Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina

Kuva/kansi: Tammi/Timo Mänttäri

Viides maailmanvalta on roikkunut lukulistoilla aika tarkkaan vuoden: uudempi venäläinen satiiri tuli mieleeni Bulkagovin Kohtalokkaiden munien yhteydessä. Nyt vihdoin sain hankittua tämän (ehkä siksi, että tulin ostaneeksi Putinin elämänkerran?), ja olen siitä todella iloinen. Pelevinin hulppea romaani oli positiivinen yllätys.

Siis... En toki kaukolainannut tätä idealla todella-tyhmä-kirja-tiedossa, mutten myöskään odottanut, että tarina siitä, miten vampyyrit salaa ovat maailman valtiaita, olisi näin hauska, monikerroksinen ja miellyttävä lukea.

Maailmanvallan alussa ajelehtiva moskovalaisnuorukainen Roma värvätään yllättäen vampyyrien eliittirivistöihin. Uuden aristokratian jäsenenä Roma saa uuden nimen ja perehdytyksen ihmisiltä salattuihin totuuksiin. Ylellinen elämä vampyyrina ei täysin tyydytä Roman uteliaisuutta; pian hänen kyselynhalunsa johdattaa hänet myös toisinajattelijoiden joukkoon.

Enempää juonesta en oikein osaa sanoa. Jos haluaa olla häijy, juoni ei ole kummoinen... mutta juonesta ei Viidennessä maailmanvallassa varsinaisesti ole kyse: tässä on kaksi osaa yhteiskuntakritiikkiä, yksi intertekstuaalista leikkiä ja yksi puhdasta piruilua, puoli mitallista kasvukertomusta ja juonenkäänteitä vain hyppysellinen. Se ei haittaa. Maailmanvalta ei ole pätkääkään tylsä, sillä Pelevin on laatinut todella hilpeänälykkään ja häijynsuloisen tulkinnan ihmisten yhteiskunnan peruspilareista.

Ajattelin tätä lukiessani, että vain venäläinen olisi voinut kirjoittaa tämän kirjan - enkä nyt tarkoita vain intertekstuaalisia viitteitä, jotka paljolti liikkuvat venäläisessä kulttuuriperimässä - sillä siirtymä neuvostoajan oligarkkien ajasta kapitalismin oligarkkien aikaan on kirjassa suoraan sisäänrakennettuna mukana. Vedenjakaja elää tässä tavalla, jota ulkomaalainen ei voisi tavoittaa: ironisena ja itseironisena, yhtä aikaa katkerana ja valoisana.

Ihan totta, minusta tässä kirjassa oli jotain... venäläistä. Eikä venäläinen viittaa tässä Tolstoihin tai Dostojevskiin... Jos rakastettavasti absurdilla on koti, se on Venäjällä. Viides maailmanvalta oli minulle erinomaisen venäläinen romaani. Kuitenkaan tämä ei ole nurkkakuntaisessa mielessä kansallinen teos; Pelevinin kuvittelisin puhuttelevan aika laajalti. Sillä jokainen verenimijä on joskus ollut nuori ihminen.

Jos laittaisi mikseriin Bulgakovin, Murakamin, Charlaine Harrisin tai China Miévillen, ja lisäksi jonkun aika monomaanisen nuorten miesten tuskiin erikoistuneen kirjailijan, ja käyttäisi täydellä teholla kolme minuuttia... Ei. Ei sittenkään.

Lukukokemusta kuvaa jotenkin, että lopettaessani kirjan välissä oli tavallisen parin kolmen asemesta lähemmäs kaksi tusinaa paperiliuskaa lainattavan kohdan merkiksi. Arvon niiden joukosta nyt yhden alkupuolelta jaettavaksi:

- En jos käykin ilmi, ettei ajan henki olekaan sellainen? 

- Sitä, millainen ajan henki todellisuudessa on, vastasi Baldur, - ei voi tietää kukaan, sillä ajalla ei ole henkeä. On vain kolumnistien palstat, jotka käsittelevät ajan henkeä. Mutta jos useampi sellainen palsta kertoo ajan hengen olevan sellainen ja tällainen, kaikki alkavat toistella sitä astuakseen yhtä jalkaa ajan kanssa. Vaikka ei ajalla jalkojakaan ole. 

