Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner oli sattumoisin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka löysin puhtaasti blogien pohjalta. Vaikken ihan kestofaniksi ruvennutkaan, nimi jäi mieleen, ja tämä Ikuiset ystävät tarttui sitten kirjastosta matkaan.

Pikkutyttöjen kasvinkumppanuudesta päädytään vuosien välirikkoon mutta lopulta taas ystävykset kohtaavat: draama alkaa kun kaunis julkkis Valerie ryhtyy kostamaan nuoruutensa traumaa ja kiskoo mukanaan kierteeseen vetäytyvän ja eristyneen Addien. Peräänsä he saavat pikkukaupungin poliisin, Jordanin, jolla on omiakin traumoja. Nykytilannetta setviessään naiset oppivat tuntemaan toisensa uudestaan ja eri tavalla; entinen ystävyys näyttäytyy aikuselle uudessa valossa.

Kiinnostavuutta tarinaan tuovat kipeät teemat, vaikka niitä kepeästi käsitelläänkin: Addien kamppailu yksinäisyyden ja ylipainon kanssa, Valerien juurettomuus, Jordanin kipeät pettymykset. Ja Weinerin kirjasta kun on kysymys, komiikka ja vauhti kantavat tarinaa jos juonen uskottavuus hoiperteleekin.

[--] Valerie, joka oli kietonut hapsuhuivin päänsä ja kasvojensa ympärille kuin burkan, ujuttautui viereeni ja nappasi nostolomakkeen käteensä.
"Tämä on ryöstö", hän sanoi virkailijalle.
"Voi hyvänen aika, Val. Eikä ole", minä sanoin pankkineidille. Hänellä oli pyöreät kasvot, punaista huulipunaa ja päässä karvareunainen tonttulakki. Hän katsoi ensin minua, sitten Valia ja sitten taas minua. "Minulla on ase", Val kuiskasi. "Anna tänne kaikki rahat kassasta." [--] (s. 198)

Tämä kirja on vähän kuin Snickers-patukka. Ystävien sentimentaalisuus on melkein äklön makeaa, mutta paikka paikoin teräväksi yltyvä dialogi ja koomiset tilanteet ovat sille sopivan suolaista ja kovaa vastapainoa. Sitä paitsi hahmojen ongelmat ovat niin inhimillisiä ja todentuntuisia, että ne tarttuvat hampaisiin; pöyrittelin Addien ja Valerien persoonia mielessäni vielä tovin kirjan luettuanikin.

Jotta vertaus olisi täydellinen, täytyy vielä todeta, että niin kirjan kuin snickersinkin loppu jättää vähän tunkkaisen imelän jälkimaun. Erojakin on. Ystävät ei lihottanut grammaakaan ja sai oikein hyvälle tuulelle, kun taas snickersistä seuraa yleensä lievä morkkis. Ja hei, olisihan kovin onneton loppu toki ollutkin tyylirikko tällaisessa kirjassa.

Vähän höpsö naisten seikkailu ehkä, mutta sisältää myös substanssia. Romanttiseksi viihteeksi paremmasta päästä.  Suosittelen.

Jennifer Weiner (2011). Ikuiset ystävät. Suomentanut Aila Herronen. WSOY. 978-951-0-37785-7.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista kuvaa elämänmakuiseksi hupsutteluksi, peesaan.
Salla lukupäiväkirjassaan suosittelee kirjallisuusterapiaksi.

Tietyt tytöt

Lomaviikon jälkeen tehdään tietysti loman aikana rästiin jääneet työt... *piehtaroi hetken itsesäälissä* Iltahetkinä on kuitenkin viikon mittaan tullut nakerrettua Jennifer Weinerin Tietyt tytöt, joka nousi lukulistalle saman kirjailjan Rikoksia ja hiekkakakkuja -kirjan jälkeen. Tämäkin kirja olisi kannen perusteella palautunut tömähtäen hyllyyn.

Tietyt tytöt ei paini samassa sarjassa kuin yllättävän hauska Rikoksia. Asetelman perusteella odotin tästä kirjasta enemmän: onhan siinä päähenkilönä naimisissa oleva naiskirjailija, jonka suhde osapuilleen teini-ikäiseen tyttäreen on keskeinen teema. Äiti Candace kamppailee painon ja menneisyyden kanssa, tytär Joy identiteetin ja itsenäisyyden.

Tyttöjen kanssa oli koko ajan sellainen pieni ikävä olo, että pitäisi eläytyä... tai nauraa... eikä kumpikaan oikein onnistu. Jotenkin Weinerin huumori ei löydä tässä kirjassa paikkaansa. Tämä ei ole jännäri - mutta ei tämä ole oikein komediakaan. Ehkä hauskuutus sopii jännäriin paremmin kuin draamaan.

