta. Ei seuraa on erinomainen romaani: vaativa muttei mahdoton, karhea muttei repivä.

Ei seuraa kuvaa Etelä-Afrikan apartheidin murtumisen aikaa, mutta tarina polveilee myös menneeseen. Keskeiset henkilöt ovat Starkit - Vera, joka puolustaa juristina mailtaan häädettyjen mustien oikeuksia lakiin vedoten ja hänen puolisonsa Ben, entinen kuvanveistäjä, entinen toinen mies - ja Maqomat - pitkän linjan kansalaisoikeustaistelija Didy ja hänen kätkettyä voimaa uhkuva vaimonsa Sibongile. Gordimer levittää lukijan eteen Etelä-Afrikan pitkän, kipeän hapuilun kohti demokratiaa ja tulevaisuutta. Murhat, pelon, uhkaukset, epäoikeudenmukaisuuden, salailun, ryöstöt; hajaannuksen joka syntyy epävarmuudesta.

Kuitenkin Ei seuraa on minusta ensisijaisesti ihmisten, yksilöiden, tarina. Ratkaisu on hyvä. Se muistuttaa, että valtioiden politiikka on yksilöiden elämää. Vaikkapa "väestön pakkosiirroista" puhuminen on eräänlaista hämäystä; ilmaus piilottaa satojen ja tuhansien ihmisten kodittomuuden, omaisuuden tuhon, elämäntyön menetyksen. Gordimer ei hämää mutta ei myöskään kieriskele kauhussa. Se mitä tapahtuu, tapahtuu.

Suuren valheen, suuren ristiriidan kanssa eläminen on (vain) arkea.

[--] Meneer Odendaal, älkää pelätkö. Emme me tee teille pahaa. Emme teille emmekä teidän vaimolle tai lapsille. [--] 

Vera ajatteli ettei hän ollut kuullut sanoja oikein sinä päivänä kuistilla. Isäntä kuuli ne ja Odensvillen edustaja Rapulana kuuli ne tavalla, jolla hän ei niitä kuullut. Odensvillen valtaajan lausumat merkilliset suvaitsevaisuuden ja anteeksiannon sanat, jotka saattoivat häpeään Veran karkean aggression isäntää kohtaan, eivät olleet suvaitsevaisuuden ja anteeksiannon sanoja vaan uhkaus. Muistakaa, meneer Odendaal, että tontilla numero 19, meidän Odensvillessä, meitä on tuhansia. (s. 42-43)

Gordimer jättää tilaa lukijan oivalluksille. Kokonaisuus rakentuu kuin mosaiikki. (Luulen, että se rakentuu vielä päiväkausia jälkeenpäinkin; en ihan heti irtoa tästä kirjasta.) Silti teksti toimii ilman pähkäilyä, aukeaa sellaisenaan tunteelle vaikka järki jää jälkeen. Tosin ensin on luovutettava mitä tulee kronologiaan; minä hajamieli ainakin putosin sen seitsemän kertaa kärryiltä. Mutta kun luopuu loogisesta ajasta ja antaa itsensä ajautua Gordimerin virran mukana, tekstistä tuntee, että se on karhean kaunista ja kauhean totta.

Ei seuraa pureutuu suorastaan pelottavan hyvin ja uskottavasti kahden avioliiton dynamiikkaan ja neljän ihmisen henkilökohtaiseen muutokseen ajan kuluessa. Lukiessa syntyy vahva ymmärtämisen tunne. Mieleeni muistuu Doris Lessing ja vähän Lionel Shriverkin, vaikka jälkimmäinen on huomattavasti monisanaisempi ja yksityiskohtaisempi ihmiskuvauksessaan. Gordimer sanoo vähemmän ja erilaisia asioita, poimii sanoja kuin pieniä kiviä, heittää ne tarkasti, kirpaiseekin.

