Alan Bradley: Piiraan maku makea ja e-kirja Hesarilta

Hesari tarjosi äskettäin viikon kirjana Bradleyn dekkarin Piiraan maku makea. Kirjalla on hieno nimi (siis sellainen jonka tunnistan ja muistan), ja päädyin kokeilemaan uutta kirjanhankintakanavaa.

***

Hesari on nimittäin jo jonkin aikaa sitten kehitellyt uuden palvelun: HS-kirjaston. Digilehden tilaajat saavat ilmaiseksi luettavakseen yhden kirjan viikossa. Kirja on luettavissa 30 päivää. Laajemmista valikoimista pääsee nauttimaan jos maksaa kympin kuukausimaksun.

Mikään aiemmin ilmaiseksi tarjottu kirja ei ole tuntunut tarpeeksi välttämättömältä onnelleni, että olisin ryhtynyt niinkin pelottavaan hommaan kuin uuden digitaalisen palvelu-sovellus-klikkaa-tästä-kauhistuksen testaamiseen, mutta Bradleyn Piiraasta on ollut kovasti positiivishenkistä juttua mm. Kirsin ja Katjan blogeissa... Piti sitten kokeilla, sekä kirjaa että kirjastoa.

***

Piiraan maku osoittautui oikein mainioksi.

Rapistuvan kartanon kuopus Flavia de Luce on lystikäs nuori neropatti. Hän riitelee sisartensa kanssa, opiskelee itsenäisesti kemiaa ja selvittää toki murhankin kun sellainen perheen riesaksi ilmaantuu.

Koko kirjan mielenmaisemassa on jotain viehkoa. Ehkä miljöö (huokuu mitä klassisinta kultaisen kauden brittidekkaritunnelmaa), ehkä henkilökuvaus (tyyliteltyä mutta älykästä), ehkä Flavia itse. Ihan kuin Margery Allingham olisi kirjoittanut Suvi Kinoksen? Ehkä ei. Flavia on yhtä aikaa tutuntuntuinen ja omaperäinen. Raikas tapaus.

Kaikkiaan hieno hyväntuulendekkari.

***

Mitä HS-kirjastoon tulee: mikä ettei.

Kirjan latautuminen tosin kesti kauemmin kuin yleensä, ja kirjaa junassa iPadilla avatessani jouduin tovin odottelemaan... ilmeisesti järjestelmä halusi tarkistaa lukuoikeuteni ennen kuin päästi tekstin kimppuun. Muutoin käyttökokemus ei eroa e-kirjan lukemisesta yleensä.

Varmaan luen viikon kirjan jatkossakin, jos se sattuu kiinnostamaan. Kuukausitilaus ei silti tunnu tarpeelliselta. Luettavaa on muutenkin ehtinyt kertyä enemmän kuin lukuaikaa.

***

Viikon kirja muuten ilmoitetaan aina lauantaisin.  Tänään tuli tyrkylle Marko Kilven Kadotetut. Jos digihesari on tilauksessa, etkä ole vielä lukenut, kannattaa harkita.

***

Mitäs muuta?

Lokoisa lomakausi päättyi rysäyksellä kun työt alkoivat taas tammikuussa. #kirjanvuosi on alkanut hyvin hiljaisesti minun osaltani! Onneksi päivä on jo pitenemään päin ja lumi valaisee maan.

Vielä ehtisi lukea jokusen herkun ennen Blogistanian kirjaäänestyksiä... Seuraavaksi taidan suunnata Pietariin.

Onnellista kirjan vuotta kaikille lukutoukille!

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Havukka-ahon ajattelija on kuulu suomalainen klassikko - sen ovat varmaan lukeneet ennen minua osapuilleen kaikki. Enpä voi muuta sanoa kuin että olen kotimaisten ikonien suhteen pahasti myöhäisherännäinen. Vanhastaan olen tosissani pitänyt vain Waltarista ja Linnasta, eivätkä useimmat muut innosta vieläkään. Veikko Huoviseen olen iän myötä mielistynyt enemmän ja enemmän. Hamsterit ja Joe-setä tosin olivat vanhastaan tuttuja, ja Huovisen vinkeä huumori ja huikean mehukas kielenkäyttö ihastuttivat esimerkiksi Kylän koirissa ja hersyvä Lampaansyöjät oli oikea herkku.

Havukka-ahon ajattelija oli kumminkin vielä korkkaamatta. Siltä varalta että muitakin Pylkkäs-neitsyitä vielä on, kerrottakoon että Havukka-aho kertoo korpifilosofi Konsta Pylkkäsen elämänmenosta Kainuun sydämessä ja hänen kesäpestistään kahden luonnontutkijan kasakkana. Maisterit Ojasto ja Kronberg ovat ajattelusta nautiskelevalle Konstalle oikea aarre, sillä leirinuotiolla Konsta pääsee kerrankin kyselemään koulut käyneiltä ja kirjat lukeneilta oikein urakalla asioiden todellista laitaa. Kolmikon välit muodostuvat erilaisista lähtökohdista huolimatta sydämellisiksi. Maailmankaikkeuden tähtiä kerran urakalla laskenut Konsta osaa arvosta Ojaston ahkeruutta ja pilkettä Kronbergin silmäkulmassa.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu myöhäisempään ajanjaksoon, jolloin Konsta on jo tehnyt pitkän pestin Lapissa tutkimusaseman apumiehenä ja saanut jo oikeat kansaneläkepaperit. Lokoisten eläkepäivien turvaamiseksi pitäisi vielä löytyä sopiva kortteeri vanhalta kotiseudulta: kunnollinen torppa, jossa on pihatupa ja jonka rauhaa eivät moottoriautot ja traktorit sotke. Leppoisa isäntä ja kohtuullisen lempeä emäntä kun vielä olisi, siinä kelpaisi huonemiehenä olla. Vaan etsintä ei ole ihan helppoa, sillä aika on muuttanut elämäntapoja Kainuun korpimaillakin.

Huovisen tyyli toimii minulle etenkin äänikirjoina, sillä olen tyypillisesti vähän hätäinen lukija. Äänikirjaa kuunnellessa on 'pakko' rauhoittua jokaisen lauseenparren ääreen. Ja Huovisen tapauksessa se kannattaa. Muuten voi jäädä huomaamatta vaikkapa se, kuinka ihminen äkkiarvaamatta huomaa olevansa mumiseva vanhus, läjämäinen kuin tatti pakkasyön jälkeen.  Ylipäätään kielenkäyttö on näissä niin mahtavan rikasta, etten sopivia ylisanoja edes keksi. Sen tekstuuri on kuin söisi moneen kertaan pestyssä rohdinvaatteessa ruisleipää laavulla samalla kun odottaisi halstratun ahvenen kypsymistä. Tai jotain sinne päin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että pitkällä automatkalla ajoittain laajanpuoleiseen kuvailuun uppoavat kirjat ovat vaarallista seuraa... etenkin Havukka-ahon kohdalla meinasivat välillä silmät lupsua, kun jotakin luonnonihmettä perusteellisemmin tarkasteltiin. Lukija Risto Mäkelä artikuloi hyvin ja lukee kauniisti, mutta hän ei saanut tekstiä lentämään niin, että tilanteet näkisi kirkkaana edessään. Konsta Pylkkästä lukenut Kari Paju sen sijaan - nam! Oli muuten loistavaa luentaa. Hänen kanssaan  onnistuin innostumaan sydänjuuria myöten vaikkapa ahon kuvauksesta. Mokoma luonnonilmiö alkoi kuulostaa niin kiehtovalta, että piti oikein tarkistaa sanakirjasta tarkka määritelmä.*

Kaikkiaan mainio setti. Pitäisi varmaan hommata vielä Konstan Pylkkerökin jostain.

Veikko Huovinen (2007, alkuperäinen 1952). Havukka-ahon ajattelija. Äänikirja. Lukija Risto Mäkelä. WSOY. 978-951-0-33328-0.
Veikko Huovinen (2004). Konsta Pylkkönen etsii kortteeria. Äänikirja. Lukija Kari Paju. WSOY.. 978-951-0-29680-6.

Arvioita:
Morrelle tuli Havukka-ahon Konstasta mieleen Rölli
Salla suosittaa Konsta Pylkkästä erityisesti syyssäille

*kanssakaupunkilaisille tiedoksi: viljelyn jälkeen nurmettunut kaskimaa tai pelto.

