Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Kuva/Kansi: Tammi/Markko Taina.

Wenla Männistö on Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen uusintakäsittely ja sellaisena kenen tahansa kotimaisen kirjallisuuden ystävän lukulistalla. Tiettyä kaupallista laskelmointia ideassa on aistittavissa... mutta kirjailijan kertoman mukaan sylttytehdas on kustantamolla: Kiven käsittelyä ehdotettiin hänelle.*

Kun kuulin stoorin tilauksesta, äimistelin vähän. Mutta luettuani en oikeastaan äimistele: jos jonkun voi ajatella hommaan sopivan niin Katajavuoren. Wenla on nimittäin suomen juhlaa. Kieli on värikästä ja kirjavaa ja rikasta.

Asetelma, kerronnalliset ratkaisut ja tietenkin keskeiset henkilöt ovat lainaa Kiveltä, mutta lainattu aines on perusteellisesti puhdistettu hämähäkinseiteistä ja kostutettu kunnon kannullisella nykypäivää. Avot.

Katajavuoren uudistetut veljekset asuvat (nykyään) Kumpulassa ja tappelevat (edelleen) Toukolan poikien kanssa, eikä koulunkäynti ole vieläkään veljeskatraan hartainta hupia. Lauri (nyttemmin Late a.k.a Lowri) tarkkailee yhä mieluusti luontoa ja Juhani (Jusa) on edelleen vilpitön uhouros.

Mutta Wenlassa pojat jäävät pohjimmiltaan etäiseksi. Tämä on kirja naisista. Kiven teoksessa heillä oli vain pikkuriikkiset roolit; nyt heillä on pääosa. Näkökulmiaan avaavat Wenla, hänen äitinsä Marja, Jukolan poikien äitivainaa Alli, saunottaja Kajsa sekä Seunalan Anna.

Vaikka kirjan tunnefiilis ei mieltäni erityisemmin lämmittänyt - en osaa samaistua Wenlan sen enempää kuin Allinkaan kaltaisiin naisiin - nautin täysin sydämin Katajavuoren ideasta ja sen rohkeasta toteutuksesta. Wenla on hurja ja hieno peilikuva Seitsemälle veljekselle. Siinä, että Kiven liinatukkainen kainosilmäinen Anna on tänään lukutoukka ja joskus säikky, mutta muuten pätevä ihminen ja sanoittaja, on totuudenmakuista symmetriaa.

Ja kieli (sanoinko tämän jo kahteen tai kolmeen kertaan?) on tosissaan mehukasta. Ajoittaisen paatoksen ja meikäläisen makuun ylikorostuneen seksuaalisuudessa vellomisen korvaa hulppeasti poikkeuksellisen rikas ilmaisu.

Voisin poimia minkä vain palasen, mutta otetaanpa nyt yksi Jusan repla, sellainen joka henkii Kiven alkuperäistä viestiä.

JUSA (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä, tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin. Katkoa antenni. Hampaita kiristää ja joka paikka säpisee. Sellainen aargh-olo. Että nää huudit ahdistaa. Saatana. Mihinkään ei mahdu ja missään ei ole mitän. (s. 102)

Aamen.

Lue tämä jos olet äidinkielen opettaja, tai asut Kumpulassa, tai tykkäät Kivestä tai suomesta. Tai jos tykkäät yllättyä.  Tai ihan muuten vaan.

Ei mikään juoniromaani mutta muuten ehdottoman jees.

Riina Katajavuori (2014). Wenla Männistö. Tammi. 978-951-31-7983-0.

Arvioita:
Ilselän Minna löysi tummuutta kepeyden alta.
Mari A. ei pitänyt sanailua Kiven veroisena.
Lukutoukka Krista ei ole alkuperäistä lukenut mutta tykkäsi tästä.


*Sain Wenlan kirjamessujen yhteydessä ja kuulin Katajavuoren kertovan teoksen syntyhistoriasta.

Mary Shelley: Frankenstein

Vanha mutta aiheeseen sopiva kuva tältä tekijältä.

Vietin itsenäisyyspäivän viikonloppua teemaan sopivasti ajelemalla pitkin Suomea. Äänikirjaseurana oli Mary Shelleyn Frankenstein. Tämä klassikkoteos muuten löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Olin satavarmasti lukenut Frankensteinin, mutta kyseessä oli varmaan istutettu muisto, sillä kirja oli monella tavalla erilainen kuin kuvittelin muistavani.

Ensinnäkin, tapahtumapaikka onkin oikeastaan pohjoinen jäämeri. Tai ainakin kehyskertomus sijoittuu sinne. Kun kirjan alussa suunnattiin Pietarista pohjoiseen "joskus 1700-luvulla", olin moisesta aivan hämmästynyt.

Toiseksi, Frankenstein osoittautui huomattavasti ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hänen luomansa olento. 1800-luvun alussa ei ehkä tunnettu termiä kaksisuuntainen mielialahäiriö... mutta Shelleyn nimihenkilö ilmiselvästi kärsi siitä. PMS on pientä tämän luonnonfilosofin tunnepurkausten rinnalla. Frankenstein on, näin nykypäivän ei-niin-romanttisin-silmin, myös patologisen itsekeskeinen ja tekopyhä tyyppi. Vakuuttelee rakkauttaan perheeseen ja tulevaan puolisoon, mutta ei viitsi käydä kotona vuosiin? On suorittamassa tärkeää ja onnensa kannalta kriittistä tehtävää, mutta löytää kumminkin helposti aikaa päiväkausien nähtävyysretkiin ja viikkokausien samoiluun? Pyörtyy aina kun jotain kamalaa tapahtuu ja saa samantien hermokuumeen, minkä jälkeen ei tiedä maailmasta mitään pariin kuukauteen.

No joo - pitää tietty ottaa aikakausi ja genre huomioon. Silti.

Ensimmäiset pari levyä oikeastaan nautin Shelleyn estottoman romanttisesta otteesta. Näin tunteikasta tekstiä ei enää julkaista! Sitten aloin hiljalleen hiiltyä yleiseen epäjohdonmukaisuuteen. Ei toki voi odottaa, että 18-vuotias seurapiirineitonen* on perillä kaikista aikansa tieteen ihmeellisyyksistä, mutta luulisi kenen vain tajuavan, ettei keskellä merijäätikköä voi käydä keräämässä polttopuita? Ylipäätään tarina on niin tulvillaan sisäisiä ristiriitoja, että tuli kustannustoimittajaa ikävä.

Myös dialogi sai minut huokailemaan. Verrattuna (vähän ennen Shelleytä kirjoittaneen) Austenin vivahteikkaisiin ja rikkaisiin keskusteluihin Shelleyn goottilainen ylitunteellisuus on tuskaista.

Mutta en ryhtynyt kirjoittamaan Frankensteinista ruikuttaakseni sen tyylistä, tai edes moittiakseni hra Frankensteinin persoonaa ja elämäntyyliä; minua alkoi mietityttää teoksen ydinkohtaus ja sen tulkinta. Kun Frankenstein nimittäin saa luomuksensa valmiiksi ja herättää sen henkiin, hänen ensimmäinen tunnereaktionsa on kauhistunut inho olennon rumuutta kohtaan. Eikä tässä vielä kaikki, luoja kirjaimellisesti kavahtaa aikaansaamaansa olentoa ja häipyy tiehensä, jättäen olennon oman onnensa nojaan. Kun olento katoaa, Frankenstein on helpottunut. (Mutta saa kuitenkin hermokuumeen.)

Vain kerran, hirviön itsensä vedottua hänen jalompiin tunteisiinsa, Frankenstein miettii josko hän kenties olisi jotain velkaa luomalleen elämälle.

Jos vanhemmat kohtelisivat lapsiaan samalla systeemillä, yleinen paheksunta olisi taattu.

Silti kaikki, mukaan lukien Frankenstein itse, pitävät kuitenkin loppujen lopuksi Frankensteinia kelpo miehenä. Hän on jalo heppu, joka on joutunut käsittämättömiin kärsimyksiin pahan hirviön takia. Samalla tehdään selväksi, että hirviön pahuus on kuitenkin suoraa seurausta siitä, että häntä kohdellaan automaattisesti pahana.

Tämä sai minut miettimään kahta asiaa.

1) Oliko Shelleyn aikana todellakin itsestään selvää, että hyvä on kaunista ja ruma pahaa? Ja jos ei, mitähän Shelley mahtoi tarinallaan tarkoittaa?**

2) Onko mikään muuttunut? Noh, ruman ja kauniin määritelmä ehkä, mutta taidamme edelleen olla aika valmiita tekemään ulkonäön ja habituksen perusteella päätelmiä ihmisten (luonteen)laadusta. Jos kavahdamme joukkoomme joutuneita erilaisia ihmisiä, ei heillä ole paljon muutakaan vaihtoehtoa kuin etsiä seuraa, jossa voivat tulla hyväksytyksiä.

Esimerkiksi Syyriassa taitaa olla haku päällä.

Suosittelisin Frankensteinia pitkäpinnaisille lukijoille, tai sellaisille, jotka haluavat yleissivistää itseään, tai romanttisen eurooppalaisen synkistelyn ystävillä. Toimii myös huomaamattomana annoksena suvaitsevaisuuskasvatusta.

Mary Shelley (1818). Frankenstein. Lukija Eero Saarinen. Otavan äänikirja.  978-951-1-23101-1.

Muita näkemyksiä:
Anna J tykkäsi
Morren mielestä upea teos
Jari Olavi Hiltunen Kiiltomadossa muistuttaa tieteen eettisyyden teemasta

*Wikipedian mukaan Shelley oli siinä iässä Frankensteinin kirjoittaessaan.
**Ehkä ei mitään. Ehkä hän vain halusi kirjoittaa vetävän kauhutarinan.

Seitsemän veljestä

Nahkaa ja kultaa!

Piti oikein kaksin käsin miettiä kirjoitanko Seitsemästä veljeksestä ollenkaan, sillä tässä on nyt hyvät mahdollisuudet leimautua ääliöksi. Mutta päätin antaa mennä, sillä asiassa on myös blogifilosofinen ulottuvuutensa: saako klassikkoja ylipäätään kommentoida, voiko niistä olla useampaa mieltä? Ennen kaikkea, voiko Suurta Klassikkoa lukea kuin mitä tahansa kirjaa? Seitsemän veljestähän on suomalaisen kirjallisuuden SE kirja jos jokin ylipäänsä on: kaikkien kirjojen isä ja äiti, suomenkielisen kirjallisuuden pyhä peruskivi...

Veljekset on ollut lukulistalla jo vuoden, sillä viime vuonna Aleksis Kiven päivän aikoihin päätin, että pitääpä lukea tuokin; olen melkein sataprosenttisen varma, etten ole lukenut Veljeksiä, ainakaan kokonaan. Tuskin olisin voinut sitä unohtaa jos olisin. Mutta tarina on tuttu sellaisen kulttuurisen osmoosin kautta, joka perehdyttää britit Shakespeareen ja saksalaiset Goetheen ilman varsinaista lukemista. Äidinkielen tunneilla luetaan pätkiä, tästä on elokuvia ja näyttämösovituksia. Osia ja elementtejä on kannibalisoitu erilaisiin intertekstuaalisiin viittauksiin. Luultavasti äidinkielen opettajan tyttäreen on siirtynyt Veljes-tietoutta ihan vain telepaattisena säteilynäkin!

Ensimmäinen sivu. 

