Graeme Simsion: Vaimotesti ja The Rosie Effect

Graeme Simsionin menestysteos on kait jäänyt kirjablogeja selatessa mieleen; Vaimotesti tuli napattua mukaan, kun 1) kirjakaupassa oli sellainen viettelevä nipputarjous pokkareista 2) minulla oli sattumoisin lahjakortti ja 3) halusin jotain hymyilyttävää.

Taisin tykätä, sillä työreissulla tulin vielä ostaneeksi lentokentältä jatko-osan The Rosie Effect.

Kirjojen kertoja on vakavista sosiaalisista rajoitteista kärsivä älykkö, joka kaipaa elämänkumppania. Donille ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa naista, sillä kriteerit ovat tiukat eikä selvästi yhteensopimattomien kanssa seurusteluun ole mitään järkeä tuhlata aikaa. Keneltäkään ei varmaan Vaimotesti spoilaannu, jos mainitsen, että alkujaan täysin sopimaton Rosie osoittautuu lopulta täysin sopivaksi... ja että The Rosie Effect kertoo pariskunnan myöhemmistä vaiheista.

Molemmat kirjat olivat helppolukuisia ja viihdyttivät liiaksi pollaa rasittamatta. Pidin siitä, että humoristista romanssia tehtiin tässä vaihteeksi erilaisesta näkökulmasta. Don on kieltämättä vähän epäuskottava hahmo, mutta eihän chicklittiä voi lukea ollenkaan, jos uskottavuutta vaatii? Itse tykkäsin kovasti siitä, miten Don kirjan kuluessa oppii uutta itsestään ja muista.

Vaimotestin ydinjännite on rakkauden ja järjen ristiriidassa. The Rosie Effectissä siirrytään sitten enemmän käsittelemään vanhaa kunnon mikseivät-he-puhu-toisilleen -teemaa. Mutta vaikka jutut ovat tuttuja, tuo epäkonventionaalinen kertoja tarinaan uuden kierteen. Molemmissa kirjoissa on myös kivasti esillä kysymys soveliaasta ja epäsoveliaasta ajattelusta. Kun Don, joka ei hallitse sosiaalisia koodeja eikä osaa lukea ihmisiä, törmää itsestäänselvyyksiin, hän tulee samalla osoittaneeksi, miten ahtaita arkiset normimme usein ovat, ja miten vahvasti päivittäinen viestintämme perustuu erilaisiin sanattomiin sopimuksiin.

"Voi luoja", hän sanoi. "Minä tarvitse drinkin." 

En ollut varma, miksi hän kertoi tämän tiedon jollekulle, jonka oli tuntenut vasta neljänkymmenenkuuden minuutin ajan. Aioin itsekin nauttia alkoholia kotiin päästyäni, mutten nähnyt mitään syytä informoida asiasta Julieta. (s. 19)

Sitä paitsi, itsekin (vähän Donia lievemmin!) sosiaalisesti rajoittuneena oli hauska lukea hahmosta, jolla on vaikeuksia ymmärtää, miten ihmisten väliset keskustelut toimivat... En nyt ihan samaistunut mutta tiettyä empatiaa väkisinkin heräsi.

Minusta Vaimotestiä ja sen jatko-osaa voi suositella kevyen lukemisen nälkään melkein kenelle vain. Tiedän varmasti yhden miehenkin lukeneen Vaimotestin ja siirtyneen sitten myös jatko-osaan...

Hauska, romanttinen, pikkuisen ajatteluttava kirja, josta ei tarvitse ottaa päänsärkyä. Juonta on tarpeeksi ja sävy on kärjekäs mutta sujuva. Inka Parpolan suomennos toimi.

Graeme Simsion (2014). Vaimotesti. Otava/Seven. Suomentanut Inka Parpola. 978-951-1-28726-1.
Graeme Simsion (2014). The Rosie Effect. Michael Joseph/Penguin. 978-0-718-17948-9.