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Ravilon kanssa tiesin jo ensimmäiseni jälkeen, että meillä synkkaa ja kaikki on luettava. Nyt oli vuorossa Kuin kansanlaulu. Nyyh, enää yksi taitaa olla lukematta…

Tässä esikoisessaan Ravilo kronikoi maaseudun perukoilla kasvaneen Eevan lapsuutta ja nuoruutta. Kierosilmäinen Eeva, suuren pesueen pahnanpohjimmianen, pääsee kuusitoistakesäisenä piikomaan Helsinkiin. Pääkaupungin ihmemaassa oppii monenlaista: mikä on nakki ja mitä tarkoittaa "siisti" kun piiasta puhutaan; miten kirjastosta kirjoja lainataan ja miten sitä naimisiin mennään. Oppiipa Eeva senkin, että karsastavan silmän voi leikata, että kinkku haetaan lihakaupasta, ja että Linnanmäen alapuolella lihalaaksossa käyvät piiat tansseissa.

Rouva Miettinen istui odottamassa. Ettei piika vain tuonut miehiä, ei piilottanut niitä sängyn alle. Raskaaksi kävi rouva Miettisen elämä. Tyttö oli vasta vajaan vuoden ollut ja jo toisen kerran oli pitänyt antaa sille vapaailta ja sellaisen syyn takia: tansseissa käymisen. Mistä tiesi, mitä taudinsiemeniä se sieltä kantoi ja saattoiko olla varma että se tuli sittenkään yksin. (s. 110)

Tuon rajumpaa sitaattia en viitsinyt ottaa, siltä varalta että lukijoiden joukossa on alaikäisiä. Teksti on suorasanaista ja osapuilleen pakottaa lukijan omaan kontekstiinsa. Ravilon raa'an konkreettinen, jopa armoton tapa kuvata Eevan tietämättömyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa avuttomuutta on tehokas.

Vaihtoehtoja on vaikea älykkäänkään nähdä kun kokemuksen rajoittuvat körttiläiskylään eikä tietoa ole, ei edes tietoa tiedon lähteistä. Älykäs Eeva tekee parhaansa, mutta kaikki oppi on näemmä ammennettava kovasta kokemuksesta.

Nyky-Suomen näkövinkkelistä Ravilon kuvaama arki on seisauttavaa. Kuin kansanlaulu onkin hyvä muistutus sosiaalisesta ja taloudellisesta historiasta. Tuoltahan me ruokahifistelijät ja powerpointterit olemme kotoisin, kun pari sukupolvea kelaa taaksepäin: kolmen hehtaarin torpista ja helpon perheväkivallan synkmetsistä. Samalla kuin voi onnesta huokaisten todeta, että moni asia on muuttunut, joutuu myöntämään, että jotkut asiat ovat lähes ennallaan. Perheväkivalta ei ole kadonnut, eikä sen tuottama turha häpeä.

Onneksi harvalta enää jäävät koulut käymättä puhtaasti taloudellisista syistä. Eevan tarina saa miettimään taas kerran omaakin perhehistoriaa. Muistan mummoni vähän ylpeilleen sillä, että äitini kävi oppikoulun ja oikein yliopistonkin. Nyt ymmärrän sen paremmin. Äitini toteutti oman äitinsä mahdotonta haavetta; hänen lapsuudessaan ei torpasta lähdetty kuin tienaamaan. Hän pystyi tarjoamaan seuraavalle sukupolvelle parempaa.

(Hmm. Vähän menee sivuun aiheesta, mutta jäi mietityttämään… mitä tarjoaa minun sukupolveni seuraaville? Talvivaaran ja valtion velan?)

Hilkka Ravilo (1991). Kuin kansanlaulu. Sahlgrenin kustannusliike. 952-9543-01-8.

Arvioita:
Sallakin nautiskeli naturalistisesta otteesta. Muita arvioita ei Google löytänytkään.

Hilja Valtonen: Rakas Vihtori

Kuukauden kooste saa odottaa huomiseen; tänään on pakko rupatella Rakkaasta Vihtorista, sen verran kiinnostava tapaus tämä Hilja Valtosen romaani on. Varmaan kaikki muut kuuluisan Vihtorin tuntevatkin, mutta minäpä en ollut kirjaa lukenut tai elokuvaa nähnyt. Hyvä että edes nyt! Rakas Vihtori suorastaan kuuluu yleissivistykseen – onhan se näemmä onnistunut muuttamaan erisnimen adjektiivintapaiseksi. Vai tarkoittiko vihtori tätä jo ennen Hilja Valtosta? 

Itse keksin koko kirjailijan Hilja Valtosen vasta muutama vuosi sitten, blogitaipaleeni alkupäässä, muistaakseni Sallan kehujen perusteella. Niin perinpohjaisesti oli nuorena lukemiseni keskittynyt spefiin ja dekkareihin, että tämä suuri suomalainen piti erikseen löytää. 

Ei se mitään – luulen että saan Valtosen kirjoista enemmän ja erilaista hupia nyt kuin teininä olisin saanut. Ja ajan kuluessahan nämä ovat yhä enemmän ja enemmän “historiallisia” romaaneja, loistavaa aikojen ja tapojen kuvausta. 

Valtosen romaaneihin en ole vielä kertaakaan pettynyt, ja se on paljon sanottu se. Ehkä vielä hienompaa: jokainen niistä on onnistunut yllättämään jollain piirteellään.

Rakas Vihtori näyttää aluksi kertovan suutarimestari Aukusti Kykkäsestä ja hänen pitkästä ja komeasta Loviisa-vaimostaan, jolla oli talollisiakin kosijainsa joukossa. Avioliitto ei kyläläisten epäilyistä huolimatta syntynyt pakosta, sillä ensimmäistä lasta odotettiin kymmenen kuukautta. Rakas Vihtori keskittyy silti viimeiseen lapsukaiseen, pitkälettiseen Kykkäsen Kerttuun. Nokkela ja kaunis Kerttu keräilee kosijoita ja hänen ystävänsä Terttu odottaa tosirakkautta. Ja kuinkas sitten kävikään? 

(Äh. Tämän kirjan herättämistä ajatuksista en voi kirjoittaa spoilaamatta juonta. Lopeta siis lukeminen tähän jos et jo tiedä mitä tapahtuu.) 

Vaikka miehiä on tarjolla siellä ja täällä, Kerttu sortuu loppujen lopuksi naimaan lapsuuden kylästä tutun Vihtori "Viku" Lumbergin, entisen kiusankappaleen ja nykyisen hurmurin. Mutta hurmuri on myös huijari, salaviekas koijari, joka menee aina siitä mistä aita on matalin, eikä pane sanan pitämiselle paljonkaan painoa. Taisit, opettaja-parka, ottaa itsellesi elätti-revon, toteaa kylällä vaari, ja niinhän siinä on käynyt. Mutta Kerttu oli keittänyt omin päin soppansa, omin neuvoin hän sai sen syödä. 

Opettajaksi kouluttautunut Kerttu saa paiskia rajusti töitä ja käyttää kaiken nokkeluutensa selvitäkseen miehensä veloista. Elämä Vihtorin kanssa kasvattaa Kertusta äitinsä veroisen tekijänaisen, joka pääsee lopulta jopa eduskuntaan. 

Vihtori herätti miettimään, miten ja mikä on muuttunut naisten ja miesten välillä. Kerttu toteaa (50-luvulla?), että avioliitto ei purkautunut yhtä helposti kuin kihlaus. Siinä asiassa ajat ovat nyt totisesti toiset. Yhteinen lapsikatras on edelleen vahva side, mutta yleinen mielipide ei varsinaisesti tuomitse eroa edes lapsiperheissä. Sen sijaan kuvittelisin, että työ on yhä miehen kunnia, ja nykyään taitaa olla naisenkin. Odotamme ja oletamme, että kumpikin puoliso yrittää yhteistä kelkkaa kiskoa, tavalla tai toisella. 

Mutta entäs ne tunteet? Kerttu rakastaa Vihtoria alussa tavalla, jota voi kuvata romanttiseksi rakkaudeksi. Lopussakin on rakkautta, mutta se on illuusiotonta, velvollisuudentuntoista, jopa äidillistä sävyltään, niin selviä ovat jo Kertulle miehen luonteen ja älyn heikkoudet. Kerttu ikään kuin ottaa käytännön vastuun miehen luonteesta ja teoista. Vihtori itse ulkoistaa kepeästi virheensä. Huijari hän on ollut vain rakkaudesta Kerttuun, tehdäkseen häneen vaikutuksen, ja toisia naisia vokotellut vain siksi, että hän on mies ja hänessä on siksi outoja voimia, joita hän ei voi itse hallita. 

Kerttu ei selitystä niele (duh!) mutta selityksillä ei olekaan merkitystä. Kerttu kun näet itse ottaa niin perinpohjaisesti vastuun omista päätöksistään, että pitää miehen kun on mokoman valinnut. Jokin katkera sivumaku on silti Kertun lausahduksessa kun hän sanoo tuskinpa mies vaihtaen parantuisi. Romantiikka on pettänyt Kertun; hän ei enää uskova aikuisia miehiä olevankaan. Onneksi Kerttu on itse aikuinen kahdenkin edestä. Vahvan naisen ja heikon miehen kontrasti tässä on kiehtovaa. 