Kun ajatus kirjan lukemisesta kunnolla alusta loppuun vihdoin pälkähti päähäni, menin ensimmäisenä tutkimaan kirjahyllyjäni. Eikös minulla ole tämä? On. Isoäitini isä on saanut tämän 60-vuotislahjaksi vuonna 1953 ja hänen leskensä on antanut sen tyttärentyttärelleen vuonna 1976. Minulle se päätyi siis äidinperintönä.

Tätä kirjaa on pakko ihailla esineenä: se on Akseli Gallen-Kallelan kuvittama, vienosti nahantuoksuinen, kullalla silattu, suorastaan huuruaa kansallista arvokkuutta. Mutta upea kappaleeni on totaalisen mahdoton mitä lukemiseen tulee. Fraktuura on liian rasittavaa tottumattomalle. Siihen tyssäsi ensimmäinen yritys sivistyä Veljesten verran.

Joskus alkuvuodesta keksin etsiä Veljekset Project Gutenbergin sivuilta e-kirjana. Latasin iPadille, luin parikymmentä sivua, ja sitten se taas jäi. Huoh. Mikä siinä on, että koskaan ei tunnu olevan juuri oikeassa mielentilassa Jukolaan poiketakseen? Lukeminen tuntui juuri siltä mitä se oli, pakonomaiselta yritykseltä paikata noloa puutetta kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa. Varmaan olisin edelleen ja ikuisesti aikeissa lukea Veljekset ihan kohta, ellen olisi bongannut kirjastossa tätä äänikirjana.

Täydellistä. Kuuntelen äänikirjoja autossa työmatkalla. Stereoihin lallattamaan ja se on siinä: pakoon ei pääse kun radion puolella vaanivat raivopirteät juontajat. Loppujen lopuksi päädyin kuuntelemaan tämän melkein kokonaan äänikirjana; luin lopun e-kirjana, kun loma teetti taukoa työajoihin eikä enää haluttanut jättää kesken.

Nyt tullaan siihen pahaan paikkaan. Saako klassikon kokea samoilla ehdoilla kuin minkä tahansa kirjan? Jos saa, niin Veljekset ei täysiä pisteitä vedä. Kiven tarinointi on monin paikoin puuduttavaa. Esimerkiksi veljesten jouluaattoinen paini tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan... ja kiekkoa löydään ja lyödään ja lyödään siellä aholla.... jos olisin paperilla lukenut, varmaan olisi tullut kiusaus lehteillä ohi. Myös tarinaan sovitetut pienet, irralliset kertomukset ovat minun maallikkosilmissäni harhapolkuja. Minusta juoni olisi ollut toimivampi vähän tiiviimpänä.

Ennen kaikkea, kertomuksen olisi saanut päättää veljesten tarinan temaattiseen huippukohtaan, voitokkaaseen ja sovinnolliseen paluuseen Jukolaan juhlineen ja kihlauksineen. Käsi sydämellä, myöhempien vaiheiden kuvailu on minun silmissäni irrallinen ja ohuehko häntä suurelle kasvukertomukselle. Jukolasta lähteminen ja siihen johtaneet syyt, Impivaaran monet kokemukset, suhteet ympäristöön, kaikki tämä on juonellisesti terävää tavaraa, mutta mitä ihmettä varten pitää siihen perään ketuntassuja ja körttikauluksia liittää? Olisiko romaanimuoto kumminkin ollut vähän vieras ja vaikea hallittava näytelmiä ja runoja paljon kirjoittaneelle Kivelle? Viettelivätkö eeppisen tarinan mahdollisuudet liian kauas lähtöpisteestä?

Olisiko nykyaikainen kustannustoimittaja neuvonut karsimaan rönsyt ja leikannut pituudesta? Saako näin edes ajatella?

Minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää myös komiikan rajoja Veljeksissä. Missä määrin se on komediaa? Kivellä on selvästi hauskaa - ja lukijallakin on tarkoitus olla hauskaa - monen hullunkurisen kohtauksen kanssa. Monesti onkin. Koomisista elementeistä huolimatta pohjavire on vakava. Luulisin. Veljeksiä kohdellaan loppujen lopuksi hellästi ja ymmärtäen. (Voisipa lainata toisesta suuresta suomalaisesta sanat tunnelmalle: aika velikultia!) En osaa tältä vuosisadalta käsin arvioida esimerkiksi veljesten suhtautumista Rajamäen rykmenttiin tai rovastiin tai Viertolaan luotettavasti. Onko kohtaaminen Viertolan isännän kanssa sonnikarjan teurasmaalla tragediaa... vai virnuillaanko siinä jotenkin peitetysti?

En tiedä. Veljekset on vanhaksi romaaniksi selvästi paremmin ymmärrettävä (self-contained?) kuin vaikkapa Alkion Puukkojunkkarit, mutta silti saa vähän varvistella. Pitäisikö esimerkiksi olla ärtyneempi ohuista ja vähäisistä naishahmoista? Luultavasti ei. Ei tähän juoneen olisi naisille juuri kummempaa osuutta voinut rakentaa.

Kahdessa asiassa Seitsemän veljestä on minusta briljantti kirja myös nykypäivän lukijalle. Ensinnäkin veljesten inhimillisyys ja luonnekuvaus on huikea saavutus. Monikaan nykykirjoittaja ei saa yhtä tehokkaasti esille luonteiden eroja ja erilaisten ihmisten keskinäistä dynamiikkaa kuin Kivi tässä. Tuo Veljesten näytelmämäinen dialogi, jota ensin vierastin, osoittautui kirjan mittaan yllättävän toimivaksi ja teräväksi työkaluksi.

Eikö tässä olekin selvästi Tuomas?

Toiseksi: kieli! Aleksis Kiven kieli on mehevää, rikasta, raikasta, kirpeää ja kiehtovaa, ainakin tältä vuosikymmeneltä katsottuna. Amman blogissa pohdiskeltiin vähän aikaa sitten kumpi kirjassa painaa, kieli vai tarina. Eihän niitä tietenkään voi täysin erikseen ajatella, mutta myönnän itse lähestyväni yleensä kirjoja tarinakylki edellä. Kiehtovat ihmiset ja ideat, jännittävät miljööt ja toimiva juoni, näitä yleensä etsin... mutta kielelläkin on väliä. Ihan arkisella tavallisella suomella kirjoitettu hyvä tarina kelpaa, mutta takkuava tai etäännyttävä kieli pilaa lukukokemuksen, ja loistava kielenkäyttö voi tehdä kirjasta Elämyksen isolla E:llä.

Seitsemän veljestä pelasti minulle kirjana kieli. Se kantoi yli puuduttavien suvantojen. Löysin tästä todella paljon sellaista kielemme arkkityyppistä ainesta, jonka juurta en ole ennen tajunnut. Kukapa ei arvostaisi aitanpolulla astelevaa emäntää kaikkine sivumerkityksineen? Lisäksi tekstissä on paljon yksinkertaisesti väkevää tai kaunista. Kas tässä makusteltavaksi syksyä: Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Tämä puoli Veljeksistä oli ainakin minulle uutta - että sen ilmaisussa on niin paljon kaunista.

Oman mausteensa lukemiseen antaa nykypäivän perspektiivistä myös kielen muutos. Monen sanan merkitys tai kirjoitusasu on hivuttaunut jännittävästi erilaiseksi vuosien mittaan (rakastella, niittu, lunttu, koska, kamoittava ja niin edelleen). Ja Ahti Jokisen luenta on briljanttia. Ihan alkuun dialogimuodosta johtuva nimien toistelu rassasi, mutta vähitellen sitä lakkasi kuulemasta. Jokinen saa mielettömän hyvin elämää veljesten persooniin sortumatta ylidramatisointiin... Todellista ammattitaitoa! Äänikirjana kuuntelu myös toimi minun tapauksessani siinä mielessä hyvin, että se pakotti rauhoittumaan tekstin ääreen; loppuosan lukeminen e-kirjana ei tuottanut minkäänlaista tuskaa, kun olin päässyt jo sisään kirjan maailmaan.

Silti on sanottava: minusta Seitsemän veljestä ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin Minna Canthin tekstit. Canth toki kirjoitti vähän myöhemmin kun Kivi - mutta ajallisesti ero ei ole merkittävä, viisitoista vuotta Veljeksistä Työmiehen vaimoon. Ehkä asiaan vaikutti, että Canth oli Kivensä jo lukenut, ja niistä oppinut, kun taas Kivi itse joutui kyntämään neitseellisempää maata. Tyylillisesti Canthin tekstit ovat mielestäni tiiviimpiä kuin Seitsemän veljestä, johon on ydintarinan ympärille kietoutunut enemmmän jahkaamista.

Seitsemän veljestä sai taas muistamaan, että suomalainen kirjallisuus on kovin nuorta. Ajatelkaa vaikka Jane Austenia, joka kirjoitti romaaninsa 1800-luvun alussa, siis noin 60-70 vuotta ennen Kiveä. Ei ole vaikea nähdä, että Austen teki työtään kypsässä kirjallisessa maailmassa, taustanaan tuhansien teoksien tapetti... Kivi-paralla oli kirjoittajana epäilemättä vähintään yhtä paljon raakaa lahjakkuutta, mutta hän joutui romaanillaan raivaamaan tilansa umpimetsään.

Hmm. Nyt kun ajattelen asiaa umpimetsän kannalta, komiikan ottaminen isoon rooliin tässä romaanissa on itse asiassa aika huikea veto. Noina fennomaanien ja nationalistien päivinä humoristinen kuvaus suomalaisuudesta oli epäilemättä riskialtista puuhaa. Suomen kirjallisuus III tietää kertoa, että Seitsemän veljestä saikin murhaavat arvostelut vaikutusvaltaiselta professori Ahlqvistilta. Kun yritin etsiä netistä Ahlqvistin kritiikkiä, törmäsin hauskaan versioon täällä, kokeilkaapa! (Introlla tästä osoitteesta.)

Heh, Ahlqvistiä tuntuu rassanneen kirjan raakuus. Sitä ei kyllä nykykirjallisuutta harrastavan tarvitse hätkähtää... Ja olen ihan eri mieltä siitä, että veljeksiä ei muka erota toisistaan! Eikä kielessä ole mitään vikaa! Kun nyt tässä moitiskelen kansalliskirjailjaa, voinen mollata kuuluisan kriitikonkin makua ilman suurempia tunnonvaivoja. On jo valmiiksi barbaariolo.

Seitsemän veljestä kannatti lukea - osmoosin kautta hankkimani käsitys oli puutteellinen - mutta ei tämä romaanina ollut itsessään minulle kirjallinen täysosuma. Veljekset on kielellisesti jännittävä, ja arvostan kyllä Kiven terävää ihmissilmää, hänen vaivihkaista luonnekuvaustaan. Silti harmittelen, ettei Kivi elänyt kauemmin ja päässyt kehittelemään romaaniosaamistaankin pidemmälle.

Vaikea sanoa missä määrin tuo juoniongelma on Kiven kirjassa ja missä määrin lukijassa. Jos olisi mahdollista kuvitella neitseellinen tila, jossa lukisin Seitsemää veljestä ilman mitään ennakkotietoja, ilman kulttuuri-ikonipaineita... olisinko pitänyt tästä enemmän? Jos olisin kohdannut kirjan rakenteen avoimemmin, ja saanut nauttia vapaammin oivaltamisen ilosta sen kanssa, olisiko lukeminen antanut jotain muuta? Suuria klassikoita ei voi lukea ihan niin kuin muita kirjoja. Niitä ympäröi odotusten ja mielikuvien aura, joka värittää väkisinkin kokemusta. Mutta on niitä silti hyvä lukea. Usein ne ovat parempia kuin odottaisi.

