Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner oli sattumoisin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka löysin puhtaasti blogien pohjalta. Vaikken ihan kestofaniksi ruvennutkaan, nimi jäi mieleen, ja tämä Ikuiset ystävät tarttui sitten kirjastosta matkaan.

Pikkutyttöjen kasvinkumppanuudesta päädytään vuosien välirikkoon mutta lopulta taas ystävykset kohtaavat: draama alkaa kun kaunis julkkis Valerie ryhtyy kostamaan nuoruutensa traumaa ja kiskoo mukanaan kierteeseen vetäytyvän ja eristyneen Addien. Peräänsä he saavat pikkukaupungin poliisin, Jordanin, jolla on omiakin traumoja. Nykytilannetta setviessään naiset oppivat tuntemaan toisensa uudestaan ja eri tavalla; entinen ystävyys näyttäytyy aikuselle uudessa valossa.

Kiinnostavuutta tarinaan tuovat kipeät teemat, vaikka niitä kepeästi käsitelläänkin: Addien kamppailu yksinäisyyden ja ylipainon kanssa, Valerien juurettomuus, Jordanin kipeät pettymykset. Ja Weinerin kirjasta kun on kysymys, komiikka ja vauhti kantavat tarinaa jos juonen uskottavuus hoiperteleekin.

[--] Valerie, joka oli kietonut hapsuhuivin päänsä ja kasvojensa ympärille kuin burkan, ujuttautui viereeni ja nappasi nostolomakkeen käteensä.
"Tämä on ryöstö", hän sanoi virkailijalle.
"Voi hyvänen aika, Val. Eikä ole", minä sanoin pankkineidille. Hänellä oli pyöreät kasvot, punaista huulipunaa ja päässä karvareunainen tonttulakki. Hän katsoi ensin minua, sitten Valia ja sitten taas minua. "Minulla on ase", Val kuiskasi. "Anna tänne kaikki rahat kassasta." [--] (s. 198)

Tämä kirja on vähän kuin Snickers-patukka. Ystävien sentimentaalisuus on melkein äklön makeaa, mutta paikka paikoin teräväksi yltyvä dialogi ja koomiset tilanteet ovat sille sopivan suolaista ja kovaa vastapainoa. Sitä paitsi hahmojen ongelmat ovat niin inhimillisiä ja todentuntuisia, että ne tarttuvat hampaisiin; pöyrittelin Addien ja Valerien persoonia mielessäni vielä tovin kirjan luettuanikin.

Jotta vertaus olisi täydellinen, täytyy vielä todeta, että niin kirjan kuin snickersinkin loppu jättää vähän tunkkaisen imelän jälkimaun. Erojakin on. Ystävät ei lihottanut grammaakaan ja sai oikein hyvälle tuulelle, kun taas snickersistä seuraa yleensä lievä morkkis. Ja hei, olisihan kovin onneton loppu toki ollutkin tyylirikko tällaisessa kirjassa.

Vähän höpsö naisten seikkailu ehkä, mutta sisältää myös substanssia. Romanttiseksi viihteeksi paremmasta päästä.  Suosittelen.

Jennifer Weiner (2011). Ikuiset ystävät. Suomentanut Aila Herronen. WSOY. 978-951-0-37785-7.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista kuvaa elämänmakuiseksi hupsutteluksi, peesaan.
Salla lukupäiväkirjassaan suosittelee kirjallisuusterapiaksi.

Pekka Hiltunen: Iso

Kuva: WSOY

Tästä kirjasta on hankala kirjoittaa. Mutta toisaalta tämä on juuri sellainen kirja, josta haluaisin kirjoittaa.

Se nimittäin herätti paljon ajatuksia.

Pekka Hiltunen, joka kahdessa aiemmassa romaanissaan liikkui trillerimaastossa, on Ison kanssa tehnyt jotain aivan muuta. Iso on romaani lihavuudesta, lihavuuden kokemisesta ja kohtelusta. Päähenkilö Anni Kantto on älykäs, koulutettu nainen, jota työelämä ja parisuhdemarkkinat hylkivät. Anni on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen mihinkään.