Valtosen kirjallisuudesta puhutaan usein kuin se olisi romanttista… mutta kirja kirjalta epäilen yhä enemmän, että romansseja nämä eivät ole. Rakas Vihtori oli taas kerran mainiosti särmikäs ihmissuhderomaani ilman haihattelun häivääkään. Onneksi rouvan tuotanto on laaja; vielä pitkään löytyy uutta luettavaa. 

Hilja Valtonen (1950). Rakas Vihtori. Otava.

Arvioita:

Ei tipu. Kännykän nettiyhteydellä ei kuulkaas korvessa googletella.

Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki

Luin äskettäin Orhan Pamukin Valkoisen linnan, koska olin lähdössä Istanbuliin. Sain sitten heti perään vinkin, että oikeastaan kannattaisi Istanbulissa käynnin alla lukea Pamukilta, krhm, se kirja jonka nimi on Istanbul. Duh. Nyt tuli sitten luettua kaksi Pamukin kirjaa lähes peräkanaa.

Linnan kanssa olin vähän epäröivällä mielellä, mutta Istanbul - Muistot ja kaupunki kiehtoi heti. Myönnän että kyse on synergiasta; jos en olisi lukenut tätä kirjaa matkalla Istanbuliin / Istanbulissa / Istanbulista juuri palattuani, se tuskin olisi saanut minua pauloihinsa. Juuri nyt Istanbul kolahti. Kuten myös Istanbul!

Mosaiikki Hagia Sofiassa*

Istanbul ei ole romaani vaan jonkinlainen elämänkerrallis-kaupunkihistoriallinen... verkko. Pamuk pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ennen kaikkea rakastamaansa kaupunkia ja tapaa, jolla sen voi ymmärtää ja tuntea. Hän viipyilee hellämielisen kaihoisasti (ja pitkään) myös Istanbulia menneinä aikoina rakastaneiden ja kuvanneiden kirjailijoiden parissa, heidän jotka jäivät puristuksiin nationalisimin vaatimusten ja oman halunsa väliin. Minulle vieraiden kirjailijoiden sielunmaisemien pohdinta tuntui ensin vähän päälleliimatulta, mutta edetessään kirja alkoi kuroutua kokonaisuudeksi, kuin verkko, jota kudotaan yhtä aikaa joka nurkalta. Silmukat tosin toistuvat kovin toistensa kaltaisina ja paikoin tulee vähän tukahtunut olo. Silti jokin rosoisuus ja säröisyys säilyttää mielenkiinnon. Pamuk sirottelee kauniin sekaan rujoa.

Pamukin Istanbul on perimmältä olemukseltaan surullinen kaupunki. Se on jättänyt taakseen ottomaanien glorian mutta ei ole tavoittanut länsimaista henkeä, jota tasavallan rakentajat tavoittelivat. Rationalismi istuu huonosti ja hankaa taipeista... mutta perinteisiin vaatteisiin ei saa enää pukeutua. Pamukin Istanbul on haikea, ristiriitainen, mustavalkoinen kaupunki, syrjäkujien ja klaustrofobisten korttelien kaupunki.

Näkymä hotellin ikkunasta mustavalkoisena.

Kirjailijan käsittelyssä Istanbulista tulee metafora paitsi Turkin tilanteelle myös yleisemmin muutokselle ja muutoksen jäljille, epävarmalle jalansijalle maailmojen välissä. Pamuk punoo yhteen kaupungin kohtalon ja omansa; Istanbulin suru on tarttunut häneen. Ja miksikäs ei: olemme ympäristömme tuotteita siinä missä geeniemmekin. Pamukille kaunis ja katastrofaalinen Istanbul on ollut hedelmällinen kasvualusta...

Laitakatujen lika ja saasta, avoimien roskapönttöjen kaupunkiin levittämä löyhkä, katujen ja jalkakäytävien loputtomat kuopat, nousut ja laskut, kaikki se epäjärjestys, sotku ja kahakointi, joka tekee Istanbulista Istanbulin, saavat minut tuntemaan, että riittämätön, paha ja puutteellinen onkin kaupungin sijasta oma sieluni. Ikään kuin kaupunki olisi ansaitsemani rangaistus ja minä se joka likaan sitä. Kun raju suru ja murhe tihkuu kaupungista minuun ja minusta kaupunkiin, tuntuu kuin minusta ja kaupungista ei olisi enää mihinkään: olen kaupungin lailla kuollut, henkeä haukkova kalmo, tappioon ja saastaan tuomittu surkimus, aivan kuten kadut ja jalkakäytävät ovat minulle kielineetkin. (s. 424)

Mikään turistiopas Istanbul ei siis totisesti ole. Sinne matkaavan kannattaa pakata mukaan myös jokin perinteisempi lähdeteos, sillä Hagia Sofia, Topkapi, Taksim ja muut vain vilahtavat ohimennen Pamukin keskittyessä toisenlaisiin kohteisiin.

Silti Istanbul kannatti ehdottomasti lukea, etenkin näin, fyysisen Istanbulin yhteydessä. Pamukin tulkinta Istanbulista ohjasi katsettani. Näin kaupungin osittain hänen välityksellään. Vuosikymmenet eivät ole täysin poistaneet surullisuutta, josta Pamuk puhuu. Myös keskeinen ristiriita maailmankuvien välillä on yhä läsnä katukuvassa; sen voi nähdä rikkautena mutta myös tukahdutettuna konfliktina.

Ja silti. Pamukin hehkuva, pohjiaan myöten kirjan sivuille ammennettu rakkaus hänelle niin tärkeään kaupunkiin sai minutkin rakastumaan siihen vähän enemmän kuin muutoin ehkä olisi käynyt. Pamukin Istanbul on ehkä surullinen... mutta se on myös äärimmäisen inhimillinen. Ja kaunis!

Tämä on hyvä kirja niille, joille Istanbul on ajankohtainen tai rakas; muiden kannattaa ehkä lukea Pamukin muuta tuotantoa... Istanbul on tenhoavasti kerrottu ja erikoinen kasvukertomus, mutta sen melankoliset ajatuskuviot ja äärimmäinen paikallisuus eivät ehkä irrallisina innosta.

Orhan Pamuk (2004). Istanbul - Muistot ja kaupunki. Suomentanut Tuula Kojo. Tammi. 951-31-3139-4.

Arvioita:
Kari Kemppainen Kiiltomadossa kuvaa viihdyttäväksi lukuelämykseksi

*Kuvassa oikealla keisarinna Zoe, jonka Kaari Utrion fanit ehkä muistavat Vaskilinnusta!

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Lukupiirimme valitsi tammikuun kirjaksi J. D. Salingerin klassikon Sieppari ruispellossa, joka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka pitkään. Mm. Neiti A on painavin sanankääntein kehottanut tutustumaan opukseen, viimeksi joulunpyhinä.

Taivas tietää koska olisin saanut aikaiseksi ilman lukupiiriä; monen muun innostuksesta huolimatta ennakkoasenteeni oli lähinnä nuiva. Tiesin karkeasti ottaen mistä kirjassa on kysymys, koska a) lukiossa panivat lukemaan siitä katkelman, b) se on intertekstuaalisesti syöpynyt kirjalliseen kulttuuriin eli sen tuntee vaikkei olisikaan lukenut ja c) kirjasta on ilmestynyt kiitettävästi kiinnostavia blogijuttuja. Mieleen tulevat erityisesti Amman eläväinen tyyli-iloittelu, Liisan flashmobattu juttu ja Sallan käännösvertailu.

Periaatteessa olisi siis pitänyt tarttua tähän innostuksella, mutta minussa taitaa piillä pieni epäjohdonmukainen vastarannankiiski. Epäilen aina automaattisesti jumalattoman suosittuja kirjoja ja etenkin klassikoita, vaikka monet minulle rakkaimmista kirjoista, tämä etunenässä, ovat niitä...

Joka tapauksessa Siepparin aihe, nuoren miehen juoneton vaeltelu, on itsessään epäilyttävä. Noin yleisesti ottaen tykkään toiminnallisemmista romaaneista. Etuoikeutettujen nuorten miesten murheet harvoin liikuttavat minua. Sisäoppilaitoksesta ulos heitetty kaitakasvoinen lusmupoju viettää muutaman päämäärättömän sähläpäivän New Yorkissa? Voiko siitä oikeasti tykätä?