Nyt kun jälkikäteen mietin omia odotuksiani Seitsemästä veljeksestä, huomaan että ne olivat mahdottomia ja ristiriitaisia: sen piti olla täydellinen romaani ja sen piti olla kuolettavan tylsä.

Hei, sehän olikin kirja, eikä ainoastaan klassikko.

Aleksis Kivi (1870). Seitsemän veljestä.

Alkuperäisen kustansi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Perintökirjani (1953) on julkaissut "Werner Söderström Osakeyhtiö", Ahti Jokisen lukema äänikirja on äänitetty 1984 ja lainaamani versio on julkaistu 2008 (ISBN 978-951-0-34073-8). Project Gutenbergin e-kirja on vuodelta 2004 ja löytyy täältä.

Kappas, Veljekset löytyy myös Juhanin Rajalinin lukemana netistä, täältä.

Arvioita:
Mari Paalosalo-Jussinmäki Olivian blogissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Antti 50 kirjaa vuodessa -blogissa
Shettis Shettis's Blogissa

Sudenmorsian

Aino Kallaksen Sudenmorsian on odottanut lukuvuoroaan hyllyssä melkoisen pätkän, sillä hain kirjan lainalle jo huhtikuun lopulla. Sudenmorsian kuuluu päässäni samaan jatkumoon Essi Kummun Karhun kuoleman kanssa, muttamyös  Ei ole minulle suvannot -kirjan kanssa. Edellinen on uudempi tulkinta metsän ja ihmisen yhtymisestä, jälkimmäinen Raili Mikkasen romaani Aino Kallaksen nuoruusvuosista.

Sudenmorsiamen pääidea on ollut minulle epämääräisellä tavalla tuttu, samaan tapaan kuin Shakespearen näytelmät ovat epämääräisen tuttuja briteille. Jotenkin sitä imee tietoa klassikoista niitä lukematta - ehkä osmoosin kautta? Tai sitten peruskoulun kirjallisuuden opetus oli tehokkaampaa kuin tajusinkaan. Joka tapauksessa jo ennen kuin olin kirjablogeista kuullutkaan, tiesin Sudenmorsiamesta, että se kertoo naimisissa olevasta naisesta, joka muuttuu ihmissudeksi ja karkaa. Ja niihän siinä käy.

Metsänvartija Priidik nai kauniin ja hyväluontoisen Aalon. Pariskunnan onni näyttää kukoistavan, mutta pian esikoistyttären syntymän jälkeen Aalo, sudenajoa seuratessaan, kuulee metsänhengen itseään kutsuvan juoksemaan sutena soilla. Aalo vastusta ensin kutsua, mutta lopulta juhannusyönä se muuttuu vääjäämättömäksi käskyksi; tarvetta ei voi kieltää. Jonkin aikaa Aalo elää kaksoiselämää, juosten öisin susien kanssa ja hoidellen päivisin talouttaan kuin kunnon vaimo ainakin. Mutta lopulta totuus paljastuu ja Priidik ajaa petturivaimonsa talosta, yön elämää viettämään.

Myöhempiä tarinan vaiheita en kerro; jääköön jokaiselle jotain löydettävää tästä mainiosta kirjasta!

Suurin yllätys Sudenmorsiamessa oli sen erikoinen tyyli. Kallas on kirjoittanut tarinansa mukaillen 1600-luvun kronikoiden tyyliä. Asiaa tuntematon uppoutuu helposti uskottelemaan itselleen, että tässä on käsillä vanha kuvaus paikallisesta legendasta; vähintää yhtä tosi kuin pyhimystarinat tai Jeskasen inspiraationa olleet myytit perkeleestä. Vahvasti vanhalta pergamentilta tuoksuva Sudenmorsian ei kuitenkaan ole raskasta luettavaa. Kirja on lyhyt, ja tarina etenee melkoista haipakkaa.

Nähtiinpä tämän kohdalla sellainenkin ihme, että loppuun päästyäni käänsin kansilehden uudestaan esille ja luin kirjan vielä toiseen kertaan. Rytmi ja poljento ovat upeita!

Lukunäytteeksi pätkä kohdasta, jossa Priidik näkee Aalon ensimmäistä kertaa, lammasta pesemässä:

Niin Priidik tunsi hänet neitsykäiseksi hänen valloillisista hiuksistansa ja säppälistä. Mutta tämä piikainenpa ei riuhtonut lammasta niinkuin muut vaimonpuolet, eikä hän myöskään mielensä kiivauksissa kiroillut eikä sättinyt, vaan koetti luontokappaletta lauhduttaa säälivin sanoin ja armeliaasti, puhuen lampaalle lauhkiasti niinkuin lapselle.

Koska lammas oli pesty yltä sekä alta, niin piikainen sen irti käsistänsä päästi, ja lammas kohta kuivalle kahlasi, pudistellen vettä villoistansa, niinkuin uitettu koira.

Mutta samalla piikainen itsekin tuli vedestä rannalle läpimärjissä vaatteissansa, jotka tiukkuivat vettä.

Niin Priidik metsävahti kiven katveesta näki sangen selkiästi tämän nuoren piikaisen muodon, sillä eivät märjät vaatteet sitä varjella tainneet, sekä hänen kasvojensa katsannon, joka oli häneen päin käännetty. (s. 17-18)

Sudenmorsianta pidettiin uskallettuna, ja ihmissuden intohimot rinnastettiin seksuaaliseen haluun. En malta olla siteeraamatta Rafael Koskimiestä: "Hukuttava eroottinen hurma aistimusvoimaiseen ja aistilliseen sanontaan yhtyneenä kohoaa kuitenkin huippuunsa Sudenmorsiamen suuressa nousussa, kertomuksen kuudennessa luvussa"...  (Suomen kirjallisuus IV Minna Canthista Eino Leinoon, s. 533).

Heh, teksti on siis innoittanut kriitikoitakin melkoiseen ilmaisuvoimaan. Suosittelen!

Aino Kallas (1979, alkuperäinen 1928). Sudenmorsian. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Satu Koskimies Kiiltomadossa
Naakku blogissaan
Anki blogissaan
Satu blogissaan

Kohtalokkaat munat

Sallan juttu Bulgakovin kokoelmasta Kohtalokkaat munat kutkutti ja kiinnosti; vaikka olen lievästi allerginen vanhoille venäläisille klassikoille, oli pakko hommata tämä tarinakokoelma. Miksi? Koska Juuston pimeä puoli oli hervoton ja päätä pyörryttävä lukukokemus. Sallan jutun perusteella näytti siltä, että kirjojen välillä on kytkös.

Ja onhan niillä, ei epäilystäkään etteikö Turunen olisi Bulgakoviaan lukenut. Juustossa venäläinen tiedemies muuttuu koiraksi tieteen keinoin - ja Bulgakovin tarinassa Koiran sydän koira puolestaan muutetaan ihmiseksi. Ja minkälaiseksi ihmiseksi! Kansalainen Šarikov osoittautuu oikeaksi koirankuonolaiseksi. Ihmeisiin pystynyt professori saa pian huomata luoneensa hirviön; kaikki rauha on tiessään tuoreen toverin eläessä ihmisenä aivan samoin periaattein kuin koiranakin.

[--] Filip Filippovitš nykäisi viiksiään.

- Hm... johan on piru! Tämähän on typeryyden huippu. Eihän hän syntynyt vaan yksinkertaisesti... no tuota...

- Se on teidän asianne, Schwonder sanoi tyynen vahingoniloisesti, - syntyikö vai ei... Loppujen lopuksi, professori, tehän teitte kokeen! Ja loitte kansalainen Šarikovin.

- Ja se olikin helposti tehty, Šarikov haukahti kirjakaapin luota. Hän katseli peilin syvyyksiin; ihaili kravattiaan. 

- Pyydän hartaasti ettette sekaannu keskusteluun, Filip Filippovitš äyskäisi. - Sitä paitsi se oli kaikkea muuta kuin helppoa.

- Ettäkö minä en muka saa sekaantua, Šarikov mutisi loukkaantuneesti.

Schwonder kannatti häntä oitis.

- Anteeksi, professori, kansalainen Šarikov on aivan oikeassa. Hänellä on oikeus osallistua keskusteluun, joka koskee hänen omaa kohtaloaan, varsinkin sikäli kuin puhe on papereista. Paperit ovat kaikkein tärkein asia maailmassa. (s. 218)

Tämä Bulgakovin kokoelma resonoi muutenkin kuin ilmeisellä tavalla Juuston kanssa. Molemmissa on samaa sävyä, röyhkeää pilaa ylimielisyydestä. Nyt harmittaa etten ollut lukenut Bulgakovia ennen tuota Juustoa; olisin voinut ymmärtää Juuston paremmin tai ainakin eri tavalla. Kiinnostavaa.

Kaikki kirjan tarinat olivat mukavaa luettavaa. Nuoren lääkärin muistelmissa - Bulgakov oli lääkäri ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi - tunnistaa aitona kokemuksen äänen. Eniten pidin kuitenkin Diaboliadista, jossa yksilön taistelu absurdin byrokratian kahleissa tuo mieleen Kafkan, ja EU-projektit, paitsi että Bulgakov on hauska. Kafka ei ole minua ikinä naurattanut. Ja projektien paperityöt aiheuttavat korkeintaan hysteeristä, ulvahtelevaa ja sairasta naurua.

Bulgakovin tapauksessa runsaat yksityiskohdat ja levein vedoin maalailtu absurdi meininki saa antamaan anteeksi mutkikkuuden sivumaun, joka venäläisistä romaaneista järjestään löytyy, tästäkin vähäsen. Ehkä se on kielen luonne. Joka tapauksessa tämä taisi olla ensimmäinen kuuluisa venäläinen kirjailija, jonka teoksen sain loppuun ilman ponnisteluja. Ei, nyt valehtelen - Gogolin juttuja olen tosiaan lukenut ihan hyvällä mielellä. Kaikki muut Suuret Venäläiset Klassikot ovat uponneet puhtaasti sisulla. Tolstoita, Dostojevskia, Turgeneviä, kaikkia on tullut luettua lukioiässä jonkin ihmeellisen sivistymistarpeen nimissä, mutta mistään en nauttinut enkä mihinkään näistä ole tuntenut halua palata.

Bulgakovia voisin kuvitella lukevani toistekin. Olisikohan syytä hommata Saatana saapuu Moskovaan... tai sitten uudempaa venäläistä satiiria, vaikka Viktor Pelevin Viides maailmanvalta? Jälkimmäisessä pääsisi samalla vampyyri-trendiin mukaan -

Mihail Bulgakov (1975, alkuperäiset 1924 - 1926). Kohtalokkaat munat. Porvoo, Helsinki: WSOY. Suomentanut Esa Adrian.

Elmo

Kansi: WSOY/päällys Pekka Loiri

Valitsin Elmon automatkojeni äänikirjaseurauksi vähän niin kuin yleissivistysmielessä... ja koska Tuomas Kyrön kirjaa 700 grammaa lukiessani ajattelin epämääräisesti, että se varmaan sukua Elmolle. Elmo oli käsitteenä minulle tuttu, vaikken kirjaa ollutkaan lukenut. (Piti oikein tarkistaa mainitsinko ajatuksesta 700 gramman yhteydessä - onneksi en sentään. Ilmeisesti en ole ainoa, jolle jokin yhteys on mieleen tullut, sillä Juhani Peltosen seuran sivuilta selviää, että Kyrö oli kutsuvieraana kun seura juhli Elmoa.)