Arvioita:

Tästä tykkäsivät mm. Minna (Oota mä luen tämän loppuun) sekä Susa (Järjellä ja tunteella).
Vähemmän huvittui Ilselän Minna.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Mary Shelley: Frankenstein

Vanha mutta aiheeseen sopiva kuva tältä tekijältä.

Vietin itsenäisyyspäivän viikonloppua teemaan sopivasti ajelemalla pitkin Suomea. Äänikirjaseurana oli Mary Shelleyn Frankenstein. Tämä klassikkoteos muuten löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Olin satavarmasti lukenut Frankensteinin, mutta kyseessä oli varmaan istutettu muisto, sillä kirja oli monella tavalla erilainen kuin kuvittelin muistavani.

Ensinnäkin, tapahtumapaikka onkin oikeastaan pohjoinen jäämeri. Tai ainakin kehyskertomus sijoittuu sinne. Kun kirjan alussa suunnattiin Pietarista pohjoiseen "joskus 1700-luvulla", olin moisesta aivan hämmästynyt.

Toiseksi, Frankenstein osoittautui huomattavasti ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hänen luomansa olento. 1800-luvun alussa ei ehkä tunnettu termiä kaksisuuntainen mielialahäiriö... mutta Shelleyn nimihenkilö ilmiselvästi kärsi siitä. PMS on pientä tämän luonnonfilosofin tunnepurkausten rinnalla. Frankenstein on, näin nykypäivän ei-niin-romanttisin-silmin, myös patologisen itsekeskeinen ja tekopyhä tyyppi. Vakuuttelee rakkauttaan perheeseen ja tulevaan puolisoon, mutta ei viitsi käydä kotona vuosiin? On suorittamassa tärkeää ja onnensa kannalta kriittistä tehtävää, mutta löytää kumminkin helposti aikaa päiväkausien nähtävyysretkiin ja viikkokausien samoiluun? Pyörtyy aina kun jotain kamalaa tapahtuu ja saa samantien hermokuumeen, minkä jälkeen ei tiedä maailmasta mitään pariin kuukauteen.

No joo - pitää tietty ottaa aikakausi ja genre huomioon. Silti.

Ensimmäiset pari levyä oikeastaan nautin Shelleyn estottoman romanttisesta otteesta. Näin tunteikasta tekstiä ei enää julkaista! Sitten aloin hiljalleen hiiltyä yleiseen epäjohdonmukaisuuteen. Ei toki voi odottaa, että 18-vuotias seurapiirineitonen* on perillä kaikista aikansa tieteen ihmeellisyyksistä, mutta luulisi kenen vain tajuavan, ettei keskellä merijäätikköä voi käydä keräämässä polttopuita? Ylipäätään tarina on niin tulvillaan sisäisiä ristiriitoja, että tuli kustannustoimittajaa ikävä.

Myös dialogi sai minut huokailemaan. Verrattuna (vähän ennen Shelleytä kirjoittaneen) Austenin vivahteikkaisiin ja rikkaisiin keskusteluihin Shelleyn goottilainen ylitunteellisuus on tuskaista.

Mutta en ryhtynyt kirjoittamaan Frankensteinista ruikuttaakseni sen tyylistä, tai edes moittiakseni hra Frankensteinin persoonaa ja elämäntyyliä; minua alkoi mietityttää teoksen ydinkohtaus ja sen tulkinta. Kun Frankenstein nimittäin saa luomuksensa valmiiksi ja herättää sen henkiin, hänen ensimmäinen tunnereaktionsa on kauhistunut inho olennon rumuutta kohtaan. Eikä tässä vielä kaikki, luoja kirjaimellisesti kavahtaa aikaansaamaansa olentoa ja häipyy tiehensä, jättäen olennon oman onnensa nojaan. Kun olento katoaa, Frankenstein on helpottunut. (Mutta saa kuitenkin hermokuumeen.)