Iso tarkastelee Annin näkökulmasta ympäristön suhtautumista lihavuuteen ja sitä, miten ympäristön suhtautuminen vaikuttaa yksilöön. Jääkö ihmiselle omanarvontuntoa ollenkaan, kun ystävät haluavat "korjata" ylipainon, kun esimiehen mielestä ei sovi firman imagoon, kun parisuhde kaatuu ahdistukseen, kun ministerikin julistaa lainsuojattomaksi? Anni kaapii itsensä kokoon ja ryhtyy vastarintaan.

Ison suurin anti minulle oli, että se sai miettimään omaa ajatusmaailmaani ja suhdettani ylipainoon. Sanottakoon heti selvyyden vuoksi, että minua ei kiinnosta, noin lähtökohtaisesti, kenenkään muun paino: omassa on tarpeeksi ihmettelemistä. Kehoni on upean tehokas kone, joka huolella tallettaa kaiken liikenevän energiaa tulevaa tarvetta varten. Sitä varten se on perustanut lanteilleni pankin. Mutta minun pankkini on pieni syrjäkylän sivukonttori vain; olen ns. normaalipainoinen.

Ei siis ehkä pitäisi puhua tästä kirjasta mitään. Haluan kuitenkin ajatella tässä ääneen, sillä Iso sai minut huomaamaan, miten itsestään selvänä olen oppinut pitämään ajatusta normaalipainosta. Kummallista kun sitä pysähtyy ajattelemaan: on siis jokin normi, josta poikkeaminen voidaan määritellä häiriöksi, riippumatta siitä minkälainen ihminen muuten on.

Painonvartioinnista on tullut jonkinlainen moderni talismaani. Terveyden, viehätysvoiman ja kansanterveyskustannusten minimoinnin nimessä meidän kaikkien pitäisi olla osapuilleen standardipainoisia. Viis siitä, että olemme jokainen omanlaisiamme genetiikan, aineenvaihdunnan, persoonallisuuden, historian ja tuhannen muunkin seikan suhteen. Painossa on normi ja normin noudattamisesta on tullut oletusarvo, lähestulkoon velvollisuus. Normaalipainosta poikkeaminen voidaan tulkita kapinoinniksi, uhmaksi, piittaamattomuudeksi. Siitä voidaan ilmeisesti syyllistää tuhannella pienellä tavalla.

Iso pyrkii purkamaan terveyden ja normaalipainon välisen automaattisen yhteyden tuomalla esiin sen, että on paljon ylipainoisia ja täysin terveitä ihmisiä. Silti jokainen tavallista suurempi ihminen on, ainakin Hiltusen kirjan perusteella, vapaata riistaa kaikenlaisille henkilökohtaisille huomautuksille. Käsittämätöntä.

Okei - itse en usko, että paino on terveyden kannalta yhdentekevä asia. Mutta entä sitten? En myöskään usko, että ymmärrämme täysin miten kroppamme toimii tässä avaruusajan ympäristössä. Istumatyö on tappavan vaarallista, hiiret kai saavat syöpää matkapuhelimista ja ihan vaan oikein elämisen stressiin kuolee enemmin tai myöhemmin.

Tämän Iso sai aikaan: koitan opetella pitämään painon, omani ja muiden, pois yleisestä keskustelusta. En halua olla osa minkäänlaista sosiaalista painoilmapiiriä. Muistan esimerkiksi sanoneeni jollekulle vaikkapa vau, oletpas sinä laihtunut. Kokisin sen kohteliaisuutena jos joku niin minulle sanoisi, joten ilmeisesti oletan että niin voi sanoa muille… vaikka huomautus oikeastaan sisältää olettaman, että paino oli jotenkin pielessä aikaisemmin.

Opettavainen kirja siis, vaikkei kaunokirjallisena elämyksenä napakymppi kumminkaan. Romaanina Iso kärsii lievästä ylipainosta. Hiltunen on tehnyt ansiokasta taustatutkimusta ja ottaa mukaan paljon tietopuolista ainesta. Toisinaan tarina hieman hyydähtää tutkimustietoon. Tieto oli minulle osittain uutta enkä oikeastaan pannut sitä pahakseni. Jäin lukiessani miettimään myös Hiltusen tekemien haastattelujen vaikutusta Annin persoonan rakentumiseen; välillä Anni tuntuu suorastaan hämmentävän ristiriitaiselta tyypiltä, välillä taas monomaaniselta.

