Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kuva/kansi: Teos/Hannu Mänttäri

Auringon ydin tuli lukumaratonin ansioista luettua niin kuin hyvä (riittävän lyhyt!) romaani pitää lukeakin: kertaistumalta. Sinisalon uusin on tietty itsestäänselvästi lukulistalla, mutta samalla mielessäni epäilin, olisiko Ydin minun juttuni. Vaihtoehtoishistorioista en nimittäin yleensä perusta.

Tässä tapauksessa ratkaisu kuitenkin tuntuu perustellulta ja toimivalta.

Ydin tapahtuu meidän aikanamme mutta toisenlaisessa Suomessa, sellaisessa, jossa jo puukkojunkkarien aikaan on ymmärretty tehdä yhteiskuntavakautta edistäviä ratkaisuja. Kunnon miehekkäille miehille on varattu oikeus omaan suostuvaiseen naiseen, koska miehillä on luontainen ja pakonomainen, järjen kontrollin ulottumattomissa oleva sukupuolivietti. Tämän luonnonvoiman kesyttämisen varmistaakseen on Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ryhtynyt valikoimaan lisääntymään sopivat (nais)yksilöt ja ennen kaikkea alkanut vahvasti suosia oikeanlaista käyttäytymistä. Vääränlainen fenotyyppi johtaa ulkopuolelle sulkemiseen, epäkelvoksi luokittelemiseen ja sterilisaatioon. Emansipoitumisen asemesta on koettu domestikoituminen.

Eikä siinä vielä kaikki. Kansanterveyttä vaaliakseen on valtio myös pitänyt voimassa kieltolain ja bannannut alkoholin lisäksi muutkin mielihyvää tuottavat aineet: nikotiinin, kofeiinin ja viimein myös chilin, jolla päähenkilöt Vanna ja Jare käyvät salakauppaa. Itsekin kapsaisiinia käyttävä Vanna käy Ytimessä taistelua syövyttävää masennusta ja loputtomia itsesyytöksiä vastaan; pikkusisko Mannan muisto ei jätä häntä rauhaan. Ainoa apu on kapsaisiinin kirkas tunne.

[--] Upea, räjähtävä tuska lyö taas suuhuni kuin joku olisi juuri iskenyt hampaani sisään moukarilla. 

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kaunan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. [--] Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä. (s. 133)

Olen pitänyt kaikista lukemistani Sinisalon kirjoista, joistain enemmän, toisista vähemmän. Auringon ydin on melko erilainen kuin tähänastinen lempparini Linnunaivot, mutta Ydin tuntuu ainakin näin lyhyen miettimisen jälkeen vähintään yhtä hyvältä lukukokemukselta. Se ei ole yhtä arvoituksellinen kuin Linnunaivot, mutta oivaltamista riittää jonkun verran, hahmot ovat riittävän ristiriitaisia ollakseen mielenkiintoisia ja tekstikin on passelisti väliin runollista ja väliin sujuvan huomaamatonta. Erikoinen ympäristö on toteutettu hyvin ja nimikkeistön nätti niiaus H. G. Wellsin suuntaan miellytti.

Tarina myös liikkuu mukavassa rytmissä. Yksi omaleimaisen maailman hankaluuksia on, että lukijalle pitäisi kertoa riittävästi ympäristöstä, mutta pitkälliset infodumpit tekevät helposti kirjasta tahmean ja puuduttavan. Sinisalo osaa sirotella infodumpit sopivasti. Spekulaatioon on myös helpompi mennä mukaan, kun siitä ei yritetäkään tehdä osaa "meidän" todellisuuttamme; tässä tapauksessa uhkakuvan sijoittaminen reilusti kuvitteellisen puolelle tekee siitä oikeastaan pelottavamman. Kuten yksi kirjan hahmoista toteaa,

[--] Moni saattaisi elää aivan tyytyväisenä ilman autoa, tai ymmärtäisi hyvin, että sen hankkiminen vaatii ponnistuksia ja joistakin muista asioista tinkimistä. Mutta jos riittävän ponteva ryhmä iskoistaisi jatkuvasti muiden päähän ajatusta, että ilman autoa eläminen on mahdotonta, että autottomuus on ihmisoikeusloukkas - kuinka moni siinä tilanteessa kieltäytyisi valtion jakamista ilmaisista autoista?" (s. 262)

Auringon ydin kertoo, että kaikkein addiktiivisen huume on oikeastaan valta. Jep. Noh, vaarallisin ainakin. Käyttäjälle ja ympäristölle. Mutta ei chilikään mitään nössöjen kamaa ole. Suosittelen Ydintä lämmöllä kaikille spefiä sietäville... ja nopean ja kuuman ruoan ystäville lisäksi tätä katkarapukastiketta, tuplachilikastikkeella.

Johanna Sinisalo (2013). Auringon ydin. Teos. 978-951-851-552-7.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarista viittaa Taivaslauluun ja Orjattareen osuvassa arviossaan, mutta myös spoilaa hieman enemmän kuin itse arviolta toivoisin.
Hannu Kirjavinkeistä sanoo reippaasti Sinisalon toistaiseksi parhaaksi
Taika Kirjasfäärissä päättää juttunsa osuvasti "Bravo!"
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista napsautti viisi tähteä.

Hugh Howey: Siilo

Kuva: Elisa e-kirja

Minusta tämä on malliesimerkki siitä, miten lukija nalkitetaan heti ensimmäisessä lauseessa.

Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa. Hän kuuli kiljunnan, riemukkaan ilakoinnin. Lasten rymistellessä yläpuolella Holston eteni verkkaisesti, jokainen askel oli harkittu ja jämäkkä miehen noustessa kierreportaita yhä ylemmäs samalla kun hänen vanhat saappansa kolisivat metalliaskelmilla. 

Minulla on tapana lueskella e-kirjoja kännykästä arjen pienissä raoissa. Howeyn Siilon aloitin apteekissa odotellessani pääsyä farmaseutin palvelutiskille. Vuoronumeroita oli välissä kolme ja edelläjonottajieni asiat siinä määrin mutkikkaita, että ehdin koukuttua romaaniin; seuraava pätkä piti lukaista jo marketin kassajonossa. Kotiin päästyäni purin ostokset ja vaihdoin kännykän iPadiin ja luinkin sitten kirjan lähes kertaistumalta loppuun.

Siilo kertoo kirjaimellisesti siilossa asuvista ihmisistä. Maailma on niin pilaantunut, että ulkoilma on myrkyllistä. Selviytyä voi vain siilossa, maan alla, elämällä tiukkojen sääntöjen mukaan. Siilon avauskertomus, jossa seriffin virkaa hoitava Holston päättää lähteä ulos, esittelee painostavan ilmapiirin hienosti.

Nämä postapokalyptiset klaustrofobiakirjat taitavat olla mieleeni. Siilo osuu samaan suoneen kuin ikivanha Heinleinin Orphans of the Sky tai tuore Glukhovskyn Metro 2033 ja 2034. Kiinnostavinta tällaisissa kirjoissa on niukkojen resurssien varassa selviytyvän, ahtaisiin tiloihin ahdetun yhteisön kuva. Minkälaisia sääntöjä rakentuu? Mitä kulttuuri sallii, mitä kieltää? Miten erilaiset yksilöt sopeutuvat ja miten sopeutumattomat selviävät? Tarinan moraliteetti yleensä kiertyy menneeseen ja tulevaan. Siilonkin avainkysymys on, miten siilon tilaan on päädytty… ja voiko siitä päästä pois.

Tarina toteuttaa myös hyvin spefin yhtä perusmissiota. Kertoessaan mahdollisesta tulevaisuudesta se kertoo samalla omasta ajastamme. Salaisuuksista, tabuista, tiedon manipuloinnista, resursseihin perustuvasta hierarkiasta. Siitä miten oikea ja väärä hämärtyvät kun oma etu on kyseessä. Ihmisellä on taipumus rakentaa kerroksittaisia yhteiskuntia ja liimata sitten jokainen omalle tasolleen.

Siilo on alun perin julkaistu sarjamuodossa ja omakustanteena. Howey tuuppasi ensin Amazonin kautta tarjolle alun novellina ja sai paitsi innokasta palautetta myös hyvää myyntiä. Tottahan sellainen rohkaisee jatkamaan tarinaa. Siilon rakenne ja jotkin ratkaisut vähän heijastelevat tätä historiaa. Osa suuren mysteerin vastauksista on epäuskottavia, eikä henkilöiden vuorovaikutus toimi saumattomasti. Toisaalta, paloittain kirjoitettu kertomus on usein vetävää  luettavaa - kirjoittajahan joutuu väkisinkin sijoittamaan siihen tarpeeksi koukkuja lukijan innostamiseksi - ja sama pätee Siiloonkin. Toimintaa riittää ja sitä vain huomaa sutivansa sivulta toiselle kunnes iPadista alkaa akku loppua.

Mitään suurta maailmankirjallisuutta tämä ei ole, mutta onpahan omassa lajissaan pätevä tekele. Suosittelen Siiloa maailmanlopuista tykkääville ja ahtaan paikan tiiviistä tunnelmasta nauttiville.

Hugh Howey (2013). Siilo. Like. Suomentanut Einari Aaltonen. 978-952-01-1041-3. Elisan e-kirja.

Arvioita:
Juha Kirjavinkeissä tykkäsi erityisesti ympäristöstä
Toni Jerrman Hesarissa piti vetävästä toiminnasta ja kantaaottavuudesta.
Taikakirjaimissa luettiin alkukielellä ja kahdessa osassa: täällä ja täällä

David Mitchell: Pilvikartasto

Kuva/kansi: Sammakko/Riikka Majanen

Tämän kirjan pariin päädyin poikkeuksellista reittiä. Pilvikartasto nimittäin herätti kiinnostukseni videovuokraamossa, kun Neitien kanssa pähkäilimme elokuvan valintaa. Elokuvan ilme oli huomattavasti houkuttelevampi kuin kirjan! Pituuden vuoksi jäi leffa vielä vuokraamatta, kun kellokin oli niin paljon.... mutta konsepti kuulosti kutkuttavalta. Sitten Salla kirjoitti kirjasta koukuttavan jutun. Kun kesken oleva tiiliskivi vielä takkusi, ja Pilvikartosto oli kirjastosta heti saatavilla, vaihdoin lennosta kirjaa ja siirryin Mitchellin maailmaan.