Vain kerran, hirviön itsensä vedottua hänen jalompiin tunteisiinsa, Frankenstein miettii josko hän kenties olisi jotain velkaa luomalleen elämälle.

Jos vanhemmat kohtelisivat lapsiaan samalla systeemillä, yleinen paheksunta olisi taattu.

Silti kaikki, mukaan lukien Frankenstein itse, pitävät kuitenkin loppujen lopuksi Frankensteinia kelpo miehenä. Hän on jalo heppu, joka on joutunut käsittämättömiin kärsimyksiin pahan hirviön takia. Samalla tehdään selväksi, että hirviön pahuus on kuitenkin suoraa seurausta siitä, että häntä kohdellaan automaattisesti pahana.

Tämä sai minut miettimään kahta asiaa.

1) Oliko Shelleyn aikana todellakin itsestään selvää, että hyvä on kaunista ja ruma pahaa? Ja jos ei, mitähän Shelley mahtoi tarinallaan tarkoittaa?**

2) Onko mikään muuttunut? Noh, ruman ja kauniin määritelmä ehkä, mutta taidamme edelleen olla aika valmiita tekemään ulkonäön ja habituksen perusteella päätelmiä ihmisten (luonteen)laadusta. Jos kavahdamme joukkoomme joutuneita erilaisia ihmisiä, ei heillä ole paljon muutakaan vaihtoehtoa kuin etsiä seuraa, jossa voivat tulla hyväksytyksiä.

Esimerkiksi Syyriassa taitaa olla haku päällä.

Suosittelisin Frankensteinia pitkäpinnaisille lukijoille, tai sellaisille, jotka haluavat yleissivistää itseään, tai romanttisen eurooppalaisen synkistelyn ystävillä. Toimii myös huomaamattomana annoksena suvaitsevaisuuskasvatusta.

Mary Shelley (1818). Frankenstein. Lukija Eero Saarinen. Otavan äänikirja.  978-951-1-23101-1.

Muita näkemyksiä:
Anna J tykkäsi
Morren mielestä upea teos
Jari Olavi Hiltunen Kiiltomadossa muistuttaa tieteen eettisyyden teemasta

*Wikipedian mukaan Shelley oli siinä iässä Frankensteinin kirjoittaessaan.
**Ehkä ei mitään. Ehkä hän vain halusi kirjoittaa vetävän kauhutarinan.

Niin kauan kuin rakastat

Kuva/kansi: Teos/Nina Leino. On muuten harvinaisen kaunis kansi.

Niin kauan kuin rakastat tuli luettavaksi ihan poikkeuksellista reittiä. Sain suosituksen Erittäin Tärkeältä Henkilöltä, joten eipä auttanut kuin hommata kirja ja lukea se mahdollisimman pian.

Rakastat kuvaa pohjimmiltaan esoteerista taistelua hyvän (?) platonilaisuuden ja pahan (?) gnostilaisuuden välillä. Tapahtumapaikkana tällä kertaa oma rakas Helsinkimme (ja Pietarimme ja Lontoomme ja vähän Pariisimmekin). Seikkailun sankaritar on taidehistorioitsija Iris Savuvuori, joka sotkeutuu museoarkistosta löytyneen salaperäisen taulun arvoitukseen. Salaperäinen on myös eräs kirje, ja salaperäisiä tauluja onkin kenties kaksi. Salaperäisiä muukalaisia ainakin on: hurmaava renesanssiasiantuntija Nicholas, joka tekee juuri oikeaan aikaan tuttavuutta Iiriksen kanssa, ja okkultisti John, joka taivuttelee arkistossa puuhastelevaa yliopistotutkijaa rikoksiin. Jotain salaperäistä on myös museon intendentin puuhissa, puhumattakaan Iriksen vanhasta opettajasta...

Anoppi, tällä kertaa meni piirun verran pieleen.

