Ivana B

Kuva/kansi: Siltala/M-L. Muukka

Keski-ikäinen kirjailija kipuilee estottoman wannabeen (rakenne)kynsissä. Nuori stalkkaaja uhmaa ja uhkaa 30-vuotisen kirjailijauran tehneen minäkertojan identiteetin peruskiviä. Aitous on out, sydänveri ei kiinnosta ketään ja medialle on myytävä seksikäs paketti. Sen Ivana tekeekin. Hän häikäisee ja sädehtii ja kukkii salamavaloissa kuin outo lihansyöjäkasvi; kertojaa hän ivaa armottaa, pistelee ja pilkkaa. Kertoja on vielä purevampi, mutta hänpä puree hampaitaan yhteen ja vaikenee.

Eräässä viimeisimmistä blogimerkinnöistään Ivana B. ilmeisesti kuvailee minua, nimeä mainitsematta. Edustan hänen mielestään lajityyppiä kalpea ja pöhöttynyt sisätilaihminen. Hän käyttää termiä viisi kertaa samassa kirjoituksessa, kuvittelee ilmeisesti keksineensä sen itse. Hän kauhistelee vanhemman polven kirjailijoita jotka eivät hoida ihoa ja hampaita, niin että mainoskuvia on pakko fotoshopata tajuttomasti, ja siitä huolimatta itseensä käpertynyt ja tärkeilevä asenne pukkaa säälittävistä turhakkeista läpi järkyttävällä tavalla. Jäykkyys. Pateettisuus. Eilisyys. (s. 33)

Snellmanin kirjoja on tullut viime vuosina luettua; hän osaa valita aihepiirinsä kiinnostavasti. Ivana B kutkutti väkisinkin. Ehkä siksi että Ivana on bloggaaja? Vaikken kirjailijablogeja pahemmin seuraa, silloin tällöin niihinkin eksyy. Olin utelias näkemään minkälaisen tulkinnan Snellman on esikoiskirjailijablogeista luonut. Vai pitäisikö sanoa prekirjailijoista? Ivana ei itse asiassa Ivanassa kirjoita kirjaa - hän vain luo itsestään kohukirjailijan, ja melkoisen teoksen luokin.

Toinen kiinnostava juttu on tuo kysymys kirjailijan julkisuudesta. Se on mietityttänyt minua aina silloin tällöin, sillä kirjablogeissa on joskus käyty keskustelua aiheesta. Meitä tuntuu olevan kahta ääripäätä. Toisia kirjailijat kiinnostavat ihmisinä kovastikin, ja kirjoille antaa lisämaustetta se, että tietää paljon kirjailijasta. Toiset sanovat suoraan, että eivät juuri haluakaan tietää. Suurin osa lukijoista taitaa olla siltä väliltä. Keskustelua on lukutoukissa herättänyt nimenomaan se, että kirjailijan odotetaan nykyään olevan paljon esillä kirjojensa tiimoilta. Pitääkö kirjailijan olla itsekin myynnissä? Tuote? Vai riittääkö että kirjoittaa kirjan?

En ole tässä keskustelussa kovinkaan puolueeton, sillä taidan asettua melko lähelle tuota jälkimmäistä ääripäätä. Kirjat jees - kirjailijat, öh. Jos tunnen kirjailijan niin hän ei ole ensisijaisesti kirjailija enää... jos en tunne, mitä tekemistä minulla on hänen kanssan? Minun puolestani kirjat voisi vaikka haikara tuoda, mielellään suoraan kotiovelle.

Ennen kirjablogiaikaa ei asiaa tarvinnut miettiä. Olen ollut luonnostani paitsiossa mitä kirjailijatietoon tulee, kun olen tällainen julkkissokea epäsosiaalinen mölkky. En juuri katso telkkaria tai lue naistenlehtiä... enkä ymmärrä miksi minun pitäisi olla kovin kiinnostunut vieraiden ihmisten sisustuksista tai lemmenkriiseistä tai vaatetuksesta tai parhaasta kesäreseptistä. Jaksan kiinnostua kirjoista, mutta fiilikseni esimerkiksi kirjailijoiden blogien suhteen ovat laimeat. Tosin niitä on ilmeisesti monenlaisia. Useissa olen piipahtanut, vain yhtä olen lukenut säännöllisesti... se onkin luonteeltaan jonkinlainen mikropsykologis-elämänkatsomuksellinen pohdiskeluteos.