Kerronnassa vuorottelevat Candacen ja Joyn puheenvuorot. Jälkimmäinen on - sinänsä ikäkaudelleen uskottavasti - kyvytön nauramaan itselleen, ja edellisenkin huvittuneisuus tuntuu väkinäiseltä. Sivuosissa esiintyvät äärimmäisen herttainen aviomies, perheellinen ex-poikaystävä, itsekäs isä, naisen kanssa avioitunut äiti, ja tietenkin tyttären aidot ja epäaidot ystävät.

Juoni ei ollut Rikoksienkaan vahvin puoli, mutta Tytöissä heikkoudet ovat ilmeisempiä. Symbolisia aasinsiltoja rakennetaan välillä oikein hartiavoimin, tai ainakin ponnistuksen huomaa paremmin kuin verbaliikka ei vedä.

"Kuoletko sinä?" minä tiedustelin. Sitten kysyin: "Saanko lihavartaasi?"

Peter henkäisi. Hänen ruskeiden silmiensä kulmat rypistyivät ja hänen hampaansa välähtivät nopeasti, kun hän yritti olla hymyilemättä.

"Nuo kysymykset eivät liittyneet yhteen. Olen hyvin myötätuntoinen", minä vakuutin. Olen vain myös hyvin nälkäinen. Mutta älä pelkää. Kyllä minä hoidan sen monivuotisen-uskollisen-vaimon jutun. Pidän sinua kädestä, nukun sänkysi vieressä, vien ruumiisi täytettäväksi, ihan mitä haluat."

"Viikinkihautajaiset", Peter sanoi. "Tiedäthän että minä haluan viikinkihautajaiset. Palavia nuolia ja Wyclef Jean laulamassa 'Many Rivers to Cross'."

Varmaan olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos olisin pitänyt Rikoksista vähemmän: epäreilua mutta totta.

Plussaa kirjalle kulttuurisen taustan vahvasta esilläpidosta, ja miksei myös ajankuvasta. Jotain kutkuttavaa on perheiden kilpavarustelussa yltiömäisten bar mitsva -juhlien järjestämiseksi, ja siinä miten tyttären liikkeitä seurataan puhelimen GPS-paikannuksella.

Jennifer Weiner (2010). Tietyt tytöt. Juva: WS Bookwell. Suomentanut Anu Niroma.

Lehtiarvioita ei näy, mutta samaa kirjaa - ja aika samanlaisin miettein - on näemmä lukenut myös Susa lokakuussa.

Rikoksia ja hiekkakakkuja

En olisi eläissäni valinnut tätä kirjaa, ellei tätä olisi kehuttu Sallan lukupäiväkirjassa. Olisi ehdottomasti jäänyt hyllyyn. Nyt satuin näkemään tämän kirjastossa ja muistin, että kannen ja nimen luvattiin hämäävän. (Kuka ihmeessä keksi suomentaa Goodnight Nobodyn "Rikoksia ja hiekkakakkuja"?)

Kiitos vain Salla Brunoulle. Rikoksia ja hiekkakakkuja on viihdyttävä, hauska eikä ollenkaan niin tyhjäpäinen romaani kuin myyntipakkaus antaa ymmärtää. Jännärijuoni ei ole aivan järisyttävä, mutta ei huonokaan. Pienet puutteet antaa anteeksi alemmuuskompleksista kärsivän päähenkilön terävän kielen takia, ja yksi toisensa jälkeen näennäisen yksiulotteisista päähenkilöistä löytyy toinenkin ulottuvuus. Vain Watsonin side-kick roolia vetävä Janie säilyy uskollisesti uskottamattomana. Mutta ei se mitään. Hauskaa oli, enkä tunne mitään tarvetta vaatia näitä tunteja takaisin. 

Weiner kirjoittaa hilpeän purevasti, tuikkaa terän kylkiluiden väliin aina kun katse välttää.

Avioliitto tuntui aika lailla samanlaiselta kuin naimattomuuskin, lukuun ottamatta sitä että sormessani oli hyvin iso säkenöivä timantti ja sitä pikku yksityiskohtaa, etten voinut käydä ulkona muiden miesten kanssa. Vaikka en minä aviomiestänikään kovin paljon nähnyt. Ben oli ilmeisesti käyttänyt elämänsä kaiken vapaa-ajan minun kosiskeluuni. Kun kaupat oli tehty, hän teki töitä iltaisin ja viikonloppuisin ja koko kesän, paitsi satunnaisina viikonloppuina, jolloin hän ajoi lauantaina tapaamaan minua ja Janieta Syn taloon Bridgehamptoniin, vietti koko päivän uima-altaan laidalla ja ajoi takaisin sunnuntaina kasvot palaneina ja valkoinen läikkä korvan kohdalla, missä hän oli pidellyt matkapuhelintaan. [s. 199]

To do -listalle saman kirjoittajan Tietyt tytöt.

Jennifer Weiner (2008). Rikoksia ja hiekkakakkuja. Helsinki: WSOY. Suomentanut Hilkka Pekkanen.