Erehdys on ymmärrettävä. Pidän historiasta, juonista, romantiikasta ja kansainvälisistä salaliitoista, eikä ripaus eksoottista filosofiaakaan ole pahitteeksi. Näitä kaikkia Rakastat tarjoaa. Taidehistorian ja symbolismin kuvauksessa on aitoa intoa ja asiantuntemusta; Riikka Stewen tietää mistä puhuu kun syventyy renesanssimaalauksiin ja Leonardon symboleihin. Juonikin on riittävän mutkikas ja loppu soveliaasti vähän mystinen.

Pidin myös yksityiskohtaisesta tavasta, jolla tapahtumaympäristöjä kuvattiin. Helsingin yliopiston kirjasto, Aleksanterinkatu, Nevan rannat, luentotilanne, kaikki nämä uhkuivat aitoutta. (Tosin ihmettelin eikö humanistisessa tiedekunnassa ole tapana kutsua kustosta karonkkaan - Iris näyttää puuhaavan väitösiltana ihan muuta. Vai sellaisia tapoja siellä...)

Seikkailuromaani saa minun puolestani olla kohtuullisen kliseinen mitä ihmiskuvaukseen tulee, joten nielen melkein kakomatta menneen rakkauden haavoittaman historioitsijakaunottaren, äidin luona asuvan estyneen vanhapoikatutkijan, herrasmiesprofessorin ja poliisiveljenpojan. Jopa energinen ja tunkeileva opiskelukaveri menettelee, sillä Iris saa käydä hänen kanssaan muutaman hauskan keskustelun á la chick lit.

Mutta kieli. Höh. Kontrasti fiksuun sisältöön hätkäyttää. En kehtaa pokkana moittia ns. sivistyssanojen käytöstä kun itsekin pursottelen niitä ympäriinsä koko ajan (nehän sairastuvat jos niitä ei ulkoiluta säännöllisesti!), mutta jotain rajaa adverbiaalien kanssa... Kyllä lukija ne aukkopaikat täyttäisi...

Rakkaasta anopista huolimatta kirja meinasi jäädä kesken jossain näillä paikkeilla:

Iris uskoi tuntevansa kaikki yksittäisten kysymysten muunnelmat mutta toivoi kuitenkin yllättyvänsä, kun harmaapukuinen pitkä mies nousi paikaltaan luentosalin takarivillä ja lähestyi määrätietoisin askelin Iristä. Henkilökohtainen projekti, Iris luokitteli mielessään, mutta miehen tullessa lähemmäksi hän huomasi ihailevansa näennäisen yksinkertaisen puvun leikkausta, joka antoi muodista riippumattoman ja samalla kuitenkin huolellisesti harkitun vaikutelman. 

Miehen lähestyessä Iris pani merkille tämän lyhyiden hiuksien hopeiset vivahteet ohimoilla. (s 19-20).

Purin täyteläisiä huuliani, kohautin olkapäitäni, nyrpistin hieman pystyä nenääni - ja jatkoin vain eteenpäin. Yritän aina jaksaa edes sivulle 50 jos olen kerran aloittanut. Siihen mennessä hervottoman hieno renesanssikeskustelu olikin jo saanut minut nalkkiin. Sitten tuli juoni ja nyki vielä lisää.

Kokonaan kirja piti vaan lukea, siinä määrin mysteeri vietteli.

Välillä kyllä tuntui kuin olisi kahlannut Nora Robertsin ja Dan Brownin kimpassa kirjoittaman elokuvakäsiksen pohjalta nopeasti tehtyä suomennosta. Tätä voikin suositella renesanssitaiteen rakastajien lisäksi lukijoille, jotka pitävät jommasta kummasta edellämainitusta. Ei ihan yhtä paljon toimintaa; sen sijaan löytyy tyylikäs taidehistoriallinen konteksti ja kotoisa miljöö.

Minulla teksti tökki nyt, vaikken huippuherkkä olekaan. Ellilän konstailemattoman kielen jälkeen, Ravilon sorankarhea suomi tuoreena mielessä... Ajoitus on joskus kaikki!