Melkoinen maailma se onkin. Lukija on ensi alkuun aika pitkään melkoisen hämmentynyt. Mitchell saa ensin kiinnostumaan 1800-lukua elävän lakimiehen tarinasta, jättää sitten sen raa'asti kesken ja hyppää 1930-luvun säveltäjäpiireihin ja petipuuhiin. Mutta eipä niistäkään valmista tule, seuraavaksi pompataan tutkivaan journalismiin 1900-luvulla ja sen jälkeen vanhan skandaalikustantajan kelkkaan. Eikä tässä vielä kaikki: edessä odottavat dystooppinen kuvaus kloonien orjuuttamisesta ja maailmantuhon jälkeinen paimen Havaijilla.

Kuulostaa kauhealta tilkkutäkiltä, mutta sitä Pilvikartasto ei ole. Se on eräänlainen kaleidoskooppi, itseensä kiertyvä kuvio. Lukija saa kyllä tehdä töitä pysyäkseen mukana. Mutta edes alun turhaumavaiheessa (se mistä-ihmeestä-tässä-on-kysymys ja päästiinkö-me-jo-asiaan -vaihe) ei oikeastaan harmistu kirjaan, sillä teksti on detaljeissaan ja sävyissään viehkoa. Jokainen tarina, jokainen päähenkilö, on niin omanlaisensa, etten kyllästynyt vaikken saanutkaan tolkkua kokonaisuudesta kovin nopeasti.

Vaihtelevuus on kirjassa sekä parasta että pahinta. Zachry, jonka tarina muodostaa kirjan keskeisen akselin, on kirjoitettu jopa niin erikoiseen tyyliin, että piti oikein tietoisesti hidastaa tahtia ja keskittyä. Zachryn kielen rytmiin joutuu erikseen asettumaan.

Kylläjoo, ennaltatietäjillä oli mahtisan tiukat säännöt meiän kans käymälleen vaihtokaupalle. Ne ei antanu vaihdossa mitään semmosia kapineita jokkoli hoksampia kunne mitä Isolla saarella jo ennestä oli. [--]. Abbessa pyys ennaltatietjäjilta vasittuja aseita meiän puolustukseks konaheimon hyökkäyksiä vastaan. Ennaltatietäjät sano eikä. Abbessa suoraltaan kejäs niitä. Nesano silti eikä, jase siitä. (s. 311)

Rauman murrettako...? Mutta saihan siitä kiinni kun tovin tavasi, ja loppujen lopuksi tykästyinkin tyyliin. Pitää oikein ihailla Vesa Suomisen osaamista tässä; en tiedä millaista oli alkuteksti, mutta ainakin suomennos on todella taitavaa työtä. Ei tullut montaa kohtaa vastaan, jossa sanavalinta olisi tehnyt mieli kyseenalaistaa. Näin vaihtelevan tekstin suomentaminen on varmaan haastava homma.

Otetaanpa poikkeuksellisesti toinenkin pala. Tässä karkumatkalla oleva vanha kustantaja uhkailee kymmenvuotiasta tenavaa:

"Kun koko perheesi uinuu peittojen alla mukavissa pikku vuoteissaan, hän ujuttautuu kotiisi ovenalaisesta raosta ja syö - sinun - koiranpentusi!" Myrkky sappitiehyessäni virtasi kiivaasti. "Hän jättää sen kiharaisen hännän tyynysi alle, ja sinä saat syyn päällesi. Aina nähdessään sinun tulevan kaikki pikku ystäväsi huutavat; 'Pennuntappaja!' Sinusta tulee vanha ja ystävätön, ja tulet kuolemaan ypöyksin ja kurjuudessa jouluaattona puolen vuosisadan kuluttua tästä päivästä. Niin että sinun sijassasi en henkäisisi kenellekään sanaakaan siitä että olet nähnyt minut. " (s. 202)

Aikamoista!

Mutta kielellinen ilotulitus ei oikeastaan ole se keskeinen juttu Pilvikartastossa, ei ainakaan minulle.

Tämä kirja jää mieleeni teemansa poikkeuksellisen hienona luotauksena ja rakenteellisesti ovelana kokonaisuutena. Hyvän/vaikean, pahan/helpon taistelu ihmisessä on aina ajankohtaisia... ja toteutus on tässä poikkeuksellisen hieno. Loppuun päästyään on lukijalla tyytyväinen ja vähän valaistunut olo.

Joo. Pitää se elokuvakin varmaan nähdä.

***

Loppuun vielä mainos, siltä varalta, että joku ei ole huomannut: kirjablogeissa luetaan nyt lukutaidon puolesta! Suomen Pakolaisapu näet kerää rahaa lukutaidon opetukseen, ja ihanan moni kirjabloggaaja onkin innostunut pitämään omaa lukutaitoviikkoa ja lahjoittamaan lukemiensa kirjojen mukaisen summan kampanjalle, esimerkkejä vaikkapa täällä ja täällä. Oma "lukuviikkoni" uhkaa jäädä vähälukuiseksi, joten itse osallistun tempaukseen tsemppaamalla Kirjainten virrassa -blogin Hannaa: viitosen alkupanoksen lisäksi lahjoitan euron jokaisesta Hannan lukutaitokampanjassa lukemasta kirjasta.

Suositan lämpimästi kaikille muillekin kirjatoukille osallistumista vaikkapa sillä viitosella! Se onnistuu helposti keräyssivulla.

Ajatelkaas hetki: mitä jos ei osaisi lukea?

***

David Mitchell (2008, alkuperäinen 2003). Pilvikartasto. Sammakko. 978-952-483-074-4.

Arvioita:
Salla arveli, että kirja jää pitkäksi aikaa mieleen - olen samaa mieltä!
Taika luonnehtii kerrontataiteen timantiksi.
Matti Komulainen Turun Sanomissa häikäistyi.

Kurt Vonnegut: Sähköpiano

"Mine, all mine!"

Valmistauduin vaihteeksi Finnconiin lukemalla oikein vanhaa scifiä! Sähköpiano on Vonnegutin esikoisromaani vuodelta 1952. Luin penskana läpi kaikki Vonnegutin kirjat, jotka suinkin sain käsiini. Nyt on tullut aika uusia kierros, sillä muistot ovat hämärtyneet. Säästin suuressa kirjahyllyn karsinnassa kaikki omistamani Vonnegutin kirjat. Kokoelmani on kai melko täydellinen, joten kaikkien uusiksi lukemiseen menee tovi.

Sähköpiano kertoo tulevaisuudesta, jossa koneet tekevät käytännössä kaiken työn. Vain muutamalla harvalla ihmisellä - johtajilla ja lahjakkailla insinööreillä - on järkevää tekemistä. Ihmiset lajitellaan jo nuorina yleisillä kansallisilla luokittelutesteillä niihin, jotka kannattaa kouluttaa ja niihin, joita ei tarvita. Jälkimmäinen ryhmä joko liittyy armeijaan tai Hajuihin ja hylkyihin, viralliselta nimeltään Jälleenrakennus- ja raivausjoukkoihin. Sitten elämä onkin helppoa, säänneltyä ja täysin merkityksetöntä.

- Hänellä on täydellinen turvapaketti, Halyard sanoi. - Hänen elintasonsa nousee kaiken aikaa ja häntä ja koko kansakuntaa suojaavat entisajan nousu- ja laskukausilta järkevät ja ennustettavat kulutustottumukset, jotka hän saa kulutusta sääteleviltä koneilta. Aikoinaan hän osti mitä sattui, impulssinomaisesti, järjettömästi, ja teollisuus oli mennä sekaisin arvaillessaan mitä hän seuraavaksi päättäisi hankkia. Ihan totta, minä muistan lapsuusvuosiltani kuinka meillä oli hullu naapuri, joka pani kaikki rahansa sähköurkuihin vaikka hänellä yhä oli keittiössään vanhanaikainen jääkaappi ja öljyliesi. (s. 170)

Tarinan päähenkilö on tohtori Paul Proteus, hierarkiassa kipuava mutta jotain muuta haikaileva tehtaanjohtaja. Hän on kadottanut nuoren insinöörin innostuksen yhä parempien koneiden rakentamiseen, eikä jaksa oikein kiinnostua urapolustaan, tarmokkaan vaimonsa kannustuksesta huolimatta. Proteus päätyykin väärille teille ja kapinallisten joukkoon. Mutta onkohan tästä modernista messiaasta johtamaan muutosta ja kumoamaan isänsä rakentama maailmanjärjestys?

Vonnegut meni metsään arvellessaan, että kulutusta johdettaisiin koneellisesti, mutta noin muutoin hänen visionsa on hätkähdyttävän ajankohtainen edelleen. Itse perusidea, ajatus siitä, että suuri osa ihmisistä ajautuu marginaaleihin kilpailun paineessa, ja että se nävertää liberaalin demokratian perusteita, on tosi kuin vesi. Ajattelemme nyky-Suomessa ehkä enemmän ulkomaisen työvoiman kilpailua, ja miellämme koneet työn tehokkuutta lisäävänä tekijänä, mutta totta toinen puoli: koneilla tehdään nyt paljon sellaista, mikä ennen tehtiin ihmisvoimin. Koneet ovat myös ottaneet "vallan" siinä suhteessa, että niiden päivittämisen tahdissa joutuvat käyttäjätkin päivittämään osaamistaan, halusivat tai eivät. Koneiden kehittelijät muokkaavat siis välillisesti myös ihmisiä, muotoilevat käyttäjien ajattelu- ja toimintatapoja. No, tuosta ei Vonnegutin kuvaus suoranaisesti kerro: Sähköpianon koneisto on suoraviivaisempi. Järjestelmän hassuissa moraalinkohotusorgioissa opetellaan uuden ajan arvojärjestystä ja lauletaan yhteistä eliitin säveltä.

Hmh, saan näemmä Sähköpianon kuulostamaan kauhean kuivalta. Ei ollut tarkoitus. Vonnegutin teksti on sujuvaa, helppolukuista ja pullollaan ironiaa, hilpeän karmivaa. Hänen vahvuutensa ei ole ihmiskuvauksissa. Kaikki Vonnegutin henkilöt ovat jollain tavalla luonnosmaisia, ohuin viivoin piirrettyjä karikatyyreja. Siinä niiden vaikuttavuus kai onkin. Vonnegutin henkilöistä kuultavat abstraktiot läpi. Rivakasti kulkeva juoni saa kieputtaa heitä vapaasti, ja lukija voi nauraa absurdeille tilanteille ilman että empatia häiritsee.

