Hilja Valtonen: Rakas Vihtori

Kuukauden kooste saa odottaa huomiseen; tänään on pakko rupatella Rakkaasta Vihtorista, sen verran kiinnostava tapaus tämä Hilja Valtosen romaani on. Varmaan kaikki muut kuuluisan Vihtorin tuntevatkin, mutta minäpä en ollut kirjaa lukenut tai elokuvaa nähnyt. Hyvä että edes nyt! Rakas Vihtori suorastaan kuuluu yleissivistykseen – onhan se näemmä onnistunut muuttamaan erisnimen adjektiivintapaiseksi. Vai tarkoittiko vihtori tätä jo ennen Hilja Valtosta? 

Itse keksin koko kirjailijan Hilja Valtosen vasta muutama vuosi sitten, blogitaipaleeni alkupäässä, muistaakseni Sallan kehujen perusteella. Niin perinpohjaisesti oli nuorena lukemiseni keskittynyt spefiin ja dekkareihin, että tämä suuri suomalainen piti erikseen löytää. 

Ei se mitään – luulen että saan Valtosen kirjoista enemmän ja erilaista hupia nyt kuin teininä olisin saanut. Ja ajan kuluessahan nämä ovat yhä enemmän ja enemmän “historiallisia” romaaneja, loistavaa aikojen ja tapojen kuvausta. 

Valtosen romaaneihin en ole vielä kertaakaan pettynyt, ja se on paljon sanottu se. Ehkä vielä hienompaa: jokainen niistä on onnistunut yllättämään jollain piirteellään.

Rakas Vihtori näyttää aluksi kertovan suutarimestari Aukusti Kykkäsestä ja hänen pitkästä ja komeasta Loviisa-vaimostaan, jolla oli talollisiakin kosijainsa joukossa. Avioliitto ei kyläläisten epäilyistä huolimatta syntynyt pakosta, sillä ensimmäistä lasta odotettiin kymmenen kuukautta. Rakas Vihtori keskittyy silti viimeiseen lapsukaiseen, pitkälettiseen Kykkäsen Kerttuun. Nokkela ja kaunis Kerttu keräilee kosijoita ja hänen ystävänsä Terttu odottaa tosirakkautta. Ja kuinkas sitten kävikään? 

(Äh. Tämän kirjan herättämistä ajatuksista en voi kirjoittaa spoilaamatta juonta. Lopeta siis lukeminen tähän jos et jo tiedä mitä tapahtuu.) 

Vaikka miehiä on tarjolla siellä ja täällä, Kerttu sortuu loppujen lopuksi naimaan lapsuuden kylästä tutun Vihtori "Viku" Lumbergin, entisen kiusankappaleen ja nykyisen hurmurin. Mutta hurmuri on myös huijari, salaviekas koijari, joka menee aina siitä mistä aita on matalin, eikä pane sanan pitämiselle paljonkaan painoa. Taisit, opettaja-parka, ottaa itsellesi elätti-revon, toteaa kylällä vaari, ja niinhän siinä on käynyt. Mutta Kerttu oli keittänyt omin päin soppansa, omin neuvoin hän sai sen syödä. 

Opettajaksi kouluttautunut Kerttu saa paiskia rajusti töitä ja käyttää kaiken nokkeluutensa selvitäkseen miehensä veloista. Elämä Vihtorin kanssa kasvattaa Kertusta äitinsä veroisen tekijänaisen, joka pääsee lopulta jopa eduskuntaan. 

Vihtori herätti miettimään, miten ja mikä on muuttunut naisten ja miesten välillä. Kerttu toteaa (50-luvulla?), että avioliitto ei purkautunut yhtä helposti kuin kihlaus. Siinä asiassa ajat ovat nyt totisesti toiset. Yhteinen lapsikatras on edelleen vahva side, mutta yleinen mielipide ei varsinaisesti tuomitse eroa edes lapsiperheissä. Sen sijaan kuvittelisin, että työ on yhä miehen kunnia, ja nykyään taitaa olla naisenkin. Odotamme ja oletamme, että kumpikin puoliso yrittää yhteistä kelkkaa kiskoa, tavalla tai toisella. 

Mutta entäs ne tunteet? Kerttu rakastaa Vihtoria alussa tavalla, jota voi kuvata romanttiseksi rakkaudeksi. Lopussakin on rakkautta, mutta se on illuusiotonta, velvollisuudentuntoista, jopa äidillistä sävyltään, niin selviä ovat jo Kertulle miehen luonteen ja älyn heikkoudet. Kerttu ikään kuin ottaa käytännön vastuun miehen luonteesta ja teoista. Vihtori itse ulkoistaa kepeästi virheensä. Huijari hän on ollut vain rakkaudesta Kerttuun, tehdäkseen häneen vaikutuksen, ja toisia naisia vokotellut vain siksi, että hän on mies ja hänessä on siksi outoja voimia, joita hän ei voi itse hallita. 