Voi. Niin vain kävi, että Holden Caulfieldin monologista tuli tammikuuni  kohokohta. Sen psykologinen osuvuus vietteli vastentahtoisenkin. Ensinnäkin Holdenin havainnot häntä ympäröivistä ihmisistä ovat äärimmäisen tarkkanäköisiä, väliin julmiakin. Toiseksi, se miten Holden itse on tunteidensa vietävissä, oli loistavasti kuvattu. Juuri noinhan me ihmiset elämme, etenkin nuorina: tunteiden vuoristoradalla. Yhdessä hetkessä ilo kuplii ja innostus valtaa, toisessa kaikki on turhaa ja pielessä. Jotenkin Holdenin tunteiden virtaava, pyörteilevä tila toimi minulle älyttömän hyvin; harvoin löytyy kirjasta niin selkeänä henkilön tunnetilan dynamiikka, se miten ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja tunteet ajatuksiin.

Syntyy vaikutelma autenttisesta ihmisestä, vaikka asetelma sinänsä on (minun todellisuudestani katsottuna) keinotekoinen ja vieras. Kuitenkin tunnistan jotain Holdenin kokemuksesta. Hän on New Yorkissa ajelehtiessaan poikkeuksellisen irrallisessa tilassa, kuin laiva ilman määräsatamaa tai edes ankkuria. Mikään ei kiinnitä häntä niin sanotun normaalin elämän rytmeihin tai suuntiin; tarjolla olevat polut ovat isän ja ympäristön ulkoapäin tarjoamia, eivätkä herätä Holdenin kiinnostusta.

Pidin myös kovasti siitä miten Salinger tuo esiin Holdenin ja hänen sisarensa välisen tunnesiteen. Jäin oikein miettimään kumpi on tärkeämpää: se että Holden rakastaa Phoebea vai se että Phoepe rakastaa Holdenia? Vai pitäisikö loppu nähdä kannanottona aikuistumiseen, vastuunottamiseen?

Ei siitä enempää: en todellakaan tahdo spoilata kirjaa keneltäkään. Lukekaa ihmeessä jos ei ole jo tuttu!

Eipä silti, ei tämä kaikkien mieleen ole. Lukupiirimme ei ollut mitenkään yksimielisesti fanikerhoa kokoamassa. Moni oli vaikuttunut, mutta osalle ajankuva ja päähenkilön persoona olivat vastenmielisiä, joku vierasti nuorta miestä kertojana, joitain ärsytti kieli.

Niin - kielestä ja käännöksistä. Kuten kuvasta näkyy, minulla oli molemmat käsillä. Olen saanut aikoinaan Schroderuksen käännöksen bloggaajakamulta, ja lukupiiristä otin Saarikosken version, ajatellen että ehkä ehtisin lukea molemmat. (Hah!) Aloitin Saarikoskella mutta hyydähdin melkein heti. Jo parinkymmenen sivun jälkeen kävi ilmeiseksi, että en tule pitämään kirjasta... sillä sen lukeminen vanhahtavalla slangilla tuntui rasittavan työläältä. Vaikka olen itsekin fiilispilkuttaja ja potkiskelen iloisesti ilmaisun tiellä lojuvia kielioppisääntöjä sivuun aina tarvittaessa, en tahdo millään jaksaa kirjalliseen muotoon puettua puhekieltä. Tykkään yhteensopivista taivutuksista ja jotkut parhaista ystävistäni ovat possessiivisuffikseja. Niin se vain on.

Voipi olla, että joudun vielä lukemaan sen alkukielisenkin... Lukukokemuksena tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota kääntäjän tekemään työhön.*

Kas tässä ote Schoderuksen käännöksestä:

[--] Siinä ei koskaan tiedä, haluaako ne tosiaan että lopetat vai onko ne vain helvetin peloissaan vai käskeekö ne lopettamaan vain siksi, että jos se tapahtuukin, syy on sinun eikä niiden. Minä kuitenkin aina lopetan. Ongelma on siinä, että alan sääliä niitä. Useimmat tytöt on niin tyhmiäkin. Kun niiden kanssa suutelee vähän aikaa, sen ihan näkee, kun niiden järki haihtuu. Kun tyttö käy tosi intohimoiseksi, sillä ei ole tippaakaan järkeä päässään. En tiedä. Ne käskee lopettamaan, eli minä lopetan. Minua kaduttaa aina kun olen saattanut ne kotiin, mutta niin siinä kumminkin aina käy. (s. 128)

Vertailun vuoksi Saarikosken versiota:

[--] Kun niitä on lääppinny vähän aikaa niin ne menee ihan sekasin. Otetaan joku tyttö, kun sitä on ruvennu tosissaan himottamaan niin se on sit ihan dorka. Mä en tiedä. Ne sanoo että lopeta ja mä lopetan. Mä aina toivon etten mä olisi lopettannu, kun mä tuun himaan, mutta aina mä vaan lopetan. (s. 92)

Ymmärrän miksi joku pitää tuota jälkimmäistä maukkaampana ja autenttisempana, mutta minulle lukeminen oli kuin kutisevassa villapaidassa hikoilua. Joten dumppasin Saarikosken ja siirryin Schroderukseen. Kyllä kannatti. Uusi käännös tekee minusta kirjasta helpommin lähestyttävän. Itse uskon, että Siepparin nostaa klassikoksi sen psykologinen ajattomuus eikä niinkään sen aikalaissuosio rajoja rikkovana romaanina (tai rajoja rikkovana käännöksenä). Jos konventioiden romuttaminen olisi Siepparin suurin ansio, sen voisi jo unohtaa 2000-luvulla; nämä näkökulmat ja tämä kielenkäyttö on nyt jo nähty. Ja nähty. Ja...

Minusta uusi käännös antaa huomion keskittyä sinne minne se kuuluu. Se raaputtaa Siepparista parasta ennen -päiväyksen. Ei tarvitse käyttää energiaa kielen ihmettelyyn. Voi keskittyä ihastelemaan  laumastaan eksyneen nuoren nisäkkään älyllistä ja emotionaalista luurankoa. Se on enemmän kuin tarpeeksi tekemään Siepparista hienon kirjan. Hervottoman kirjan.

J. D. Salinger (2004, alkuperäinen 1951). Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. Tammi. 951-31-2744-3.

Arvioita:
Sanna Luettua -blogissa ei innostunut
Ida 100 kirjaa -blogissa epäilee Holdenia häiriöiseksi
Olivian Kuukauden klassikkona maistui yhä
Ibdrahim Luen, mutta en kirjoita -blogista ei löytänytkään baseballia

*Käännöskirjallisuuden parhaimmistoa kartoittava Blogistanian Globalia -kisa muuten ratkesi tänään - onnea voittajalle! Tulokset löytyvät Karoliinan blogista. Käyhän kurkkaamassa, ja ota lukuvinkeistä vaarin.

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Kuva/kansi: WSOY/

Tämä saattaakin olla viimeinen CD-äänikirjani vähään aikaan. Nyt kun työmatka-autoilu on jäänyt historiaan, etenevät romppukirjat niin hitaasti, ettei kuukauden laina-aika tahdo riittää. Juuri ja juuri ehdin tämänkin komediahelmen kuunnella, sillä kirjasto tahtoo omansa takaisin tänään.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi kertoo tismalleen siitä, mistä nimen perusteella pitääkin. Vanha veijari Allan Karlsson ei halua viettää satavuotisjuhliaan vanhainkodissa kunnanjohtajan kukitettavana; hän kiipeää ikkunasta ulos (hitaasti, sillä hänhän on sentään satavuotias) ja lähtee tohvelit jalassa katsomaan, mitä maailmalla vielä on annettavana. Pakomatkallaan hyväntahtoinen Allan kohtaa mm. järjestäytyneen rikollisuuden edustajia, 50 miljoonan kruunun setelikasan, ruumiilta tuoksuvan resiinan, karanneen sirkusnorsun ja lähes kaikkeen lähes pätevän grillikioskimiehen. Karkulaista jahtaavat innolla niin media kuin poliisikin, vanhuksen reitille kun tuntuu jäävän ruumiita liiaksi asti.

2000-luvun Ruotsiin sijoittuva hurja retki hulluine käänteineen ei yksinään riittäisi tekemään Satavuotiaasta herkkua, mutta soppaan sopivina sattumina sekoitettu Allanin elämäntarina nostaa kirjan veijariromaanien gourmet-luokkaan. Allan Karlsson on näet ehtinyt yhtä ja toista. Räjähdysaineet suvereenisti hallitseva Allan on päässyt tutustumaan vuosisatansa vaikuttajiin laajalla skaalalla, Francosta Trumaniin, Maoon, Staliniin, Churchilliin ja Nixoniin. Suoraan puheeseen ja kohteliaaseen käytökseen uskova Allan ei politiikasta perusta, mutta päätyy silti puolivahingossa vierailemaan vallan kabineteissa.