Sähköpiano on vanha mutta ihan tuoreelta sen soitto kuulostaa. Olipa mukava huomata, että vanha ihastukseni on yhä... noh, ihana. Seuraavaksi sitten Titaanin seireenit! Mutta matkaevääksi Finnconin reissulle otan kyllä jotain tuoreempaa, vaikkapa tämän.

Kurt Vonnegut (1982, alkuperäinen 1952). Sähköpiano. Suomentanut Aarne T. K. Laitinen. Tammi. 951-30-3772-X.

Arvioita:
The New York Timesin alkuperäinen arvio löytyy täältä.

Äidinmaa

Kuva: Tammi

Tästä romaanista kirjoittelen poikkeuksellisen hämmentyneessä tilassa. Lukuelämys oli skitsofreeninen. Toisaalta ihailin ja toisaalta teki mieli paiskoa seinään. Äidinmaan kohdalla en osaa erottaa omia lähtökohtiani lukukokemuksesta; en osaa sanoa, onko vika kirjassa vai sitä pitelevässä naisessa.

Nimenomaan naisessa. Tässä sitä naisihminen puntaroi miehen kirjoittamaa kuvausta raa'asti miehiä sortavasta naisten yhteiskunnasta. Sanon mitä tahansa, on sanomiseni sukupuolittunut kannanotto, tai ainakin voi näyttää sellaiselta, ja niin on jos siltä näyttää, sanoo vanha viisaus, joten mitäs nyt tehdään?

Suhtautukaa ainakin lörpötykseeni tavallistakin kyynisemmin.

Äidinmaa on kuluvan vuosisadan loppupuolelle sijoittuva dystopia. Miehistä on tullut pelkkiä koiraita, hyväksikäytettyä ja alistettua orjatyövoimaa, jota ankara akkavalta sortaa, pieksee, raiskaa ja tappaa. Jumalatarta palvovat, heteroseksuaalisuuden ja yksiavioisen homoseksuaalisuudenkin torjuvat heimonaiset eivät hyväksy yksityisomistusta, peilejä tai vapaata tiedonkulkua. Raivotautinen terrori saa rauhassa kukoistaa suljetussa maassa, sillä kansainvälinen yhteisö ei uskalla puuttua Äidinmaan elämään suuren pommin pelosssa.

Tarinassa seurataan Anna-Liisan ja Benjaminin vaiheita. Anna-Liisa on salaa pariseksuaalisuuteen taipuvainen vartija ja entinen tutkija. Hän tietää Äidinmaan taustoista enemmän kuin moni muu ikätoverinsa. Työkseen hän valvoo koiraita, usein juuri vanhaa Benjaminia, joka muistaa vielä varhaislapsuudestaan isän. Benjamin kaipaa kadonnutta Railoa, nuorta miestä, johon hänen isyyden kaipuunsa purkautuu.

Koin uskottavuuden ongelmaksi Äidinmaan kanssa. Kun lukee fantasiaa ja avaruusoopperoita ei pitäisi kai valittaa uskottavuudesta, mutta sijoittamalla Äidinmaan suht' lähelle ajassa ja paikassa, ankkuroimalla sen selkästi reaalitodellisuuteen, Salminen avaa oven myös uskottavuuspohdiskelulle. Esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjaan tai Maarit Verrosen Karsintavaiheeseen verrattuna Äidinmaa ei vakuuta.

Vaikka ekokatastrofiin on äärimmäisen helppo uskoa, ja talouden ja yhteiskunnan muodostaman järjestelmän romahtamiseen samoin, on vaikea kuvitella tällaista seksuaalisten ja sukupuoliroolien kääntymistä päälaelleen näin lyhyellä tähtäimellä. Se ei vain fyysisesti onnistuisi. Vaikka Salminen väläyttelee ovelia polkuja moiseen tilanteeseen päätymiseksi, en taida vielä ryhtyä kokoamaan äitien neuvostoa suurlakkoa ja vallankaappausta varten. Olen nähnyt miehiä ja olen nähnyt naisia ja miehet ovat isompia. Ei, ei mene läpi.

Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka kuvaa jokseenkin päinvastaista tilannetta, on välittömästi uskottavampi, sillä siinä totalitaarinen sorto nousee selkeästi jo olemassa olevista valtarakenteista. Asevoimat ja fundamentalistiset uskonnot ovat vahvasti miesvaltaisia ja hierarkkisia perustoja, joille naista alistava, totalitaarinen järjestys voisi syntyä.

Ups, on jo syntynytkin, yhdessä sun toisessa paikassa. Miesten naisiin kohdistamasta instutionalisoidusta sorrosta ja raiskauksista löytyy pilvin pimein esimerkkejä sekä historiasta että nykyhetkestä. Patriarkaatilla pyyhkii hyvin, mutta mistä löytyvät vastaavat esimerkit matriarkaalisista sortoyhteisöistä? Olen kuullut huhuttavan jostain alkuasukasheimosta joskus jossain... Pentele, kyllä naisten harjoittamalle miesten yhteiskunnalliselle alistamiselle pitäisi saada paremmat pr-ihmiset!

En väitä, etteivätkö naiset kykenisi kaikenlaiseen pahuuteen, julmuuteen ja vallan väärinkäyttöön. Kykeneväthän miehetkin hyvyyteen, lempeyteen ja eettiseen toimintaan. Mutta en vaan onnistu uskomaan naisten sortotoimiin Äidinmaassa kuvatulla tavalla. Brantenbergin Egalian tyttärissä, joka on rempseä käänteisroolileikki ja sellaisena purevasti feministinen teksti, uskottavuuskysymys on sivuutettu etäännyttämällä kummallinen Egalia jonnekin kauas. Äidinmaan kanssa pitäisi leikkiä, että näin kävisi täällä meillä. Ihan pian. Ei. Ei vaikka yliopistojen opiskelijoista onkin enemmistö naisia.

Ei Salminen varmaan ajattelekaan, että Äidinmaa käsitettäisiin vakavaksi skenaarioksi. Toivottavasti. Mutta miten tätä sitten pitäisi lukea jos kyseessä ei ole Pelastakaa miehet -manifesti? Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan. Naisillakin on oikeus esiintyä sortajina ja raiskaajina kirjallisuudessa?

Tuo ei nyt kuulostanut oikein fiksulta, mutta menköön. Jokin luontainen vastenmielisyys tuohon Äidinmaan asetelmaan minulla nousi päällimmäiseksi lukiessani ja näemmä tässä jutussakin. Tunnereaktioni epäilemättä todistaa, että johonkin kipeään paikkaan Salminen tällä osui.

Äidinmaassa ei minusta ole kyse siitä miten valta korruptoi (myös naiset) ja tilaisuus tekee (myös naisista) sortajia; sitä teemaa varten ei olisi tarvittu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Tavallinen työpaikka riittäisi. Tai jos haluaa tulevaisuuden kauhuja katsastaa, voihan sitä kansaa alistaa monenlaiseen totalitarismiin... Kyse on siis myös sukupuolesta.

Olisipas aika raikasta jos voisimme jättää toistemme sukuelimet ja seksielämän kokonaan sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta... Se, mitä kaksi (tai useampia) aikuisia ihmisiä missäkin makuuhuoneessa puuhaa, ei ratkaise maailman ongelmia, auttaa vain unohtamaan ne hetkeksi.

Minua Äidinmaa siis ahdisti ja hiersi ja kiukuttikin. Kaipa minä ajattelin että hei, me naiset emme ole ansainneet tätä! meitä voi luokkana syyllistää kieroutuneista perhehelveteistä ja epäreiluudesta huoltajuuskysymyksissä ja kosmetiikan koe-eläimistä ja vaikka mistä! mutta ei systemaattisesta miesten syrjinnästä! 

Tulinko tuossa todistaneeksi, että uskon kirjalliseen perisyntiin? Jos jotkut miehet ovat todistettavasti sovistisia alistajia, saa fiktiivisesti tehdä koko sukupuolesta sortajia... mutta ei toisin päin. Krhm. Myönnän että logiikkani ontuu. Tässä tasa-arvoasiassa tulee itse kukin helposti syyllistyneeksi kategorian perusteella tuomitsemiseen. Se on vähän niin kuin driving while black jenkkilässä.

Huh, tuli pitkä selitys mutta reiluuden vuoksi ehkä tarpeen! Sillä vaikka olen pitkän linjan dystopia-herkuttelija, en välttämättä ole puolueeton Äidinmaan uskottavuutta moittiessani. Kenties maun pilaakin takapihaltani leviävä palavien rintaliivien katku. Saatan tuomita perusteella writing while male.

Kirjallisessa mielessä Äidinmaa oli näet minusta taitavasti rakennettua kerrontaa. Se onnistui kiehtomaan. Kuten yllä olevasta voi päätellä, mutisin itsekseni vastalauseita puolen kirjaa. Provosoiduin kun provosoitiin. Silti tarina kuitenkin koukutti eikä tullut mitään kiusausta jättää kesken.

Toki paketti olisi voinut olla tiiviimpi. Tyylillisesti Salmisen teksti on turhan rehevää minun makuuni. Välillä on siinä ja siinä, ettei kielikuva kompastu adjektiiviraameihinsa, onneksi enimmäkseen ei. Ja intohimon palolla on puolensakin. Otan loppuun tekstinäytteeksi kohdan, joka kolahti mukavasti näin Haatasen kirjan perään:

Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti. 

Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? [--] (s. 253)

Salmisen seuraavaa kirjaa odotan mielenkiinnolla. Äidinmaassa on hurjuutta ja energiaa, vaikka se minussa saikin näemmä aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Toista miehillä-on-kurjaa -kirjaa en kyllä viitsisi lukea, mutta pidin Äidimaan vision suuruusluokasta. Ei mitään näpertelyä, tämä. En tykännyt. Mutta ihailin jotenkin.

Jan Salminen (2012). Äidinmaa. Tammi. ISBN 978-951-31-6656-4.