Kerttu ei selitystä niele (duh!) mutta selityksillä ei olekaan merkitystä. Kerttu kun näet itse ottaa niin perinpohjaisesti vastuun omista päätöksistään, että pitää miehen kun on mokoman valinnut. Jokin katkera sivumaku on silti Kertun lausahduksessa kun hän sanoo tuskinpa mies vaihtaen parantuisi. Romantiikka on pettänyt Kertun; hän ei enää uskova aikuisia miehiä olevankaan. Onneksi Kerttu on itse aikuinen kahdenkin edestä. Vahvan naisen ja heikon miehen kontrasti tässä on kiehtovaa. 

Valtosen kirjallisuudesta puhutaan usein kuin se olisi romanttista… mutta kirja kirjalta epäilen yhä enemmän, että romansseja nämä eivät ole. Rakas Vihtori oli taas kerran mainiosti särmikäs ihmissuhderomaani ilman haihattelun häivääkään. Onneksi rouvan tuotanto on laaja; vielä pitkään löytyy uutta luettavaa. 

Hilja Valtonen (1950). Rakas Vihtori. Otava.

Arvioita:

Ei tipu. Kännykän nettiyhteydellä ei kuulkaas korvessa googletella.

Opettajan villikko

Pitkästä aikaa Hilja Valtosta! En enää muista minkä kirjan jälkeen kotimainen raikas teksti tuntui niin kovin tarpeelliselta, mutta jokunen viikko sitten tulin tämän kirjastosta hakeneeksi ja unohdin samantien autuaasti hyllyyn.

Tämä kirja olikin mainio löytö. Vihdoin tiedän, mistä on peräisin kaikkien aikojen julmin tytönnimi, nimittäin "Anna Tipuli Pusu". Kun kakarana kirosin hankalaa etunimeäni, tai kun nyt vanhemmiten säälin sunnuntain Hesarin kasteilmoituksessa *sensuroitu* tai *sensuroitu* -nimellä raskautettuja vauvoja, tämä nimihirviö tulee väkisinkin mieleen. Olen joskus nähnyt elokuvan pätkän, jossa esiintyi Anna Tipuli Pusu.... mutta en ollut tiennyt että elokuva perustuu Valtosen kirjaan.

No, kaikki mikä ei tapa, karaisee. Jos on tuollainen nimi, on paras olla sisua kahden tai kolmen tavallisen tytön edestä. Ja Tipulilla on. Kansakoulun opettajan nuorimmasta tyttärestä kasvaa suorasukainen, tomera ja aikaansaava nuori nainen, joka ei pienistä nillitä. Erinomainen roolimalli kelle vain...

Valtosen tapaan Opettajan villikko on kaikkea muuta kuin romanttinen rakkausromaani. Romanssinitusia nousee kyllä maasta pitkin kirjaa, mutta ne eivät oikein tahdo itää. Joko Tipuli talloo ne tarmokkaasti polkaisten, tai sitten typerät pojat eivät ymmärrä minkälainen aarre heillä olisi tässä punatukkaisessa sisupussissa. Loppupuolella rakkauspuolenkin asiat alkavat sitten edistyä, mutta tylsää ei ole sitä odotellessa. Valtonen osaa kuvata 20-luvun elämää ja perheen persoonia niin hauskasti, että Villikko viihdyttää nykyäänkin.

Jussi kasasi kaiken syyn Tipulin niskoille. Tyttö sai ansaitun voiteensa. 

"Mielikuvitus tekee tyttöparalle ilkeitä kepposia", sanoi isä. 

Mahtoikohan mielikuvitus olla jotain lajia ilkeyttä. Ehkä jokin perisynnin haara. Kuka hänet tiesi? 

Tipulin mieli oli myrtynyt. Ei kai hänestä koskaan tulisi mallityttö kuten Tainasta. Taina ei ollut eläessään saanut maistaa vitsaa. Hän, Tipuli, sai samana kesänä kolme kertaa. Eikä hän tuntunut tulevan yhtään paremmaksi. (s. 26)

Nykypäivänä kyllä tekisi mieli luokitella tämä ennemmin tyttökirjaksi kuin rakkausromaaniksi - niin puhtoisia ovat aatteet. Toisaalta, Valtosen sankaritarten tavalliseen tapaan, Tipulilla on joitain varsin nykyaikaisia ajatuksia ja hyvin kehittynyt reilun pelin taju. Armoa ei kerjätä eikä anneta.

Mainio aikamatka taas kerran, tällä kertaa niihin päiviin kun opiskelijan tunnisti ylioppilaslakista eikä haalarista ja nuoret naiset juhlistivat kevättä uudella hatulla.

Ai niin, lisätään vielä: älkää antako hämätä itseänne. Koulun kanssa Opettajan villikolla on vielä vähemmän tekemistä kuin Anna opettajana -kirjalla.

Hilja Valtonen (1959, alkuperäinen 1928). Opettajan villikko. Otava. Kuudes painos.

Nykyhetken tyttölapsi

Pitkään aikaan ei olekaan tullut Valtosta luettua, mutta nyt on kesken niin rasituttava romaani, että otin muutaman tunnin vapaata siitä ja nautiskelin välipalaksi Nykyhetken tyttölapsen. Myös Hilja Valtosen omaelämänkerta odottelee, pongasin sen divarista...