Sitkeän miehen elämänmyönteistä asennetta ei pilaa mikään, ei nälkävaellus Himalajalla, ei vankiselli Teheranissa, ei edes 15 vuoden loma Balilla. Vain vanhainkodin johtajatar Alice saa Allanin hetkeksi masentumaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sopi mainiosti äänikirjana autossa kuunneltavaksi. Siinä on paasilinnamaista rempseyttä ja niin hervottomia juonenkäänteitä, että kilometrit kuluvat huomaamatta. Välillä Jonasson tosin taiteilee ihan siellä siedettävyyden rajamailla tehokeinojensa kanssa - esimerkiksi toiston käyttö menee paikka paikoin melkein yli ja viinasta vääntäminen käy välillä tylsäksi - mutta pienistä ei voi kitistä, kun juonen suuret kaaret ovat niin mainiot. Erityismaininnan ansaitsee Allanin ja hänen kumppaniensa syyttäjälle antama meriselitys. Kari Ketonen luki hienosti ja tarinaan istuvalla tyylillä.

On varmaan epäisänmaallista sanoa näin, mutta sanonpa silti: kävi mielessä, että Jonasson kirjoittaa parempaa paasilinnaa kuin Paasilinna itse. Auts. Tai no, ehkä ei parempaa mutta... enempää. Runsaampaa, reippaammin absurdia, vähän villimpää. Tällaista vertailua ei tosin pitäisi tehdä kun on lukenut Paasilinnalta vaikka kuinka monta kirjaa, parempia ja huonompia, ja Jonassonilta tämän yhden. Silti. Ei ole Jonasson tämän lajin perinnettä ainakaan huonompaan suuntaan vienyt.

Satavuotias on kirjallista slapstickiä muttei täysin tyhjänpäiväinen satu kumminkaan. Jossain siellä pinnan alla on löyhä sanomakin: elämänmyönteisyyden, suvaitsevaisuuden ja rennosti ottamisen puolustuspuhe. 1900-luvun historiaa kun katsoo, yleensä tekee mieli itkeä eikä nauraa. Jonas Jonasson kääänsi kuolettavan vuosisadan huvittavan puolen hetkeksi esiin - peukut siitä!

Jonas Jonasson (2012, alkuperäinen 2010). Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY Äänikirja. Suomentanut Raija Rintamäki. Kertoja Kari Ketonen.

Arvioita:
Erkki Kanerva Turun Sanomissa tykkäsi
Sari Torvinen Aamulehdessä samoin
Kirsi piti Kirjanurkassa kirjaa liian pitkänä
Irja Kirjavinkeissä tykkäsi mutta löysi myös väkinäisyyksiä

Ulvova mylläri

Kuva/päällys: WSOY/Pekka Vuori

Äänikirja pitkästä aikaa! Hukkasin keskittymiskykyni marraskuussa, varmaan intensiivisten projektien tähden, ja äänikirjat jäivät vähäksi aikaa. Nyt häiriö on näemmä korjaantunut. Vanha äänikirjariippuvuus palasi kertaiskulla kun lainasin kirjastosta yhden.

Tällä kertaa käsiin osui eräänlainen klasikko tai ainakin kulttuurinen kuuluisuus. Hyvä että osui, sillä vaikka olen melkoisen pinkan Paasilinnan kirjoja lukenut, syystä tai toisesta Ulvova mylläri on jäänyt väliin niin kirjana kuin elokuvanakin. Parempi myöhään ja niin pois päin...  Kiva että vielä pääsin tämänkin löytämään.

Ulvova mylläri onnistui myös yllättämään. Jostain syystä minulla oli kirjan juonesta käsitys, joka ei sitten vastannut todellisuutta ollenkaan. Odotin enemmän sellaista Maailman paras kylä -tyyppistä kyläyhteisökuvausta, mutta Mylläri onkin vähintään yhtä paljon, ehkä enemmänkin, sukua Jäniksen vuodelle.

Ulvovassa myllärissä Gunnar Huttunen, vähän tavallista suurempi myllärismies, asettuu jatkosodan jälkeen peräpohjalaiseen kylään, jossa hänen erikoiset tapansa vähitellen herättävät yhteisön pahennuksen. Ei se nyt käy laatuun, että aikuinen mies ulvoo yöllä kuin susi, aina kun sattuu ulvottamaan. Mylläri Gunnar Huttunen on rehti ja ahkera, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan pikkumaisiin ja tekopyhiinkin muotoihin sopeutuminen ei onnistu. Niinpä mylläri päätyy lopulta pakosalle. Ensin häntä jahtaavat kylän isäntämiehet mutta lopulta takaa-ajoon yltyy esivaltaa maaherraa ja jääkäreitä myöten. Huttusen puolia pitävät kultakiharainen ja runsasperäinen kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, postimies-pontikkatehtailija Piittisjärvi ja poliisi Portimo - ja muutama myötätunnon sana heltiää myös Jeesukselta.

En sano juonesta enempää, siltä varalta että joltakulta muultakin on lukematta. Pidin tästä tarinasta oikein tosissani, taitaa olla parhaita Paasilinnan kirjoja ikinä. Vain Oulun jaksossa oli joitain puuduttavia pätkiä, mutta muilta osin kertomus juoksee kuin vesi purossa, mennä solisee vapaasti polveillen ja pirskahdellen. Kielestä tulee mieleen tuore rouhesämpylä, se on mehevää ja helppoa mutta on jotain pureskeltavaakin.

Paasilinna on ollut kova poika kirjoittamaan. Hän tekee kyseenalaistamisensa niin hauskasti, ettei vakavampaa juonnetta oikein huomaakaan. Mylläri on minusta erityisen hyvä jopa hänen tuotannossaan, sillä se on tiivis ja keskittynyt pienimuotoisen miljöönsä tähden. Kaikkiaan tämä oli minulle parahultainen absurdi komedia, sellainen jonka tietää todeksi samalla kun sen mahdottomuudelle naureskelee. Ainakaan viikkoon en ole tekopyhä, en!

Mylläri on myös oikein hyvin äänikirjana toimiva teos. Kuunnellessa myhäilyttää. Ja Helovirta lukijana! Nam.

Arto Paasilinna (2008, alkuperäinen 1981). Ulvova mylläri. WSOY. Lukija Kauko Helovirta. ISBN 978-951-0-34075-2.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa arvioi pokkaripainoksen,
Ofeliaoutolintu samoin.

Seljan tytöt ja Tuletko sisarekseni

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Maija Karma

Innostuin poimimaan kirjastosta parikin Rauha S. Virtasen kirjaa. Luin aiemmin 101 naisten kirjan listalta Virva Seljan yksityisasian. Selvisi, että en ikinä tule saamaan Virtasen tyttökirjoista samaa elämystä kuin niihin nuorempana tutustuneet lukijat. Nostalgiapisteitä ei tipu jälkikäteen! Mutta Virtasen tyttökirjoja voi silti nautiskella kirjallisina välipaloina. Ruusunen oli ehkä vähän rankahko välipalakirjaksi, mutta Yksityisasian perusteella päätin, että kannattaa jatkaa harjoituksia.

(Mistä tuleekin mieleeni: miksen ole aikoihin lukenut Hilja Valtosen kirjoja? Pitääpä muistaa sekin optio...)

Tällä kertaa nappasin kirjastosta Seljan tytöt, joka avaa Virtasen Selja-sarjan. Sen seuraksi valikoitui Tuletko sisarekseni, jota muistelen jonkun kehuneen lempikirjakseen Virtasen tyttökirjojen joukossa.

Seljan tytöt
Seljan tytöissä Krisin, Margaritan, Virvan ja Dodon isä palaa ensin itse kotiin parantolasta ja tuo pian taloon myös uuden äidin. Tytöt eivät alkuun tahdo hyväksyä Reaa ensinkään, ja varsinkin tulinen Rita antaa räiskyä. Enimmäkseen kirjassa eletään psykologisesti kai melko normaalia uusperhearkea, mutta - ja tämä on iso MUTTA - kuusikymmentä vuotta sitten perheet ja perhe-elämä olivat erilaisia.

Olen pitänyt itseäni suht' lepsuna kasvattajana, joka sallii lapsille vapauksia ("mikäs siinä, pupu, irokeesi on mukavaa vaihtelua"), mutten kyllä äityisi sellaiseen menoon kuin Seljoilla. Turvaistuinyhteiskuntamme normit sisäistänyt äitiyksilö kohottaa ensimmäisen kerran kulmiaan, kun kirjailija-isukki kuittaa tytärten avio-opposition näin:

"Millaisia hysteerisiä hanhia te olette", jyrisi isä. "Jos minä kerran olen päättänyt mennä naimisiin, niin minä menen, ja sillä hyvä. Ja minä tunsin äitinne tarpeeksi tietääkseni, että hän olisi vain iloinen tästä, varsinkin jos hän tuntisi Rea Meren." (s. 28)

Hih, hanhia! Ei tuo vielä mitään. Näinhän se nykyäänkin menee, ehkä vähän (teko)demokraattisemmin sanankääntein. Mutta kun pariskunta lähtee viikoksi häämatkalle Pariisiin ja jättää teinityttölauman hoitamaan kotia yksinään, pitää jo lehteillä kirjaa taaksepäin ja tarkistaa, jäikö jotain väliin, esimerkiksi Maija Poppasen buukkaaminen hommiin. Ei jäänyt, niin se oli. Alaikäisiä koko lauma, nuorin 11 v. Vau. Ja kun homma menee pikkuisen reisille, ei tule pienintäkään vihjettä, että menettely olisi ollut jotenkin kummallinen. Teinikodinhoito oli siis ihan normisettiä noina aikoina.

