Spoilaamatta en voi kovin pitkälle kirjan selostamisessa mennä - ja uskon, että tämä kirja on eniten edukseen kun sen juonen antaa aueta lehti lehdeltä kuin valkovuokon - mutta ensimmäisen osan ytimen voi kertoa pilaamatta mitään keneltäkään. Alussa viisitoistavuotias koulupoika toipilaslomallaan rakastuu tuntemattomaan keski-ikäiseen naiseen. Hannan keho, Hannan läsnäolo, hänen vierautensa ja tuttuutensa, kaikki nämä hallitsevat nuoren Michaelin mieltä. Poika ei kuitenkaan mene järjiltään eikä joudu minkään eroottisen manian valtaan, ei sen enempää kuin kukaan rakastunut. Päinvastoin. Jotenkin Michael kasvaa poikkeuksellisen suhteensä myötä. Hän ylittää Hannan kanssa ikärajat ja luokkarajat; rohkeus tässä yhdessä asiassa tekee hänestä rohkean tuhannessa muussa asiassa, hyppyyttää kerralla yli aikuisuuden kynnyksen.
Tietenkään suhde ei voi jatkua. Mutta voiko se päättyäkään - voiko sellainen päättyä, joka jättää elämänikäiset jäljet?
Tässä kohdassa joku saattaa jo miettiä, miksi ihmeessä kirjan nimi on Lukija eikä vaikka Kehdonryöstäjä, mutta eipäs hoppuilla. Lukemisella on tärkeä rooli Hannan ja Michaelin suhteessa; ennen rakastelua Michael lukee naiselleen ääneen. Näytelmiä, romaaneja, novelleja. Ensin luettiin, sitten mentiin suihkuun, sitten rakasteltiin ja maattiin vielä hetki vierekkäin - sellaiseksi meidän tapaamisemme muodostuivat.
Jos tämä olisi pelkästään epäsuhtainen rakkaustarina, en varmaan olisi kirjasta kummemmin innostunut. Mutta Lukija on enemmänkin. Ensinnäkin se on poikkeuksellisen hieno kasvukertomus, tai ainakin meikäläisen silmissä poikkeuksellisen hieno, sillä yleisesti ottaen en kasvukertomuksista perusta. Schlink kuitenkin onnistuu aikuistumisen tuskan ja nautinnon kuvaamisessa upeasti. Tarina kerrotaan minä-muodossa, jo keski-iän ylittäneen Michaelin muisteluna. Vanhempi Michael katsoo taaksepäin ja kasvun kuvauksesta tulee hienosyistä ja haikeaa, ilman että siitä tulee tunkkaista.
Toiseksi, Lukija on terävä ja vähän sydäntäsärkeväkin kuvaus siitä, miten saksalaiset yrittävät tehdä sovintoa menneisyytensä kanssa. Sisäinen rauha on mahdotonta syyllisille ja syyttömille, sodanjälkeiselle sukupolvelle. Kaikki haluavat irtisanoutua kollektiivisesta häpeästä, osa aidosti häpeää kärsineenä, osa kenties vastakkaiset tunteensa kätkien. Näin Schlink kuvaa nuoren Michaelin opiskeluaikojen tunteita:
[--] Meille oli selvää, että rikokset oli tuomittava. Yhtä selvää meille oli, että vain päällisin puolin oli kyse jonkun keskitysleirinvartijan tai apurin tuomitsemisesta. Syytteessä oli se sukupolvi, joka oli käyttänyt noita vartijoita ja apureita hyväkseen tai ei ollut estänyt heitä tekemästä tekojaan tai edes paheksunut ja tuominnut heitä heti vuoden 1945 jälkeen, ja sen me tuomitsimme häpeään tässä selvitys- ja valistusprosessissa. (s. 98)Tapa, jolla Schlink käsittelee natsirikollisten tuomitsemista on älykäs. Lukijasta välittyy tunne, että tuomitseminen on väistämätöntä ja tarpeellista - ja samalla tunne, että sitä tehdään enemmän henkiinjääneiden vapauttamiseksi kuin tekojen hyvittämiseksi. Mikään ei voi hyvittää mitään. Syyttävä sormi ei vapauta häpeästä, mutta se muutti passiivisen kärsimyksen ja häpeän energiaksi, toiminnaksi, aggressioksi.
Eikä siinä vielä kaikki, niin kuin ostoskanavalla on tapana sanoa. Rakkauden, aikuistumisen ja kollektiivisen syyllisyyden lisäksi Schlink käsittelee yksityistä häpeää, yksinäisyyttä, eristymistä ja kirjallisuutta. Kaikki tämä ja vain 227 sivua selkeitä, yksinkertaisia selkeitä lauseita. Olen ihan ällikällä lyöty. Vau ja kaikkea sen tapaista. Kaiken järjen mukaan tämä ei olisi ollut minun kirjani ollenkaan, mutta olihan se. Suorastaan harmittaa antaa se takaisin omistajalleen. Itse asiassa olin niin vaikutettu, että piti tilata tästä kirjasta tehty leffakin, vaikka se tuskin voi vetää vertoja kirjalle.
En olisi uskonut, että näistä aiheista voisi kirjoittaa romaanin, joka jättää jälkeensä melkein tyynen olon, ja kuitenkin selvästi voi. Luin heti perään yhden Anne Frankin elämänkerran (siitä toiste) ja se pyyhkäisi tyyneyden tiehensä taas muttei himmentänyt ihailuani Schlinkin romaania kohtaan. Kaverilla on ripakopallinen taitoa, kun on tämän kirjoittanut. Loistava kirja, suosittelen kaksin käsin.
Pitääpä vielä loppuun kehaista suomennosta... Joskus saksasta (ja venäjästä!) käännetyt kirjat ovat aivan kummallista lausepuuroa, mutta tämä on kristallinkirkasta ja ilmaisuvoimaista, lukeminen ei tuota pienintäkään tuskaa.
Bernhard Schlink (1998, alkuperäinen 1995). Lukija. WSOY. Suomentanut Oili Suominen. ISBN 951-0-22525-8.
Arvioita:
Maria Säntti on arvioinut tämän Hesarissa (huom! spoilereita pukkaa!)
Anne Rannikko-Mattila Kiiltomadossa
Morre Morren maailmassa