Nykyhetken tyttölapsi ajoittuu sotienväliseen aikaan. Siinä sankaritar, kuten moni muukin Valtosen neitonen, on reputtanut kirjoituksissa ja joutuu kesälomaksi tätiensä vieraaksi saareen. Mutta voi - saaren omistaja ja tätien vuokraisäntä on kokenut kovia naisasioissa. Nyt hän kieltää tuomasta saareensa yhtään yli 16-vuotiasta ja alle 35-vuotiasta naisihmistä. Parikymppinen Anja on onneksi ikäisekseen nuoren näköinen; ei muuta kuin helma lyhyeksi ja hiukset letille ja neitokaisesta sukeutuu mukiinmenevä tyttölapsi.

Juoni on tässä kirjassa vähän hajanainen, sanoisinpa jopa heiveröisin tähänasti lukemistani, mutta Valtosen tarkka silmä ja terävä kieli ovat entisellään. Uskollisuus - ja etenkin sen puute - sekä tietenkin lasten ja aikuisten väliset suhteet ovat tärkeimmät teemat. Ilmeisesti lapset ovat 30-luvulla olleet huomattavasti enemmän lapsia kuin nykyään.

Näissä aidosti historiallisissa romaaneissa on aina mahtava päästä imemään itseensä ajan henkeä ja ilmapiiriä. Moni asia on muuttunut... mutta yllättävän monet asiat ovat ihan tismalleen ennallaan. Lukunäytteeksi pätkä kahvipöydästä.

Käsiteltiin ensin kesän suotuisat ilmat, heinänteko, Sulo-Aatoksen kihlaus, Fiinun mustikkapiirakka, hyvät piirakantekijät yleensä, radion akkumulaattorin lataaminen, Totin terveys, olympialaiset ja tohtorinnan Tieramon lähtö niihin ilman miestään.

Augusta: Tohtori taitaa pettää rouvaansa?

Aamu P.: Eihän mies ole muuta tehnytkään. Jos minun mieheni pettäisi minua, en olisi Saksan-matkalla autettu. Eron ottaisin.

Kyllikki S.: Milläpä tohtorinna-raukka eläisi, jos jättäisi miehensä. Hänellä ei ole ammattia. Ja täytyyhän yhteiskunnallisen aseman ylläpitämiseksi jotain uhrata.

[--] 

Kyllikki: Mutta eikö nykyinen tiede todista, että luonto on tehnyt miehet moniavioisiksi? Yksiavioisuus on ihmisten oma, typerä keksintö, jota jokainen täysjärkinen mies saa rikkoa. Tohtorinna Tieramo nähdäkseni pitää tieteen todistelun oikeana ja alistuu siihen, kuten välttämättömyyteen pitää alistua.

Aamu: Vika on naisessa, jos mies lähtee hänen luotaan toisen naisen luo.

Augusta: Eiköhän se liene vain muotia ja tapain höltymistä. (s. 129-130)

Ajatella! Kun luin 90-luvulla ensimmäisen kerran Dawkinsin The Selfish Gene -kirjan, kuvittelin että evoluutiopsykologia oli jotain uutta. Hah - siitäs sain. Tuo tohtorinna-raukan tilanne sentään taitaa nykyisin olla toinen. Vaan juoruja kuunnellessa tulee mieleen, että nykyhetken tohtorinna saattaisi maksaa potut pottuina ja viihtyä Saksan-matkalla vallan mainiosti.

(Samoja olympiaisia, joihin tohtorinna Berliiniin matkaa, kuvasi muuten muutama vuosi sitten lukemani romaani, jonka nimeä tai kirjoittajaa en nyt saa päähäni. Eipä ollut lukupäiväkirjaa silloin. Muistaako kukaan sellaista sukutarinaa, jossa saman suvun edustajia asuu Saksassa, Yhdysvalloissa ja Englannissa, ja jossa Kathy-niminen tyttö voittaa olympiakultaa Hitlerin isännöimissä kisoissa? Kirja kattoi sotavuodet, ja Kathy - Käthe? - kuului salaa vastarintaliikkeeseen. Serkukset olivat eri puolilla rintamaa.)

Hilja Valtonen (1961, alkuperäinen 1937). Nykyhetken tyttölapsi. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tuuli Mäenpää Hesarissa (mielenkiintoinen arvio, koska sen on kirjoittanut oikea nykyhetken tyttölapsi)

Neekerityttö peilaa

kuva: kj (flickr)

Tämä Valtosen romaani valikoitui seuraavaksi luettavaksi puhtaasti nimensä tähden: Neekerityttö peilaa on niin monella tavalla nykyään mahdoton nimi kirjalle, että se oli pakko lukea.

Mikähän olisi nimenä nyt? Ehdotuksia -
Toimitusharjoittelija heijastuu?
Kolumnisti kuvastimessa?
Tai, jos yrittää pysyä lähellä alkuperäistä,
Pakinoitsija peilaa?

Asiayhteydestähän voi arvata että kyseessä on naispuolinen henkilö. Hmm. Itse asiassa en olekaan sataprosenttisen varma mitä tuo nimen jälkiosa tarkoittaa; voi olla että peilaa-sanalla on ollut jokin slangimerkitys aikoinaan. Lehtineekerihän on lähestulkoon kadonneeseen kansanperinteeseen kuuluva slangisana. Peilaa voi tarkoittaa ympäristön skannausta, joten olisikohan oikea vastaus sittenkin

Naistoimittaja etsii miestä?