Noh, tämä nykyinen pitkitetty lapsuus ja nuoruus on kai tosiaan aika uusi keksintö.

Kolmannen kerran hieraisin silmiäni kun nuorten teatteriesitykseen kuului aito Wilhelm Tell -tyyppinen jousiammuntakohtaus. Yksi teini ampuu näyttämöllä toista jousipyssyllä, ja silmän menetyksestä vitsaillaan. Öh... ja me kiellämme videopelejä?

Tämä lapsiturvallisuusasia sai ehkä turhan paljon tilaa. Mutta oikeastaan se kertoo minua kirjassa eniten kiehtoneesta puolesta, aikalaishistoriasta. Kun luen tätä, voin melkein kuvitella isoäitini elämää nuorena naisena; normit ja sosiaalinen todellisuus tulevat tyttökirjan kontekstissa yllättävän vahvasti läpi. Lisäksi pitää tunnustaa, että Virtasen hahmoissa on tiettyä syvyyttä ja monipuolisuutta. Arkkityyppejä kyllä, tiettyyn pisteeseen asti, mutta jotenkin persoonallisella tavalla.

Tuletko sisarekseni
Samaa herkkua tarjoilee Tuletko sisarekseni, mutta Tuletko on silti varsin erilainen lukukokemus. Tässäkin puuhataan uusperhettä. Nyt avioliittoa suunnittelevat  neljää lasta kasvattava leski, piirustuksen opettaja Iiris Tuisku,  ja yksinhuoltajaisä tohtori Poukama. Lesken nelikko ja eronneen tohtorin kaksi tytärtä vastustavat ankarasti ja tarmolla pyrkimyksiä yhdistää perheet; tarkoitusta varten perustetaan oikein yhdistys. Vastarintaliike äityy aidoksi sissisodaksi... ja käy niin kuin usein käy, yhteinen taistelu yhdistää eripariset sisarusparvet.

Juonen peruskuvio on helposti arvattavissa - ja perheiden tyylistä saa käsityksen jo nimistä tuisku ja poukama... mutta siitä huolimatta kirjassa on todellista viehetystä. Iiris Tuiskun villi huusholli, jonka rattoisan menon ilmeisesti oikeuttaa äidin jonkinasteinen taiteellisuus, ja konservatiivisempi Poukaman talous, johon avioero on jättänyt jälkensä, ovat yhdessä hyvä peili 60-luvun arvoristiriitoihin. Seljoilta on pitkä matka Tuiskuille - mutta Poukamat ovat kättelyetäisyydellä.

Olisin rakastanut tätä kirjaa, jos olisin lukenut sen noin 13-vuotiaana; nytkin pidin siitä kovasti. Siskous toimii tässä kirjassa vahvasti. Erityisesti pidin Poukaman siskosten kuvauksesta; Ulla ja Anna ovat sopivasti erilaisia. Juuri noin se taitaa toimia, kun syntyjään erilaiset luonteet kasvavat yhdessä. Ja Ullan ja Mari Tuiskun orastava ystävyys ilahdutti kyynistä kääkkääkin kiitettävästi, jopa siinä määrin, että muut avioliitonvastustamisyhdistyksen jäsent jäivät vähän taustalle. Melkein alkoi harmittaa, että ei ole omaa siskoa. Neidit A ja B ilmoittivat (erikseen kysyttynä), että ei se niin kummoista ole... mutta saahan sitä haaveilla!

Molemmista kirjoista jäi hyvä maku suuhun. Pidän Virtasen paikka paikoin pilkistävästä rauhallisesta huumorista ja selkeästä kielestä. Ei turhaa kikkailua, mutta silti elävää ja kulkevaa tekstiä. Ihmiset ovat riittävän mutkikkaita ollakseen kiinnostavia, mutta eivät kumminkaan mitään psykologisia arvoituksia. Joskus on hauska lukea kirjaa, jonka hahmot ovat kinkkisiä kuin pahin pulmapeli... joskus ei.

Ja menneen ajan arkeen on tosiaan jotenkin vaivatonta solahtaa juuri näin, huomaamatta, kun pääasia jotain yleisinhimillistä ja perhekokoista, ei liian suurta eikä pientä.

Hih, huvittaa tämä tyttökirjabuumini - en olisi ikinä uskonut teini-ikäisenä, että joskus luen tällaisia kirjoja! Mutta ehkä luenkin nyt vähän erilaisesta perspektiivistä. Taas kerran mietin mistä kirjoista luetaan meidän arkeamme viidenkymmenen vuoden päästä? Löytääkö joku nämä ajat Tervon Laylasta tai Vänskän Saattajasta tai Ellilän Ristiaallokosta tai Salmisen Kalavaleesta... ainakaan tämän päivän kirjoja ei vuosikymmenten päästä lueta samoin kuin niitä nyt luetaan. Sen tämä viime viikkojen vaellus 50-, 60- ja 70-luvulla on tehnyt selväksi.

Rauha S. Virtanen (1993, alkuperäinen 1955). Seljan tytöt. WSOY. ISBN 951-0-17615-X.
Rauha S. Virtanen (1973, alkuperäinen 1966). Tuletko sisarekseni. WSOY. ISBN 951-0-04529-2.

Arvioita:
Tuletko sisarekseni on innoittanut Liisaa, Katjaa ja Sallaa. Seljan tytöistä en löytänyt erillisjuttuja, mutta bonuksena vielä Saran kirjojen hieno juttu Rauha S. Virtasesta.

Virva Seljan yksityisasia

Kuva on WSOY:n uuden painoksen kansi - minulla on vanha painos ilman mitään kuvia...

Olen kirjablogin aloitettuani huomannut miten jumalattoman huonosti oikeastaan tunnen kirjailijoita. Kirjailijoita on vaan liikaa - tai sitten olen vaan poikkeuksellisen hyvä unohtamaan. (Uudenvuodenlupaukseni oli, että kitisen vähemmän. Niinpä en sano, että minulla on huono muisti. Minulla on loistava muisti, joka valikoi huolella säilytettävät asiat.)

Mutta oikeastaan piti puhua Rauha S. Virtasesta. Blogistanian keskusteluista olen päätellyt, että Virtanen nyt ainakin olisi pitänyt tuntea ja hänen tuotantonsa lukea jo ajat sitten. Esimerkiksi Sara tituleeraa Virtasta suomalaisen tyttökirjallisuuden äidiksi. Ups. Minun ihkaensimmäiseni oli kuitenkin nettilukupiirin valintana vasta viime heinäkuussa luettu Ruusunen, ja nyt luin viikonloppuna 101 naisten kirjan listaltani löytyvän Virva Seljan yksityisasian.

Valikoiva muistini oli editoinut pois tiedon, että Virva Seljan yksityisasia kuuluu osana Seljan tytöistä kertovaan sarjaan, mutta uuskeksin tämän faktan kirjaa lukiessani. Vaikka romaani oli ymmärrettävä itsenäisenäkin teoksena ja rakenne on ihan toimiva, aistii lukija alusta lähtien, että kyseessä on osatarina, ei kokonaisuus. Yksityisasia kertoo Seljan uusperheen elämästä vaiheessa, jossa Virva on 16-vuotias. Neljä tytärtä, isän uusi vaimo, tuoreet kaksospojat... teini-iän ihanuutta ja kamaluutta seepiansävyissä. Virvan yksityisasia on ystävyys polion rampauttaman pojan kanssa. Virvan ja nuoren Jussin ihastumiset ovat 2000-luvun perspektiivistä katsottuna ihastuttavan viattomia; viattomia ovat myös kirjassa kuvatut avioliitto-ongelmat ja uusperhekipuilut.