Stewen väläyttää minusta eväitä monta astetta parempaan. Tuolla tiedolla ja mielikuvituksella voisi syntyä tiukkaakin renesanssijännäriä... Oikein raakaa esilukijaa ison punaisen tussin kanssa silti olisi tarvittu.

Riikka Stewen (2011). Niin kauan kuin rakastat. Teos. ISBN978-951-851-137-6.

Arvioita:
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Suvi Ahola Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa

Osallisuuden tunto

Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko

Maarit Verronen on ollut agendalla vuoden mittaan. Osallisuuden tunnon lainasin jo kuukausia sitten, enkä oikein ymmärrä miksi se on painunut pahnoilla pohjille. Mutta siellä se vain oli, kunnes lainan uusimisraja alkoi häämöttää. Verrosta en kuitenkaan suostunut palauttamaan lukemattomana takaisin.

Hyvä että tuli tartuttua. Taas tykkäsin. Osallisuuden tunto on vähän erilainen kuin muut lukemani Verrosen romaanit, joissa on ollut vahva scifin tai fantasian vire. Osallisuuden tunnosta tulee paremminkin mieleen novellikokoelma Normaalia elämää, vaikkei elämä tässä kirjassa ihan yhtä vinksahtanutta olekaan.

Tarinan päähenkilö on Salla, vastaväitellyt sosiologian tutkija, jonka ajattelutottumuksiin menneisyys lastenkodissa on jättänyt jälkensä. Salla tekee tutkimusta naapurisuhteista ja kaivautuu myös omasta elämästään kadonneiden ihmisten kohtaloihin. Seurauksista taaksepäin syihin, tekoihin ja tapahtumiin silloin joskus. Hiljalleen hiipii Sallan omaankin arkeen uusi osallisuuden tunto. Olisiko joku ihminen ehkä sittenkin läheinen, jopa tärkeä?

Low key - mitä se on suomeksi? Vähäeleinen? Sellaista Verrosen tyyli minusta on, vähäeleistä. Hiljaisesti  pakottavaa. Tarina soljuu rauhallisesti eteenpäin, mutta ainakin puolet kirjasta on pinnan alla. Lukija saa ihan itse miettiä ja päätellä mikä ketäkin liikuttaa ja muuttaa. Siitä pidän Verrosen kirjoissa. Niissä on kaikenlaista pientä ovelaa... mutta juonikkuudesta huolimatta kokonaisuus on jotenkin konstailematon.

- Anteeksi, että häiritsen tähän aikaan, nuori iloinen naisääni pahoitteli kun Salla vastasi. - Minua pyydettiin etsimään joku, joka tuntee sellaisen henkilön kuin Jarno Vuorinen. En valitettavasti tiedä millä osastolla hän on työssä...

- Hän on täällä sosiaalitieteiden tutkimusyksikössä. Mistä on kysymys?

- Olisiko teillä aikaa keskustella hänen tätinsä kanssa?

Mikäs siinä - vaikka tuttavien sukulaiset saivat Sallan aina vähän varuilleen. Ei koskaan voinut tietää, olivatko he ongelmia vai ratkaisuja. Asiasta kuitenkin kannatti ottaa selvää. (s. 21)

Ai niin, selvän ottamisesta tuli mieleeni jotain mikä meinasi jäädä sanomatta: ihan niin kuin Ravilon kirjat ja osan Alasalmista, tämän Verrosen romaanin voisi luokitella dekkariksikin. Minusta tämä ei ole dekkari (eikä edes rikosromaani), vaikka kuolema käväiseekin. Palapeliksi Osallisuuden tuntoa voisin kyllä luonnehtia, mutta ratkottavat kysymykset ovat rikostapausta vaikeampia hahmottaa. Henkilökohtaisella tasolla tämä kirja sai minut miettimään yksinäisyyttä, varsinkin nuoren ihmisen yksinäisyyttä. Meillä juhlittiin tänään omalla porukalla Neitien pääsyä peruskoulusta; väkisinkin nousi mieleen siinä samalla Verrosen Jenninkartanon lapsien kovin erilainen tilanne.