Sisältöön tuo viimeisin istuisi. Valtosen neekerinä on Tyyskän nimellä kulkeva herrasperheen tytär, jonka maanomistajaisä laittaa töihin omistamaansa sanomalehteen, Jokelan Sanomiin. Neitonen ei heti pääse mieleisiinsä tehtäviin, mutta sinnittelee puuhassa ja tutustuttaa salaa kirjoittamiensa pakinoiden kautta lukijan perheeseensä ja työpaikkaansa. Oikeasti Tyyskä tahtoisi diplomaatin rouvaksi, mutta maalaispitäjässä ei diplomaatteja parveile. Onnea odotellessaan Tyyskä kiusaa isäpappaa uhkaamalla kihlata kummisetensä, flirttailee kenkäkauppiaan kanssa ja katsastaa muita mahdollisia miehiä; suurin intohimo näyttää silti suuntautuvan uuden auton ostoon. Siinä sivussa Tyyskä kujeilee toimittaja-Hannekselle, joka ei kaikenlaisesta keppostelusta huolimatta näytä huomaavan mitä on tarjolla.

Eipä silti, Tyyskä pitää kiinnostuksensa sen verran salassa, että lukijakin saa olla tarkkana. Ilman Hömpän Lakeja en olisi välttämättä hoksannut kenet Tyyskä tahtoo, sillä kuvioissa on myös varakas hallitusneuvos. Lahjomattomat Lait kuitenkin määräävät, että a) sankaritar on rakastanut mieheen jonka kanssa riitelee kiivaimmin ja b) sankaritar ei voi mennä naimisiin puhtaasti taloudellisin perustein. Reipasotteinen Valtonen helpottaa nuoren parin taivalta antamalla köyhälle toimittajalle Ameriikan-perinnön, jolloin mies voi kosiakin kartanontytärtä. Minä olen järkevä mies, hän toteaa. En halua vaimoni ratkuttavan kautta iankaikkisuuden, että ilman hänen rahojaan en olisi mitään.

Kas näin puhuu vain Valtosen sankari!

Vaikka Neekerityttö oli hauska, oli se myös tähänastisista heikoin lukemani Valtosen romaani. Vika ei ole napakassa kielessä tai tutun tuitussa sankarittaressa. Juonen kuljetus sen sijaan on tavanomaista huterampaa ja poikkeuksellisen laaja sivuhenkilökaarti lähinnä pitkittää romaania. Liekö Valtosella ollut ajatuksena vaihteeksi oikea perheooppera salonkiromanssin asemesta, sillä Tyyskän vanhemmat ovat Vaimokkeen sankaripari, nyt keski-ikään ehtineinä. Olikin hauska nähdä Kirstin edelleen pyörittävän miestään mielensä mukaan, ja tavata uudelleen Kirstin äiti ja käly, mutta koko veljessarjan edesottamuksia ei silti olisi tarvinnut selostaa. Kokonaisuus olisi minusta ollut toimivampi niukempana.

Enemmän nautin Jokelan Sanomien arjen kuvauksesta. Mutta jos oikeita paikallislehtiä toimitetaan tähän tyyliin, ei uutisiin totisesti kannata luottaa!

Yhdessä suhteessa Neekerityttö on suorastaan riemukkaasti häijy: mistään viihderomaanista en muista ihan näin suorasanaista keskustelua avioliiton taloudellisista ulottuvuuksista. Mietiskelin Rakkaus ratkaisee -romaanin yhteydessä rahan ja romanssin vaikeaa yhtälöä ja arvioin Austenin salaa kyyniseksi. Mutta tämä Valtosen sankaritar on poikkeuksellisen kylmäveristä lajia - ainakin puheissaan - ja jos Kirsti-äitiä uskoisi täysin, pitäisi Vaimoke lukea uudestaan. Tarkasti.

Isäni ansiosta minua kositaan silloin tällöin hyvinkin erilaisilta tahoilta. Kosijat ovat melkein aina sivuuttaneet nuoruutensa parhaimmat myrskyt.

Tunnen oireet. Ensin ihastutaan jossain seurassa tai juhlassa. Sitten alkaa sadella kukkavihkoja, suklaarasioita ja pyyntöjä elokuviin, konsertteihin, tanssiaisiin, ajelulle jne. Veljet leuhkivat. Isä saarnaa. Äiti pyytää harkitsemaan. Minä pakoilen, kunnes sattuma saattaa meidät kohdakkain ja minun täytyy silmät hämmästyksestä renkaina soperrella: "Voi, suokaa anteeksi! En tiennyt, että tarkoititte totta. Minä luulin vain tavalliseksi hakkailuksi. En tehnyt tahallani. Ollaan ystäviä!"

