Simpauttaja

Huovisen Kylän koirien jälkeen kehuin hyvää äänikirjalukijaa, ja Salla mainitsi saman kaverin lukeneen myös Turusen Simpauttajan.  Ja kun muutenkin oli Simpauttajan (ja Heikki Turusen!) kokoinen aukko kirjallisessa sivistyksessä, etsin tätä... ja siellähän se odotti minua kirjastossa kuin tilauksesta.

Simpauttajan kanssa on kestänyt todella pitkään. Kuuntelen äänikirjoja levyltä lähinnä matkalla töihin ja takaisin. Simpauttaja osoittautui sellaiseksi kirjaksi, jonka kanssa pitää olla oikeassa mielentilassa. Liian paljon muita ajatuksia päässä ja - puf! Saario luki mutta minä en kuunnellut. Monta kertaa jouduin vain sulkemaan toosan ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Varsinkin ensimmäisen parin levyn kanssa kesti. Mutta loppujen lopuksi pääsin kirjaan sisään ja kykenin rauhoittumaan siihen.

Simpauttaja on tarina elämänmenosta maaseutukylässä 70-luvulla, eikä siinä kovin paljon tapahdu; kirjan vahvuus on hiljalleen kehittyvä ymmärrys tilanteesta ja ihmisistä. Esiin piirtyvät Imppa, kiukkupussi-isää naapuritilan kesärengiksi pakeneva nuori mies; Jomppa, juoppona kenkää saanut journalisti; Juuli, verevä ja lapseton emäntä; Kuuno, hänen "tasaiseksi eläjäksi" mainittu miehensä sekä Pirtamon Jouko, Impan työnantaja. Tärkeimpänä tietenkin Simpauttaja itse, melkoinen ketku mieheksi.

Simpauttajassa oli minusta hienovireinen tunnelma ja vahva paikallisuuden tunne. Siitä välittyi hyvin sellainen pienen paikan asujien juurevuus. Jokainen oja ja pajukko on tuttu, jokainen ihminen kuuluu maisemaan ja verkostoon. Simpauttajassa painiskellaan 70-luvun murroksessa, ajassa jossa sähkötön mökki alkaa tuntua ahtaalta ja kaupungit kutsuvat. Simpauttaja on oireellisesti mies, joka ei kuulu kylään. Muukalainen herättelee muidenkin piilevän levottomuuden. Hänestä ei tiedetä kuka hän on ja mistä tulee, tai mitä hän seuraavaksi saa päähänsä. Simpauttaja rikkoo kaavaa.

Sinänsä positiivinen kirjakokemus, vaikkakin odotettua haastavampi. En oikein osaa sanoa pidinkö tästä - toisaalta kyllä ja toisaalta en. Pielisen rannan kylän arki ei herätä nostalgisia fiiliksiä. En edes Turusen tyylikkäällä kuvauksella innostu kännikokemusten kirjallisesta dokumentoinnista, vaikka kieltämättä Hemmon kotitalon tulipalossa oli tiettyä suurellista hilpeyttä.

Kuitenkin Simpauttajassa oli jotain kiehtovaa. Pienestä tulee suurta kun siihen oikein tuijottaa, ja jotenkin Turunen teki arkisista hetkistä elämää suurempia. Silti minulla jäi vähän sellainen maku, että tarina ei ollut oikein tasapainossa - esimerkiksi Impan ja Marketan suhdetta rakennettiin niin perusteellisesti, että sen loppuratkaisulle olisi odottanut enemmän käsittelyä. *häpeää vähän tässä kohtaa* Olen tainnut ennenkin tunnustaa häpeällisen mieltymyksen kunnon draamakaariin...

Äänikirja oli alkutakkuilusta huolimatta minulle hyvä vaihtoehto Simpauttajan kanssa. Kieli, joka oli kirjan vahvuus, pääsi oikeuksiinsa luettuna. Sain varmasti murretekstistä enemmän irti näin. Jotain jäi silti hampaankoloon, tunne että pätkittäin autossa kuunneltuna menetin jotain. Täytyy muutaman vuoden kuluttua harkita tämän lukemista uudestaan, josko sen sitten näkisi paremmin kokonaisuutena.

Heikki Turunen (2010, alkuperäinen 1973). Simpauttaja. Lukija Esa Saario.

Muuan S.Brunou on arvioinut Simpauttajan Etelä-Saimaassa, joten tietenkin linkitän siihen!