Arvioita:
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Helena Ruuska Helsingin Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Minna Ilselässä
Linnea Kujerruksia-blogissa

Hiekkasotilaat

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset oli minusta mukavaa luettavaa, joten jatko-osa Hiekkasotilaatkin tietysti kiinnosti. Sitä paitsi ainakin Anne Leinonen on tulossa Finnconiin parin viikon päästä; eihän sitä tiedä vaikka fantasiapaneelissa puhuttaisiin tästäkin kirjasta. Hm, ehkä pitää katsoa löytyisikö toinen tuore kotimainen, Mifongin perintö, sekin vielä kirjastosta ennen F-hetkeä; myös sen tekijä J. S. Meresmaa on samassa paneelissa.

Joo... tämä kirjailijabongailu on ehkä noloa, kun olen usein sanonut, etteivät kirjailijoiden persoonat tai taustat itsessään niin kauheasti kiinnosta. Pidänkin kiinni siitä, että kirjailijasta tietäminen ei saa olla edellytys kirjan ymmärtämiselle! Mutta kun oikein tutkiskelen sydäntäni, niin kyllähän kirjailijoiden keskusteluja kirjoista on ollut kirjamessuilla ja coneissa mukava kuunnella, ainakin jos on lukenut kirjan etukäteen. Vakaa aikomukseni onkin ujuttautua paitsi fantasiapaneeliin myös upean Lois McMaster Bujoldin puheita kuuntelemaan jossain vaiheessa conia. Sanon upean, koska rakastan estoitta Bujoldin Miles Vorkosigan -kirjoja. Jos Bujold itse osoittautuukin epäupeaksi - epätodennäköistä! - kopsautun kolmasti punaisten kenkieni kantoja yhteen ja katoan kiireesti. Mikään ei saa pilata suhdettani Milesiin, tuohon hyperaktiivisen, lyhytkasvuiseen ja siunatun hauskaan neropattiin, ei ainakaan kirjailija itse.

Asiaan palatakseni, Routasisarusten tarina jatkuu Hiekkasotilaissa ajallisesti osapuilleen siitä mihin oli jääty. Hiekkasotilaissa pelin avaa Sarim. Uusi kertoja aiheutti hetkellisen pyörrytyksen: kukas tässä on ja missäs nyt mennään? Juuri siksi luinkin Routasisarukset uudestaan. Heti Hiekkasotilaiden ensimmäisillä sivuilla tuli vahva tunne, etten muista enää riittävän hyvin kolmannessa persoonassa kuvattuja henkilöitä kuten Sarimia, vaikka kertojat Utu ja Marras Routa olivatkin hyvin muistissa. Nyt kertojina ovat Utun lisäksi Sarim ja Huria, Marras puolestaan ei pääse ääneen.

Tavalliseen tapaan tuskailen kirjoittaa mitään kovin selvää tapahtumista; sarjojen kanssa myöhemmistä osista kertominen helposti spoilaa ensimmäisen. Hiekkasotilaissa Euraanian kriisi kärjistyy entisestään, jo sodaksi asti. Teknologisesti vahva mutta väestöltään köyhä Taivas värvää ulkopuolelta sotilaansa. Tarinassa liikutaankin ennestään tuttujen maisemien ohella myös Raunioilla, hylättyjen, hyljeksittyjen ja kätkettyjen karuilla mailla.

Tuuli tuiversi ja pöllytti hiekkaa pieninä pyörteinä. Käänsin kasvot kohti aurinkoa, oli ihanaa antaa vähäisenkin lämmön valahtaa jäseniin. Kävelin, tassuttelin, hiivin eteenpäin. jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Täällä ei pitänyt olla mitään, niin ihmiset ainakin ajattelivat. [--]  

[--] Tiesin, että minut oli nähty, mutta kukaan ei tullut vastaan. Raunioissa vartioivat miettivät parhaillaan, kuka olin, mistä olin tulossa, minne menossa ja mitä tahdoin. Olinko ystävä vai vihollinen, tuttu vai vaarallinen? Minut olisi huomioitava, mutta liian utelias ei saanut olla, ei, vaan varovasti selvittää tulijan aikeet. Vasta sitten päätettäisiin, saisinko elää vai kuuluiko minun kuolla. (s. 131)

Lukija pääsee Hiekkasotilaissa tutustumaan gaialaisiin, joihin aiemmin vain viitattiin. Utu seikkailee Muinaisen kanssa Euraanian ulkopuolellakin; hänelle selviää esimerkiksi salaperäisen ennustuskuution tausta.

Minusta tämä oli hyvä ja toimiva jatko rikkaalle dystopialle. Muutama tyydyttävän radikaali juonenkäännekin löytyi. Teemat ovat perusteemoja, mutta tässä osassa tulee lisää syvyyttä Euraanian maailmaan ja yksityiskohdat ovat hyviä. Pidin erityisesti Taivaan kätkättävistä vanhuksista; heidän kiero etuoikeuksien ja illuusioiden täyttämä todellisuutensa kutkutti. Tykkäsin myös kuution luonteeseen liittyvistä paljastuksista sekä Utun ja kumppaneiden erikoislahjojen taustoittamisesta.

Hahmoissa ylipäänsä, kuten jo Routasisarusten kohdalla tuli todettua, on tiettyä nuorten kirjoille tyypillistä selittämisen makua, joka saa perusteellisuudessaan minut hamuamaan punakynää, mutta vika on varmaan enemmän lukijassa kuin kirjassa. Onneksi näissä kirjoissa kokonaisuus pysyy jänteikkäänä. Tarina ja miljöö kantavat lievän alleviivailun yli. Myös näkökulmien limittyminen ajallisesti tuo henkilöihin syvyyttä. Huriasta, joka on tässä uusi kertojaääni, jäi ihmisenä hämärämpi, jotenkin pehmoinen ja löysä mielikuva ainakin toistaiseksi. Ehkä hän jämäköityy ja selkiytyy jatkossa. Utu ainakin tuntuu muuttuneen jonkin verran.

Ensin ajattelin, että pidin Hiekkasotilaista vielä enemmän kuin Routasisaruksista, mutta enpäs sentään - kyseessä taitaa olla kokonaisuudesta syntyvä vaikutelma. Kun luki nämä kaksi osaa peräkanaa, molemmat saivat toisistaan nostetta. Suosittaisinkin ehdottomasti lukemaan alusta alkaen ja järjestyksessä ja peräkkäin; en usko että tämä jälkimmäinen osa toimisi yksinään, ei ainakaan yhtä hyvin.

Ei muuta kuin kolmatta osaa odottelemaan! (Ja sitä ennen Finnconiin.)

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2012). Hiekkasotilaat. WSOY. ISBN 978-951-0-38992-8.

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa

Mikko Kirjavinkeissä

Hansu Booklovin' -blogissa

Globalia

Kauheaa, olen myöhässä kaukolainatun kirjan kanssa! Nyt tuli kiire lukea ja blogata tämä Jean-Christophe Rufinin dystopia, Globalia.

Globalian päätyminen lukulistalle on vähän hassu juttu. En ollut kirjasta koskaan kuullutkaan - ilmeisesti anglosaksiset scifi-romaanit ovat enemmän minun alaani. Mutta kun kirjabloggaajien blogistania päätti järjestää käännöskirjojen "Finlandian", kisan nimeksi tuli Globalia. (Vuoden 2011 hienoimmaksi käännöskirjaksi valittiin muuten Sarah Watersin Vieras kartanossa, suosittelen lämpimästi!) Googlen kautta hoksasin kisojen aikaan sitten myös Rufinin romaanin, ja päätin heti, että tämä on pakko lukea.

Kyllä sattuma on ihmeellinen juttu.

Rufinin romaani ei ollut mikään maatajärisyttävä lukuelämys, mutta se on kyllä juuri sellainen älykäs, juonellinen, kyyninen ja häijy dystopia jollaisista pidän. Rufinin Globalia on maailmanlaajuinen demokratia, jossa kaikilla on täysi vapaus tehdä mitä vain ja olla mitä mieltä vain - kunhan heidän mielipiteensä ei ole niin sairas, että kyseenalaistaisi vallitsevan tilanteen. Maailma on niin perusteellisesti turvallisen kuluttajademokratian kyllästämä, että äänestysprosentti on vajonnut noin kahteen. Päätöksenteko on jokseenkin tarpeetonta, sillä mikään ei voisi koskaan olla paremmin.

Itsensä rakastaminen, kas siinä Globalian kansalaisen keskeisin tehtävä!

Ja ai että, kyllä siinä voi oppia todella hyväksi. Mutta aina on niitä, jotka eivät tyydy eivätkä sopeudu. Baikal ja Kate, kaksi suhteellisen nuorta ja enimmäkseen sopeutumatonta Globalian kansalaista, yrittää päästä pois ja etsiä vaihtoehtoa. Onko sellaista edes olemassa? Maailmassa, jossa ajanlasku alkaa aina alusta 60 vuoden jälkeen, uusien alkujen etsiminen on yhtä aikaa hämmästyttävän helppoa ja hämmästyttävän vaikeaa.

Yksi ongelma on, että historia on häivytetty. Elektroninen viestintä on Globaliassa katoavaista, eikä kirjoja harrasta kuin pieni salamyhkäinen piiri.

- Aina kun kirjat ovat harvinaisia, ne pitävät hyvin puolensa. Äärimmäistapauksissa, siis jos ne kielletään, niistä tulee sanomattoman kallisarvoisia. Kirjojen kieltäminen tekee niistä haluttavia. Sen ovat kokeneet kaikki diktatuurit. Globaliassa meneteltiin päinvastoin, eli kirjojen annettiin lisääntyä loputtomiin. Ne hukutettiin runsauteensa, kunnes ne menettivät kaiken arvonsa ja niistä tuli täysin mitättömiä.  

Sitten Wise lisäsi huokaisten: 

- Etenkin viimeisinä aikoina... Te ette osaa aavistaakaan millaisia tyhjänpäiväisyyksiä silloin julkaistiin. (s. 289-290)

Globalian ikääntyneiden yksilöiden, ikuisten teinien, hallitsema hysteerisen itsekeskeinen kulttuuri on joissain suhteissa kovin omamme kaltainen. Vaikka Rufinin romaanin kirjallisessa toteutuksessa ei ole pienentäkään leiskuntaa, on sen yhteiskuntakritiikka tarkkaa ja osuvaa.

Pidin tästä kirjasta, mutta en kaunokirjallisena teoksena vaan ajatusleikkinä. Globalia on älykäs ja pelottava ja uskottava, mutta ei kovinkaan vetävä tai tunteita kuohuttava.