Suurin ilo tämän kirjan kohdalla oli juuri nostalgisuudessa. Yksityisasiassa kokoonnutaan vieraisille katsomaan televisiota ja kuunnellaan maaotteluita radiovastaanottimesta ja kerätään kasveja kasvioon - hunajaista! Myös esineenä oma kirjayksilöni on erinomaisen nostalginen. Ostin sen taannoin antikka.netin kautta. Omistuskirjoituksessa toivotetaan Pirjolle hyvää joulua 1969 (!!!) ja lehtien välistä löytyi ihka-aito äidinkielen koe, ilmiasusta päätellen samalta vuodelta. Näytin sitä Neideille todisteena verbien taivutuksen massiivisesta jatkuvuudesta. Varmaan jo muinaiset kreikkalaiset...  OTT. Nostalgiahengessä valitsenkin seuraavan lukunäytteen:

"Minä olen koko kesän hoitanut vauvoja Rean kanssa ja meillä on ollut niin hauskaa. Minusta on ollut paljon hyötyä, Virvahan on vain juossut koko ajan missä lie. Rea olisi ollut pulassa ilman minua. Ja nyt kun Margarita on tullut, en minä muka kelpaa enää mihinkään." Ja Dodo nielaisi pari kertaa kurkkuun pyrkiviä kyyneliä ja kumosi likaämpäriin juuri silppuamansa persiljan, joka oli aiottu kalakeiton pinnalle. 

"Voi pemputti", pääsi häneltä katkerasti. [--] (s. 44)

Muistatteko vielä, kun keittiössä oli likaämpäri eikä biojäteastia?

Mutta kirjaan palatakseni: nostalgia tässä eittämättä rokkasi. Muilta osin Yksityisasia oli stand-alone -teoksena aika peruskiltti perhekeskeinen perusnuortenkirja sen kummempaa kommervenkkiä, ja perhekin käy nykypäivänä perusperheestä. Melkein. Ruususessa oli enemmän särmää (ehkä siksi että se keskittyi pienempään joukkoon). Virvan yksityisyyden ja oman alueen kaipuu oli mielenkiintoisesti tuotu esiin, ja Virtanen muutenkin osoittaa erittäin terävää psykologista silmää perheenjäsenten välejä käsitellessään. Pidin myös siitä, että tämä ei ollut sellainen joka suuntaan räjähtelevä juoni-ihme, jollaisia nuorten(kin) kirjat usein ovat; tämä on elämänkokoista tarinaa.

Silti kokonaisuus oli minun silmiini suhteellisen haaleaa teinidraamaa. Toki Virtanen on kirjoittanut tämän tietyn aikakauden perspektiivistä ja sen ajan arvoja heijastellen, joten tiettyä moralisointia voi odottaakin. Mutta kovin, kovin lutherilaista meininki on.

Eipä silti, viimeisin lukemani nuortenkirja taisi olla Huotarisen noin 200 astetta rankempi Valoa Valoa Valoa... ehkä en ollut sopivassa vireessä Yksityisasialle. Ja varmaan se olisi toiminut paremmin, jos olisin aloittanut sarjan alusta, vuonna 1955 ilmestyneestä Seljan tytöt -romaanista, aloittaen. Useimmissa sarjoissa kirjat saavat huiman lisäarvon sarjan tuottamassa tuttuuden tunteesta.

Tuli juuri mieleeni ajatus: jos Yksityisasia sanoo vuonna 2012 minulla jotain vuoden 1960 maailmasta, mitä sanoo Valoa tästä maailmastamme lukijoille vuonna 2062?

Rauha S. Virtanen (1966, alkuperäinen 1960). Virva Seljan yksityisasia. Werner Södeström Osakeyhtiö.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan
Johanna Just a little bit -blogissa

Pahuus

Jori luki jonkin aikaa sitten Jan Guilloun romaan Pahuus, ja se kuulosti niin kutkuttavalta, että laitoin lukulistalle. Aikaa kului, hankin kirjastosta, laitoin odottelemaan vuoroaan... ja kun äsken imuroin kirjahyllyjäni, löysin saman pahuksen kirjan yhdestä kulmauksesta!  Liikaa kirjoja? Alzheimer?

Ihmettelin miten moinen on jäänyt huomaamatta, mutta pari sivua luettuani muistin tapauksen. Tämä on äidiltä perittyjä kirjoja. Olen aloittanut Pahuuden kerran ennenkin, mutta silloin se päätyi takaisin hyllyyn parin sivun jälkeen. Ei maha kestänyt juuri silloin. Näytänpä teille miksi, tässä pala ihan alusta:

Isku osui oikean poskiluun yläosaan. Juuri siihen hän oli pyrkinyt kääntäessään päätään muutaman sentin yläviistoon juuri kun faija löi. Näin päivällispöydässä faija tähtäsi kämmensyrjällä ja sormenpäiden takaosalla useimmiten nenään. Tällainen isku ei sattunut osuessaan. Tuli vain sellainen mykkä, valkea tunne, kun tuo ärsyttävä isku osui keskelle naamaan. Ennemmin poskiluuhun.

Faija oli lyönnistään ylpeä, sillä hän kuvitteli osaavansa lyödä sen nopeasti ja yllättävästi. Mutta Erik osasi faijan kaikki löynnit ja kikat yhtä varmasti kuin kertotaulun, ja hän huomasi aina helposti, miten faijan oikean silmän alapuolella alkoi nykiä tietyllä tavalla tulevaa lyöntiä enteillen. (s. 5)

Samaa lajia löytyy tästä romaanista enemmänkin. Pahuus kertoo nuoresta Erikistä, joka on isänsä päivittäisten pahoinpitelyiden jäljiltä kivun ja väkivallan mestari. Hän pyörittää oppikoulussa omaa jengiään, mutta porukan jäätyä kiinni joutuu uuteen kouluun, perinteikkäiseen sisäoppilaitokseen, jossa on vallalla "toverikasvatuksen" käytäntö. Opettajien ei tarvitse pitää kuria, sillä oppilaat tekevät sen itse. Toisilleen.

Älykäs Erik toivoo koulun vaihdoksen tietävän myös elämänmuutosta, väkivallan kierteen hylkäämistä, mutta toisin käy. Pahuus on siellä missä ovat ihmisetkin. Kirjan yksi keskeinen idea onkin kysymys siitä, millä väkivaltaan voi vastata: väkivallalla - vai väkivallattomuudella? Erikin pelottavan elämäntarina perusteella vastarinta kumpuaa aina väkivallasta ja pelosta, omasta tai toisten. Koulun vastenmielinen järjestelmä rinnastetaan natsismiin... mutta eipä noita esikuvia tarvitse niin kaukaa hakea. Samantyyppiseen malliin ajaudutaan kai aina kun auktoriteetit siunaavat simputuksen ja villin vallankäytön, ihan missä vain. Epäilijät kurkatkoon selostusta Stanfordin vankilakokeesta täällä. Karmeaa kirjassa onkin, että oppilaitoksen henkilökunta seisoo "perinteiden" takana. Ei paljon lohduta, että tapahtumat sijoittuvat 50-luvun lopulle.

Rankka mutta hyvä kirja! Tekstinä tämän tehot tulevat yksityiskohtaisesta, kliinisen rauhallisesta väkivallan kuvauksesta. Guilloun iskut ovat harkittuja ja tarkkoja. Mitä henkilöihin tulee, välillä ajattelin, että Erik tuntuu kovin kypsältä ikäisekseen - pohdinnat huonetoveri Pierren kanssa yltyvät varsin metafyysisiksi - mutta päätin loppujen lopuksi, ettei Guillou ainakaan pahasti pieleen mene. Nuoret ovat fiksumpia kuin vanhemmiten muistaakaan, eikä Erik ole mikään ansarikukkanen.

Kunpa kaikki lapset saisivat olla lapsia.

Jan Guillou (1996). Pahuus. Porvoo: WSOY. Suomentanut Veijo Kiuru. (Linkki pokkaripainokseen)

Arvioita:
Lukukokemus-blogissa
Matti Flyktman Aamulehden blogissa
Paula Luen ja kirjoitan-blogissa
Sonja Lukuhetkissä

Neekerityttö peilaa

kuva: kj (flickr)

Tämä Valtosen romaani valikoitui seuraavaksi luettavaksi puhtaasti nimensä tähden: Neekerityttö peilaa on niin monella tavalla nykyään mahdoton nimi kirjalle, että se oli pakko lukea.

Mikähän olisi nimenä nyt? Ehdotuksia -
Toimitusharjoittelija heijastuu?
Kolumnisti kuvastimessa?
Tai, jos yrittää pysyä lähellä alkuperäistä,
Pakinoitsija peilaa?

Asiayhteydestähän voi arvata että kyseessä on naispuolinen henkilö. Hmm. Itse asiassa en olekaan sataprosenttisen varma mitä tuo nimen jälkiosa tarkoittaa; voi olla että peilaa-sanalla on ollut jokin slangimerkitys aikoinaan. Lehtineekerihän on lähestulkoon kadonneeseen kansanperinteeseen kuuluva slangisana. Peilaa voi tarkoittaa ympäristön skannausta, joten olisikohan oikea vastaus sittenkin

Naistoimittaja etsii miestä?