Toisaalta, mutkikkaitahan me ihmiset olemme… ja on oikeastaan aika ansiokasta, että yhden teeman varaan syntyneen tarinan päähenkilö on sen teemansa kanssa särmikäs eikä ensinkään simppeli. Inhimillistä. Annin kohtalo jaksoi kiinnostaa eivätkä infodumpit siksi uuvuttaneet.

Kirja, joka saa ajattelemaan jotain asiaa, on hyvä kirja.

Lopetan sitaattiin:

Eivät ihmisen tärkeä luvut, määrät ja mitat ole laskettavissa kilogrammoissa. 

Niitä ovat:
Veroprosentti.
Elämän aikana nostetut maljat.
Luetut kirjat.
Puhki kävellyt kengät.
Vanhat puut, jotka näkee läheltä.
Ikä jossa löytää sieluntoverinsa.
Muilta kuullut salaisuudet, jotka pitää omanaan.
Tanssiaskeleet, joita kokeilee.
Passiin kertyneet leimat.
Lapsen käden pienuus omassa kädessä.
Ahneuden tilaisuudet, joihin ei tartu. [--] (s. 332)

Pekka Hiltunen (2013). Iso. WSOY.978-951-0-39964-4.

Arvioita:
Tuija Kirjavinkeissä tunnistaa asian tärkeyden
Minna Ilselässä poimi saman sitaatin. Ja kaunis se onkin!
Amman lukuhetkessä kirja kosketti.

Muovikassimies

Kansi: Myllylahti Oy

Hilkka Ravilosta vaahtosin jo äskettäin luettuani hänen romaaninsa Yö yllä viljan. Samassa lainauserässä tuli jo otettua kirjastosta myös Ravilon uusin, Muovikassimies.

Muovikassimies on tarina Tarmosta, miehestä joka elää naisten siivellä. Nimi on ironinen, sillä Tarmo on on tarmoton loinen. Ravilo johdatteleekin rinnastamaan auervaaran lapamatoon. Kumpikin porautuu uhrinsa sisuksiin ja hyödyntää haluamansa. Miksi nähdä vaivaa, kun tarpeensa saa tyydytettyä vähemmälläkin?

Tarmolle runsaat naiset ovat kirjaimellisesti runsaudensarvi, ruoan ja tyydytyksen lähde, josta hän itseoikeutettuna ammentaa. Joillekin kirjan naisista peli on yhteinen - he käyttävät Tarmoa hyväkseen melkein siinä missä hänkin heitä - mutta useimmilla on mielessään haave, halu olla haluttu ja rakastettu. Tarmo maksaa väärällä rahalla; hän on kiinnostunut omasta nautinnostaan ja edustaan eikä häikäile valehdella. Hän etsii ihannenaistaan, sellaista joka olisi oikean muotoinen ja näköinen, hivelisi hänen itsetuntoaan sopivalla keskustelulla, ja tietysti vielä elättäisi. Lapsia ei saisi olla eikä tulla.

Aamulla Tellervo syötti lastaan rinnasta. Vastenmielisyytensä peittääkseen Tarmo katseli muualle. Oli luonnollista, että mies pureutui naisensa rintoihin, mutta tuota oliota Tarmo ei pystynyt katsomaan. (s. 235)

Ehkäisy on naisen ongelma: miksi Tarmo siitä murehtisi, naisethan ne raskaiksi tulivat, tuumii Tarmo, ja väittää olevansa steriili samalla kun kylvää siementään pitkin ja poikin. Samalla hän pohtii, miksei naisille riitä sama kuin hänelle (Miksi naiset halusivat aina sitoa ja sitoutua?). Tarmo ei edes huomaa olevansa ammentaja, ottaja.

Tarmon ja hänen naistensa kautta kirjassa pureudutaan laajempiin nyky-yhteiskunnan teemoihin: itsekkyyteen, välineellisyyteen, kohtuuttomiin ulkoisiin vaatimuksiin, laihuuden standardiin. Tarmon saalistuspuuhat onnistuvat, koska hän jahtaa muhkeita naisia, jotka muuten jäävät painonsa tähden paitsioon. Kovin suorapuheisesti kuvataan myös yksinhuoltajan arkea.

"Mut mä rupeen silti laihduttaan", Kata itki.