Hm. Nyt kun mietin tuota, asenteeni on blogien suhteen tismalleen sama kuin kirjojenkin suhteen: pitää olla jokin minua kiinnostava teema, pelkkä (kirjailija)elämänkuvaus ei totisesti vedä, enkä ole kirjojen taustoistakaan kovin utelias. Kun luen kirjaa, haluan lukea sitä itsenäisenä teoksena, en miettien mahtaako kirjailija X tässä nyt käsitellä oman elämänsä niitä-ja-näitä kokemuksia. Kirja saa luvan seistä tukevasti omilla pikku töppöjaloillaan.

Yksi asia on varma: mitä enemmän tiedän kirjailijasta ennen kuin luen hänen kirjojaan, sitä vaikeampi minun on lukea kirjaa kirjana. Ennakkokäsitykset vaikuttavat.

Silti olen kirjamessuilla käynyt kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja, lähinnä tosin sellaisten kirjailijoiden, joiden kirjoja olen lukenut. Jotain kieroa uteliaisuutta kai... Pitää miettiä tätä vielä.

Ehkä olen oikeasti näin nuiva siksi, että julkkikset ovat ylipäänsä minulle harmaata aluetta. Ihmiset näyttävät lehtien kuvissa kaikki samanlaisilta. En tuntisi naamasta nykykirjailijoista varmaan ketään paitsi Jari Tervon ja Tuomas Kyrön ja Sofi Oksasen. Kahdella jälkimmäisellä onkin hienot erityistuntomerkit. Jos joku keppostelija liimaisi leukaansa Kyrön parran ja laittaisi päähänsä oksas-peruukin, tunnistaisin hänet varmuudella Tuomas Oksaseksi.

Palatakseni itse kirjaan - olen niin heikosti perillä Snellmanin oman uran ja elämän kuvioista, että voin lähestyä tätäkin teosta varsin puhtoisin mielin. Ivana B oli jännästi kaksitasoinen lukuelämys. Sen teema voisi olla vanheneminen tai kateus... tai sitten jotain muuta. Minusta Ivana kietoo hienosti yhteen yleisiä ja yksityisiä teemoja. Ilmiöiden tasolla kulttuurin kulutuksen luonteen muuttuminen, kaiken kuviteltavissa olevan tuotteistuminen ja kertakäyttöistyminen ja nopeutuminen ja raaistuminen on tutkiskelun arvoinen asia, ja niin on sukupolvien välinen jännite työelämässäkin. Yksityisellä tasolla kertojaminän ahdistus on hyvää psykologista vääntöä. Kertoja painii tavallaan oman peilikuvansa kanssa; yksi heijastaa 80-lukua, toinen 2010-lukua. Ero on radikaali.

Pidän kirjan klaustrofobisesta tunnelmasta, joka syntyy pienestä henkilökaartista ja kapeasta näkökulmasta. Myös kirjeromaanin muoto on virkistävää vaihtelua ja se oli tehty tyylillä, vain kirjeitä vastaanottavan lyhytterapeutin puhuttelujen toisteisuus välillä särähti vaikkei turhaa ollutkaan. Mutta noin ylipäänsä Snellmanin tekstissä on jotain vaikeasti määriteltävän tyylikästä. Rytmi on kohdallaan. Ja sanat on valittu taiten, niissä on pehmeyttä ja terää. On kuin saisi varpusensulasta viiltohaavan kun tätä lukee.

Henkilöt ovatkin siinä määrin tyyliteltyjä, että heikommalla kielellä Ivana ei varmaan toimisi. Se on itse asiassa niin alleviivaavasti kokeneen sanataiteilijan silkoinen tuotos, että tulee melkein skitsofreninen olo. Kirjailijan, joka kirjoittaa näin, ei pitäisi kokea näin. On kuin Snellman alleviivaisi Ivanan symbolisuutta, sanoisi: älkää lukeko tätä tarinana, edes epärehellisen kertojan tarinana (vaikka tarinahan pitää nykyisin sisällyttää, juustopakettiinkin, ja varsinkin siihen). Minusta Ivana B on kuva, kuva ajasta ja ajassa ihmisestä. Jokainen, joka on matkustanut tänne 50-luvulta päivä kerrallaan, epäilee kai toisinaan kulkeneensa harhaan, eksyneensä johonkin absurdiin rinnakkaisuniversumiin. Miten niistä ajoista on voitu tulla tähän päivään?