Myönnettävä on, petyin taas vaihteeksi ns. yleissivistykseen kuuluvaan kirjaan. Elmo on absurdi komedia Elmo-nimisen miehen elämästä. Kyseinen elämä on luonnollisesti traaginen.

Elmo on maailman paras urheilija joka lajissa jalkapallosta uimahyppyihin ja 50 km hiihtoon. Valitettavasti urheilu ei häntä itseään juuri kiinnosta. Elmon sydän sykkii vain nuoruuden rakastetulle, ihanalle Aliisalle, jonka kanssa vietetyt hetket jäävät surullisesti vähäisiksi. Urheiluhullun kansan käsissä Kainalniemen Hiki -seuraa edustavasta Elmosta leivotaan kansallissankari. Mies itse mieluummin hoitelisi omenatarhaa ja ihailisi rauhassa pihkovalaisia kirkkoja, joiden katsoo edustavan estetiikan huippua.

Okei - Peltosen kieli on notkeaa, muhevaa ja rikasta kuin tuoksuvin milloinkaan omenapuuta ravinnut suomalainen multa. Ja Peltosen ajan- ja kansankuvaus on hulppeaa; urheiluhulluuden kuvaus saa jotain olennaista irti meikäläisestä mielenlaadusta. Ihan vain urheiluselostusten takia kannatti tämä kirja kuunnella.

Mutta kokonaisuutena en saanut ajatuksesta kiinni oikeastaan ollenkaan. Tietyt perusjutut toistuvat ja toistuivat. En pysynyt laskuissa kun yritin huvikseni pysyä kärryillä siitä kuinka monta kertaa tulee mainituksi omenalaji Lepaan meloni, tai Chopinin nocturne cis-mollissa. Koko romaani oli matkakertomusmainen episodien kasauma, jossa huumori kamppaili hädin tuskin tasaväkisesti alakuloisuuden kanssa. Elmo on sävyltään enemmän surullinen kuin hilpeä, eikä tarina oikein etene.

Jos minulta kysytään, 700 grammaa oli maatiaissilmin katsottuna huikeasti kiinnostavampi ja nautittavampi.

Herää ehkä kysymys, miksi ihmeessä en siis jättänyt kesken. Lukijan suoritus oli ihan napakymppi, suorastaan järisyttävän hyvä. Bravo Kauko Helovirralle! Välillä tuntui että siellä on pakko olla useamman ääninäyttelijän kaarti studiossa, ei kukaan voi osata lukea tuolla tavalla. Vain ääniefektit puuttuivat kuunnelmaelämämyksestä. Silmät ymmyrkäisenä kuuntelin eläytymistä urheiluselostajan rooliin.

Suositankin kaikille, jotka haluavat yleissivistävän Elmo-annoksen, tätä Ylen Elävän arkiston sivua, jolta löytyy vuoden 1977 kuunnelmasta urheiluselostuksia. Helovirta esiintyy myös näissä pätkissä ylipääselostaja Immona.

Myönnän, että Elmolla on ihan mahdollisesti jotain huimaa merkitysarvoa jossain kulttuurikerroksessa, johon en pikkuräpylöilläni onnistu sukeltamaan. En tiedä olisiko pelittänyt minulle paremmin paperilla... mutta luultavammin ei. Olisi saattanut pudota keskenjääneiden kirjojen kasaan. Niistä onkin tulossa osavuosikatsaus kuun lopussa.

Juhani Peltonen (2007, alkuperäinen 1978). Elmo. WSOY Äänikirja. Lukija Kauko Helovirta.

Pride and Prejudice

Joihinkin kirjoihin palaa uudestaan ja uudestaan. Olen joskus tainnut sanoakin, että Jane Austenin romaanit kuuluvat vuodenkiertooni. Silloin kun pää on väsynyt, aikataulut töissä pahimmillaan ja viikonloput täynnä ohjelmaa (lue: keväällä), on huojentavaa palata vanhan kirjarakkauden pariin. Ennestään jokaiselta yksityiskohdaltaan tuttu tarina kietoon lempeään syliinsä kuin lapsen lohtuhuopa. Se ei vaadi yhtään enempää kuin jaksaa juuri sillä hetkellä antaa.

Kuoliaaksi rakastettu pokkari.

Siksi taas kerran luettavaksi nousi, kirjaston pinoista huolimatta, Pride and Prejudice eli Ylpeys ja ennakkoluulo. En tiedä montako kertaa olen tämän lukenut, mutta selvästikin on aika hankkia uusi kappale: kannet ovat irronneet ja noin viidesosa on irtolehtinä. (Postausta onkin yllättävän vaikea kirjoittaa tällaisesta kirjasta... tuntuu kuin olisin jo ajatellut kaiken tuhanteen kertaan, eikä mitään lisättävää voi olla!)

Tällä kertaa päätinkin lukea kirjaa ihan tietystä näkökulmasta. Työn alla on nyt kolminkertainen lukukokemus. En aio toistaa Ylpeyden kohdalla Sallan urotyötä (Sieppari ruispellossa kolmeen kertaan!), mutta luen alkuperäisen lisäksi kaksi uudelleentulkintaa: Amanda Grangen Mr. Darcy's Diary'n ja Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy'n.

Ylpeys ja ennakkoluulo on ilmeisesti kirjoitettu 1796-1797 vuosien tienoilla, vaikka se julkaistiin vasta 1813. Se on rakkaustarina mutta myös tapa- ja yhteiskuntakomedia. Rikas ja ylpeä herra Darcy herättää ennakkoluuloja kauniissa ja nokkelassa neiti Elizabeth Bennetissä. Ennen kuin sankaripari voi saada toisensa, on Darcyn nöyrryttävä ja älyynsä tyytyväisen Elizabethin myönnettävä erehtyneensä pahan kerran. Kummankin perisynti on pohjimmiltaan turhamaisuus.

Tarina on niin tunnettu, että juoni tuskin on monellekaan vieras. Koska aion puhella tarinasta kolmeen kertaan, otan mukaan juoniselostuksen varmuuden vuoksi, mutta jätän sen iiiiiihan viimeiseksi. Skrollaa siis loppuun jos kaipaat kertausta.

Ylpeyden juonihan on peruskuvioiltaan sisäsiistiä ja siveellistä hömppää, oikea 'naisten' kirja. Ei siis sitä tavallisinta klassikkoainesta. Henkilöiden vivahdeikkuus, ilkukurinen huumori ja herkällä viivalla piirretty teksti antavat onneksi riittämiin perusteluja statukselle. Austenin henkilöistä saa paljon irti; melkein aina kun ihmettelet hetken jotain elettä, tapahtumaa, ratkaisua, siihen löytyy miettimällä pätevä psykologinenkin pohja.

Tarinalla ei ole minä-kertojaa, mutta näkökulma on paljolti Elizabethin. Lukija seuraa Elizabethin kehitystä itseensä tyytyväisestä, hyväntuulisesta tytöstä onneaan arvostavaksi ja heikkoutensa tiedostavaksi naiseksi. Elisabethin itsetutkiskelu avataan askel askelelta.

(--) Had I been in love, I could not have been more wretchedly blind. But vanity, not love, has been my folly. Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment I never knew myself. (s. 162) 

Darcyn sen sijaan tunnemme enimmäkseen Elizabethin tulkitsemana. Ja Elizabeth katselee Darcya alussa arvostelijan, lopussa katujan silmin:

What a triumph for him, as she often thought, could he know that the proposals which she had proudly spurned only four months ago, would now have been gladly and gratefully received! He was as generous, she doubted not, as the most generous of his sex; but while he was mortal, there must be triumph. (s. 239)

Elizabethin mielenmuutos kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta Darcy pääsee varsin vähän ääneen. Alussa saamme viitteitä hänen yrityksistään vastustaa ihastumista Elizabethiin, mutta mitä todella liikkuu miehen mielessä? Onko luottaminen Elizabethin omaan selitykseen Darcylle?

(--) The fact is, that you were sick of civility, of deference, of officious attention. You were disgusted with the women who were always speaking and looking and thinking for your approbation alone. I roused and interested you, because I was so unlike them. Had you not been really amiable, you would have hated me for it; but, in spite of the pains you took to disguise yourself, your feelings were always noble and just; and, in your heart, you thoroughly despised the persons who so assiduously courted you. (s. 293)

Elizabeth siis arvelee erilaisuuden ja vähän välinpitämättömyydenkin herättäneen Darcyn kiinnostuksen. Mutta jos näin on, miksi Darcy niin luottavaisesti odotti Elizabethin suostuvan kosintaansa? ("I believed you to be wishing, expecting my addresses.") Hmm. Tunnustaako romanttinen kaksikkomme siis, että Darcy on luottanut arvoonsa avioliittomarkkinoilla vakaasti ja ollut samalla täysin halukas naimaan naisen, joka haluaa vain hänen rahansa ja asemansa? Ei kovin romanttista! Onkin kiinnostavaa tutkiskella muiden Austen-fanien tulkintoja Darcyn käytöksestä ja ajatuksista. Palaan asiaan...

Paitsi Darcyn toimia ja luonnetta, pähkäilin tällä lukukerralla Ylpeydessä ilmeneviä monitasoisia maineen ja luonteen käsitteitä.  Consequence ? Character? Honour? Properiety? Manners? Austenin kuvaamassa maailmassa on tiettyjä yleisesti oikeiksi tiedettyjä arvoja, joiden mukaista toimintaa ja ajattelua pidetään tärkeänä  - mutta samalla arvojen substanssista poikkeaminen on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä kunhan siitä ei pidä liiaksi numeroa. On paljon tuomittavampaa kertoa naivansa rahasta kuin tehdä niin, ja paljon tuomittavampaa olla häijy tärkeälle kuin mitättömälle henkilölle. Muodon ja sisällön leikki on tässä(kin) suhteessa verrattoman taidokasta.

(Austenin kieli onnistuu lumoamaan minut yhä uudelleen ja uudelleen. Tekstistä oikein henkii, että se on ajateltu ääneen, luettavaksi toisille. Tunnustan, joskus sorrunkin lukemaan itsekseni mutisten näitä elegantteja ilmaisuja. Kuin tärkättyä korupitsiä: muodollista, haurausta, kaunista.)

Vielä viimeinen huomio: toisin kuin vaikkapa Minna Canth, Austen ei suoraan kyseenalaista aikansa normeja, mutta hän ottaa niistä kyllä kaiken ilon irti. Rivien väleistä paistavat tarkkasilmäisen ihmisluonnon tutkijan ironiset ajatukset. Päällisin puolin hän näyttää hyväksyvän avioliiton säätyläisnaisen ainoaksi uraksi, mutta samalla osoittaa miten absurdiin tilanteeseen se naiset asettaa. Austenin säätyläisnaiset ovat realisteja kaikki tyynni. Antamalla sankaritartensa saavuttaa rakkauden ja onnen Austen alleviivaa samalla lukemattomien muiden kirjoissa esiintyvien naisten ikävämpää tilannetta. (Mikä muu selittäisi juonellisesti täysin hyödyttömän herra Hurstin?)