Suosittelen silti. Juonelta ja henkilökuvaukselta ei kannata suuria odottaa, mutta tulevaisuudenvisiona Globalia on kirpaisevan tehokas.

(Olen jo pitkään epäillyt, että kodinkoneet suunnitellaan hajoamaan nopeasti. Nyt tiedän, että se on totta...)

Jean- Christophe Rufin (2006, alkuperäinen 2004). Globalia. Tammi. Suomentanut Erkki Kirjalainen. ISBN 951-31-3214-5.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Markku Soikkeli Turun Sanomissa
Mikko Kirjavinkeissä
Risingshadow
Mikko Iltaluvut-blogissa

The Year We Finally Solved Everything

Kuva: Amazon.com

Seurailen satunnaisesti Big Al's Books and Pals -blogia, joka arvioi jenkkiläisiä sähköisessä muodossa julkaistavia indie-kirjoja. Vähän aikaa sitten osui silmään poikkeuksellisen positiivinen arvio Rudolf Kerkhovenin kirjasta The Year We Finally Solved Everything, joten annoin periksi kiusaukselle ja latasin Kindle-versiona iPadille tämän lyhyehkön matkakertomuksen dystopiasta utopiaan.

The Year kertoo yhteiskunnan romahduksesta talouden syöksykierteeseen. Krhm. Ehkä merkit ovat ilmassa jo nyt?

'Well, what about you?' Mia asks, 'Are you still working in that same place?' 

'Same place. I have a new title, however. No more graphic designer for me. No, no, no: I'm an innovation cultivator.' I fish through my pocket, pull a card from my wallet, and pass it over. 'That must impress you.' 

'You cultivate innovation? Sounds agrarian. You must fertilize with bullshit?' 

'Tons of it.' (loc. 811/4786)

Ei luulisi, että paskapuheesta tulee pulaa, mutta tässä kirjassa ilmeisesti lannoitusvoima loppuu ja imaginaarinen rikkaus katoaa kansainväliseen velkakierteeseen. Mutta The Year kertoo oikeastaan enemmän siitä, miten ihmelääkkeen seireenikutsu houkuttaa vastuuttomuuteen ja pakoon. Jos ikävää todellisuutta voi paeta, eikö niin kannatakin tehdä? Kannattaahan?

Kirjassa pakoreitin tarjoaa Shan Won, salaperäinen saari, jonka asukkailla ei ole mitään ongelmia. Shan Wonista tulee toiviomatkalaisten paratiisi, vastaus kaikkeen. Kirjan kertoja, nuorehko mies, pyrkii sinne itsekin, mutta matka on mutkikas eikä lähteminen ole helppoa. Voiko ihmelääkkeisiin uskoa - ja onko ylipäänsä oikein paeta paikalta, kun katastrofi on ovella?

Dystopiaa on vain pinta; The Year on sävyltään vahvasti vertauskuvallinen. Kerkhoven on itse asiassa vähän turhankin ilmeinen vertauskuviensa kanssa, mutta kysyy niin hyviä kysymyksiä, etten jaksa helppoudesta ärsyyntyä. Ehkä indie-kirjan ei kannata olla liian vaikea? Ovatko Amazonin ekirjaostajat noin yleisesti ottaen profiililtaan erilaisia kuin perinteiset lukutoukat? Huomaan ainakin itse, että ekirja on usein sellainen hätävarakirja - joko niin lyhyt, että sen lukee nopeasti tai sitten niin kevyt, ettei sen keskenolo häiritse.

Kerkhoven edustaa nyt sitä uutta itse itseään kustantavaa Amazon-kirjailijaa, jonka on arveltu muuttavan (kustannus)maailmaa radikaalisti. Asiaa kunnolla ajateltuani hoksasin juuri, että olen lukenut tällaisia omatekoisia ekirjoja useammankin: John Locken Wish List, Konrathin List, Cantrellin Containment ja ilmeisesti myös Delle Jacobsin Loki's Daughters ovat kaikki itsejulkaistuja kirjoja.

Duh. Hullua etten tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta en vain tullut. Näiden ekirjojen ostoprosessi on tismalleen samanlainen kuin kustannettujenkin, eikä aina ole helppoa edes nähdä onko kirja itse julkaistu vai kustantamon. The Year'n tiedoissa Amazonissa mainitaan Bowness Books kustantajana, vaikka Kerkhoven blogissaan kertoo olevansa self-published. Mutta enpä ole tullut kustantajaa sen kummemmin tutkineeksi yllämainittujen kohdalla, mitä nyt vähän The Listin kohdalla. Kirjojen taso ei ole ollut ilmeisen ala-arvoinen, joten asia ei mietityttänyt. Ajatteluni on olla takaperoista: olen kunnolla tiedostanut  omakustannestatuksen vain niiden niiden kirjojen kohdalla, jotka suorastaan huusivat sen huomaamaan. Nämä muut taas - ei suurta kirjallisuutta muttei mitään noloakaan. Eivät kaikki kirjat voi olla sellaisia kuin Kafka rannalla tai Lukija tai Poikani Kevin tai Game of Thrones... jos olisivat, pitäisi lukea vähemmän! Hermosoluni menisivät solmuun silkasta ekstaasista.

Kerkhovenin romaani ei suorastaan jysäyttänyt... mutta ajattelutti ja viihdyttikin. Olisi mennyt täydestä kustantajan julkaisuna. Okei, ammattitaitoinen kustannustoimittaja olisi varmaan neuvonut miettimään uusiksi joitain loppupuolen pitkitettyjä, jankkaavia osuuksia ja etenkin viimeistä kahta sivua, ehkä myös editoinut muutaman tahmean kohdan. But, alas, lif does not imitate literature on jo niin klisee, että toivon kovasti Kerkhovenin tarkoittaneen sen ironiaksi. Mutta juoni kulkee hyvin ja tarjoaa pari jälkikäteen ajatellen hienosti harkittua yllätystä. Ellen olisi äskettäin saanut lievää yliannostusta angstaavista nuorista miehistä, olisin luultavasti pitänyt tästä vielä enemmän.

Rudolf Kerkhoven (2010). The Year We Finally Solved Everything. Bowness Books.

Arvioita:
Big Al's Books and Pals
Red Adept
MotherLode

Teemestarin kirja

Kuva: Teos

Teemestarin kirja meni lukulistalle heti kun luin Hesarista, että tällainen on tulossa. Olin kerrankin oikein fiksu aktivisti: kysyin kirjastosta onko hankintalistalla ja laitoin ennakkovarauksen sisään. Sunnuntaina tuli vihdoin tilaisuus upota tähän rauhassa ja kyllä kannatti! Teemestari on juuri sellainen kirja, että se tekee mieli lukea kerralla. Alle 300 sivun pituus ja sopivan jänteikäs tarina tekivät tästä täydellisen sunnuntaikirjan minulle.

Teemestari on eräänlainen dystopia. Taas liikutaan Routasisarusten tapaan ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa, mutta tällä kertaa uuteen maailmaan tutustutaan kapeammasta perspektiivistä. Tietoa on niukemmin, sillä kertojakaan ei tiedä vastauksia: maailma on hänelle sellainen kuin se on, ihan niin kuin se on meille jokaiselle. Teemestarin todellisuudessa historian herättämiin kysymyksiin ei niin vain vastatakaan googlella ja wikipedialla; uusi pohjoinen on niukka, kuiva ja kuuma maa, jossa sähköä käytetään niukasti ja sandaaleillakin pärjää talvella, ainakin aurinkoisena päivänä. Kuusamo on lähin kaupunki - mutta lumi on legenda menneisyydestä.

Kertoja Noria on teemestarin tytär ja tuleva teemestari itsekin. Hänen tehtävänsä on palvella vettä ja ymmärtää sen virtauksia. Mutta onko armeijan hallitsemassa diktatuurissa enää tilaa vapaana juoksevalle vedelle tai sen salaisuuksien tuntijalle? Sillä mikään ei hallitse ihmistä niin kuin vesi. Jos on valta sallia tai kieltää veden saanti, on elämän ja kuoleman herra.

Itäranta on tarttunut kuumaan aiheeseen... öljystä on jo totuttu sotimaan, mutta vesi on itse asiassa paljon tulenarempi neste, ainakin siellä missä se on vähissä. Voipi tulla päivä, jolloin kovin kaipaamme vahvaa puolustusta hupenevien järvien suojaksi! Teemestarissa ei kuitenkaan harhauduta selittelemään syitä ja seurauksia vaan annetaan lukija löytää Norian todellisuus ja tehdä omat johtopäätöksensä. Samoin tekevät Noria ja hänen ystävänsä Sanja, jotka kaivavat vanhoilta kaatopaikoilta esiin johtolankoja entisajoista ja kurottavat hämärien vuosien yli kohti ymmärrystä.

Sanjan ja Norian ystävyys on kirjan yksi vahva elementti. Se on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous; toisaalta ystävyyden kuvaus oli minusta onnistuneen eleetöntä, toisaalta sen luonteessa on jotain tyttökirjamaisen yksioikoista, jotain mikä ei oikein istu ankaraan ympäristöönsä. Mutta tätäkään en osaa pitää kovin suurena heikkoutena. Noria on luettavissa suojatuissa olosuhteissa kasvaneeksi nuoreksi naiseksi, jonka isän asema on jossain määrin eristänyt elämän realiteeteista. Jos häntä näin tulkitsee, on kirja samalla myös kasvutarina. Teemestarissa kertoja löytää ja kohtaa sen kovimman velvoitteen: ominta minuuttaan ei voi pettää.

Rakenne on minusta toimiva ja tasapainoinen, vain ensimmäisellä kolmanneksella on ajoittaista tyhjäkäynnin makua. Vähän selittelyä kai on pakko ottaa mukaan, kun pitää tutustuttaa lukija uuteen maailmaan. Kieli on enimmäkseen mukavan sujuvaa, vaikka välillä sen sisäinen epätasaisuus yllättää; Norialle tavoitellaan zen-tyylistä ilmaisua, mikä tietysti sopii teeseremonioita suorittavalle nuorelle naiselle, mutta vaikka filosofisista asioista puhutaan tyylikkäästi, tekemisen tasolla hätkähdetään ja tuijotetaan ja tiedustellaan vaimeasti ja kysytään varovasti. Mutta otan mieluummin kauniin kohdan lukunäytteeksi, sillä uskon, että niistä tämän kirjan muistan. Tämä oli yksi lemppareistani:

Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa. (s. 96)

Noria kertoo tarinaansa viileästi silloinkin kun tunteet ovat kuumia. Siliti hänen persoonallisuutensa tuntuu olevan sekoitus älykästä itsensä hallintaa ja kaameaa naiiviutta. Mieleeni tuli jopa Nälkäpeli-trilogian Katniss, kai siksi, että Noriakaan ei usein tajua missä mennään eikä tunnu kovin hyvin ymmärtävän ihmisiä. Toki Noria on aikuisempi, viileämpi ja hillitympi kuin Suzanne Collinsin sankaritar, eikä kirja kokonaistunnelma ole ollenkaan samanlainen.