- Uskooko täysijärkinen ihminen muka siihen, mitä kolumneissa kirjoitetaan? 

- Missä sinä olet täysijärkisiä nähnyt? Heitä on koko maassa jäljellä ehkä satakunta, ja kaikki he ovat FSB:n jatkuvassa syynissä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Yhtäältä ajalla ei ole sen kummemmin henkeä kuin jalkojakaan. Toisaalta kaikki kuitenkin yrittävät seurata ajan henkeä ja astua yhtä jalkaa sen kanssa, ja siksi maailman korporativiinen malli uudistuu säännöllisin väliajoin. [--] (s. 71)

Tekstillisesti tämä ei ole järisyttävä kirja, mutta on virkistävää lukea jotain, mikä poikkeaa rakenteiltaan suomalaisesta ja anglo-amerikkalaisesta kielestä. Sitä paitsi Maailmanvallan spekulatiivisessa filosofiassa on särmää. Parin päivän jäähdyttelyn jälkeen en ole aivan houreesta hulluna tämän kirjan jäljiltä, mutta lievässä kuumeessa kylläkin.

Venäjää rakastaville ja ikuisille epäilijöille mainio kirja, perimältään rikas, ilkikurinen ja keimailevan kohtuuton... Ei varmastikaan kolahda kaikille, mutta kokeilemisen arvoinen satiiri.

Viktor Pelevin (2009, alkuperäinen 2006). Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina. Tammi. Keltainen kirjasto. Suomentanut Arja Pikkupeura. ISBN 978-951-31-4526-2.

Arvioita:
Harri Römpötti Hesarissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Pasi Ahtiainen Keskisuomalaisessa
Mikko Kirjavinkeissä
Liina Sivukirjastossa

Metro 2034

Kuva: LIke

Metro 2034 on jatkoa Dmitri Gluhovskin esikoiselle eli Metro 2033:lle. Tuo 2033 kuulema ilmestyi alun perin internetissä - ja on huhujen mukaan ilmeisesti sikäli harvinainen kirja, että moni tutustuu sen maailmaan ensi pelinä ja sitten vasta kirjana. Itse en ollut moisesta pelistä ikinä kuullutkaan ennen kirjaa - mutta eipä ihme, olen peliasioista iloisesti pihalla ja aion pysyäkin. (Minusta pelien evoluutio saavutti huippunsa jossain Tetriksen ja Crash Bandicootin 2:n välissä. Nih.)

Luin Metro 2033:n jo elokuussa. Se jätti vähän kahtalaiset muistot; toisaalta pidin ideasta ja tunnelmasta, toisaalta tarina oli vähän sitkas paikka paikoin. Jatko onkin odottanut aikansa hyllyssä, sillä epäilin alkuunpääsemisen vaativan töitä. Eipäs vaatinutkaan - iloisesti voin todeta, että kakkososassa tarina liikkuu ripsakasti eikä lukeminen pahemmin takunnut.

2033 jo tutustutti Gluhovskin hurjaan maanalaiseen maailmaan, jossa Moskovan metron asemista on ydintuhon jälkeen muodostunut itsenäisiä kaupunkivaltioita. Asemat solmivat liittoja, sotivatkin, kehittelevät kukin omanlaistaan kulttuuria hämärässä maailmassaan. Mutta valaistujen asemalaiturien ulkopuolella tunnelien labyrinttejä hallitsevat oudot otukset, ja ulkomaailmaa kansoittavat (kummallisen nopean) evoluution tuloksena syntyneet hirviöt.

2034:ssä ensimmäisen osan kertoja Artjom on jäänyt jo taakse. Nyt on keskiössä Homeros, vanha metronkuljettaja, joka hakee iltapuolelle kääntyneelle elämälleen merkitystä suuren tarinan kirjoittamisesta ja kertomisesta. Homeroksen mielikuvitus ja taito eivät kuitenkaan riitä luomaan tarustoa tyhjästä; tiivistääkseen ihmiskunnan historian suureen tarinaan on hänen löydettävä sille arkkityypit todellisuudesta. Hänen odysseiansa sankariksi valikoituu jo 2033:sta tuttu Hunter, vaitonainen ja voittamaton eliittisotilas, joka tällä kertaa ottaa tehtäväkseen metron asujaimiston pelastamisen uhkaavalta epidemialta. Muiden pitäminen turvassa on Hunterin pelastus, ainoa armo... ja hän on valmis tappamaan kenet vain pitääkseen ihmiskunnan rippeet tallessa.