Yhtä perusteltu voisi tosin Ylpeyden kohdalla olla tulkinta, että Austen ottaa kantaa luonteiden yhteensopivuuden puolesta avioliitossa; ulkoisiin ominaisuuksiin tai taloudellisiin seikkoihin perustuvat avioliitot tuomitaan esimerkein. Tämä on tietenkin 2000-luvun jälkiviisautta. Austenin kirjat on kirjoitettu aikalaisyleisölle, eikä ole helppo arvailla onko taustalla ollut muuta tarkoitusta kuin viihde ja ansiot - ja kirjailijan oma halu paeta vaikeita elämäntilanteitaan fantasian maailmaan.

Jane Austen (1994, alkuperäinen 1813). Pride and Prejudice. London etc.:Penguin Books.

---
Juonitiivistelmä:

Tausta: Elizabeth on toiseksi vanhin Bennet'n perheen viidestä tyttärestä. Esikoinen Jane on lempeä kaunotar, kolmas sisar Mary koominen hurskastelija, neljäs sisar Kitty tyhjänpäiväinen ja saamaton otus, kuopus Lydia hemmoteltu hupakko. Koska perhe ei ole varakas, ja tilukset periytyvät miespuoliselle serkulle (sietämätön pastori Collins), on neidoille löydyttävä aviomiehet elättäjiksi. Tyttöjen äiti metsästääkin puolisoja lapsukaisilleen kuin pahin naarastiikeri, valitettavasti taidot eivät yllä innon tasolle. Isä-Bennet, joka nuoruudessaan itse teki virheen naimalla mieluummin kauneutta kuin aivoja, varallisuutta tai hyvää sukua, pakenee naisväkeään kirjastoon milloin ei huvittele kiusaamalla rahvaanomaista ja typerää vaimoaan.

Ensimmäinen vaihe. Tällaisen asetelman kohtaa läheiseen kartanoon syksyllä asettuva herra Bingley, joka tuo tullessaan häijyt sisarensa neiti Bingleyn ja rouva Hurstin, jälkimmäisen puolison, sekä ystävänsä Darcyn. Ylpeyden ensimmäisessä vaiheessa Neiti Bingley jahtaa Darcya, Bingley rakastuu Janeen, herra Hurst rakastaa vain ruokaa ja Elizabeth nauraa kaikille - paitsi salaperäiselle Wickhamille, jota Darcyn kerrotaan kohdelleen kaltoin. Todellisuudessa Wickham on kohdellut kaltoin Darcya ja yrittänyt naida salaa tämän sisaren. Kauhea Collins kosii Elizabethia mutta tyytyy rukkaset saatuaan tämän vähemmän kauniiseen ystävättäreen Charlottaan, joka puolestaan mieluummin nai ikävän miehen kuin jää naimattomana perheensä rasitteeksi. Darcy ja Bingleyn sisaret taas estävät Bingleyta kosimasta Janea, koska Bennetit eivät ole tarpeeksi hienoja. Jane riutuu. Darcy kiinnostuu Elizabethista, Elizabeth ei kiinnostu Darcysta.

Toinen vaihe. Jane riutuu Lontoossa, Elizabeth viettää aikaansa Charlottan (nyk. rouva Collins) luona. Naapurissa asuu Darcyn täti, diktatoorinen Lady Catherine, jonka luona Darcy serkkunsa Fitzwilliamin kanssa vierailee. Darcy sortuu, julistaa rakastavansa Elizabethia vastoin tahtoaankin, tämän surkeasta perheestä huolimatta. Elizabeth syyttää Darcya sisarensa onnen pilaamisesta, komean Wickhamin perikadosta ja herrasmiehelle sopimattomasta käytöksestä. Darcy puolustautuu kirjeitse. Elizabeth alkaa epäillä erehtyneensä.

Kolmas vaihe. Elizabeth matkustelee kesällä sukulaisseurassa ja vierailee turistina Darcyn omassa komeassa kartanossa. Se on upea. Darcy tulee kotiin odotettua aikaisemmin. Nolo tilanne. Darcy käyttäytyy herrasmiehelle sopivalla tavalla. Elizabethin sydän pamppailee. Huonot uutiset kotoa pilaavat kaiken: pikkusisko Lydia on karannut Wickhamin kanssa, tuhoten maineensa ja sisartensakin aviomahdollisuudet. Elizabeth kiiruhtaa kotiin siinä uskossa että on menettänyt Darcyn, Darcy kiiruhtaa etsimään Wickhamia ja Lydiaa estääkseen skandaalin. Kaikki ovat surkeita. Darcy pelastaa tilanteen järjestämällä Lydian ja Wickhamin avioliiton, mutta ei halua Elizabethin tietävän sitä.

Neljäs vaihe. Bingley palaa kartanoonsa Bennetien naapurustoon. Darcyn eteenpäin tyrkkäämä Bingley kosii Janea. Elizabeth saa selville Darcyn osuuden Lydian avioliitossa. Darcy ja Elizabeth ujostelevat toisiaan. Lady Catherine on kuullut huhuja sisarenpoikansa kiinnostuksesta ja ilmaantuu vaatimaan Elizabethilta lupausta olla koskaan naimatta Darcya. Elizabeth kieltäytyy, Darcy rohkaistuu kosimaan uudestaan. Hääkellot soivat. Molemmat parit elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Anna-Liisa

Ensimmäiseksi pitää tunnustaa, että harvoin pidän näytelmistä paperilla - teatterissa kylläkin. Canthin  teoksia lukiessani jätin Anna-Liisan väliin juuri tämän asenteeni tähden. (Työmiehen vaimoa en sentään voinut vastustaa.)

Nyt Anna-Liisa valikoitui luettavaksi Lukupiirin takia. Siitä ollaan yhtä mieltä, että näytelmä on edelleen ajankohtainen! Itse asiassa Anna-Liisasta on viime päivinä tullut niin monta analyyttista juttua Lukupiiri-blogin kommentoijilta, ja niin hyvää nettikeskustelua, että tuntuu vaikealta lisätä mitään.  Pidän kuitenkin härkäpäisesti kiinni omatekoisesta säännöstäni ja kirjoitan edes jotain...

Anna-Liisa on talon tytär, hyvätapaisena pidetty ja monien haluama vaimoehdokas. Hän on menossa naimisiin Johanneksen kanssa, kun monta vuotta aiemmin lähtenyt Mikko palaa. Mikko on ollut renkinä Anna-Liisan kotitalossa, ja sitten hylännyt raskaana olevan 15-vuotiaan Anna-Liisan, joka on paniikissa surmannut salaa synnyttämänsä lapsen. Mikko haluaa Anna-Liisan takaisin ja vaatii äitinsä tukemana tätä purkamaan kihlauksensa Johanneksen kanssa, paljastumisen uhalla. Anna-Liisa ei enää halua Mikkoa ja kieltäytyy. Mikko toteuttaa uhkauksensa ja kertoo totuuden Anna-Liisan perheelle ja Johannakselle. Asia aiotaan ensin salata, mutta Anna-Liisa mieluummin tunnustaa julkisesti tekonsa kuin suostuu salailuun ja avioliittoon Mikon kanssa. Anna-Liisa joutuu vankilaan, mutta kokee onnellisena vapautuksena tunnustuksesta syntyvän mielenrauhan.

Canthin kieli on puhuttelevaa ja yksinkertaista. Se on minusta kestänyt aikaa hyvin verrattuna moniin klassikoihin.

ANNA LIISA. Äitisi kaivoi haudan ja peitti kaikki jäljet. Sekin oli niin kauheata, ettei hän, raukka, tullut edes siunattuun multaan. Kastamatta kuoli ja metsään haudattiin.

MIKKO. Eikö tuo liene yhdentekevä. Moni makaa meren pohjassa, ja voi olla autuas siltä. Ja mitä kastamiseen tulee, niin siitäkään ei mahda olla kovin suurta taikaa, koskapa muutamat lakkolaiset jättävät lapsensa järkiään kastamatta. Pääasia oli, että sinä pelastuit. Ettei tullut mitään ilmi. Se se oli oikein Jumalan onni. Ei niin että epäilystäkään kellään. Pääsit kerrassa rauhaan.

ANNA LIISA. Rauhaan? Pääsinkö minä rauhaan? Voi, mitä puhut!

MIKKO. Niin, niin! Tarkoitan, ettet joutunut kiinni, ettei kukaan sinua hätyyttänyt. Ja se oli kaikki äidin ansiota se.

ANNA LIISA. Parempi kun olisin tullut linnaan yksin tein. Sillä se, mikä sitten seurasi, oli niin kamalata, etten ymmärrä kuinka sitä kestin. Etten tullut hulluksi tykkänään.

Kaikkiaan sain tässä näytelmässä paljon paremmin kiinni naisista - etenkin Anna-Liisasta ja Pirkosta - kuin mieshenkilöistä. Tekstin ominaisuuksia? Todennäköisemmin lukijan!

Jos vertaan Anna-Liisaa Työmiehen vaimoon, näytelmänä Anna-Liisa on paljon intensiivisempi ja myös haastavampi. Hahmoissa on jonkin verran yhtenäisiä arkkityyppisiä piirteitä, mutta tässä näytelmässä hyvikset ja pahikset eivät enää olekaan ihan niin yksioikoisia. Mikko ja hänen äitinsä ovat tietysti vastenmielisiä omanvoitonpyynnissään. Vaikea on nähdä Mikon toimissa rakkautta, mutta olisiko kyseessä jonkinlainen tunne kuitenkin... Anna-Liisa on vielä mutkikkaampi hahmo, erilaisten paineiden kautta ihan hajalla. Anna-Liisan tilanne onkin se elementti, johon nuori nainen voi nykyäänkin samaistua.

Vaimossa Canth oikein läiskäisee yleisöä naamalle yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden märällä rätillä... ja Anna-Liisassa ollaan hienovaraisemmin psykologisen jännitteen ja henkisen kasvun poluilla. Anna-Liisa on ensin pelännyt yhteisön tuomiota, mutta joutuessaan silmikkäin sen kanssa huomaakin, että pohjimmiltaan hän on kavahtanut omaa syyllisyyttään. Viesti on siis aivan eri sävellajissa. Pelastus tulee sisäisestä pyrkimyksestä hyveeseen ja yhteydestä Jumalaan, ei asioiden ulkoisen tilan korjaamisesta. Anna-Liisan pitää heittää mielestään muiden odotukset ja tarpeet voidakseen saavuttaa onnen - sisäisesti voi kokea onnen ulkoisista puitteista huolimatta.

Eipä silti, kyllä tässäkin on yhteiskunnallinen piikkinsä. Mikko pääsee kovin silmiinpistävästi pinteestä... ja viattomat kärsivät. Jep, realismiksi sitä kai kutsuttiin.

(Pitäisiköhän joskus kokeilla Juhani Ahoakin, kun nyt näemmä itseopiskelen näitä väliin jääneitä suomalaisia klassikoita?)

Minna Canth (alkuperäinen 1895). Anna-Liisa. Project Gutenger e-book.

Anna-Liisaa Ylen arkistossa täältä

Blogeissa:
Lukutoukkailua
Amman kirjablogi
Susan kirjasto
Kirjahullun mietteitä
Lukuhetket

Manillaköysi

Neiti A:n syyksi tai ansioksi voi vierittää tämän kirjan lukemisen. Vähän hätkähdin kun pyydettiin tuomaan ysiluokkalaiselle kirjastosta Veijo Meren Manillaköysi, ihan vapaaehtoisesti. Äidinkielenkirjassa oli ollut katkelma, siitä into.

Piti sitten lukea itsekin. Alkoi hävettää kun en ollut lukenut.