Verrosesta en ole meuhkannut ehkä paljon kuin Ravilosta tai Alasalmesta, mutta tarkemmin ajatellen tässä on kyllä kolmas naiskirjailja, josta on tullut pysyvä TBR-listalainen. On mukava tietää, että hyllyssä odottelee lukematon kirja joltakulta näistä.

Kirjastoon - varastossa ei ole enää kuin yksi Alasalmi, täytyy täydentää!

Maarit Verronen (2006). Osallisuuden tunto. Helsinki: Tammi.

Arvioita:

Jukka Seppä Hesarissa
Tiina Ahokas Aviisissa

Rakas Henrietta

Kirjaston poistomyynti iski salakavalasti viime viikolla. Kotihylly sai kuusi uutta vakiasukkia tavallisen vierailijakuorman lisäksi. Yksi hankinnoista (50 senttiä!?) oli Kaari Utrion Rakas Henrietta. Narkissoksen jälkeen teki mieli jotain suoraviivaisen hauskaa, joten upposin Utrioon.

Kirjan asetelmat ovat melko perinteisiä. Kreivittäret pyörähtelevät kotiljonkia Seurahuoneen tanssiaisissa 1840-luvun Helsingissä. Säädystä ja sopivaisuudesta pidetään tarkkaa lukua. Päähenkilö Henrietta on hyvää sukua, varakas ja kauniskin, mutta silti kauhean kohtalon kynnyksellä: ikää on jo kaksikymmentäneljä, eikä sopivaa sulhasta ole löytynyt. Arvostaan tietoiselle Henrietalle ei kelpaa kuka tahansa, eikä arempi uskaltaisi kosiakaan. Mutta vuosien karttuessa on tyhjänpäiväinen tanssiaistouhu alkanut tympiä. Toisin kuin ystävättärensä Sophie, Henrietta ei silti tunnista arvojensa onttoutta tai tiedosta mahdollisuutta toimia toisin.

Kirjan nimeen Rakas Henrietta sisältyy piiloviesti. Tarinan mittaan Henrietta näet havahtuu huomaamaan, että lähipiiri paremminkin pelkää kuin rakastaa häntä. Teräväkielinen Henrietta kun on aina varma itsestään ja aina oikeassa - helpompaa siis tehdä niin kuin Henrietta tahtoo. Romanttisen rakkaustarinan parhaiden perinteiden mukaan Henrietta loppujen lopuksi saa miehen, joka ihailee hänen luonnettaan. Rakkauden saralla koetut nöyryytykset kasvattavat myös Henrietan huomaamaan, että omista arvoistaan voi itsekin päättää; ei aina ole pakko tehdä niin kuin hienoa on. Ylpeä Henrietta oppii tuntemaan itsensä ja näkemään, ettei onni synny säännöistä.

Henrietassa Utrion huumori on paljaammin esillä kuin monessa muussa hänen kirjassaan; tämä on tapakomediaa parhaimmillaan. Austeninin aikalaisironiaan ei voi menneisyyteen kurkottava kirjailija yltää, mutta hyvin onnistuu Utrio kaivamaan esiin ne piirteet, joiden suhteen 70-luku ja 1840-luku muistuttavat toisiaan. Tekopyhyys ja itsekkyys ovat ilmeisen ajatonta tavaraa huumorin markkinoilla.