Luonnollisesti olen veikistellyt ja keikistellyt. Hiukan vain. Kohtuuden nimessä. Täytyyhän toki koota muistoja. (s. 113-114)

Neekeritytön myötä tuli tutkittua myös erään tunnetun sanonnan alkuperää. Käsi ylös kaikki, jotka kuvittelivat sanonnalla "tulee kuin manulle illallinen" olevan jotain tekemistä Mauno Koiviston kanssa? Minua ainakin on huijattu selityksellä, että sanonta liittyy presidentin luontaisetuihin kuuluvaan ateriatarjoiluun. Mutta niin ei voi olla, koska tässäkin kirjassa vuodelta 1957 "lankeaa kuin manulan pojalle illallinen"!

Jossain on koira haudattuna. Nopea googletus kertoo, että kyseessä onkin vanha sanonta, jossa "manu" tulee sanasta manni tai man eli mestari. Seikka selvisi Jukka Parkkisen nettisivuilta täältä. Hah, taas sivistyttiin!

(Nyt kun joku vielä kertoisi miksi nimenomaan koira on haudattuna.)

Hilja Valtonen (1957). Neekerityttö peilaa. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta näyttää löytyvän, ja Lukutikku-blogista.

Kunnankirjuri

Alkuperäinen kansikuva vuodelta 1931

Kunnankirjurissa Hilja Valtonen jatkaa Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! -teoksen sankarittaren Varpu Vapaan tarinaa. Edellisessä kirjassa on surullisesti selvinnyt, että Varpun rakastama Asser Äyrämö tappoi sisällissodassa Varpun isän, punakapinallisten puolella siviiliväestöä kiusanneen hylkiön. Tieto saa Varpun pakenemaan paikkakunnalta; lähtiessään hän jättää Asserille kirjallisen tilityksen, josta selviää mm. että Varpu on jo kahden vaimon ajan kuullut ohuen väliseinän läpi kaiken mahdollisen Asserin avioelämästä. Ei, en tarkoittanut sitä - kirja on 1920-luvulta!

Rakkaudelta karkaava Varpu päätyy kunnankirjuriksi Puntarpään pieneen ja konservatiiviseen kuntaan, jossa virkatöitä hoitava sinkkunainen on ilman muuta paikallisen asujaimiston silmätikkuna. Varpun tunnelmista tuleekin vähän mieleen Varaventtiili, jossa sankarittaren samoin epäiltiin olevan miestä etsimässä - vaikka todellisuudessa sulhasmies on aivan muilta seuduilta. Varpu menettää lopullisesti maineensa, kun Asser törkeää emotionaalista kiristystä käyttäen lähettää kaksosensa Varpun hoiviin; Varpuhan oli luvannut lasten kuolleelle äidille, että huolehtisi heistä. Puntarpäässä (olisikohan tämäkin nimi valittu pikkuisen pilke silmäkulmassa?) arvellaan heti, että lapsukaiset ovat Varpun omaa luvatonta aikaansaannosta. Lasten ja sankarittaren yhdennäköisyys kuitenkin selittyy viattomasti, kun selviää, että Asserin ensimmäinen vaimolla Sadulla ja Varpulla onkin yhteinen isä. Samalla ratkeaa myös Varpun moraalinen dilemma: hän ei siis olekaan menossa naimisiin isänsä surmaajan kanssa.

Onnellisen lopun lisäksi kirjan parasta antia ovat Valtosen ilakoivat kuvaukset Puntarpään kunnan merkillisestä paikallisdemokratiasta. Kunnankirjurin kamaria ei voi remontoida, koska sitten pitäisi remontoida kätilön, diakonissan ja vahtimestarinkin kamarit. Työmies vaatii pihankunnostusurakasta satasen, mutta palauttaa eukkonsa ohjeistamana yhdeksänkymppiä, kun selviääkin että neiti itse on maksajana; kunnan töissä on eri hinnat!

Nettilähteistä selviää, että Hilja Valtonen oli jo nuorena kunnallispolitiikassa. Tarkkoja vuosilukuja en pikaetsinnällä löytänyt, mutta Kunnankirjurin kuvausten voisi hyvin uskoa pohjautuvan ainakin jonkinlaiseen omaan kokemukseen.

Alkoi ensimmäinen istuntoni kessun, sikarin ja savukkeiden käryn täyttämässä kunnantuvassa. Puntarpään valtiopäiväsalissa ei ollut tupakanpoltto kielletty. Kukapa sitä olisi kieltänytkään, kun kaikkien kahdenkymmenenkahdeksan ukon suupielessä tupakka kärysi. Minä istuin kuin keiju ukkospilven pehemeissä poimuissa. Jos minua lopun ikääni näin savustetaan, niin olen kuoltuani valmis kinkku, joka säilyy satoja vuosia pilautumatta näytteenä tuleville sukupolville vanhanaikaisesta kunnankirjurista. (s. 65)

Herkullisesti putoilevat nämä myrkkyhelmet neiti Vapaan huulilta, ei voi muuta sanoa!

Nyt olen lukenut Tarja Kytösen gradussaan analysoimat viisi Valtosen kirjaa. Olen aina välillä palannut selailemaan tuota opinnäytettä ja kieltämättä se on tehnyt näistä kirjoista vielä kiinnostavampia. Vaikka romaanien tapahtuma-ajoista on kauan, ne ovat merkillisen ajattoman oloisia. Kytönen arvelee sen johtuvan osittain siitä, että Valtosen sankaritarten edustama rakkauden diskurssi on edelleen ajankohtainen. Ja näinhän se on: vaikka harva enää edellyttää romanttiselta sankarittarelta Valtosen neitojen siveellistä ryhtiä, odotamme muutoin korkeaa moraalia ja uskollisuutta rakkaudelle. Menemättä sen syvemmälle diskurssien ihmeelliseen maailmaan lisään vielä, että Valtosen naishahmojen itsenäisyys  ja nokkeluus ovat varmaan myös sellaisia piirteitä, jotka ovat yhä arvossaan.

Ja huumorihan ei mene muodista koskaan.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1931). Kunnankirjuri. Helsinki: Tammi.

P.S. Tällä kertaa nappasin kuvituksen Hiljan huone -sivuilta, jonne aineisto on koottu Opetusministeriön rahoituksella. Alkuperäiskannen suunnittelija ei sivuilta selvinnyt, mutta skannauksesta ja kuvien käsittelystä on vastannut Ilona Jaakkola.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Innostuin taannoin Hilja Valtoseen luotettavana välipalakirjailijana. Valtosen vanhoissa romaaneissa on historian tuntua mutta samalla jotenkin reipas meininki; hömpäksi ne ovat railakkaita. Kerronta on ilmeikästä ja etenevää, naiset tuittuja ja tarmokkaita. Kolme oli jo luettuna, yksi lisää odottaa.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! on tähän asti lukemistani rajuin Valtosen kirja. Se on kertomus nuoresta naisesta, joka päättäväisesti hylkää alhaiset sukujuurensa pyykkärin ja punakapinallisen lapsena, kouluttautuu, muuttaa pois kotiseudultaan ja etsii uutta elämää entisen salaten. Konttoristi Varpu Vapaa (ihan kevyttä symboliikkaa tässä nimessä?) sotkee kuitenkin asiansa rakastumalla konttoripäällikkö Asser Äyrämöön. Yhteisestä onnesta ei tule mitään, kun Asser naikin Varpun ainoan rakkaan lapsuudenystävän Sadun. Seinän takana asustava Varpu saa vierestä seurata parin avio-onnea:

Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. (s. 73-74)

(Tuostahan tulee melkein nostalginen olo! Ainakin teoriassa. No, takaisin asiaan.) Satu menehtyy pian keuhkotautiin, mutta Varpusta ei tule uutta konttoripäällikön rouvaa; sen sijaan Asser nai toisen Varpun lapsuudesta tutun naisen, huikentelevaisen Aina-Siveän (ööö... tosi kevyttä symboliikkaa?). Heitettyään uskottomuudestaan kiinni jääneen Aina-Siveän ulos olisi Asser vihdoin valmis löytämään Varpun ja onnen, mutta voi - onneton kohtalo paljastaa kaameita asioita menneisyydestä, eikä onnellista loppua tule. Tarja Kytösen gradusta on tosin jo selvinnyt, että Varpun tarina jatkuu Kunnankirjurissa; ehkä on vielä toivoa!

Älä nuolaise on oikeastaan aika hulppean liioiteltu viihderomaani. Se on paikoin hillittömän melodramaattinen, ja juonta pitää kasassa oikea yhteensattumien vyyhti. Onkohon ollut vähän enemmänkin pilke silmäkulmassa tätä kirjoitettaessa? Päähenkilö on joka tapauksessa valtosmaiseen tapaan äkäpussi ja oman elämänsä sankaritar. Samalla hän on paatunut ja häikäilemätön valehtelija, huijari ja suurisuu.

Nykypäivän lukijalle, jonka suhdetta kansalaissotaan, tai punakapinaan siis Valtosen termein, on jo ehtinyt moninkertainen analysointi mutkistaa, aikalaisen suorasukainen kirjoitus suojeluskunnasta ja sodan jäljistä on melkein virkistävää. Varpun asema kahden leirin välissä on mutkallinen, mutta ei ihan sellaisella tavalla kuin jälkiviisas odottaisi. Kiinnostuksella odotan mitä Kunnankirjurista saa tässä mielessä irti.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1927). Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta löytyi!
ja oho, Hömpän helmistä ilmaantui Sallan arvio, hänkin tykkäsi nimistä tässä :-)

Hätävara

Hilja Valtosen epäromanttisten rakkausromaanien sarja jatkuu. Ihan totta, epäromanttisempaa romanttista kirjallisuutta saa hakea; Valtosen sankarittaret eivät kerta kaikkiaan pyörry kenenkään käsivarsille, eivätkä sankaritkaan varsinaisesti ratsasta pelastamaan. Rakkaus on pääosassa ja tunnustetaan maailman tärkeimmäksi asiaksi, mutta naisilla on vahvasti omat ajatuksensa siitä minkälaisen roolin huolivat ja haluavat.

Tämä kirja ei saanut minua ihan aiempien innolla mukaansa varsinkaan alussa, jossa sankaritar Vappu Kankare, reipas ja kiivas punapää, on vasta kuudentoista ja purkaa tunteitaan sen mukaisesti.