Sisältöön tuo viimeisin istuisi. Valtosen neekerinä on Tyyskän nimellä kulkeva herrasperheen tytär, jonka maanomistajaisä laittaa töihin omistamaansa sanomalehteen, Jokelan Sanomiin. Neitonen ei heti pääse mieleisiinsä tehtäviin, mutta sinnittelee puuhassa ja tutustuttaa salaa kirjoittamiensa pakinoiden kautta lukijan perheeseensä ja työpaikkaansa. Oikeasti Tyyskä tahtoisi diplomaatin rouvaksi, mutta maalaispitäjässä ei diplomaatteja parveile. Onnea odotellessaan Tyyskä kiusaa isäpappaa uhkaamalla kihlata kummisetensä, flirttailee kenkäkauppiaan kanssa ja katsastaa muita mahdollisia miehiä; suurin intohimo näyttää silti suuntautuvan uuden auton ostoon. Siinä sivussa Tyyskä kujeilee toimittaja-Hannekselle, joka ei kaikenlaisesta keppostelusta huolimatta näytä huomaavan mitä on tarjolla.

Eipä silti, Tyyskä pitää kiinnostuksensa sen verran salassa, että lukijakin saa olla tarkkana. Ilman Hömpän Lakeja en olisi välttämättä hoksannut kenet Tyyskä tahtoo, sillä kuvioissa on myös varakas hallitusneuvos. Lahjomattomat Lait kuitenkin määräävät, että a) sankaritar on rakastanut mieheen jonka kanssa riitelee kiivaimmin ja b) sankaritar ei voi mennä naimisiin puhtaasti taloudellisin perustein. Reipasotteinen Valtonen helpottaa nuoren parin taivalta antamalla köyhälle toimittajalle Ameriikan-perinnön, jolloin mies voi kosiakin kartanontytärtä. Minä olen järkevä mies, hän toteaa. En halua vaimoni ratkuttavan kautta iankaikkisuuden, että ilman hänen rahojaan en olisi mitään.

Kas näin puhuu vain Valtosen sankari!

Vaikka Neekerityttö oli hauska, oli se myös tähänastisista heikoin lukemani Valtosen romaani. Vika ei ole napakassa kielessä tai tutun tuitussa sankarittaressa. Juonen kuljetus sen sijaan on tavanomaista huterampaa ja poikkeuksellisen laaja sivuhenkilökaarti lähinnä pitkittää romaania. Liekö Valtosella ollut ajatuksena vaihteeksi oikea perheooppera salonkiromanssin asemesta, sillä Tyyskän vanhemmat ovat Vaimokkeen sankaripari, nyt keski-ikään ehtineinä. Olikin hauska nähdä Kirstin edelleen pyörittävän miestään mielensä mukaan, ja tavata uudelleen Kirstin äiti ja käly, mutta koko veljessarjan edesottamuksia ei silti olisi tarvinnut selostaa. Kokonaisuus olisi minusta ollut toimivampi niukempana.

Enemmän nautin Jokelan Sanomien arjen kuvauksesta. Mutta jos oikeita paikallislehtiä toimitetaan tähän tyyliin, ei uutisiin totisesti kannata luottaa!

Yhdessä suhteessa Neekerityttö on suorastaan riemukkaasti häijy: mistään viihderomaanista en muista ihan näin suorasanaista keskustelua avioliiton taloudellisista ulottuvuuksista. Mietiskelin Rakkaus ratkaisee -romaanin yhteydessä rahan ja romanssin vaikeaa yhtälöä ja arvioin Austenin salaa kyyniseksi. Mutta tämä Valtosen sankaritar on poikkeuksellisen kylmäveristä lajia - ainakin puheissaan - ja jos Kirsti-äitiä uskoisi täysin, pitäisi Vaimoke lukea uudestaan. Tarkasti.

Isäni ansiosta minua kositaan silloin tällöin hyvinkin erilaisilta tahoilta. Kosijat ovat melkein aina sivuuttaneet nuoruutensa parhaimmat myrskyt.

Tunnen oireet. Ensin ihastutaan jossain seurassa tai juhlassa. Sitten alkaa sadella kukkavihkoja, suklaarasioita ja pyyntöjä elokuviin, konsertteihin, tanssiaisiin, ajelulle jne. Veljet leuhkivat. Isä saarnaa. Äiti pyytää harkitsemaan. Minä pakoilen, kunnes sattuma saattaa meidät kohdakkain ja minun täytyy silmät hämmästyksestä renkaina soperrella: "Voi, suokaa anteeksi! En tiennyt, että tarkoititte totta. Minä luulin vain tavalliseksi hakkailuksi. En tehnyt tahallani. Ollaan ystäviä!"

Luonnollisesti olen veikistellyt ja keikistellyt. Hiukan vain. Kohtuuden nimessä. Täytyyhän toki koota muistoja. (s. 113-114)

Neekeritytön myötä tuli tutkittua myös erään tunnetun sanonnan alkuperää. Käsi ylös kaikki, jotka kuvittelivat sanonnalla "tulee kuin manulle illallinen" olevan jotain tekemistä Mauno Koiviston kanssa? Minua ainakin on huijattu selityksellä, että sanonta liittyy presidentin luontaisetuihin kuuluvaan ateriatarjoiluun. Mutta niin ei voi olla, koska tässäkin kirjassa vuodelta 1957 "lankeaa kuin manulan pojalle illallinen"!

Jossain on koira haudattuna. Nopea googletus kertoo, että kyseessä onkin vanha sanonta, jossa "manu" tulee sanasta manni tai man eli mestari. Seikka selvisi Jukka Parkkisen nettisivuilta täältä. Hah, taas sivistyttiin!

(Nyt kun joku vielä kertoisi miksi nimenomaan koira on haudattuna.)

Hilja Valtonen (1957). Neekerityttö peilaa. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta näyttää löytyvän, ja Lukutikku-blogista.

Avain

Tämän kirjan luin Lukupiirin valintana. Mainio valinta: erikoinen ja kiinnostava kirja. Avain on 1950-luvulla kirjoitettu kuvaus japanilaisen keski-ikäisen avioparin seksuaalisesta elämästä. Lukupiirin keskustelu tuo varmasti hyvin esille kirjan eri puolet, joten en sano sisällöistä tämän enempää - sen sijaan suosittelen lämpimästi vierailuja Lukupiirissä lähipäivinä.

Minulle kirja oli kaikkiaan positiivinen yllätys. En tiedä miksi odotin pettyväni - kenties aihe kuulosti ikävältä - mutta Avain osoittautui helppolukuiseksi ja samalla kuitenkin ajatuksia herättäväksi.

Miellyttäväksi kirjaa ei voi kutsua. Kaikki sen henkilöt olivat jollain tavalla vastenmielisiä, mutta heidän mielenliikkeensä kuvattiin niin tarkkapiirtoisesti ja kirkkaasti, että kokonaisuus tuntui harmoniselta kuin... noh, japanilainen kukka-asetelma. Tanizaki taittelee henkilöidensä psyyken auki kuin purkaisi origamin alkutekijöihinsä, kerros kerrokselta ja petos petokselta.

Lukunäytteen otan ensimmäisiltä sivuilta, vaimon päiväkirjaosuuksista.

Tietenkin minun täytyy tyytyä häneen, koska hän on minun laillinen aviomieheni. Mutta toisinaan minua tympäisee kun vain näenkin hänet. Niin se on, eikä tämä ole mikään uusi tunne. Se tuli minuun avioliittomme ensimmäisenä yönä, tuona kuherruskuukauden yönä ajat sitten, kun ensi kerran menin vuoteeseen hänen kanssaan. Muistan vieläkin miten kavahdin kun näin hänen kasvonsa hänen pantuaan pois paksulinssiset silmälasinsa. Silmälaseja käyttävät ihmiset näyttävät aina vähän oudoilta ilman niitä, mutta mieheni kasvot näyttivät silloin yhtäkkiä tuhkankarvaisilta kuin kuolleen. Sitten hän kumartui likelle, ja minä tunsin miten hänen katseensa porautui minuun. En voinut olla tuijottamatta vastaan, silmiäni räpytellen, ja samassa hetkessä kun näin tuon sileän, liukkaan, vahamaisen ihon, kavahdin taas. (s. 13)

Tällä kertaa täytyy erikseen muistaa kiitellä suomennosta: kyllä Tuomas Anhava on mestari. Minulla oli lukioaikaan oikea tanka-kausi hänen hienojen kokoelmiensa kanssa.

Junichiro Tanizaki (1962, alkuperäinen 1956). Avain. Helsinki: Tammi. Keltainen kirjasto (38). Suomentanut Tuomas Anhava.