Manillaköysi oli aivan erilainen kuin odotin. Tiesin sen käsittelevän sotaa, ja kuvittelin epämääräisesti kyseessä olevan jotain Tuntemattoman sukuista. Manillaköysi kuitenkin lähestyy kysymystä sodasta aivan erilaisesta näkökulmasta. Meri ei selosta sotaa vaan sodan hulluutta, sitä minkälaisina sekopäinä ihmiset sodassa näyttäytyvät.

Kirja koostuu kehyskertomuksen yhdistämisestä tarinoista, joita yhdistää yhtäaikaa absurdi ja todentuntuinen meno. Tarinoita kerrotaan junassa ja kotituvassa, mutta kipeimmät asiat jätetään sanomatta. Manillaköydestä ei  kotona puhuta. Sodasta ei ole hyviä tuomisia; voimalla ja väellä ei saa kukistettua edes muurahaispesää.

Meri kirjoittaa kaunista, luonteikasta ja vain lievästi vanhahtavaa kieltä. Edustavampiakin otoksia löytyisi, mutta otan näytteeksi pätkän, joka koukutti Neiti A:n:

Vääpeli nojasi puuhun ja nauroi makeasti.

- Ette te tuolla tavalla saa sitä ikinä alas, hän sanoi. - Antakaa minun koettaa. Takaan, ettette te ettekä sairaala kärsi mitään vahinkoa, mutta tuo hullu tulee alas tukka suorana ja rappuja pitkin.

Vääpelin annettiin koettaa. Silmä kovana kaikki tuijottivat häneen, hoitajat ja lääkärikin, joka oli ollut kattoluukusta puhumassa miehelle järkeä, mutta todettuaan sen tehottomaksi palannut pihalle. Sotamiehetkin tulivat muun väen sekaan.

Vääpeli käveli arvokkaasti seinän viereen, ojensi kätensä seinää vasten ja jännittyi työntöasentoon. Sitten hän huusi komentoäänellään.

- Jos et tule sieltä katolta alas ja kiireen vilkkaa, minä kaadan tämän talon. (s. 75)

Voin kuvitella että julkaisuaikanaan Meren romaani on varmaan herättänyt rajumpia tunteita; nyt se ajatteluttaa enemmän kuin ahdistaa. Viisikymmentä vuotta ja risat - ja millaisia vuosia! Tämän päivän tavislukija kohtaa Manillaköyden aivan eri ehdoilla kuin aikalaiset. Kävi mielessäni että tässä suhteessa Linnan taikka vaikkapa Canthin kirjat, jotka ehkä korostavat ja kuvaavat kontekstiaan enemmän, ovat nykylukijalle jossain mielessä helpompia oivaltaa.

Jäi tunne että jokin kerros jäi vielä kaivelematta. Tämä kirja pitäisi lukea uudestaan, ehkä vuoden tai kahden kuluttua.

Lukemisessa oli muuten lempeän nostalginen sivumaku: sain kirjastosta alkuperäisen painoksen. Sisäkanteen on liimattu hellyyttävä lainausohje. "Pidelkää kirjoja hyvin! Älkää siis koskaan kirjoitelko tai piirustelko niihin, älkää taittako niiden lehtiä merkiksi, tai käännelkö niitä kostutetuin sormin!" Lopussa vielä neuvotaan: "Jos kodissanne on puhjennut tarttuva tauti, ilmoittakaa siitä kirjastonhoitajalle ennen kirjojen palauttamista".

Manillaköysi on kestänyt aikaa lainausohjetta paremmin. Loppulauselma molemmilta arvioitsijoilta täällä kirjatoukan kolossa oli positiivinen. Myös Veijo Meren kirjoittamia historiallisia elämäkertoja kannattaisi varmaan lukea, niin vakain tuumin mies asettelee sanansa.

Veijo Meri (1957). Manillaköysi. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Kai Laitinen Hesarissa (Kritiikin klassikot)
Uusintapainos vuodelta 2007 on innoittanut Hiltusen kirjoituksen Kiiltomadossa.

Lady Susan

Huh, Lady Susan oli vähällä jäädä kokonaan lukupäiväkirjasta pois. Luin sen viime viikon Norjan reissulla ja sain sopivasti loppuun viimeisellä lennolla, mutten malttanut olla ensin kirjoittamatta muista, mielenkiintoisemmista kirjoista. Tartuin Ladyyn matkalla, koska se sattui olemaan e-kirjana mukana, ja koska muistin sen lyhyeksi - olihan kotona odottamassa vaikka kuinka monta hyvää kirjaa. Lisäyllykkeenä taisivat olla myös blogikirjoitukset Austenista jokin aika sitten... tarkistuksen jälkeen löydänkin Austen-juttua Hannan blogista joulukuulta.

Lady on Jane Austenin ehkä heikoimmin tunnettu kirja, lyhyt kirjeistä koostuva romaani, joka eroaa sävyltään ja tyyliltään melkoisesti Austenin mestariteoksista. Puristi ei ehkä haluaisi Lady Susania edes laskea kaanoniin, sillä Austen itse ei koskaan tarjonnut käsikirjoitusta julkaistavaksi. Austenin oma kirjeenvaihto on kuitenkin kadonnut varsin perusteellisesti, eikä varmasti voi tietää syytä ratkaisuun. Epäilikö Austen kirjan tasoa vai sen vastaanottoa?

Rakenteellisesti Lady Susan on toimiva kirjeromaani. Kirjoittajia on useampia, ja tapahtumat aukeavat lukijalle ilman tuskallista ponnistelua. Myös teksti on varmaa ja tarkkaa.

And yet this Reginald, whom a very few words from me softened at once into the utmost submission, and rendered more tractable, more attached, more devoted than ever, would have left me in the first angry swelling of his proud heart without deigning to seek an explanation. Humbled as he now is, I cannot forgive him such an instance of pride, and am doubtful whether I ought not to punish him by dismissing him at once after this reconciliation, or by marrying and teazing him for ever. But these measures are each too violent to be adopted without some deliberation; at present my thoughts are fluctuating between various schemes. (p. 69, Lady Susan to Mrs. Johnson)

Rehellisesti sanottuna Austen oli mielestäni oikeassa jättäessään esikoisensa julkaisematta, olipa syy mikä tahansa. Lady Susan ei vedä vertoja myöhemmille teoksille. Kirjeenvaihto on nokkelaa, mutta siitä puuttuu se hienovireinen huumori, jolla muut kirjat ovat ainakin minut valloittaneet. Henkilöhahmoissakaan ei ole myöhempien kirjojen vetovoimaa ja moniulotteisuutta. Lady Susan on myös varsin kyyninen teos; päähenkilön ja hänen ystävättärensä häijyys ja itsekkyys eivät johda vaikeuksiin vaan voittoon. Moinen ratkaisu olisi kenties kauhistuttanut aikalaisia, vaikka Austenin tarkoitus olisikin ollut moraalinen opetus.

(Lukemistani elämänkerroista saa sellaisen kuvan, että Austen ei ollut mitenkään innoissaan julkisesta huomiosta; kirjoitusten julkaiseminen oli ainakin osittain taloudellinen pakko. Hän tuskin olisi halunnut joutua kohun kohteeksi 'epäilyttävän' kirjan kirjoittajana.)

Austenin viisi suurta romaania kuuluvat yleensä minulla vuoden kiertoon; jossain vaiheessa otan ne aina esiin ja luen uudestaan. Saa nähdä käykö nytkin niin, vaikka tänä vuonna tuntuu, että hyviä lukemattomia kirjoja tulee ovista ja ikkunoista! Lady Susaniin en kuitenkaan tunne tarvetta palata. Kaksi kertaa riitti, ja niistäkin toinen oli melkein liikaa.

Jane Austen (2009, alkuperäinen 1794?). Lady Susan. KiwiTech Austen Collection, eBook.

Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Salakari ja Hanna

Olen löytänyt iPadin Todellisen Tarkoituksen: se on tehty kuljettamaan suurta kirjavalikoimaa pienessä tilassa. Kuusi lyhyttä lentomatkaa ja pari pitkää hotelli-iltaa hurahtivat mukavasti sähköisten kirjojen parissa. Kesken olevaan jättiklassikkoon en jaksanut nyt paneutua, vaan luinkin urakalla Canthin kirjoja, yhden scifin ja vielä palanpainikkeeksi lyhyen Jane Austenin kirjan.

Ettei blogitekstien ruuhka kasvaisi hillittömäksi, poikkean nyt tavoistani ja yhdistän yhteen kirjoitukseen kommenttini neljästä Minna Canthin teoksesta, joilla matkalla viihdytin itseäni. Latasin kaikki nämä iPadille luettuani Työmiehen vaimon.

Aloitan Köyhästä kansasta, jonka luin ensimmäiseksi. Se on surullinen kuvaus köyhän perheen elämästä: toivottomuudesta, nälästä, syrjäytymisestä ja myös siitä kuuliaisuudesta millä ihmiset osaansa alistuivat. Nälkäinen lapsi varastaa leivän ja saa vitsasta nälkäiseltä äidiltään; Jumalan lähettämiin koettelemuksiin pitäisi osata alistua. Minna Canth osaa kuitenkin herättää ovelasti lukijan epäilykset vallitsevaa maailmanjärjestystä kohtaan.

Mitäpä hän sillä voitti, että murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli? Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi, eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään. Ehkä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen tähtensä vaan kärsiä. (s. 42/224) 

Köyhää kansaa herättää hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin Ilmari Kiannon Punainen viiva aikoinaan. Koskettaa. Kiukuttaa ja masentaa. Punaisen viivan luin aika nuorena, yläasteella, ja silloin lukukokemusta pehmensi käsitys, ettei tällaista enää Suomessa tapahdu. Nyt valitettavasti jo tiedän, ettei osattomuus ole täältä pohjantähden alta kadonnut. Sitä paremmin kolahtaa Köyhää kansaa.

Salakari oli e-kirjana julkaistu samoissa kansissa Köyhän kanssa, siksi päädyin lukemaan sen heti perään. Erikoinen yhdistelmä; en äkkiseltään nettiä selaamalla keksinyt selitystä näiden kahden niputtamiseen. Salakarin tarinassa on kyse enimmäkseen nuoren vaimon kevytmielisyydestä, vaikka suomalaiskansallinen aatekin vilahtaa sivuosassa. Ensivilkaisulla Salakari tuntuu aika tavalliselta moraalitarinalta, ja sankaritar on tyypillinen heikko, vaikutuksille altis nyyhkyromantikko. Välillä teksti liukuu todellisen harlekiinidraaman puolelle.

Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen milloinkaan ollut tapahtunut. 

Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?

Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella veti etehisen oven jäljessään kiinni. 

"John, John" - hän kuiskasi. (s. 110/224)

Tarkemmin katsottuna moralistiseen Salakariin on sisäänrakennettuna tietty feministinen vire; Alman tyhjänpäiväisyys on yhteydessä hänen kyvyttömyyteensä löytää mitään todellista arvoa elämäänsä tekemisen kautta. Mies ajaa kansakunnan asioita, palvelusväki hoitaa lapset pätevästi - vaimolle jää läksyjen kuulustelu ja kauneus. Canth ei kuitenkaan siunaa Alman ratkaisuja, vaan antaa tämän kärsiä valinnoistaan.

Kauppa-Lopoa suositteli erityisesti Morre - kiitos siitä!  Tämä oli mielestäni erikoinen ja moniulotteinen tarina. Kauppa-Lopo on erikoinen romaanin päähenkilö sikäli, että hänen rumuudestaan ja epäsiisteydestään tehdään suuri numero.

Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneeseen päin ja virnutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten? Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin poulin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame oli yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.

Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa? (s. 4/81) 

Ulkomuodon vastapainoksi Kauppa-Lopon sydän on puhtainta kultaa, ja hänellä on vilpittömän sielun viehätysvoimaa. Lopon elämänfilosofia on ihastuttavan pragmaattinen. Nautin kovasti Kauppa-Lopon kyvystä hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Siinäpä oppia meillä tänäkin päivänä..

Kauppa-Lopon keskeisin teema tuntuu olevan hyväksyttyjen normien ja rajojen rikkominen. Kauppa-Lopo tuomitaan, koska hän ei pysy lestissään; viis siitä että poikkeamisen syy on hyvässä sydämessä tai tulokset hyviä. Niinpä maisterin lesken auttaminen tämän talousvaikeuksissa saa palkaksi vain halveksuntaa.

Kauppa-Lopoa kirjoittaessaan Minna Canth on ilmeisesti hyödyntänyt omia kokemuksiaan. Rouva Kortman, jonka puolesta Lopo myy taloa, on muuttanut Kuopiosta Jyväskylään ja jäänyt siellä leskeksi lapsilauman kanssa: yhtäläisyydet Canthin vaiheisiin ovat selviä, vaikka Canth tuskin kirjoitti Kortmanin rouvassa itsestään. Vai olisiko älykäs nainen joskus joutunut miettimään omaa käytöstään jälkeenpäin ja kirjoittanut katumusharjoituksena itsensä ikävään valoon? Ehkä kyse on kuitenkin enemmän yhteiskuntaluokan kritiikistä.

Hanna on hieno romaani, perinpohjainen ja moniulotteinen tarina nuoren tytön kasvusta ja identiteetin etsinnästä. Tämänkin osalta kuvittelisin Canthin ammentaneen omista kokemuksistaan, sillä Hanna kaipaa koulutusta ja haaveilee opettajaseminaariin lähtemisestä kuten Minna Canthinkin teki. Hanna tosin ei pääse unelmaansa toteuttamaan; hän ei kykene Canthin tavoin taivuttamaan perhettään hankkeeseen. Wikipedian mukaan Hanna on eräänlainen vastaus Runebergin samannimiselle teokselle, mutta Canthin Hannassa Runebergin romanttista ideaalia lyödäänkin poskelle. Luonnon ja luontosuhteen kuvaus henkivät kuitenkin kansallisromantiikkaa. Järvi ja metsä, hiljaisuus, yksinkertainen arki - ne esiintyvät sielunrauhan tyyssijoina.

Nykypäivän näkökulmasta Hannan elämä ja asema perheessä ovat pöyristyttäviä. Haluan kovasti uskoa, ettei tyttölasta nykyään missään suomalaisessa perheessä laiteta veljensä piiaksi tuollaiseen tyyliin - toivottavasti ei! Naisen aseman kommentoinnin ohella Hannassa pistellään terävästi myös tekopyhyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.

Ruovat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan, ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät "vaan kodille". Eivät he sekaannu yleisin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei tiedäkään. (s. 135/225) 

Hannaa voikin lukea myös kuvauksena pienen suomalaisen kaupungin ylemmän keskiluokan elämänmenosta Canthin aikoihin. Aina välillä, kuten esimerkiksi tuossa yllä lainaamassani kohdassa, tulee mieleen, että Canthin kaltaisen naisen on täytynyt välillä tuntea itsensä todella erilaiseksi, oudoksi omassa yhteisössään.

Canth ei ole juuri onnellisia loppuja harrastanut. Elämä ei ole reilua hänen kirjoissaan, eikä alistumisesta palkita. Monesti oikein tehneen ainoaksi iloksi jää tietoisuus omasta oikeasta valinnastaan. Kaikissa näissä kirjoissa on vahva kyseenalaistamisen tuntu, rivien väleistä nouseva vaatimus, että jonkin täytyy muuttua. Harvoin onnistuu kirjailija yhtä tehokkaasti nostamaan esille epäoikeudenmukaisuuden. Vaikka välillä mennään saarnan puolelle, terävin kärki on asiantilojen uskottavassa esittämisessä. Canth ikäänkuin nostaa normaalin esille, riisuttuna ja kiillotettuna, ja pakottaa katsomaan sitä.

Tekstinä näitä on vähän vaikea kommentoida. En tiedä onko hedelmällistä vertailla kirjoittamisen tyyliä kun ajallinen etäisyys nykyisiin kirjoittajiin on niin pitkä. Pitäisi olla huomattavasti parempi 1800-luvun kirjoitusten tuntemus, jotta Canthin tyyliä voisi oikeudenmukaisesti pohtia. Sen verran totean, että lauseet ovat mukavasti rytmittyviä ja yleensä konstailemattomia. Tarinaan pääsee sisälle ilman ponnistelua. Suomi on vanhahtavaa muttei arkaaista.

Olen todella iloinen, että luin nämä kirjat; löysin mielestäni niiden myötä jotain oleellista suomalaisesta kirjallisuudesta. Kun Canthin työt suhteuttaa niiden kirjoittamisen ajankohtaan, on helppo nähdä että hän oli jättiläinen, harppauksen omaa aikakauttaan edellä.

Hämmästelen silmät ymmyrkäisinä sitä, miten ajankohtaisilta nämä teokset vieläkin tuntuvat. Tekstien iättömyys kertoo, että Canth kirjoitti realismia sanan syvimmässä merkityksessä, ihmisten kuvaajana. Ehkä se kertoo myös, ettei suomalainen yhteiskunta ole muuttunut ihan niin paljon kuin voisi kuvitella. Olemme ehkä onnistuneet korvaamaan vanhat tekopyhyydet uusilla? Jos ennen Herra koetteli, nyt koettelevat markkinavoimat -

Näiden jälkeen täytyy lukulistalle ottaa Runebergin Hanna (ihan vertailun vuoksi), ja harkita täytyy myös Minna Canthin kirjeenvaihtoon perehtymistä. Sitä on nettitietojen mukaan julkaistu kahdessakin kokoelmassa.

Minna Canth (2004, alkuperäiset 1886 ja 1887). Köyhää kansaa; Salakari. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1889). Kauppa-Lopo. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1886). Hanna. Project Gutenberg eBook.

P.S. Kaikki nämä teokset löytyvät ilmaisena verkosta, ilman lukulaitteita, niille jotka jaksavat lukea koneen näytöltä pidempiä tekstejä. Klikkaa vain kirjan nimeä.

Työmiehen vaimo

Minna Canth on ollut mielessä jo pidempään. Automatkalle latasin iPadiin mukaan Työmiehen vaimon, jonka Project Gutenberg on muuntanut e-kirjaksi.

Nettiä selaamalla selvisi, että Työmiehen vaimon kantaesitys on ollut vuonna 1885, neljätoista vuotta ennen isoisoäitini syntymää. Canthin teksti on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, verrattuna vaikkapa Santeri Alkioon, joka on kirjoittanut samoihin aikoihin. (Yritin lukea Puukkojunkkareita - ei oikein sujunut.)

Paikka paikoin tekstin ymmärtämiseen tarvittava kulttuurinen konteksti on kyllä kadonnut, se on myönnettävä. Laulunpätkät ja jotkin ilmaisut viittaavat sellaiseen, mitä ei enää ole. Tässä suhteessa vaikkapa Kaari Utrion tulkinnat 1800-luvun yhteiskunnasta ovat helpommin lähestyttäviä kuin tällaiset 'aidot' näytteet; kirjailija on rakentanut ne 2000-luvultakin käsin avautuviksi.

Vaimon tarina on ollut aikanaan varmasti törkeän radikaali näytelmä: siinä mies, luomakunnan herra, näytetään myös itsekkäänä ja piittaamattomana juoppona. Naisen laillisen aseman heikkoutta ja yhteisön hyväksyntää naisten alistamisen suhteen kuvataan varsin raadollisesti. Suurin osa näytelmän naisistakin ylläpitää ja tukee tyynenä valtarakenteita. Varsinainen juoni on helposti kerrottu. Risto ottaa kunniallisen tytön, Johannan, vaimokseen ja tuhoaa hänen mielenrauhansa, omaisuutensa, maineensa ja lopulta terveytensäkin. Siinä sivussa Risto saattaa turmioon  myös yhteiskunnan laitamilla elävän naisen, Kertun, joka tosin yrittää nousta vastarintaankin.

Canth rinnastaa kiinnostavasti kunniallisen ja halveksitun naisen avuttomuuden. Ei ollut väliä miten käyttäydyit, yhtä lailla olit miehelle alisteinen. Samaten yhdentekevää on, panitko hanttiin vai alistuitko kuten naisen kuului - huonosti käy kumminkin. Naisen ainoana merkityksellisenä valintana näyttäytyy miehen valinta: sillä arvalla heitetään koko kohtalo.

YRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen toki sanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa omaksesi sait.

RISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa markkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja vielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirja jo omaan huostaani. Katsokaapas tätä. 

KUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun elää. Kunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo? Kuusisataa markkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä. Emmekö lähde mekin naimaan. (s. 8/243)

Alkiota tuskin jatkan kovin pian, vaikka puukkojunkkarien aikalaistulkinta kiinnostaisi. Sen sijaan etsin kyllä lisää Canthia ihan lähikuukausina. Köyhää kansaa houkuttaisi, tai sitten Hanna.

Minna Canth (2004, alkuperäinen 1885). Työmiehen vaimo. Project Gutenberg eBook.

Linkitän tähän Kaisa Aleniuksen tekstin YLEn sivuilta, ja Minna Maijalan kuvauksen Canthista feministisenä ajattelijana Kristiina-insituutin Klassikkogalleriasta.

Avain

Tämän kirjan luin Lukupiirin valintana. Mainio valinta: erikoinen ja kiinnostava kirja. Avain on 1950-luvulla kirjoitettu kuvaus japanilaisen keski-ikäisen avioparin seksuaalisesta elämästä. Lukupiirin keskustelu tuo varmasti hyvin esille kirjan eri puolet, joten en sano sisällöistä tämän enempää - sen sijaan suosittelen lämpimästi vierailuja Lukupiirissä lähipäivinä.

Minulle kirja oli kaikkiaan positiivinen yllätys. En tiedä miksi odotin pettyväni - kenties aihe kuulosti ikävältä - mutta Avain osoittautui helppolukuiseksi ja samalla kuitenkin ajatuksia herättäväksi.

Miellyttäväksi kirjaa ei voi kutsua. Kaikki sen henkilöt olivat jollain tavalla vastenmielisiä, mutta heidän mielenliikkeensä kuvattiin niin tarkkapiirtoisesti ja kirkkaasti, että kokonaisuus tuntui harmoniselta kuin... noh, japanilainen kukka-asetelma. Tanizaki taittelee henkilöidensä psyyken auki kuin purkaisi origamin alkutekijöihinsä, kerros kerrokselta ja petos petokselta.

Lukunäytteen otan ensimmäisiltä sivuilta, vaimon päiväkirjaosuuksista.