Hunteria tunnelimatkoilla seuraava Homeros löytää reissulla myös naispuolisen päähenkilön tarinaansa. Nuori Alexandra paikkaakin Gluhovskin muuten kovin miesvoittoista henkilögalleriaa mukavasti.

[--] Kaikkien niiden öiden jälkeen, jotka hän oli viettänyt yrittäen tuloksetta kuvitella tulevaa sankaritartaan, hän oli yhtäkkiä tavannut elävän ihmisen, joka vastasi täydellisesti hänen toiveitaan. Ei, aikaisemmin hän oli kuvitellut tämän aivan toisenlaiseksi... Sirommaksi, sulavammaksi ja takuulla vanhemmaksi. Tyttö olikin paljon kovapintaisempi, hänessä oli aivan liikaa teräviä kulmia, ja katsoessaan tytön silmiin Homeros ei kohdannut niissä lämmintä lempeää raukeutta, vaan kaksi jääsirpaletta. Tyttö oli erilainen kuin hänen haaveissaan, mutta Homeros tiesi, että oli itse ollut väärässä, ettei vain itse ollut osannut kuvitella, millainen tämän pitäisi olla. (s. 137)

2034:ssä juoni on 2033:sta selkeämmin ja tiiviimmin rakennettu, ja keskushahmot kiinnostavampia. Räiskintää ja liikettä on vähemmän, pohdiskelua ja jonkinlaista syvyyttä enemmän. Filosofista ulottuvuutta - ihmisen ikuista kamppailua oman sielunsa pimeyden kanssa - alleviivataan ehkä turhan paksulla kynällä, mutta kokonaisuus ei siihen kaadu. Metrossa nimittäin riittää kiitettävästi tunnelmaa ja intensiteettiä. Gluhovskin visio on ahdas ja pimeä kuten valottomille tunneleille sopiikiin, muttei silti ilmisynkeä. Se jokin erityisesti venäläinen häivähdys, kiihkeyden ja kohtalonuskon katkeransuloinen yhdistelmä, maustettuna pienellä tujauksella käsittämättömyyttä, tuntuu tässä kirjassa vahvana.

Ärsyttävää huomata, että vain vertailen 2033:a ja 2034:ää toisiinsa, mutta en näemmä osaa olla vertaamattakaan. Mietin myös kehtaisinko suosittaa, että tuoreen lukijan kannattaa hypätä suoraan 2034:ään, joka maistui ainakin minun suuhuni kypsemmältä kamalta kuin 2033. Mutta samalla mietin, mahtoiko tämä kirja tuntua minusta sujuvalta ja terävältä siksi, että ympäristö oli jo tuttu?

Ehkä kannattaa kuitenkin aloittaa ensimmäisestä osasta, ainakin jos on toleranssia vähän työläämmällekin lukemiselle. Gluhovski ei nimittäin ei sorru täyttämään sarjan toista osaa selittämällä mitä edellisessä osassa tapahtui; joko tiedät tai et. Silti uskon, että tämän kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Hunterin traumat eivät silloin aukea yhtä hyvin... mutta fantastinen miljöö tulee mielestäni tässäkin hienosti esille.

Loppurutina: ihan viimeiseksi on kyllä jäänyt kauneusvirhe. Ne kaksi viimeistä sanaa olisin kustannustoimittajana kerjännyt ja anellut kirjailjan jättämään pois. Ei romaania vaan saa päättää sanoihin "Mitä vielä?" Eihän? Ei.

Dmitri Gluhovski (2011). Metro 2034. Like. Suomentanut Anna Suhonen. ISBN 978-952-01-0603-4.

Arvioita:

Tessa blogissa Aamuvirkku yksisarvinen
Juha Salmi Risingshadow:n tietokannassa

Saatana saapuu Moskovaan

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen

Äänikirjaseikkailujani seuranneet saattavat muistaa, että mainostin rouskuttelevani lisää Eppu Nuotion Pii Marin -kirjoja näin kesäloman alla... mutta juuri kun olin näin päättänyt, näinkin kirjaston hyllyssä Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan äänikirjaversiona.

Oli vaan pakko, Kohtalokkaiden munien jälkeen.