Sattumoisin kirjan miljööseen liittyi muutama ihan itsekkäästi kiinnostava yksityiskohta. Kirjassa nimittäin vietetään suurin elein Helsingin yliopiston 200-vuotisjuhlaa ja sen kohokohtana nautitaan juhlallisesta promootioaktista kaikkine muodollisuuksineen. Mikä massiivinen pysyvyys on instituutioilla! Olin ensimmäisen vuoden opiskelija kun Helsingin yliopisto vietti 350-vuotisjuhliaan ja siinä oli kieltämättä tiettyä historiallista tuntua. Lisäksi lähiyliopistossa Vaasassa vietetään promootiota tänä keväänä.

Akateemisten juhlien ja kirjallisuuden rakastajien kunniaksi valitsenkin näytteeksi tämän vähemmän romanttisen katkelman promootiojuhlan alusta:

Fredrik Cygnaeus oli kirjoittanut juhlaa varten runon Tervehdys nuorille maistereille 1840. Se oli jaettu yleisölle, ja Henrietta oli tutkinut sitä epäilevästi. Hänestä se näytti innostavalta mutta kummalliselta.

- Henrietta, mitä tämä tarkoitttaa? Mitä hän tahtoo sanoa? Sophie kumartui kuiskaamaan ennen juhlallisuuksien alkua. 

- Minä luulen, että hän sanoo rakastavansa isänmaata, Henrietta kuiskasi vastaan. - Mutta en ole varma. Hän saattaa tietenkin rakastaa Runebergia ja Kalevalaa. Niin, hän näyttää tästä päätellen rakastavan myös luonnonlakeja, Henrietta kohautti hämmentyneenä olkapäitään. - Ja Snellmania ja itseään. (s. 183)

Yritin uteliaisuudesta googlata esille runon, jota Henrietta näin purevasti tulkitsi, mutta ihan kaikkea ei netistäkään löydy. Kirjallisen trivian yleensä ehtymätön lähde Suomen kirjallisuus I-VIII kuittaa kysymyksen toteamalla, että monet Cygnaeuksen runoista olivat "akateemisten juhlatilaisuuksien johdosta sepitettyjä tilapäistuotteita". Rakastan Utrion tapaa kutoa tarinoihinsa näitä faktapohjaisia detaljeja. Historioitsijan osaaminen näkyy teksteissä.

Tämän jälkeen tekisi kovasti mieli lukea uudestaan Utrion paljon myöhemmin kirjoittama Ruma Kreivitär; muistelen että siinä on samantapainen vanhapiika 1800-luvun Helsingissä -kuvio. Löytyisi omasta hyllystä... Miten on kirjailijan tulkinta ajasta ja sen ihmisistä muuttunut 30 vuodessa?

Kaari Utrio (1977). Rakas Henrietta. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Mette Luetut-blogissa
Morren maailmassa

Katajanokka kello kymmenen

Olohuoneen valtasi kuuden pleikkaripelaajan lauma. Pakenin turnauksen hilpeää meteliä talon perälle, mutta ilmapiiri ei sielläkään ollut otollinen tunnelmointiin. Valitsin siis karkukirjaksi dekkarin, Tuula Mai Salmelan esikoisen Katajanokka kello kymmenen. Salmelan kirjat huomasin sattumoisin etsiskellessäni turhaan kirjaston hyllystä Cecilia Samartinin blogeissa kehuttua Senor Peregrinoa. (Jonkinlaista spontaaniutta on siis vielä jäljellä, vaikka hyviä kirjavinkkejä tulee ovista ja ikkunoista - hyvä.)

Valitsin kolmesta Salmelan kirjasta esikoisen, koska takakannessa mainostettiin Katajanokkaa tapahtumapaikkana ja sankaritarta yliopistollisen tulosvastuun kanssa painivaksi akateemiseksi köyhäksi. Hienoa, ajattelin, Skatta on rakas paikka, ja akateemisen pätkätyöhelvetinkin kanssa on hyvänpäiväntuttavuus.