"Sä oot laiduttanu monta kertaa", Pirjo tiuskaisi.

"Mut pakko sen on joskus onnistuu."

"Mä näin semmoisen televisio-ohjelman, jossa kerrottiin, että lihavuusgeeni on perinnöllinen", Pirjo sanoi. "Jos se on sulla perimässä, et sä sille mitään voi. Vaikka joisit kymmenen vuotta pelkkää vettä, et silti laihtus. Kuolisit, mutta kuolisit lihavana."

Pirjo nousi keittiön pöydän äärestä. "Sori etten jaksa olla kovin empaattinen. Mä oon surru miten pääsen eroon tästä roikkumahasta, mut nyt ois enemmänki tarpeen kolkyt kiloo vararavintoo, ei kuluis niin paljon rahaa ruokaan. Kun pitää yksin suoriutuu niistä laskuista, jotka ennen jaoin Kaitsun kanssa. Lankapuhelimen panin jo poikki, mut en haluis luopuu sähköpostista ja internetistä. Pornosivuilla on ainoot mulkut, jotka nykyään näen... ja laskut on niin kätevää hoitaa nettipankissa. Vuokra on pakko maksaa. Ja vesilaskut... ja kaikki." (s. 218)

Lihavuuden ongelmassa Tarmo näkeekin tienestimahdollisuuksia tavalla jos toisellakin. Kirjan positiivisin juonne on yksinhuoltajanaisten pyrkimys järjestää asiansa paremmalle tolalle yhteisvoimin. Arjen käsittämättömästä paineesta voi selviytyä joukkovoimalla, toinen toistaan tukien.

Mutta Muovikassimiehen ydin on Tarmo, ja Tarmo on oikeasti pelottava. Mitä enemmän häntä miettii, sitä enemmän värisyttää, sillä tavalla ikävästi. Mistä Tarmot tulevat? Sitä ei tiedä kukaan, vaikka lopuksi Tarmon isä puheleekin pojalleen näin:

(--) Uskon, että olet syntynyt pahaksi. En halua olla missään tekemisissä kanssasi. Kerron poliisille mitä ne kysyvät ja minkä tiedän, mutta minun kotiini sinulla ei ole enää tulemista. Mene minne menet, se ei minulle kuulu. Ja avaimet, kaikki avaimet jätät lähtiessäsi. Jos sinulle jokin avain jää, on turha tulla kokeilemaan. Tilaan lukkosepän sarjoittamaan lukot uudelleen." (s. 320)

Pahuus, ihmissuhteiden välineellisyys, itsekkyys, vastuuttomuus; ei mitään kevyttä lukemistoa. Jo alkujaksossa otetaan luulot pois (en viitsi spoilata mutta rankkaa tavaraa). Tähän kirjaan ei kannata tarttua viihdemielessä. Muovikassimies on myös vahvasti ajassa mukana. Kerronnallisista sivujuonteista löytyy yhtäläisyyksiä ainakin Päivi Alasalmen ja Kirsti Ellilän teoksiin.

Huomaan että kuvasin Muovikassimiestä paljolti lainausten kautta. Ehkä tuntuu ettei omia sanoja ole. Tämä kirja oli paljon epämiellyttävämpää luettavaa kuin vaikkapa Yö, sillä Tarmon näkökulma tekee ihmisistä järjestään kaameita. Yhtään mukavaa, onnellista ihmissielua ei ole. Kaikki ovat eläimellisiä. Yön Vappu oli paljon inhimillisempi kertoja, älykäs ja katkeruudessaankin lämmin ihminen. Muovikassimiehessä ei ole keventävää huumoria; Tarmo ei naurata. Lisäksi kirjan teki raskaaksi mutkikas naiskaarti, joka ei ihan pysynyt kasassa.

Vaikka Muovikassimies ei ollut ihan niin hyvä kuin Yö yllä viljan, en yhtään epäile aikomustani lukea loputkin. Nämä ravilot ovat syvyyspommeja. Ne jäävät pyörimään päähän. Kielellä ja tarinalla on pimeää imua. Molemmista lukemistani Ravilon romaaneista on täysin jäänyt puuttumaan sellainen sievistelevä ja hurskasteleva sivumaku, joka monessa elämän epäkohtia käsittelevässä kirjassa jälkeenpäin ajateltuna on. Ravilo ei sano: katsokaa millaista, eikö olekin väärin. Hän sanoo toteavasti: elämä on. Luettuaan on pakko kysyä itseltään - tämmöistäkö? Onko? (Apua!)