Moni on varmaan lukenut tämän kirjan - ja se on hyvä, sillä selityksestäni tuskin saa tolkkua. Kirja kertoo siitä, miten salanimellä Woland matkustava Saatana seurueineen viivähtää muutaman päivän Moskovassa, ja romaanista Pontius Pilatuksesta, ja itse Pontius Pilatuksesta, ja aidosta rakkaudesta, ja varieteeteatterin kahvilanpitäjän maksasyövästä, ja karjun kaipuusta Venuksen luo, ja erinomaisesta ravintolasta moskovalaisessa kirjailijoiden talossa.

Lisäksi romaani kertoo miten kriitikoiden epäreiluihin arvosteluihin voi vastata (jos on näkymätön ja osaa lentää), miten puku voi tehdä yhtä hyviä päätöksiä kuin mieskin, miten kirjailijan voi tunnistaa ilman kirjailijaliiton jäsenkorttia, ja mitä yhteistä on raitiovaunulla ja auringonkukkaöljyllä.

Tämän äänikirjan jäljiltä haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla.

Toisaalta olen haltioissani, sillä vaikka en varmaan ymmärtänyt puoliakaan, teksti on niin ilmeikästä ja polveilee niin jouhevasti yhdestä absurdista asiasta seuraavaan, että kokonaisuus suorastaan lyö nuijalla päähän. En enää ikinä yleistä, tai salli läsnäollessani yleistettävän, kaavalla venäläinen klassikko = tylsyys kansissa.

Toisaalta, nyt kun kirja on "ohi", tuli riittämättömyyden tunne, kun istahdin kirjoittamaan tätä juttua. En ole ihan varma mitä kirjassa tapahtui - ja olen ihan varma etten ymmärtänyt puoliakaan. Meneeköhän ihan pieleen jos sanon että pelkuruus ja tosiasioiden huomiotta jättäminen olivat aika keskeisiä irvailun kohteina tässä? Pilatus on pelkuri oman aikansa ihmiskoneen osasena, ja moskovalaiset omansa. Ei ihme, ettei meinannut kustantajaa löytyä Neuvosto-Venäjällä.

Tietääkö joku sattumoisin Peter Greenwayn elokuvan Rembrandt's J'accuse? Siinä Greenway purkaa pala palalta Rembrandtin kuuluisan Yövartio-maalauksen ja rekonstruoi siitä oman huikean tulkintansa. En ole maalaustaiteen erityinen ystävä, mutta katsoin Greenwayn selitystä ihan hypnotisoituna puolitoista tuntia. Tämä ei ollut OTT - sillä Saatanan jälkeen todella mielelläni istuisin parituntisen luennon, jolla joku purkaisi kirjan minulle palasiksi ja selittäisi mitä kaikkea siitä voisi ymmärtää.

Jos siis sattumoisin tiedät vaikkapa jonkun kirjallisuustieteilijän laatineen aiheesta vaikkapa esseen, annapa vinkki.

(taukomusiikkia)

Hmm, tässä välissä kävin googlettamassa alla olevat arviot. Kiiltomadosta löytynyt Nina Gimishanovin kirjoitus oli kyllä hyvä, ja Sallan jutussa löytyy sekä juoniselostus että hyvää analyysia. Wikipediassa oli kiinnostavan näköistä taustaa sielläkin.

Siltä varalta että sain Bulgakovin kuulostamaan ikävällä tavalla korkeakirjalliselta: ei se ole. Ei ikävällä tavalla. Hauska, vauhdikas ja minusta myös hyvin suomennettu kirja. Nyt tiedän varmasti, että ne venäläiset mestarit, jotka ovat tylsiä, ovat tylsiä ihan itse; kyse ei ole venäjän kielen vaikeista rakenteista!

Tämän kirjan hankin ehdottomasti omaksi, paperiversiona.

Mikhail Bulgakov (2005, alkuperäinen 1928-1940). Saatana saapuu Moskovaan. Suomentanut Ulla-Liisa Heino, lukija Martti Mäkelä.

Arvioita:

Nina Gimishanov Kiiltomadossa
Sallan lukupäiväkirjassa
Kirjavinkeissä
Aamuvirkku yksisarvinen blogissaan

Lisäksi erikoinen fanisaitti, jolle on koostettu paljon tietoa kirjasta, löytyy täältä.