Minä vihaan Jali Kinnusta! Vihaan, vihaan, vihaan! Senkin Kinnu! Senkin roisto, nousukas, moukka, ylpeä kukko, typerä narri ja haiseva tatti! Niin juuri! Aamen! (s. 5)

Hömpän lakien logiikan mukaisesti oivallatte tästä, että tuo haiseva tatti on romaanin sankari. (Jos hömpän lait eivät ole vielä tuttuja, ks. Sallan lukupäiväkirjaa täältä). Koulutyttönä Vappu tuntee tiettyä kutinaa Jalin suuntaan - syystä joka ei kyllä hevin lukijalle aukea - mutta asiat eivät vielä edisty. Sittemmin nuorena virkanaisena Vapulla on parempi menestys. Kirjan loppupuoliskolla seurataan Jalin ja Vapun vaikeaksi menneen avioliiton kohtalokkaita hetkiä. Uskottomuusepäilyt ahdistavat, mutta varsinainen ongelma on puolisoiden kyvyttömyys puhua toinen toisilleen kuin aikuisille ihmisille, kunnioittaa toinen toisiaan. Varsin modernia oikeastaan. Vappu etsiikin pian muualta seuraa, joka on valmis kohtaamaan hänet älykkäänä olentona.

Mutta ei hätää, Hätävarassa on lakisääteinen onnellinen loppu.

Valtosen reipasta ja raikasta kieltä olen varmaan jo riittämiin hehkuttanut Vaimokkeen ja Varaventtiilin kohdalla, ei siis siitä enempää. Tällaista ei nykyään voisi kirjoittaa, mutta kiva sitä on vaihteeksi lukea.

Mutta Valtosen kirjojen syvin charmi ainakin minulle syntyy niiden aidosta historiallisuudesta. Yksityiskohtien aikalaistunnelma on nautittavissa ilman mitään ajatusponnistusta (kiharoita laitetaan uunissa kuumennetulla ruokakomeron avaimella!), mutta halutessaan voi upota pohdiskelemaan syvempiäkin teemoja. Miksei maisteri ole enää hieno titteli? Koska piiat oikeasti katosivat? Missä vaiheessa perheen saunailta lakkasi olemasta pyhä toimitus, jonka tähden muut menot perutaan?

Jos oikeasti haluaa jotain vakavammin pureskella, Hätävarassa Vapun monipuolinen ammatillinen toiminta on näkyvässä roolissa. Vappu on pankkivirkailija, kirjailija ja lopulta tiilitehtailijankin; miehen uran ehdoilla mennään mutta Vappu järjestää myös itselleen oman. Riippumattomuus on tärkeää ja antaa lopulta eväitä vaatia kunnioitusta myös avioliitossa. Itsestään selvää nykyään - vai onko? Kenelle? Tulee mieleen Parvekejumalat.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1938). Hätävara. 10. painos. Helsinki: Otava.

Arvioita:

LukeVille-blogissa (uudempi painos)

Bookcrossing-sivuilla

Lisäksi suositan edelleen Tarja Kytösen kiinnostavaa gradua Valtosta lukeville! 

Nuoren opettajattaren varaventtiili

Löysin äskettäin Hilja Valtosesta ihanteellisen välipalakirjailijan; hilpeää ja kipakkaa romanttista hupsutusta, rautaisella ammattitaidolla. Tällä kertaa poimin kirjastosta Valtosen esikoisen, Nuoren opettajattaren varaventtiilin.

Varaventtiili olikin minulle erityisen sopiva kirja, sillä tarinassa Valtosen sankaritar, kirpeän tarmokas nuori Liisa muuttaa Pohjanmaalle kansakoulunopettajattareksi. Uusi koti on Mörskän kylä kuvitteellisessa Latomeren kunnassa. Kuvauksesta päätellen Latomeri ei ole kovinkaan kaukana nykyisestä kotipaikastani: "Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa"! Myös samojen murresanojen kanssa olen ensimmäisinä vuosina täällä pähkäillyt. Miten ihmeessä itikka voi olla lehmä?

Tehdäkseni aidoille eteläpohjalaisille oikeutta pitänee lisätä, että muita Liisan kokemia koettelemuksia ei ole kohdalleni osunut:

"Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!"

Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut "kannelta mastonhuippuun". Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä riiputtaa, haistaa ja maistaa.

Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. (s. 60)

Teräväkielisellä ja nykyaikaisella Liisalla on hankalat hetkensä vanhakantaisella paikkakunnalla. Varsinkin poikamiestohtorin osoittama kiinnostus saa pahat kielet laulamaan ja kylän nuoret neidit paheksumaan kilpailua. Päiväkirja toimii huumorintajuisen opettajattaren varaventtiilinä, jolle uskotaan nekin salaisuudet, joita kylässä ei osata aavistaa.

Liisa ei - Valtosen sankaritar kun on - tietenkään alistu lauhkeasti juoruilun kohteeksi tai edes juopon isännän tanssitettavaksi. Pari miestä saa kirjaimellisesti korvilleen ja juoruakat puhuttavaa. Romanttisen viihteen kaikkien lakien mukaisesti Liisa saa loppujen lopuksi sydämensä valitun ja päälle komeat naurut; viime töikseen hän härnää koulunsa vanhoillista johtokuntaa uhkaamalla jäädä sinne toiseksikin vuodeksi.