Hilkka Ravilo (2009). Muovikassimies. Suomussalmi: Myllylahti.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Etelä-Saimaassa
Me Naiset
Susan kirjasto

Tietyt tytöt

Lomaviikon jälkeen tehdään tietysti loman aikana rästiin jääneet työt... *piehtaroi hetken itsesäälissä* Iltahetkinä on kuitenkin viikon mittaan tullut nakerrettua Jennifer Weinerin Tietyt tytöt, joka nousi lukulistalle saman kirjailjan Rikoksia ja hiekkakakkuja -kirjan jälkeen. Tämäkin kirja olisi kannen perusteella palautunut tömähtäen hyllyyn.

Tietyt tytöt ei paini samassa sarjassa kuin yllättävän hauska Rikoksia. Asetelman perusteella odotin tästä kirjasta enemmän: onhan siinä päähenkilönä naimisissa oleva naiskirjailija, jonka suhde osapuilleen teini-ikäiseen tyttäreen on keskeinen teema. Äiti Candace kamppailee painon ja menneisyyden kanssa, tytär Joy identiteetin ja itsenäisyyden.

Tyttöjen kanssa oli koko ajan sellainen pieni ikävä olo, että pitäisi eläytyä... tai nauraa... eikä kumpikaan oikein onnistu. Jotenkin Weinerin huumori ei löydä tässä kirjassa paikkaansa. Tämä ei ole jännäri - mutta ei tämä ole oikein komediakaan. Ehkä hauskuutus sopii jännäriin paremmin kuin draamaan.

Kerronnassa vuorottelevat Candacen ja Joyn puheenvuorot. Jälkimmäinen on - sinänsä ikäkaudelleen uskottavasti - kyvytön nauramaan itselleen, ja edellisenkin huvittuneisuus tuntuu väkinäiseltä. Sivuosissa esiintyvät äärimmäisen herttainen aviomies, perheellinen ex-poikaystävä, itsekäs isä, naisen kanssa avioitunut äiti, ja tietenkin tyttären aidot ja epäaidot ystävät.

Juoni ei ollut Rikoksienkaan vahvin puoli, mutta Tytöissä heikkoudet ovat ilmeisempiä. Symbolisia aasinsiltoja rakennetaan välillä oikein hartiavoimin, tai ainakin ponnistuksen huomaa paremmin kuin verbaliikka ei vedä.

"Kuoletko sinä?" minä tiedustelin. Sitten kysyin: "Saanko lihavartaasi?"

Peter henkäisi. Hänen ruskeiden silmiensä kulmat rypistyivät ja hänen hampaansa välähtivät nopeasti, kun hän yritti olla hymyilemättä.

"Nuo kysymykset eivät liittyneet yhteen. Olen hyvin myötätuntoinen", minä vakuutin. Olen vain myös hyvin nälkäinen. Mutta älä pelkää. Kyllä minä hoidan sen monivuotisen-uskollisen-vaimon jutun. Pidän sinua kädestä, nukun sänkysi vieressä, vien ruumiisi täytettäväksi, ihan mitä haluat."

"Viikinkihautajaiset", Peter sanoi. "Tiedäthän että minä haluan viikinkihautajaiset. Palavia nuolia ja Wyclef Jean laulamassa 'Many Rivers to Cross'."

Varmaan olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos olisin pitänyt Rikoksista vähemmän: epäreilua mutta totta.

Plussaa kirjalle kulttuurisen taustan vahvasta esilläpidosta, ja miksei myös ajankuvasta. Jotain kutkuttavaa on perheiden kilpavarustelussa yltiömäisten bar mitsva -juhlien järjestämiseksi, ja siinä miten tyttären liikkeitä seurataan puhelimen GPS-paikannuksella.

Jennifer Weiner (2010). Tietyt tytöt. Juva: WS Bookwell. Suomentanut Anu Niroma.

Lehtiarvioita ei näy, mutta samaa kirjaa - ja aika samanlaisin miettein - on näemmä lukenut myös Susa lokakuussa.