Pidin Teemestarista kirjasta kovasti. Ei ihan täyden kympin teos, mutta piinkovaa kamaa suomalaisessa scifikentässä ja todella hulppea esikoinen. Pitää myös kehua Ville Tiihosen graafista suunnittelua, kirjaa oli mukava katsoakin.

Voisin lukea tämän uudestaankin - ja luen satavarmasti Itärannan seuraavan kunhan se ilmestyy.

Emmi Itäranta (2012). Teemestarin kirja. Teos. ISBN 978-951-851-443-8.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Johnny Puolisilmä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Katja Lumiomena-blogissa

Routasisarukset

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Routasisaruksien kertojat ovat Utu ja Marras Routa, Laaksossa kasvaneet kasvattisisarukset. Marras joutuu lähtemään yhteisönsä tuomion pelossa, ja niin tekee lopulta myös Utu, joka uskoo veljen olevan hänen tosirakkautensa. Ajatus ei ole ihan niin perverssi kuin äkkiseltään ajattelisi, sillä Routasisarusten postkatastrofaalisessa maailmassa lisääntyminen on tiukasti säädelty juttu, eivätkä 'veljet' ja 'sisaret' yleensä ole geneettisesti sukulaisia ensinkään. Kysymys oikeudesta suvunjatkamiseen onkin yksi kirjan keskeinen ongelma.

Mutta Roudan kaksikkoa yhdistää muukin kuin perhetausta: kummallakin on outoja kykyä. Ehkä juuri poikkeukselliset ominaisuudet tekevätkin heistä kyseenalaistajia, joiden on mahdoton sopeutua Laakson rutiinien ja perinteiden kahlitsemaan arkeen. Tulevaisuutta on etsittävä muualta.

Juonellisesti kirjassa on vähän fantasiaennustusta, ripaus questiä, reipas kourallinen nuorenpuoleisia ihmissuhteita ja runsaasti kasvukertomusta. Tapahtumissa on monipuolisuutta ja kerroksellisuutta, eikä yllätyksiä puutu. Peukut ylös juonen puolesta siis.

Pääroolin vei minusta silti Routasisarusten kiehtova ja värikäs dystopia. Rakastin kaatopaikkaretkiä, rituaaleja, sosiaalisia konventioita, nimiä ja nimikkeitä. Kääpijät ja tiinettäret kuulostavat oitis oikealta korvaan. Ja hammasharjakeräilijät... hykerryttävän hienoja yksityiskohtia riittää! Roudan sisarusten lapsuuden kotikonnut Laaksossa ekoherännäisine kulttuureineen ovat vain osa elävästi maalailtua Euraaniaa. Tätä on rakennettu silmät innoituksen tulta iskien - ja se näkyy persoonallisena maailmana. Kulttuurinen etäisyyskin on ponnistettu parahultaiseksi. Routasisarusten maailmassa on sen verran tuttuutta, ettei lukija joudu kauheasti pinnistelemään ymmärtääkseen miten asiat toimivat, mutta silti riittämiin tuoreutta pitämään mielenkiinnon yllä.

[--] Kulhossa oli voissa ja vehnäjauhoissa paistettua rottaa. Se ja jäniksenliha olivat käytännössä ainoa vakituinen oikea liharuoka, jota Laaksossa syötiin. Meidän perheessä liha korvattiin aina kalalla ja soijarouheella, kun taas Gustaav piti eläinlihaa ruokavaliossa mukana: hänen mielestään oli varauduttava siihen, etä kalaa ei välttämättä tulisi joka vuosi niin runsaasti kuin mihin olimme tottuneet.

Olin joskus lapsena maistanut lihaa, mutta en muistanut enää sen makua. Nostin omalle lautaselleni muutaman palasen ja työnsin yhden varovasti suuhuni. Muljauttelin palaa hampaiden välissä. Voi oli ainakin maukasta, samoin jauho, jossa palat oli kypsennetty. Itse liha oli vähän kuin kalaa, mutta paksumman ja kuivemman makuista.

Muut tuijottivat minua epäuskoisina. Booris kurtisti kulmiaan, mutta tiesin, että isä ymmärtäisi kokeiluni. (s. 30)

Pidin myös siitä, että henkilöt eivät ole yksioikoisen mustia tai valkoisia. Eivätkä staattisia - hahmoista ilmenee uutta tarinan kuluessa. Kirjan pienoinen heikkous ovat kuitenkin kertojapersoonat. Aikuislukijan silmin Utu ja Marras tuntuvat välillä kovin, kovin murrosikäisiltä ja yksioikoisilta. Heidän tuntemuksensa myös pureskellaan varsin valmiiksi lukijalle, mikä on tietysti vähän tylsää. Sainkin pariin kertaan muistuttaa itseäni, etten ihan kuulu kohderyhmään; sama efekti kuin lukiessani Kahdentoista valaa aikoinaan. Mutta kokonaisuus meni ehdottomasti plussan puolelle. Routasisarukset kuuluu ilman muuta 101 spefin helmeen!

Juttu jää tähän, vaikka kielestä voisi vielä jotain sanoa. Nyt pitää lähteä ajamaan muuttokuormaa nro 2 kohti Neitien uutta pesää. Sehän sopii oikeastaan loistavasti teemaan; Routasisarukset on tarina nuorista ihmisistä etsimässä itseään ja paikkaansa maailmassa.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. WSOY. ISBN 978-951-0-37777-2.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Liina Sivukirjastossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa

P.S. Kiitoksia Morrelle! Tämä oli toinen kahdesta kirjasta, jonka ostin arvonnassa voittamallani lahjakortilla :-)

Ole luonani aina

Kuva/kansi: Tammi/Timo Mänttäri

Ei varmaan tarvitse erityisesti perustella miksi tämä kirja löysi tiensä lukulistalle; monessa upeassa blogissa on tätä kehuttu. Satuin myös näkemään kirjasta tehdyn elokuvan trailerin ja kiinnostuin entistä enemmän.

Ole luonani aina kertoo Kathyn, Ruthin ja Tommyn tarinaa. Kertoja, Kathy, muistelee kolmikon lapsuutta Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Aina ei ole perinteistä scifiä mutta ei ihan normifiktiotakaan; tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen historiaan, joka on melkein samanlainen kuin omamme. Kuvaus keskittyy näennäisesti kolmikon väleihin, mutta hiljalleen lukijaa johdatellaan huomaamaan ympäristön oudot piirteet. Miksi lapset ovat niin eristyksissä muusta maailmasta? Missä heidän vanhempansa ovat? Mitä jätetään sanomatta?

Koska Hailsham on ainoa koti jonka päähenkilöt tuntevat, tulee koulusta heille keskeinen kiiintopiste, ankkuri. Kathy muodostaa Tommysta ja Ruthista itselleen emotionaalisen perheen; käännekohdassa hän kaivaa esiin heidän suhteidensa vaiheet ja etsii niistä mielekkyyttä eletylle ja tulevalle elämälle. Lopputulos on haikean kaunis ja traaginenkin kuvaus inhimillisyydestä.

Ishiguro on tavallaan samalla hiekkalaatikolla kuin vaikkapa Margaret Atwood, jolta luin äskettäin Herran tarhurit, mutta siinä missä Atwood lataa ämpärillä, Ishiguro tyytyy pikkulapioon. Tässä kollektiivinen, yhteiskunnallinen ilmiö tuodaan esiin yksilön perspektiivistä, Tarhureissa painopiste on yhteisöissä ja niiden hulluudessa. Molemmat tuovat tehokkaasti esiin vaikeita kysymyksiä, joskin vähän erilaisia, aivan eri tavoilla. Ishiguron romaani on masentavasta asetelmastaan huolimatta jollain tavoin positiivisempi - tai ehkä se vain tuntuu siltä, koska voin ajatella, ettei tätä kauheutta ei sentään tapahtunut ja tuskin tapahtuukaan. Tarhurien dystopia voi vielä toteutuakin.

Mutta tässä kenties huijaan itseäni. Jos ajattelee vähän laajemmin, Ishiguro oikeastaan kysyy mikä on ihminen, kuka on lähimmäinen - ja vastaa Kathyn kautta. Siihen kysymykseen on tänään ja täälläkin kovin erilaisia vastaajia. Ishiguron tyyni, arvostava ja tarkka näkemys on paremmasta päästä. Jokainen elämä on tragedia mutta silti elämisen arvoinen.

Teksti ei tyylillisesti kirvoittanut meikäläiseltä mitään onnen huokauksia. Silti pidin kirjasta. Tämä oli sellainen teos, joka jotenkin aukeaa kuin kukka vasta lopussa. Sitä katsoo taaksepäin ja toteaa: hieno kirja. Ei silti että olisin pitänyt juonta erityisen yllätyksellisenä tai häkellyttävänä, mutta teho tuli kokonaisuudesta. Se oli tasapainoinen ja taidolla rakennettu. Ishiguro osaa luoda tunnelmaa. Joutsenlaulu... mutta kaunis sellainen.