Tietenkin minun täytyy tyytyä häneen, koska hän on minun laillinen aviomieheni. Mutta toisinaan minua tympäisee kun vain näenkin hänet. Niin se on, eikä tämä ole mikään uusi tunne. Se tuli minuun avioliittomme ensimmäisenä yönä, tuona kuherruskuukauden yönä ajat sitten, kun ensi kerran menin vuoteeseen hänen kanssaan. Muistan vieläkin miten kavahdin kun näin hänen kasvonsa hänen pantuaan pois paksulinssiset silmälasinsa. Silmälaseja käyttävät ihmiset näyttävät aina vähän oudoilta ilman niitä, mutta mieheni kasvot näyttivät silloin yhtäkkiä tuhkankarvaisilta kuin kuolleen. Sitten hän kumartui likelle, ja minä tunsin miten hänen katseensa porautui minuun. En voinut olla tuijottamatta vastaan, silmiäni räpytellen, ja samassa hetkessä kun näin tuon sileän, liukkaan, vahamaisen ihon, kavahdin taas. (s. 13)

Tällä kertaa täytyy erikseen muistaa kiitellä suomennosta: kyllä Tuomas Anhava on mestari. Minulla oli lukioaikaan oikea tanka-kausi hänen hienojen kokoelmiensa kanssa.

Junichiro Tanizaki (1962, alkuperäinen 1956). Avain. Helsinki: Tammi. Keltainen kirjasto (38). Suomentanut Tuomas Anhava.

Joululaulu

Lukupiirin innoittamana luin Charles Dickensin Joululaulun. Joululaulun tarina on niitä arkkityyppisiä tarinoita, jotka tuntee vaikkei olisi lukenutkaan. Siitä on tehty elokuvia ja piirrettyjä, siihen viitataan tuhannessa kirjassa, scrooge tarkoittaa saituria...  

Täytyy myöntää, että vaikka olen joskus Dickensiä lukenut, ei olisi juolahtanut mieleenikään etsiä käsiini tätä kirjaa ilman Lukupiiriä.  En nimittäin ole kummemmin tykännyt niistä Dickensin kirjoista, joita olen lukenut. Minun silmissäni Dickens ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin vaikkapa Austen. Analyyttisesti ajatellen ongelma on ehkä siinä, että Dickensiä pidetään kuvailun mestarina, kun taas Austen on enemmän ihmisten mestari; Dickensin kuvaama ympäristö poikkeaa ehkä nykyisestä enemmän kuin Austenin kuvaama ihminen?  (Tai sitten kyse on kieliongelmasta. Huomasin Joululaulua lukiessani, että Dickensiä ei olisi ehkä kannattanut lukea alkukielellä. Siinä missä tunnen saavani Austenista enemmän irti englanniksi, Dickens upposi nyt suomennettuna helpommmin. )

Mutta asiaan - mitä Joululaulusta? Se oli positiivinen yllätys, vaikka onkin leimallisesti moraalisatu.  Tiivis pieni romaani, jolla on selkeä rakenne ja selkeä viesti. Dickensin painiskeli rahavaikeuksien kanssa nuoruutensa, ja varmaan joutui katsomaan katkeruudella parempiosaisia. Joululaulua lukiessa käy mielessä, että hän kenties demonisoi ja opetti Scroogen hahmossa kaikkia niitä, jotka olisivat voineet auttaa - tai ainakin kohdella kauniimmin myös köyhää - mutta eivät sitä tehneet.   

Scroogen oppima läksy on edelleen ajankohtainen, vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjan ilmestymisen aikoihin. Nykypäivän riistomme on persoonattomampaa, mutta onnen lahjat jakautuvat edelleenkin varsin epätasaisesti, ja edelleen jaamme itse kukin ympärillemme hyvää ja pahaa, päivästä toiseen.

Plussaa kirjalle myös hienosta huumorista melodraaman rinnalla: pidin mm. siitä miten Scrooge pohdiskeli pystyisikö haamu istumaan, ja huolehti perienglantilaisesti jo ennakkoon mahdollisia "kiusallisia selittelyitä". Kirjoitustyyli on toki vanhahtava, mutta tähän tarinaan se tuntui sopivan. Seuraava sitaatti tiivistää mukavasti sekä tyylin että opetuksen: 

- Siitä ei ole kyse, Scrooge sanoi huomautuksesta tuohtuneena, puhen tietämättään niin kuin entinen eikä nykyinen minänsä. - Siitä ei ole kyse, hyvä henki. Hänellä on mahti tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi, tehdä työmme keväksi tai raskaaksi, iloksi tai raadannaksi. Jos hänen mahtinsa onkin sanoissa ja katseissa, niin pienissä ja vähäpätöisissä asioissa, että niitä on mahdoton rahalla mitata, mitä sitten? Hänen luomansa onnellisuus on ihan yhtä mahtava kuin jos se maksaisi omaisuuden.
Scrooge tunsi hengen katsovan häntä ja keskeytti puheensa.
- Mikä hätänä? henki kysyi.
- Ei paljon mikään, Scrooge vastasi.
- Jokin taitaa kiikastaa, henki intti.
- Ei, Scrooge sanoi. - Ei. Minä vain tahtoisin lausua tällä siunaamalla muutaman sanan kirjurilleni. Siinä kaikki. (s. 57)

Joululaulua on vaikea analysoida 'uutena' tekstinä, siinä määrin se on jo sisäistynyt kulttuurin arkkityypiksi. Tekisi mieli sanoa, että hahmot ovat karikatyyreja ja stereotyyppisiä... mutta tuntuuko siltä vain siksi että tämä tarina teki niistä stereotyyppejä? Mietin myös lukiessani, että tarina on psykologisesti ovelampi kuin päältä päin ajattelisi, ja istuu todella hyvin viktoriaaniseen henkeen. Scroogehan muuttuu, koska oivaltaa käytöksensä tuhoisat seuraukset itselleen, ei siksi että hän olisi oivaltanut ihmisyyden velvoitteet *irvistää häijysti*.

To do -listalle voisi laittaa Kolean talon suomennoksen.

Charles Dickens (1984, alunperin 1843). Joululaulu: Aavetarina joulusta. Porvoo jne: WSOY. Suomentanut Marja Helanen-Ahtola, kuvittanut Michael Foreman.   

Tällä kertaa paras nettilähde kirjasta on Lukupiirin keskustelu, luin saman painoksen kuin Jennikin.

Mansfield Park

Tämä on ollut niin matkustelun, työn ja lentopallon täyttämä viikko, että lukeminen on jäänyt vähiin. Tyky-matkalle lähtiessäni nappasin mukaan takuuvarman lukuevään: Jane Austenin Mansfield Parkin. Kun Austen-rivin edessä aikaisin maanantaiaamuna epäröin, tuli mieleeni että Kasvattitytön tarina tuli äskettäin televisiosta - ja sitä paitsi, Mansfield Park on pokkareistani paksuin. Tuumin että se todennäköisimmin riittäisi koko pitkän bussimatkan.

Mansfield Park eroaa aika tavalla Austenin kolmesta suosituimmasta kirjasta. Äh - korjaus: en tiedä ovatko Ylpeys ja ennakkoluulo, Järki ja tunteet ja Emma suosituimmat, mutta sellainen kuva on ainakin filmatisointien määrän perusteella muodostunut. Mansfield Park on tyynempi, etäisempi, synkempi ja selkeämmin moralisoiva romaani. Tuttu huumori valaisee kuitenkin tarinaa, joka on yhtä aikaa kujeellinen rakkausromaani ja kuvaus perinteisten arvojen murroksesta. Rikkaan tädin perheessä kasvattina elävän Fannyn persoona ei myöskään ole niin sietämätön kuin hätäinen lukija voisi ajatella. Vaikka sitä ei suoraan sanota, on ilmeistä, että jopa pyhimysmäinen Fanny korkeine ihanteineen on hyvillään, kun paha saa palkkansa. 

Kielestä ei oikein voi sanoa muuta kuin "ooh" ja "aah" ja sen tapaisia asioita. Austenin englanti on kompleksista nykylukijalle, mutta kaunista ja tarkkaa. Aina välillä jokin vanhentunut sana tai ilmaus hämmentää hetkeksi, mutta kokonaisvaikutelma on edelleen upea. 

It was a medicinal project upon his niece's understanding, which he must consider as at present diseased. A residence of eight or nine years in the abode of wealth and plenty had a little disordered her powers of comparing and judging. Her farther's house would, in all probability, teach her the value of a good income; and he trusted that she would be the wiser and happier woman, all her life, for the experiment he had devised.   [s. 150]

Ei voi olla miettimättä samaa kuin Waltarin Sinuhen kohdalla: olisiko nykykustantajalla pokkaa tätä painattaa - vai pidettäisiinkö liian vaikeana? Jane Austenin kirjat tulee yleensä luettua uudelleen parin vuoden välein. Monet vanhat suosikit tuntuvat nykyään jotenkin vähemmiltä ja huonommilta kun niihin vuosien jälkeen palaa, mutta näiden tenho ei ole vielä kärsinyt inflaatiota.

Jane Austen (1994, alunperin 1814). Mansfield Park. London: Penguin Books.

Sinuhe egyptiläinen

Tyttäreni teki tästä kirjasta esitelmän toissaviikolla. Hänen valituksensa Sinuhen sietämättömästä typeryydestä ja raivostuttavasta harhailusta herättivät halun lukea kirja uudestaan. Pokkariversio löytyy kotihyllystä.

Ensimmäisen kerran luin kirjan lukioaikoina. Silloin taisin pitää Sinuhea mielettömän upeana filosofisena opuksena.  Edellisen kerran luin sen 7-8 vuotta sitten. Silloin luin kirjan ääneen, iltasatuna pala kerrallaan. Taisin sensuroida muutaman kohtauksen Kuolleiden talosta... toivottavasti! Siltä lukukerralta jäi parhaiten mieleen kieli. Nyt olen lukenut kirjaa uudestaan pala kerrallaan, muiden kirjojen välissä. En sentään ääneen.

Mitä Sinuhesta voi sanoa? Kyyninen filosofia ei enää kolahda vanhaan malliin. Jumalien turhuuttakaan ei tarvitse enää todistella. Huumorin huomaan ilmeisesti vanhemmiten paremmin.  Katkerasta lopusta huolimatta tarina on myös tyynempi nykyisestä perspektiivistäni. Elämää suuremmasta on tullut ihmisen kokoista. 

Historiallisena romaanina Sinuhe on mielestäni edelleen erinomainen, kuten useimmat Waltarin historiallisista tiiliskivistä. 

Uskaltaisiko nykyään kukaan enää kirjoittaa romaania niin vahvasti erilaisella kielellä? Tai vielä tärkeämpää, löytyisikö kaupallista kustantajaa, joka uskaltaisi ottaa riskin?  Vuonna 1945 taisi olla suurempi toleranssi pitkille lauseille. 

Huumorin kunniaksi tyylinäyte Kaptahilta:

Jos et salli minun lähteä kanssasi, tulen jäljessä etkä voi minua estää, mutta mieluummin lähtisin kanssasi, sillä pelkään kovin pimeässä. Muutenkin pelkään tuota pimeää taloa niin pahasti, että luuni muuttuvat vedeksi vain ajatellessani sitä, ja siksi toivon sinun sallivan, että otan viiniruukun mukaani voidakseni silloin tällöin matkan varrella rohkaista mieltäni, sillä pelkään muuten alkavani parkua pelästyessäni ja häiritseväni siten sinua. Asetta minun ei näet kuitenkaan kannata ottaa mukaani, koska olen helläsydäminen mies ja kauhistun verenvuodatusta ja olen aina luottanut enemmän jalkoihini kuin aseihin, niin että jos aiot taistella jumalan kanssa, saat hoitaa sen asian yksin ja minä katselen sivusta ja rohkaisen sinua neuvoillani. [s. 313]

 Mika Waltari (1987).  Sinuhe egyptiläinen. Porvoo: WSOY. (22. painos).