Hm. Oikeastaan pidän tässä kirjassa yhtä paljon siitä mitä ei sanota kuin siitä mitä sanotaan. Todellinen taitaja tekee merkityksellistä siitä mitä jättää pois! Samaten kirjan henkilöiden välillä juuri puhumattomat sanat sanovat lopulta eniten.

Ja näinhän se on. Aina on jotain mitä ei voi sanoa, eikä halua sanoa. Ajan mittaan sitä on enemmän. Itse kukin päätyy liikkumaan yksin kohti itseään.

Nuorena muistelen kokeilleeni jotain Gordimerin romaania. Silloin se jätti kylmäksi. Nyt on toisin. Olen iloinen, että löysin tämän... ja luen varmasti lisääkin.

Nadine Gordimer (1996). Ei seuraa matkalleni. WSOY. Suomentanut Kersti Juva. ISBN 951-0-21172-9.

Kauimpana kuolemasta

Kuva/kansi: Avain/Jarkko Virtanen

Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta on ollut lukulistoillani jo pitkään. Blogeissakin se on ollut esillä kevään mittaan yllin kyllin. Juttuja on näkynyt jopa niin paljon, että mietin jaksanko siitä mitään kirjoittaakaan. Mutta tämä kirja mietitytti sen verran, että se ansaitsee tulla kirjatuksi lukupäiväkirjaan.

Tarina kertoo afrikkalaisesta Estheristä ja suomalaisesta Paulista, joiden polut risteävät ja juoksevat lopulta rinnan. Kummallakin on omat surunsa: Esther on kadottanut rakkaansa ja hänen myötään toivonsa; Paul painiskelee epäonnistumistensa painon alla. Kaksikon tarinoita kerrotaan polveillen ja risteillen, menneisiin palaillen.

Minulle tämä oli sellainen kirja, josta tuntuu että kuuluisi tykätä mutta ei vaan osaa.

Kauimpana on taidokasta työtä joka suhteessa, teemat ovat periaatteessa koskettavia, kieli on hallitun loistokasta sanojen leikkiä... Mutta vaikka nautin kirjan yksittäisistä oivalluksista ja kauniista kielestä paikka paikoin kovastikin, kokonaisuutena jäin silti tämän kanssa vähän kylmäksi.

Piti oikein miettiä mikä ihme mättää, kun en tykännyt kirjasta, joka on selvästi Hyvä Kirja. (Huom! Tämä siis on minustakin Hyvä Kirja!)

Yksi mahdollinen kipukohta on Estherin ja Paulin tunne-elämässä ja sen keskeisyydessä. Olen väkisinkin kärsimätön keski-ikäisen elämäntuskan kanssa. Tekee mieli sanoa yhdelle "älä liioittele tärkeyttäsi, tuo on hubrista" ja toiselle "lakkaa piehtaroimasta kurjuudessasi". Kai me tässä kaikki kohti kuolemaa tallustetaan eikä sitä täydellistä miestä saa välttämättä pitää... Sitä paitsi, Estherin ja Paulin tuska on niin raivostuttavan esteettisesti esitetty, että siitä tulee epäaito olo. Tuska voi olla cinemaattista, mutta ei jos paatosta on näin paljon.

Tai ehkä vierastan ristiriitaa hienostuneen kirjallisen käsittelyn ja Afrikan pimeän puolen välillä. Puritaani minussa ei kai halua kuulla hengästyttävän upeaa kuvausta raakuuksista. Kaikki on aseteltuna esille kuin bysanttilainen ikebana. Äh, huono kielikuva. Mikä tarkoittaisi yhtä aikaa runsasta, värikästä ja muodollisen kurinalaista? Tässä kuvataan setänsä raiskaamaksi joutunutta tyttöä:

Hän oppi häpeän. Hän oppi peseytymään nopeasti pimeässä, roiskimaan vettä iholleen, ilman että kosketti itseään sormin. Kävelemään ja istumaan jalat yhdessä. Käymään vessassa nopeasti, lihaksia jännittäen, tekemään alavartalostaan irrallisen, häneen kuulumattoman palan. Hän oppi tuntemaan ihmisen läheisyyden näkemättä heitä, väistämään selän takaa tulevia askelia, ihoa kurottavaa kättä. Hän kasvatti iholleen herkät, maailman kurkottavat karvat, jotka työnsivät tilaa hänen ympärilleen tavallisina hetkinä, pihaa siivotessa ja pellolla, ja puhalsivat ilmaan sumuisia sointuja niin, että ympärillä leijuvat naisten kuiskaukset hajosivat tuulen huminaksi. Ja hän oppi joskus, paloitellessaan kanaa, painamaan veitsen ihon läpi niin, että kipu leimahti hänen lävitseen ja puudutti kaiken muun, ja hetken hän oli vartalossaan läsnä, tuuli niskassa ja jalat vasten karheaa maata käsissään vasta tapetun linnun elämästä lämmintä lihaa. (s. 139).

Kaunista, kaunista...

Tämä oli myös vaativaa luettavaa, ainakin näin harmaiden aivosolujen kirmaillessa kesälaitumilla. Jouduin laittamaan lukiessani kirjan 'lepäämään' pariin kolmeen otteeseen, sen verran haastavaa on pysytellä Hirvosen kerronnan matkassa. Vaikka tarinalla on tietty reaaliaikansa, kertojien osuudet lipsahtelevat assosiatiivisesti takapakkia milloin omaan menneisyyteen, milloin jonkun toisen rekonstruoituun historiaan, milloin minnekin. Tarina alkaa lopusta ja päättyy alkuun.

En sano ettei tässä ole juonta lainkaan - mutta juonen esillepano noudattelee omaa postmodernia logiikkaansa. Kauimpana kuolemasta on sitä laatua hyperkudelma, jota meikäläinen saa lukea kuin piru raamattua pysyäkseen matkassa. Mikä tahansa kappalejako voi heittää ihan toiselle puolelle maapalloa ja ihmisikää; mikä tahansa 'hän' voi olla joku ihan muu kuin kuvittelin ja 'sinä' pitää tunnistaa joka kerta erikseen, varmuuden vuoksi. Sanaakaan ei lukaista huoletta, keskityttävä on. Tarinan polulta putoaa herkästi sivuseikkojen hetteikköön.

Tai ehkä sivuseikkoja ei ole. Ehkä tällaista lukiessa pitäisi osata heittäytyä vain vastaanottamaan väläyksiä ja mielikuvia, yrittää aistia psyyke sivujen läpi ja unohtaa perinteinen lukutapa. Ottaa emotionaalinen etukeno ja lentää mukana.

Elina Hirvonen (2010). Kauimpana kuolemasta. Avain. ISBN 978-952-5524-81-9.

Arvioita on tästä kirjoitettu tusinoittain... poimin tähän muutaman satunnaisessa järjestyksessä:
Lehdissä:
Lasse Koskela Parnassossa
Noora Mattila Hesarissa
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Terhi Hannula Turun Sanomissa

Blogeissa:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Mari A. kirjablogissaan
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Haa, Valkoisen kirahvin lukukokemus oli sukua omalleni :-)

The Saturday Big Tent Wedding Party

Tämä oli se kirja, jonka lupasin itselleni lomanaloituskirjaksi: sopivan hyväntuulista. The Saturday Big Tent Wedding Partyn päähenkilö Mma Ramotsve on perinteisellä ruumiinrakenteella siunattu yksityisetsivä, joka ratkoo ihmisten vakavia ja vähän vakavampia pulmia suurella sydämellä ja herkällä oikeudentajulla. Tukenaan Mma Ramotsvella on tiukkaotteinen apulaisetsivä Mma Makutsi ja Clovis Andersenin erinomainen opas The Principles of Private Detection - kas siinä kirja, jonka haluaisin lukea!

The Saturday Big Tent Wedding Party on hyvin samanlainen kuin muutkin sarjan kirjat: jos on pitänyt yhdestä, pitää todennäköisesti muistakin. McCall Smith on säilyttänyt Nro. 1 Ladies Detective Agencyn tunnelman hyvin osasta toiseen. Rooibos-teetä siemaillaan, orpofarmin koneita korjaillaan - ja jopa pieni valkoinen auto, jonka jo luulimme jättäneen meidät iäksi, ilmaantuu jälleen näkyviin. Tämän aaveauton kohtaaminen askarruttaakin Mma Ramotsvea läpi kirjan; lisäksi on ratkottavana asiakkaan karjaa tuhonneen vihulaisen arvoitus ja oppipoika Charlien jälkikasvun visainen tilanne. Ja pian avioliiton satamaan purjehtivaa Mma Makutsia mietityttää hääkenkien valinta - tietenkin.

Ongelmat kietoutuvat osittain toisiinsa, kuten ongelmilla on elämässäkin tapana tehdä, mutta ne ratkeavat kuuntelemisella ja ajattelemisella ja roimalla annoksella myötätuntoa... kuten ongelmilla on elämässäkin tapana tehdä. Pidän näiden kirjojen avarakatseisuudesta - ne puhuvat toleranssin, kohteliaisuuden ja ystävällisyyden puolesta pienissä ja suurissa asioissa, lempeästi.

'Tell me, then, Mma Ramotsve, what is shopping for? It seems that I have misunderstood the whole thing.'

She smiled. There was much that men simply did not understand, but she had never been much concerned about this lack of understanding. Indeed, in her view it was one of the things that made men so appealing. There were men's things and then there were women's things. The list of which was not written in stone, and it was quite possible for a woman to enter the world of men - and the other way around - but she saw no point in denying that women liked to do certain things and men liked to do other things. Nor did she doubt that these preferences were one of the reasons why women liked men and men like women. So it was perfectly possible that there were men who liked shopping, and who understood exactly what it was all about, but Mma Ramotsve had yet to meet such a man. Maybe they existed elsewhere - in France, perhaps - but they did not seem to be much in evidence in Botswana. (s. 31)

Jep, Suomella ja Botswanalla on ainakin jotain yhteistä. Voi kun osaisi itsekin suhtautua Mma Ramotsven realistisella positiivisuudella ihmisiin!

Oli mukava Little Been jälkeen katsoa Afrikkaa ihan toisenlaisten lasien läpi. Päässäni piirtyvä Afrikan kartta alkaa olla aika laikukas: Botswanassa paistaa aurinko perinteisellä ruumiinrakennetulla varustetun ja kohteliaan karjankasvattajakansan ylle, Norsunluurannikolla ratkotaan värikkäitä ihmissuhdeongelmia terävällä kielellä,  mutta Nigeria ja Kongo pelottavat. Lähiaikoina pitäisi vielä käydä Sambiassa...

(Mutta seuraavaksi Moskovaan.)

Alexander McCall Smith (2011). The Saturday Big Tent Wedding Party. London: Little, Brown.

Arvioita:
Examiner
The Washington Times (pahoja spoilereita :-) )
ja suomeksi Norkku
EDIT: lisätty kuva Leenan vinkeillä :D

Little Been tarina

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Blogisavujen houkuttamana hankin minäkin tämän kirjan. Joukkohysteriaa? Ei aiheetta ainakaan.

Little Been tarina kertoo kahden todella erilaisen naisen kohtaamisesta ja kohtaamisen seurauksista. Kirjan ilmitaso on hyvin henkilökohtainen: nigerialainen pakolainen Little Bee ja britti Sarah, Surreyn kasvatti ja lehden päätoimittaja, tuntuvat äkkiseltään henkilöiltä, joilla ei voi olla mitään sanottavaa toiselleen, mutta heidän välilleen on aiempien tapahtumien myötä syntynyt rikkomaton yhteys.

Jos unohtaa hetkeksi henkilöt, voi miettiä tapahtuvaa ja tapahtunutta myös sivilisaatioiden kohtaamisen kautta. Nehän eivät ole menneet niin putkeen kaikkien näkökulmasta. Jos Afrikka ajatteluttaa ja sinulla on nelisen minuuttia aikaa, tsekkaa tämä video ja seuraa etenkin sinisiä palloja...

Videon kuvaama kehityskulku heijastuuu myös henkilöiden tasolle. Little Been tarinassa Sarahin ja Been oletukset ja odotukset muodostuvat niin erilaisista lähtökohdista, että heidän on välillä vaikea ymmärtää toisiaan. Myös kontrasti Sarahin ongelmien ja Been ongelmien välillä on tehokas.

Itse asiassa Little Been tarina on niin täydellisen hyvä kirja, että se on melkein raivostuttava. Teksti on hyvin kirjoitettua ja oivaltavaa, juoni tasapainottelee erittäin hyvin turvallisen ja shokeeraavan välillä. Ensin ajattelin että Sarahin elämän jauhaminen Been elämän rinnalla on ällöttävää, mutta eihän se ole - siitä syntyy kirjan voima ja dynamiikka. Vain oma tekopyhyyteni haluaisi eristää pienet tragediat ja suuret tragediat eri teksteihin; tuomalla ne yhteen Cleave pakottaa myöntämään, että kaikki tragediat ovat ihmisen kokoisia... ja meiltä jäävät helposti huomaamatta ne suuret tragediat silloinkin kun ne ovat aivan lähellä.

Huomaan että saan kirjan kuulostamaan synkältä. Sitäkään se ei ollut, pahus vieköön... Been osuuksissa on terävää huumoria.

Kun olin pieni, kaikki oli yhtä onnea ja laulua. Silloin sellaiseen oli yllin kyllin aikaa. Ei ollut kiire minnekään. Meillä ei ollut sähköjä, ei raikasta vettä eikä suruakaan, koska niitä ei ollut vielä yhdistetty meidän kyläämme. Istuin limbapuun juurten välissä ja nauroin katsoessani, miten Nkiruka kiikkui edestakaisin ja taas edestakaisin. Kiikkunarut olivat pitkät, joten heilahdus päästä päähän kesti häneltä kauan. Kiikulla ei tuntunut olevan koskaan kiire. Katselin sitä päivät kaiket tajuamatta katsovani heiluria, joka mittasi kyläni viimeisiä rauhan kausia. (s. 113)

Kerran luettuna Little Been tarina on upottava, koukuttava ja ajatteluttava kirja. Oikea lukijan romaani. Okei, juoni on aika epärealistinen mutta uskottavuus syntyy kerronnasta ja se on minusta tässä yhtä tautisen hyvää kuin Emma Donoghuen Roomissa, täysin erilaista vain. Nauttisinkohan tästä yhtä paljon uudelleen luettuna? Ekä en. Vaikka teksti onkin hyvää ja kirkasta, lukunautinto liittyi paljolti Cleaven lukijalleen järjestämään löytöretkeen. Tarinan rakentuminen oli minulle se juju, vielä enemmän kuin vivahteinen teksti.

Sen sijaan että halaisin kirjaa rintaani vasten miettien koska voin lukea sen uudelleen, selailen osoitekirjaani ja mietin kenet kavereistani haluan laittaa tätä lukemaan. Sen Little Bee sai minussa aikaan: lähetyssaarnaajan innon luettaa kirja myös seuraavalla. Ja uskokaa pois, kyynisen kääkän ei ole helppo yhtyä kaikkien muiden ylistyksen kuoroon. Silti:

Lukekaa Little Bee! Lukekaa Little Bee!

Chris Cleave (2011, alkuperäinen 2008). Little Been tarina. Helsinki: Gummerus. Suomentanut Irmeli Ruuska.

Arvioita:
Lumiomena
Järjellä ja tunteella
Kirjava Kammari
K-Blogi
anni m. on lukenut alkukielellä

Valkoinen nainen

Valkoinen nainen päättää Päivi Alasalmen löyhän naistrilogian, jota päädyin lukemaan Sallan blogattua juuri tästä viimeisimmästä kirjasta. Valkoinen nainen ei tosin henkilöiden tai tapahtumapaikkojen puolesta kytkeydy aiempiin romaaneihin Ystävä sä naisien tai Tuo tumma nainen. Kirjoja sitoo yhteen se, että ne ovat tarinoita naisten maailmasta ja maailmankuvasta.

Valkoinen nainen Anita, entinen huippumalli ja kahden reippaan pojan äiti, asuu Afrikassa rakastavan metsästäjämiehen kanssa. Hän nauttii gin-tonicit brittiläisen everstin, saksalaisen avustusjärjestöpomon ja tansanialaisen ministerin kanssa ja kokee alkukantaisia elämyksiä nylkiessään saaliiksi saatua antilooppia lastensa ravinnoksi. Mutta jotain valkoista häivähtää näkökentän äärirajoilla, kuvayhteys alkaa vähitellen pätkiä ja syvän turkoosin Afrikan yön korvaa sininen suomalainen hetki. Arjen taika haihtuu ja jäljellä on päällisin puolin arkipäiväinen tragedia.

Ellen olisi jo tutustunut Alasalmeen aikaisemmin, usko olisi kyllä saattanut loppua ensimmäisten parinkymmenen sivun aikana, niin harlekiiniksi niillä heittäydytään...

Parasta, mitä Anita oli maailmalta saanut, eivät olleet muistot mallivuosista, vaan hänen aviomiehensä Kimmo, sekä lapset, jotka hän mieheltään sai. Anita tunsi itsensä paljon naisellisemmaksi nojatessaan miehensä vahvaan olkapäähän kuin poseeratessaan yhdenään huippusuunnittelijan luomuksessa. Hän oli ollut nuori tyttö, mutta Kimmo oli nostanut hänessä esiin naisen, ja hän oli ymmärtänyt asettaa miehen ja heidän tulevan perheensä kaiken muun edelle. Hän kyllä tiesi, minkä kultakimpaleen meri oli hänen käsiinsä huuhtonut. (s. 12-13)

Mutta lopussa kiitos seisoo. Valkoinen nainen on yllättävä ja ovela kirja. Se on helppolukuinen ja kevyt, osoittelematon, mutta kätkee sisäänsä kerroksia kerroksien perään. Valkoinen nainen tuntuu välillä hajanaiselta, mutta kun sen loppuun pääsee, palaset asettuvat paikoilleen. Kaikella on selityksensä.

Kaikissa kolmessa tähän asti lukemassani Alasalmen kirjassa on tämä piirre: tuntuu ettei niiden kanssa pääse pohjaan ollenkaan. Yksityiskohdat jäävät nakertamaan jonnekin takaraivoon. Pienet tarinat, vaaleanpunaiset leivokset, ajelu yöllä. Alasalmi ei päästä lukijaa niin helpolla kuin ensin luulisi. En varsinaisesti osaa eläytyä näiden kirjojen henkilöihin, mutta silti niissä on jotain kiehtovaa ja vastustamatonta. Ne ovat tarkkoja ja teräviä sommitelmia.

Tumman naisen kanssa mietin, että yksi sen piileviä teemoja oli kulissien rakentaminen, se että niin on jos siltä näyttää. Tässä romaanissa asiat ovat päinvastoin - mikään ei ainakaan ole sitä miltä näyttää. Jos Tummassa naisessa rakennetaan elämää ulospäin, Valkoisessa naisessa luodaan sisäinen täydellisyys.

Samalla tuntuu, että kysymys on jostain isommasta. Valkoisessa naisessa jäädään fantasioiden vangiksi, ensin miesten ja sitten omien. Voidakseen olla oma itsensä on kuitenkin luovuttava olemasta miehen fantasia ja löydettävä se oma; ja omasta fantasiasta on ilmeisesti luovuttava ennen kuin voi olla äiti.

Loppulauselma kirjakolmikosta: vau. Ehdottomasti lisää Alasalmea ohjelmaan.

Päivi Alasalmi (2008). Valkoinen nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Jukka Koskelainen Hesarissa tykkäsi kirjasta, ja Mirja Kuivaniemenkin arvio Ilkassa on positiivinen, kuin myös Teppo Kulmalan Savon Sanomissa.

Purppuranpunainen hibiskus

Luin marraskuussa Chimamanda Ngozi Adichielta hänen menestysromaaninsa Puolikas keltaista aurinkoa, ja laitoin samantien varauksen sisään myös esikoisromaanista Purppuranpunainen hibiskus. Nyt se vihdoin tuli. Ihan Puolikkaan veroinen lukukokemus tämä ei ollut, mutta hyvä ja mukaansa tempaava kirja, jota kannatti odottaa.

Purppuranpunainen hibiskus on kuitenkin hyvin erilainen kirja kuin Puolikas. Sota on olennainen teema Puolikkaassa, mutta Hibiskuksessa Nigerian levottomat olot ovat enemmän taustatekijä, vaikka niilläkin on merkityksensä. Keskeiseksi teemaksi nousee kuitenkin ihmisen ristiriitaisuus. Adichie asettaa vastakkain sielun ja materian rikkautta, omistavaa ja vapauttavaa rakkautta, suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta, ja osoittaa miten suureen epäjohdonmukaisuuteen ihminen kykenee.

Kertojaminä, teini-ikäinen Kambili, elää kotoisen terrorin alla, jonkinlaisen Tukholman syndrooman vallassa. Kodin ulkopuolella väkivaltainen isä on kuitenkin antelias hyväntekijä, uskonmies ja vapauden esitaistelija. Kamibili pelkää isäänsä kuollakseen, mutta samalla kaipaa kipeästi tämän hyväksyntää ja rakkautta. Tätinsä luona Kambili pääsee näkemään myös toisenlaisen perhetilanteen, ja hänen aikuisempi minuutensa alkaa itää.

Rakenteeltaan Hibiskus on melko yksinkertainen; Kambili on äänessä koko kirjan, ja tapahtumat esitetään melkein täysin kronologisesti.

Adichie tuo lukijalle tapahtumia hyvin toteavasti. Jotenkin se sopii kertojaan ja tekee osaltaan Kambilin arasta persoonasta todemman. Plussaa myös siitä miten afrikkalaiset elementit on ujutettu mukaan ilman että ne vieraannuttavat, luontevasti. Vaikka kirja on vahvasti afrikkalainen, se puhuu yleisinhimillisistä asioista.

Avasin oveni juuri kun Jaja tuli ulos omasta huoneestaan. Me seurasimme tasanteelta isän menoa alas portaita. Äiti roikkui isän olalla kuin riisillä täytetty juuttisäkki, joita isän tehdastyöläiset ostivat tukuittain Seme Borderista Isä avasi ruokasalin oven. Sitten ulko-ovi avattiin ja isä sanoi jotain meidän portinvartijallemme Adamulle. 

"Lattialla on verta", Jaja sanoi. "Haen harjan kylpyhuoneesta."

Aloimme pestä pois verivanaa, joka jatkui alas eteiseen asti, aivan kuin joku olisi vienyt alakertaan vuotavan vesiväriastian. Jaja kuurasi ja minä kuivasin. (s. 41)

Mietin lukiessani, että tyyli on jotenkin erimakuista kuin Puolikkaassa, ja arvelin että se johtuu kertojaratkaisusta, tai ehkä kirjailijan kypsymisestä. Nyt huomaan, että suomentaja on eri - silläkin saattaa olla jotain vaikutusta.

Chimamanda Ngozi Adichie (2010). Purppuranpunainen hibiskus. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki.

Muistelinkin että joku tämän oli lukenut, ja se oli Marjis - hänkin piti kirjasta. Toinen kommentti löytyy Silloin et ole koskaan yksin -blogista. Virallisemmin kirjaa on arvioitu Oliviassa Kirjasieppo-blogissa ja Turun Sanomissa.