Pakko myöntää, tässä tapauksessa spontaanius kirjavalinnoissa ei kantanut kaksista hedelmää. Jo alkumatkalla alkoi epäilyttää, kun tarina avattiin sillä nykyään puolipakollisella arvoituksellisella sitouttamiskohtauksella, jonka aikana lukijalle vihjaillaan kaikenlaista hämärää. Tarina oli muutenkin takkuinen, eikä arvoituskaan parasta dekkariluokkaa. Skattasta tehtiin puoliväkisin jotain kovasti englantilaisen pikkukylän kaltaista - kaikki tuntevat toisensa ja kaikilla on paikkansa.

Päähenkilö Maanasta (kyllä, niin se kirjoitetaan) tuli sekava mielikuva, ikäänkuin hänestä olisi yritetty pakolla rakentaa monimutkaisempaa ja päädytty epäjohdonmukaisuuteen. En oikein tajua biologian väikkäritutkijaa, joka tekee kokeitaan vieraissa keittiöissä mieluummin kuin laitoksella. Myös nopea ystävästyminen kymmenen vuotta nuoremman opiskelijansa Emiliin (kyllä, niin se kirjoitetaan) kanssa oli melkoinen pala nieltäväksi.  Olisiko maailma on muuttunut niiiiin paljon omista opiskeluajoistani? *silittelee harmaata nutturaansa*  Juonenkehittelyn tarpeet taisivat ajaa uskottavuuden edelle.

Maanassa oli kuitenkin jotain kiinnostavaa ja inhimillistä. Pidin hänen asiantuntijuudestaan omalla alallaan, ja sisukkuudesta surunsa kanssa. Puutteista huolimatta Katajanokka jätti tunteen, että Maanasta voisi kehittyä kunnon dekkarisarjasankaritar. Sinkku luonnontieteilijä yliopistolta amatöörietsivänä Helsingissä, täytyyhän siinä olla potentaalia. Outi Pakkasen Anna Laineelle kilpailjaksi ei Maanasta vielä tässä kirjassa ole.

Rakenne on alun aikahyppyä lukuunottamatta perinteisen suoraviivainen. Kieli on välillä luontevaa, välillä tehdyn oloista.

Heikura oli ilmeisesti ollut seuraamassa luentoa ja istunut - ovela vanha pieru - matalana takarivissä. Mies vaihtoi kärsimättömästi jalkaa, luuli kai että Maana jäisi nöyränä odottamaan kommentteja luennosta. Äijässä oli ripaus kurkkuun asti napitettua kansakoulutarkastajaa. Huonosti peitelty ärtymys teki pykimiä otsaan. Mies oli erikoistunut - kuinkas ollakaan - limaskoiden tutkimiseen. Maanan nyökkäsi miehelle epäluuloisesti kiskoessaan takkia ylleen.

- Santanen! mies rykäisi kireästi. - Puhelinaika minulle on tänään kahdentoista jälkeen, niin kuin tiedät! Arvaat varmaan aiheenkin.

Maana tuijotti miehen tärisevää leukaa. Ei luento nyt niin surkeasti ollut mennyt. Joka tapauksessa hänellä oli varsinaisen esimiehen allekirjoittama määräyskirja ja tunteja toukokuuhun asti.

Maana tyytyi nyökkäämään lähtiessään laskeutumaan portaita alas. 

- Psykologinen determinismi ei kuulu luonnontieteilijän repertuaariin, äijä huusi perään. (s. 16-17)

Katajanokan tienoo kuitenkin eli ja hengitti kirjassa, siitä nautin. Kaikkiaan harmitti, etten ottanut jotain Salmisen myöhempää kirjaa, sellaista jossa ehkä yritettäisiin vähän vähemmän. Nyt en vielä vakuuttunut. Mutta kotimaisia naisdekkaristeja ei ole liikaa. Kokeilen Salmista uudestaan myöhemmin.

Tuula Mai Salmela (2004). Katajanokka kello kymmenen. Helsinki: Tammi.

Antti Majander Hesarissa on melko lempeä arviossaan, ja kiinnittää huomiota Salmelan viittauksiin dekkarikaanoniin.