Sanoin että ihmissuhteet hallitsivat pintatasolla kirjaa. Otankin näytteeksi pätkän, jossa Kathy muistelee yhtä tapausta suhteessaan Ruthiin:

[--] Ymmärrän esimerkiksi, että Ruth saattoi ajatella minun rikkoneen yhteisymmärryksemme ensimmäisenä. Silloin se ei juolahtanut mieleenikään, mutta tajuan nyt, että se on mahdollista ja selittäisi tapahtuneen. Olinhan kuitenkin itse puhunut käsivarteen näpäyttämisestä, ja Ruth oli esittänyt huomautuksensa vasta sen jälkeen. Sitä on vaikea selittää, mutta Ruth ja minä olimme ehdottomasti päässeet jonkinlaiseen yksimielisyyteen siitä, kuinka Ruth käyttäytyi veteraanien läsnäollessa. Hän tietysti hämäsi usein ja viittasi kaikenlaisiin juttuihin, jotka tiesin paikkansapitämättömiksi. Ja kuten jo sanoinkin, joskus Ruth yritti tehdä veteraaneihin vaikutuksen meidän kustannuksellamme. Silti minusta tuntuu, että jollakin tasolla Ruth uskoi toimivansa sillä tavoin meidän kaikkien hyväksi. Minun tehtäväni Ruthin lähimpänä ystävänä oli tukea häntä äänettömästi, aivan kuin olisin yleisön eturivissä hänen esiintyessään näyttämöllä. Ruth pyrki tulemaan joksikuksi toiseksi ja aisti paineet ehkä meitä muita herkemmin, sillä eräässä mielessä hän kantoi vastuuta meistä kaikista, niin kuin jo sanoin. Jos asia oli niin, Ruth ehkä tulkitsi puheeni kyynärpääjutusta petokseksi ja saattoi hyvinkin tuntea olevansa oikeutettu kostamaan sen. Kuten jo sanoin, tuo selitys juolahti mieleeni vasta hiljattain. Tapahtuma-aikana en nähnyt kokonaisuutta enkä omaa osaani siinä. Niihin aikoihin en ylipäätään arvostanut Ruthin kovaa yritystä siirtyä eteenpäin, aikuistua ja päästä irti Hailshamista. [--] (s. 180)

Tämän kirjailijan kanssa suomentaja olisi ehkä hieman enemmän voinut vetää mutkia suoriksi, lataista vaikka peliin lauseenvastikkeen silloin tällöin. Cathyn taustapeilianalyysit ovat, myönnettäköön, oleellisia kirjalle. Mikroskooppisuudessaan ne ovat äärettömän kuvaavia ja kiinnostaviakin; päähenkilöt tulevat iholle niiden kautta. Ihmisyyden ja ihmisten välisten suhteiden ihana, kamala monisyisyys on tässä levitetty tarkasteltavaksi kaikessa alastomuudessaan.

Mutta. Muistelin Sallan postausta Valtaistuinpelistä ja mietin väkisinkin, olisivatko vähän vähemmät sanat riittäneet, tuoneet kirjailijan viestin paljaammin ja tehokkaammin perille. Helpommin sanottu kuin tehty. Ja kun olen itse sanojen tuhlailija pahimmasta päästä, menee ehkä satiirin puolelle kun kehotan suomentajia säästeliäiseen ilmaisuun. Pah.

Uhallakin luen myös seuraavan Ishiguroni suomennoksena. Vaikka osa tekstistä on suomennettuna pitkitetyn oloista, Bützow on kuitenkin löytänyt monessa kohdassa kiinnostavia sanavalintoja. 

Kazuo Ishiguro (2005). Ole luonani aina. Helsinki: Tammi. Suomentanut Helene Bützow.

Arvioita:
Löysin vain yhden (?)
Jan Blomstedt Hesarissa

Blogeissa ovat lukeneet ainakin
Raija Taikakirjaimissa
Sonja Lukuhetkissä
Cathy Humisevalla harjulla
Ahmu Vinttikamarissa
Satu Satun luetut -blogissa

Parantaja

Kuva/kannen suunnittelu: Helsinki-kirjat/Jussi Kaakinen

Tuomaisen Parantaja pujahti lukulistalle Kirsin kirjanurkan kautta. Niin huonosti näemmä seuraan yleisiä tiedotusvälineitä, että Vuoden Johtolanka -palkittu olisi jäänyt väliin - onneksi on kirjablogit! Scifin ja dekkarin yhdistelmä on luonnollisestikin ohittamaton meikäläiselle. Parantaja oli juuri sellainen kuin toivoinkin: ahdistava mutta vetävä, toimintaa täynnä muttei tunteeton.

Tarinassa Tapani etsii ekokatastrofin hiljalleen hautaamassa Helsingissä kadonnutta vaimoaan Johannaa. Johanna on toimittaja ja Parantajaksi kutsutun sarjamurhaajan jäljillä. Tapanin etsintä kuljettaa häntä ympäri aidosti monikulttuuriseksi muuttunutta kaupunkia, lukkojen takana toimivalta yliopistolta kirjaamoksi kutistuneelle poliisilaitokselle ja yksityisten vartiointiliikkeiden vartioimille pihoille. Varakkaimmat ovat jo paenneet pohjoiseen; rautatieaseman täyttävät etelämpää saapuneet, joista ei enää tiedä ovatko he matkalla jonnekin vai asuvatko siinä sijoillaan.

Kirjassa kuvattu dystopia on ikävän uskottava, ja vaikkei Tuomainen minusta tyylin tai näkemyksen puolesta vedä Verroselle vertoja, Parantajan maailmassa toteutuu sama inhimillisen älyttömyyden tarkastelu varsin mallikkaasti. En ihmettelisi vaikka Parantajan kuvaus olisi monelle helpommin lähestyttävä kuin Verrosen; minä-kertoja on avoimempi hahmo eikä ihan niin niukka sanoissaan. Tuomaisen henkilöissä ei ole sellaista syvää oivallusta kuin Verrosen, mutta lämpö on ilmeisempää.

- Toivottavasti sä löydät Johannan, se sanoi.

Tajusin, että se oli ainoa asia maailmassa mitä toivoin. Ymmärsin sen kirkkaudella, joka läpäisi minut kuin lämpö tai kylmyys ja sai muistamaan kaiken hyvän, minkä saattaisin menettää. Pala nousi kurkkuuni, minun oli päästävä ulos.

- Mä toivon, että te viihdytte Norjassa, sanoin. - Ja että asiat siellä järjestyvät. Varmasti ne järjestyvätkin. Vuosi on pitkä aika, te saatte töitä ja tienaatte. Hyvin se menee.

Sanoistani puuttui jotain. Eikä sisältö ollut suurin puute. Minusta tuntui, että me kaikki kuulimme ja ennen kaikkea tunsimme sen. (s. 43)

Tekstinä Parantaja ei ole mitenkään maailman paras. Juonessakin on dekkariksi joitain puutteita (miten ihmeessä kaikki tuntevatkin kaikki, loppujen lopuksi - ei Helsinki nyt ihan kylä sentään ole!) Mutta pienet vajavaisuudet antaa anteeksi, sillä  fiilis on kirjassa vetävä. Tapanin suhde vaimoonsa on hellyttävä kontrasti kylmälle maailmalle.

Parantajan innoittamana vähän maailmanparannusta. Menee ehkä OTT näin sitoutumattomalle kirjablogille, mutta tällainen ajatus heräsi: sekä Verrosen että Tuomaisen tarinoissa korporaatioiden hallitsemalla turvabisneksellä on rooli katastrofien ylläpitämisessä ja pahentamisessa. Itse kunkin sietäisi pysähtyä miettimään mistä syntyy se turvattomuus, joka mahdollistaa ja tekee tarpeelliseksi yksityisen turvabisneksen kasvun. Toisaalta pelko syntyy ehkä liiasta tiedosta.... mutta epäilen myös tuloerojen kasvulla olevan merkitystä tässä kierteessä. Jos Tuomaisen kirja kauhistutti, kannattaa vihreän kirjallisuuden lisäksi harkita tutustumista Wilkinsonin ja Pickettin kohukirjaan tuloeroista (The Spirit Level) tai, jos sen saama osittain aiheellinen kritiikki mietityttää, ihan kotoisan Tilastokeskuksen tuotoksiin.

Ai niin - hesalaisille miljöö on hieno bonus tässä kirjassa! Ainakin minä nautiskelin tulevaisuuden stadista täysin siemauksin kun kuljin mielessäni niin muuttuneita katuja.

Antti Tuomainen (2010).  Parantaja. Helsinki-kirjat.

Arvioita:
Pertti Avola Hesarissa
Seppo Kämäräinen Pohjolan Sanomissa

Herran tarhurit

Kansi: Otava

Margaret Atwood on sellainen kirjailija, jonka teoksiin tarttumista tulee syystä tai toisesta usein lykättyä vaikka niistä loppujen lopuksi pitääkin.

Blogeista on jo selvinnyt, että ensin olisi periaatteessa pitänyt lukea Oryx ja Crake; kirjastossa tuli kuitenkin vastaan palautettujen hyllyssä tämä Herran tarhurit ja hyppäsi kainaloon. Ei vaan voinut mitään. Sitten kirjan hommattuani lykkäsin sen lukemista kunnes joku muu sen varasi. Varattua kirjaa en sentään kehtaa hautoa.

Herran tarhurit on aiheensa puolesta sukua Maarit Verrosen dystopioille Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Eletään välillä suuren epidemian jälkeistä tyhjää raunioiden aikaa, välillä ihmiskunnan tuhoon johtaneen korporaatioiden vallan ja kulutushysterian aikaa. Kirjan alkuosan keskeisimmät henkilöt Toby ja Ren selviytyvät autioituneessa maailmassa joten kuten, miettien onko muita enää olemassakaan. Takautumissa palataan aiempiin vuosiin Herran tarhurien, viherfundamentalistisen lahkon, parissa. Demokraattiset instituutiot on menetetty, ihmisyys näyttäytyy kuluttajuuden ja osattomuuden kautta. Herran tarhurit ennustavat Vedetöntä Tulvaa, toteuttavat Jumalan tahtoa, asettuvat osaksi luonnon kiertokulkua.

Tyylillisesti Atwoodin dystopia poikkeaa suuresti Verrosen versiosta; kirjailijat lähestyvät aihetta aivan eri sävellajissa. Atwood kirjoittaa runsasta, hersyvää kieltä, Verronen on niukan ilmaisun mestari. Yhteistä molemmille on tietynlainen ajelehtimisen tunnelma, joka on minusta Atwoodilla melkein vahvempi. Varsinkin Toby ja Ren näyttäytyvät henkilöinä, joille elämässä ei ole kysymys pyrkimyksestä jotakin kohti, johonkin - he vain selviytyvät elämästään. Selviytymisasenne onkin Tarhurien maailmassa tarpeen, naisina molemmat ovat vahvemman oikeutta soveltavien miesten armoilla. Suojattomuus korostuu.