Pidin tästä, enemmän kuin odotin, vaikka olen vähän allerginen kirjailijaelämäkirjoille. Hauska ja haikea ja vihainen ja taidokas romaani.

Anja Snellman (2012). Ivana B. Siltala. ISBN 978-952-234-108-2.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Nina Lehtinen Aamulehdessä
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kirsi kirjanurkassaan
Salla lukupäiväkirjassaan
Minna Ilselässä
ja lopuksi Jori Kaiken voi lukea -blogissa, siellä on lisää linkkejä lopussa.

Parvekejumalat

Lemmikkikaupan tytöistä tuli paha mieli, Lyhytsiipiset menetteli muttei säväyttänyt ja Aura meni enimmäkseen ohi kovaa ja korkealta - mutta Parvekejumalista ei ole pahaa sanottavaa. Tosin tämäkään Snellmanin kirja ei ole helppoa luettavaa. Lemmikkikauppaan verrattuna ahdisti silti vähemmän, ehkä siksi että aihe on kuitenkin kaukaisempi. 

Parvekejumalat kertoo somalitytön sopeutumisesta Suomeen ja suomalaisen tytön matkasta islamiin. Snellman peilaa hienosti vierauden kokemusta molemmissa tapauksissa; kumpikin vieraantuu perheestään. Kummankin kuvasta muodostuu uskottava. Anis F. näkee suomalaiset nöpönenälumikit omanlaisestaan vinkkelistä, läheltä mutta kuitenkin kaukaa. Oli ilo katsella hänen olkansa yli.  

Lemmikkikaupassa minua vaivasi, ettei Snellman tuntunut ottavan selvää kantaa. Parvekejumalissa tuntuu, että nyt ottaa - jos ei jonkin puolesta niin ainakin suvaitsemattomuutta ja orjuuttamista vastaan. Samalla hän osoittaa, että orjuutta on monenlaista. 

Rakennetta ei ole  tehty turhan vaikeaksi, mitä nyt pikkuista kikkailua epäilemättä erinomaisista syistä (joita en surkeana maallikkolukijana ymmärrä). Teksti on entisen tasoista, ilmavan kaunista ja paikoin purevan monikerroksista.

Miten Anis olisi osannut selittää sisäisen kirvelynsä, palovamman tunnun? Anis ajatteli: minun karttani on palanut, eikä uutta ole olemassakaan. Kerran kun Anis istui Taiteilijatalon lehtiroskiksessa, hän luki jonkun tiedelehden. Siinä kerrottiin, että vasta ruumiinavauksissa oli tajuttu, kuinka pahasti tiukkaa korsettia käyttäneiden naisten sisäelimet olivat menneet pois paikoiltaan. [s. 187]  

Parvekejumalat tehosi sekä tunteiden että älyn tasolla. Mielenkiintoinen ja hyvä kirja, jota kehtaa suositella. 

Silti tämäkään Snellmanin kirja ei ihan vastannut haavettani suomalaisesta naisprosaistista, jonka teoksista tunnistaisi itsensä, omat angstinsa ja ekstaasinsa. To do -listalla: jatka etsintöjä tilaisuuden tullen.  

Anja Snellman (2010). Parvekejumalat. Helsinki: Otava. 

Myös Antti Majander Hesarissa näyttää tykänneen (täällä). Tässä myös linkki Sallan alkuperäiseen arvioon, joka kuvaa kirjan kattavammin. 
MUOKKAUS: lisään linkin Oposculon hienoon juttuun kirjailijatapaamisesta, joka taustoitti kirjaa. 

Lemmikkikaupan tytöt

Lemmikkikaupan tytöt on nyt se Snellman joka vihdoin kolahti. En pitänyt kirjasta yhtään, mutta en taatusti unohda sitä.

Tätä ei voi suositella teini-ikäisten tyttärien äideille. Tulee paha olo.

Mikään ei (tietenkään) selity. Onneksi henkilöhahmoissa on sen verran etäisyyttä, että tietty epäuskottavuus säilyy. Jasminin, Lindan, äitien ja lemmikkikaupan pitäjien elämä tuntuu enemmän keksityltä kuin koetulta. Lopun epilogi kiukuttaa vielä lisää. Valta- ja kulttuurirakenteethan selittävät miten tässä näin kävi. Eikö romaanin pitäisi henkilöidensä kokemusten kautta sanoa jotain muutakin kuin että 'tällaista tapahtuu'? Emmekö me yksilöinä ylläpidä ja uusinna kulttuuriamme? Pitäisikö lemmikkikaupan Kastajaa vain ymmärtää ilmiönä? Tai Jasminia?

En ymmärrä. Toivon etten olisi lukenut tätä.

Teksti on viimeisteltyä ja ammattimaista kuten Lyhytsiipisissäkin. Tällä kertaa en kokenut sitä esteettisenä elämyksenä, varmaan aihe tuli väliin.

Miten joku voi olla ihmisen kokoinen marsipaanileivos? Lindaa olisi tehnyt mieli ensi töiksene puraista. Haukata pala tuosta kuultavasta pisamaisesta käsivarresta, pehmeästä ihmosta joka huokui ja eritti ympäristöönsä jotain aivan erityisiä molekyylejä. Miltä se olisi maistunut? Ainakin se olisi sulanut suussa. [s. 123]

To do -listalla: ensin pitää soittaa anoppilaan ja tarkistaa että omat tyttäret ovat toistaiseksi tallessa. Luettavaksi seuraavaksi rauhoittava juonellinen dekkari, jossa hyvät voittavat ja pahat saavat turpiin. Arne Dahlia olisi hyllyssä. Siirrän Parvekejumalia vähän myöhemmäksi, että ehdin toipua. Ai niin ja Taikakirjaimilta pongasin ennen lukemattoman Connie Willisin Inside Jobin, se täytyy hankkia.

Anja Snellman (2007). Lemmikkikaupan tytöt. Helsinki: Otava.

Suvi Ahola Hesarista tykkäsi enemmän (täällä), samoin ilmeisesti Kirsi Piha: hänen ja HS-lukupiiriläisten kommentit täällä. Morren mielipide oli vaihtelevampi.

Lyhytsiipiset

Sallan lukupäiväkirjan perusteella päädyin varaamaan kirjastosta Anja Snellmanin Parvekejumalat. Odotettu kirja on nyt tullut, mutta pidättelen vielä: haluan ensin lukea ne aiemmat Snellmanin kirjat, jotka toin kotiin jo viime viikolla. Aikajärjestyksessä lukeminen tuntuu oikeammalta. 

Aura (9.10.2010) ei viehettänyt erityisesti, mutta Lyhytsiipisissä oli minulle enemmän itua. Tosin, jos pitäisi sanoa "mistä kirjassa on kysymys", en osaisi vastata. Sodanjälkeisestä Suomen historiasta? Julkisuuden yhteiskunnasta? Ihmisen yksinäisyydestä ja yksityisyydestä?  Siis Bodom-järven murhien lisäksi? 

Samoin kuin Aurassa, varsinainen juoni puuttuu ja arvoitukset jäävät ainakin minulta ratkomatta. Mutta tähän kirjaan oli helpompi päästä sisään. Hilkassa ja Marleenassa naisen sisäisessä maailmassa on sellaista kevyen ja raskaan tanssia, että sen tuntee hetkittäin sisuskaluissa asti. 

(Silti jotain puuttuu, jokin tökkää. Lukisinko tämän uudelleen? En. Kerta riitti oikein hyvin.  Edelleen siis haussa sellainen 2000-luvun suomalainen naiskuva, jota ei voi laskea käsistään, joka pakottaa ostamaan kaupasta jo kertaalleen luetun kirjan, jonka luettuani alkaisin uskoa, että kirjailija on itse asiassa salaisia psyykeantureita hyödyntävä lois-alien...? No, jatkan etsintöjä.)

Snellmanin teksti on hyvää, ammattimaista ja viimeisteltyä. Hyönteistytön näkökulma on kaunis, ehkä tekemällä tehty, mutta ei silti ärsyttävästi.

Marleena hymyilee ohikulkevalle neitoparvelle ja kohottaa kättään. Lentoemännät ovat nuoria ja kauniita. Ilmoijen sinisiä piikoja. Niiden sirot parvet seuraavat lentokapteenia ja perämiestä oikealle ja vasemmalle, niiden tummansiniset käsilaukut kiiltävät kuin kuismakuoriaisen siivet, niiden korot kopisevat puunatuilla käytävillä kop kop. Niiden vaaleat nutturat pysyvät koossa ihmeen kaupalla. Ja miten niiden kädet säilyvät aina niin kapeina ja vilpoisina? Ja hengitys tuoksuu kauas asti mintulta? [s. 91-92]

To do -listalla edelleen: Lemmikkikaupan tytöt ja parvekejumalia. 

Anja Snellman (2003). Lyhytsiipiset. Helsinki: Otava. 

Suvi Aholan arvio Hesarissa täällä, Kuuttaren blogin kommentit täällä.

Aura

Aura on nyt ensimmäinen puhtaasti blogikirjoittelun takia valitsemani kirja. Kun bloggaa kirjoista, lukee muidenkin blogeja - tai niin on ainakin minulle käynyt. Netissä tulee liikuttua enemmän. Jossain kehuttiin kovasti Anja Snellmanin Parvekejumalia, joten varasin sen kirjastosta. 

Poimin myös mukaani kolme Snellmanin muuta kirjaa. Valkkasin hyllystä 2000-luvun puolella kirjoitettuja. Ajattelin, että pääsen niillä Snellmanin tyylin makuun. En ole lukenut yhtään Snellmanin kirjaa sitten opiskeluaikojen. Silloisen Kaurasen Sonja O. kävi täällä ei innostanut.

(Suomalaiset kirjat eivät muutenkaan innostaneet siihen aikaan - ja vierastin automaattisesti kaikkea, mitä kriitikot kehuivat. Me viestinnän laitoksen lahjakkaat nuoret naiset yliopistossa emme kuollaksemmekaan olleet yhtä mieltä jonkun Jukka Kajavan genreen kuuluvan kanssa. Oi niitä aikoja! Oi Jumalan Teatteria ja Pengerkadun divaria!)

Mitä sitten Aurasta? Kirja on lyhyt, sen anti on tunnelmassa. Aina välillä siihen imeytyy mukaan kuin vahvaan viiniin, hetkeksi. Sitten taas putoaa pois ja ihmettelee: mitä tässä tapahtuu? Kuka tuo on? Huh?? 

Tätä lukiessani muistin taas miksi harvoin nautin runoista. Jotain köyhää ja kaksiulotteista on varmaan mieleni maisemassa, en vain pääse sisään tämän tyyppisiin kirjoihin.  Haluaisin mieluummin draamalle kaaren. Ja ainakin yhden henkilön, jonka tunteisiin tai tilanteeseen pystyn eläytymään.  

Teksti on kaunista.

Jokaisen suomalaisen sydämessä asuu karhu, hän sanoo. Katsopa vaikka meidän albumikuvia, siellä ne näkyvät, joka iikan takana tumma varjo.
Mitä ne karhut ovat?
Unelmia jotka ovat kasvattaneet turkin, hän vastaa. [s. 97-98]

Muuta ei oikein voi sanoakaan.

To do -listalla silti vielä kolme Snellmanin kirjaa...  Petri Tammista luettuani lupasin itselleni etsiä suomalaista naisproosaa, josta tulisi sama oivalluksen tunne. Yritän nyt oikein perusteellisesti ensin Snellmanin kanssa. Oli Aurassa pieniä elämänilonkin häivähdyksiä. Jos ei Snellman tärppää, yritetään muita. 

Anja Snellman (2000). Aura. Helsinki: Otava.   

Mervi Kantokorpi Hesarissa tykkäsi kirjasta, arviointi täältä.