Varaventtiili oli juuri sellainen kuin osasin Vaimokkeen jälkeen odottaa: raikas, hauska ja turvallinen, mukavasti historialta tuoksuva makupala. Latomeri, tai siis sitä muistuttavat paikat täällä päin, ovat muuttuneet Liisa Harjun päivistä. Mutta jotkut asiat ovat ennallaan: miehet ovat edelleen "taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä".

Tarja Kytönen arvioi gradussaan, että Valtosen suosion jatkumisen salaisuus saattaa olla hänen sankaritartensa edustaman rakkauden diskurssin jatkuva ajankohtaisuus. Ehkäpä! Ainakin allekirjoitan täysin Kytösen arvion, että Valtosen romaanit ovat osa erityisesti suomalaisen naisen historiaa.

Näin juhlallisesti pyhitettynä valitsenkin seuraavaksi Valtoselta muut Kytösen analysoimat kirjat: Hätävara, Kunnankirjuri ja Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!.

Hilja Valtonen (2006, alkuperäinen 1926). Nuoren opettajattaren varaventtiili. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tuuli Mäenpää Hesarissa (kiinnostava arvio, 9. luokkalaisen tekemä)
Aikalaisarvioista voi pongailla otteita linkittämässäni gradussa

Vaimoke

Olen löytänyt oikean karkkipussin - nimittäin Hilja Valtosen. Kiitos kuuluu varmaan Sallalle, jonka muistelen kommenteissaan kehuneen Valtosen kirjoja; syystä tai toisesta on joka tapauksessa ollut mielessä, että Valtosen kirjoja pitää kaivaa esille. Yhdellä kirjastokäynnillä muistin aikeeni. Valitsin hyllystä Vaimokkeen, koska nimi oli tuttu. Olisinko joskus kauan sitten nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan?

Ensin vähän hätkähdin romaanin kirjemuotoisuutta, sillä tarina on kerrottu sankarittaren, Kirstin, kirjeinä amerikansisarelleen. Mutta turhaan epäilin, Vaimoke on täydellistä hömppää: romanttista, viihdyttävää, ennalta arvattavaa, hyvin kirjoitettua, nasevaa - ja nykypäivän näkökulmasta myös ihastuttavaa historiallista ajankuvaa. Vanhahtava kieli on ilmeikästä, ajan käyttäytymisnormit täyttä epookkia. Vaimokkeen sankaritar on silti ihastuttavan nykyaikaisesti särmikäs, vaikka pitääkin kiinni naiselle soveliaasta siveellisestä käytöksestä.

Juoni on hyvin samantapainen kuin vaikkapa harlekiineissa. Sankaritar joutuu monimutkaisessa pakkotilanteessa naimisiin miehen kanssa, hautoo salaista mieltymystä tähän, mutta on ylpeyttään päättänyt pakottaa miehen eroon, koska ei usko tämän todella välittävän itsestään. Tomera vaimoke panee pian miehensä järjestykseen ja rakkaus voittaa niin kuin asiaan kuuluu.

Kuulostaa tylsältä mutta ei ole sitä. Tekstinä Vaimoke on aivan eri luokkaa kuin kioskikirjallisuus. Kaavamaisetkin henkilöhahmot ovat ilmeikkeitä. Kirjassa on hilpeää kepeyttä joka hurmaa.

Muori virkistyi heti niin, että nousi istumaan ja joi kolme kuppia kahvia. Minut käskettiin sitten hänen armoistuimensa tykö.

"Miks'et voinut heti suostua, lapsi kulta?" kysyttiin marttyyrin äänin ja katsein. 

"Täytyyhän naisen toki hiukan oikkuilla ja viekastella, ettei mies luule hänen tuppautuvan", vastasin valtioviisaasti. "Et kai sinäkään isän kosintaan heti suostunut?"

"Isä kosi minua kolmesti", hymyili äiti ylpeänä muistoissaan.

"Ja minun olisi pitänyt jo toisella kosinnalla antautua! Kovin luulet sukusi huonontuneen", nuhtelin leppeästi, kun huomasin koskeneeni oikeaan hermoon.

"Sinä näytät olevan oikea Lundgren", myönsi äiti kokonaan leppyneenä. (s. 71).

Parasta kaikesta - näitä on vaikka kuinka monta vielä lukematta... Tällaisen Valtosen lukee ilokseen aina kun kaipaa jotain makeaa raskaamman päälle. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa lainaan Sallan 100 naiskirjailijan kirjan listassa ollut Nuoren opettajattaren varaventtiili.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1933). Vaimoke. Helsinki: Otava. Rakkaat vanhat kirjat -sarja.

Valtosesta tietoja etsiessäni törmäsin Tarja Kytösen graduun, jossa myös Vaimoketta analysoitiin. Tänään ei aika riitä perusteelliseen sen lukemiseen, mutta pikaselaisulla vaikuttaa perusteelliselta ja kiinostavalta työltä. Sitä kautta löytyi myös Vaimokkeen alkuperäisen painoksen kansikuva - nostalgista!