Tobyn suhde tarhurien uskoon tuo tähän yleiseen ajelehtimiseen mielenkiintoisen säväyksen. Hänelle alkujaan tyhjät rituaalit muuttuvat merkitykselliseksi toiston kautta; silti en saanut missään vaiheessa sellaista käsitystä, että Toby nielee tarhuriteologian. Usko omaan oikeuteen toimia kasvaa Tobylla vähitellen; olisiko muodollisesta hengellisyydestä siihen tukea? Lopuksi Toby jo ottaa enemmän valitsijan ja tekijän roolia, hyvässä ja pahassa.

Herran tarhureissa takaumissa kohti kuolemaa ajautuvaa ihmiskuntaa leimaa tietynlainen ajatuksettomuus: asioita ajavat ja niistä päättävät vain harvat. Massa virtaa avuttomasti, tarpeidensa viemänä. Tässä Atwoodin ihminen on siis paljolti eläimen kaltainen. Ahdistavalta tuntuu asettua katastrofissa ajelehtivan henkilön osaan, ja se lienee tarkoituskin. Atwood alleviivaa juuri tätä tilaamme, vallalla olevaa ekologista ajopuumeininkiä. Ydinkatastrofi saa huomiota, hiljainen hukkuminen kulutuskulttuuriin ei.

Huh, ylläolevasta jo ilmenee miksi tulen usein lykänneeksi Atwoodin kirjoihin tarttumista... vaikka nautin Atwoodin rikkaasta mielikuvituksesta ja taidokkaan yksityiskohtaisista visioista, en ole vielä kertaakaan tuntenut itseäni hyväntuuliseksi Atwoodin jäljiltä. Herran tarhureissa apokalyptisen ruhjoutumisen fiilis on poikkeuksellisen vahva. En ainakaan muista että Orjattaresi olisi tuntunut näin tummanpuhuvalta. Ikuisuuskysymys onko ero kirjan vai lukijan tunnelmassa - kohtaaminen oli joka tapauksessa tällä kertaa erityisen synkkä.

Tunnustelkaapa vaikka tätä:

Hän nukkuu hierontapöydällä yhdessä niistä eriöistä, joissa kylpylän asiakkaille annettiin orgaanisia kasvohoitoja. Pöydillä on vaaleanpunaiset lakanat ja vaaleanpunaiset tyynyt ja tietenkin myös vaaleanpunaiset huovat - pehmeitä, suloisia väerejä, vauvamaisia hellittelyvärejä - mutta huopaa hän ei tällä säällä tarvitse.

Herääminen on viime aikoina tuottanut vaikeuksia. Pitää taistella horrosta vastaan. Se on vahva vietti: nukkua. Nukkua nukkumistaan. Nukkua ikuisesti. Hän ei voi elää pelkästään nykyhetkessä niin kuin kasvi. Mutta menneisyys on suljettu ovi, eikä tulevaisuutta ole näköpiirissä. Ehkä hän etenee päivästä ja vuodesta toiseen, kunnes hän yksinkertaisesti vain kuihtuu, käpertyy kokoon, näivettyy kuin vanha hämähäkki. (s. 124)

Vähän tuollainen olo minullekin tuli kirjasta, kuihtuva ja vähän nääntynyt. Olen vuosien mittaan lukenut pinoittain erilaisia Ihmiskunnan Viimeiset Hetket -tarinoita (ehkä joskus teenkin niistä koostejutun). Herran tarhurit on poikkeuksellisen taidokas mutta myös harvinaisen valoton; uskokaa tai älkää, monissa ihmiskunnan perikadosta kertovissa kirjoissa on toivon hehkua, jonkinlaista sielun laulua... tästä en sitä oikein löytänyt.

Lopuksi vielä huomio kirjan rakenteesta - tai pitäisikö sanoa valitus: Atwood rytmitti romaania tarhurien saarnoilla ja virsillä. Virsistä en pitänyt ollenkaan, jätin suosiolla väliin parin ensimmäisen jälkeen. Saarnatekstit veivät tarinaa eteenpäinkin, virsistä en saanut lisäarvoa.

Orjattaresi oli minusta aikoinaan todella vaikuttava kirja; sen lukeminen uudestaan alkukielellä on ollut harkinnassa. Ja epäilemättä se Onyx ja Crake tulee luettua vielä... joskus.

Margaret Atwood (2010). Herran tarhurit. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Drews.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Liisa Helve-Sibaja Kymen Sanomissa

ja vielä blogeissa:
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Zephyr Kirjanurkkauksessa

P.S. Sneak preview: huomenna sukelletaan Hylkyyn!

EDIT: Olin unohtanut merkintä suomentajan, kävin lisäämässä. Törkeää huolimattomuutta, sillä käännös oli minusta hyvä.

Karsintavaihe

Kansi: Tammi/Taina Markko

Maarit Verrosen Karsintavaihe on odotellut hyllyssä jo jonkin aikaa. Scifimpää teki taas mieli, ja palautuspäiväkin lähestyi, joten kävin viimein käsiksi.

Maarit Verronen on ollut Päivi Alasalmen ohella niitä suomalaisia naiskirjailijoita, joiden tuotantoon olen tehnyt tutustumismatkaa vasta blogin aloitettuani. Kirjoittajat ovat hyvin erilaisia tyyliltään ja teemoiltaan, mutta molemmilta on oppinut odottamaan keskimääräistä kovempaa kamaa. Alasalmi on ehkä vaihtelevampi sikäli, että hänen tyylissään ja henkilögalleriassaan on tullut enemmän yllätyksiä. Verrosen romaanien päähenkilöissä puolestaan on kaikissa tietty irtonainen, refleksiivinen ja rauhallinen ote. Heidät erkaannutetaan tarkoituksellisesti lukijasta, pidetään etäisinä. Se jättää tilaa huomata maailma heidän ympärillään.

(Mistähän tuo vertailu putkahti? Verrosen ja Alasalmen rinnastamisessa on minustakin kategorisen virheen maku, mutta jääköön nyt tuohon kun kerran spontaanisti tuli mieleeni ja kyse on vain lukupäiväkirjasta. *näyttää kieltä* Ammattilaiset olkoon asiallisempia!)

Miksi Karsintavaihetta on tullut lykättyä? Osasyy on, että tiedän jo oikein hyvin, ettei Verroselta kannata odottaa mitään kevyttä ja hykerryttävää. Tiesin myös ennakkoon, että Kirkkaan selkeää on jollain lailla jatkoa Karsintavaiheelle; masentavaa tulevaisuudenvisiota oli siis tulossa. Ehkäpä odottelin optimistista hetkeä, mielentilaa jossa pelon voi karistaa liepeistään kirjan luettuaan.

Kun voisikin. Karsintavaihe kuvaa aikaa, jolloin kilpailu toimeentulosta on täällä entisessä lintukodossammekin edennyt käyrän jyrkkään kohtaan, pisteeseen jossa heikommat siivotaan pois. Jos et ole hyödyllinen oikealla tavalla, et ansaitse ihmisarvoa. Itse asiassa mitään ihmisarvoa ei ole, on vain lisäarvo jonka tuotat. Oikeus kulkea metsässä tai uida meressä on ostettava. Automatisoituja puutarhoja katsotaan parvekkeilta. Oppimista ja kehitystä tehostavien lääkkeiden käyttö on syytä aloittaa jo taaperoiässä, muuten jää jälkeen.

Kirjan päähenkilö Lumi on hyvin verrosmainen nainen, harkitsevainen ja hallittu. Lumi olisi, rehellisesti sanottuna, sietämättömän rauhallinen, ellei hänen ajattelutapansa selittyisi elämäntilanteella. Lumi on geenivirheen takia odottanut kuolevansa nelikymppisenä, ja siksi jokainen hetki on onnistuneen geeniterapian jälkeen arvokas omalla tavallaan. Syntyy rakkaus Kaleviin, vanhaan mutta arvopohjaltaan samanhenkiseen mieheen, ja syvä kiintymys Verneriin, pieneen poikaan, jonka äiti jättää Lumin hoitoon uraa etsiessään. Mutta vaikka kirjan koukku syntyy ihmisistä ja heidän kohtaloistaan, sen jysäyttävin puoli on ilman muuta yhteiskunnan kuvaus. Jos sitä nyt enää yhteiskunnaksi voi kutsua.

Yliopisto oli kuitenkin pian kieltänyt ulkopuolisilta pääsyn luennoille tai edes kirjastoon. Niin minusta ei tullut kaupunkisuunnittelijaa - mutta Vilman päinvastaisista vakuutteluista huolimatta en nähnyt syytä olla siitä katkera. Ottaen huomioon millaisia kaupungeista oli viime vuosikymmeninä tullut, olisin suunnittelijana joutunut toimimaan vastoin näkemyksiäni; olisin stressaantunut ja päätynyt loputtomalle burn-out-lomalle. Tai - jos olisin itsepäisesti toteuttanut ajatuksiani - olisin saanut potkut vähän aiemmin. Molemmissa tapauksissa olisin todennäköisesti päätynyt siihen missä nyt olin - asuntolaan ja hanttitöihin - ja taas olisi pitänyt olla katkera. Syitä löytyi aina jos halusi hakea. Tietysti saatoin kuvitella myös maailman, jossa yhdyskuntasuunnittelukin oli toisenlaista; maailman, joka oli ikään kuin räätälöity minua varten. Mutta sellainen haaveilu oli hedelmätöntä. (s. 13-14)

Verronen tekee juuri päinvastaista. (Mikä on haaveilun vastakohta? Painajaistelu?) Eikä se ihan hedelmätöntä ole, jos se pysäyttää ajattelemaan. Tänä päivänä tuntuu kuin ihmiset arvoineen yhä enemmän polarisoituisivat maailma-on-minulle-elatuksen-velkaa ja markkinat-määrävät-kaiken-arvon -porukoihin. Karsintavaihe voisi olla tosi kuvaus siitä mitä tapahtuu jos jälkimmäinen joukkue voittaa. Jotain kohtuullisempaa pitäisi olla, jotain siinä välillä.

Olen todella iloinen, että löysin Verrosen. Vaikka hänen kirjoihinsa tarttumisessa tuntuu olevan pieni kynnys *apua, kestänkö lukea tämän?*, kokemus on toistaiseksi aina ollut palkitseva. Näitä jää pyörittämään päässään. Moni muu haihtuu sumuna ilmaan heti kannen läpsähdettyä kiinni.

Maarit Verronen (2008). Karsintavaihe. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Leena-Kaisa Laakso Kouvolan Sanomissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa