Toukokuun tilit

Lenkillä voi nyt nähdä tällaistakin - ihanaa!

Toukokuu oli työläs kuukausi. Huh. Vähän on nääntynyt olo, mutta vielä jaksaa painaa... Loma pilkistää jo horisontissa.

Kuun alussa irroittelin bloggaajaesittelyn kanssa. Monet ystävälliset kommentit lämmittivät sydäntä, olen kippuralla ilosta. Kiitos vielä kerran kaikille teille!

Yhtä ja toista ehdin toukokuussa lukeakin, bloggaaminen tosin jäi vähemmälle. Hyvä joskin kevyt lukukuukausi. Itsestä tuntui kuin olisi mitään lukenutkaan, kun niin heikosti ehti kirjoista kirjoittaa. (Hih, hyvin postmoderni ongelma, tämä!)

Luettu ja blogattu:

Kari Hotakainen: Jumalan sana
China Miéville: Perdido Street Station
Marja Björk: Prole
Ursula Le Guin: Maanpakolaisten planeetta, Harhakaupunki
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta
Geraldine Brooks: Kirjan kansa
Masha Gessen: Kasvoton mies
Hilary Mantel: Bring Up The Bodies
Jean-Christophe Rufin: Globalia
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Tudor-teemalla meni suurin osa toukokuusta, ja huippukohdaksi pitänee siksi nostaa Mantelin Bring up the Bodies. Silti melkein kaikki bloggaamani kirjat tässä kuussa olivat minusta hyvää luettavaa, keskenään kovin erilaisia tosin. Jumalan sana oli upea äänikirja, Perdido vaikea mutta hieno genrehelmi, ja Le Guin on Le Guin! Viides maailmanvalta oli ehdottomasti positiivinen ylläri. Globalia oli sinänsä älykäs dystopia... Heivollin romaanistakin jäi sellainen tunne, että kirjassa ei ole mitään vikaa; lukija vain oli huonosti innostuvalla tuulella.

Luettu muttei blogattu:

Lee Child (2010, alkuperäinen 1997). Tappotahti. Vähän ihmettelin kun tämä Jack Reacher -kirja tuntui jotenkin takkuisemmalta kuin muut lukemani, eikä dialogikaan ollut yhtä näpsäkkää kuin ennen. Kansien huolellisemmalla lukemisella selvisi, että tämä olikin Childin ensimmäinen Reacher, joten sitähän se varmaan oli. Kaikkien kovisten oma roolimalli otti tässä vasta haparoivia ensiaskeliaan; siksi Jack puhuu tunteistaan. Tosin lähinnä itselleen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Ainakin tempo on kohdallaan kirjassa, jossa ensimmäisellä sivulla vedetään jo esiin kaksi haulikkoa ja kaksi revolveria. Mettekin on lukenut tämän.

Agatha Christie (2011). Neiti Marplen viimeinen juttu. Nuori Gwenda-rouva ostaa talon. Aaveistako johtuvat hänen oudot tuntemuksensa... vai onko ilmassa pahaa tahtoa? Näitä Christie-äänikirjoja on mukava kuunnella. Lars Svedbergin ääni on juuri sopiva, eikä proosa ole liian vaativaa autoiluseuraksi. Viimeinen juttu on myös yksi neiti Marplen parhaita: tässä kirjassa lukijaa jujutetaan todella ovelasti mutta täysin reilusti. Kun tarina on tuttu, kirjaa kuunnellessa huomaa hyvin, miten avoimesti Christie vihjaa oikeaan ratkaisuun. Ja toki moneen muuhunkin ratkaisuun! Tämän on lukenut englanniksi ainakin Luru.

Ketola & Rauhala: Vatikaanin vanki. Professori Anni Isotalon tutkimuksia. Kaunis ja vaalea professori jatkaa seikkailujaan, tällä kertaa Vatikaanissa. Paavilla on kummia ajatuksia, joita ei ainakaan salaperäinen ja murhanhimoinen ilkiöjärjestö hyväksy. Onneksi Annin serkut seuraavat henkivartiokaartina mukana, munkeiksi naamioituneina. Hmm, en nyt tiedä onko vain harhakuvitelma, kun aiemmat albumit olen jo palauttanut, mutta ihan kuin piirrosjälki olisi vähän vähemmän vaikuttavaa tässä? Voipi olla, että luulen vain; ehkä johtuu siitä, että tässä ei ollut niin montaa tuttua paikkaa tehoja lisäämässä. Lukisi näitä enemmänkin, siitä huolimatta, mutta enempää ei ole tehty.

Janne Löytänä & Katleena Kortesuo (2011). Asiakaskokemus. Palvelubisneksestä kokemusbisnekseen. Tässä kirjassa puretaan nyt suupalasiksi viimeisintä kirjainyhdistelämävillitystä. CRM on out, CEM on in. Mutta en tarkoita irvailla, sillä Löytänä ja Kortesuo puhuvat enimmäkseen asiallista asiaa ja vaihteeksi sellaisella kielellä, että asian ymmärtää jos malttaa edes 60 sekunttia kerrallaan keskittyä. Käytännöllistä ja toimivaa tavaraa, kunhan muistaa, että bisneskirjojen kanssa vastuu on aina lukijalla... Aihepiiristä enemmän lukeneelle ei juuri tule uutta, mutta asiat on paketoitu mukavasti. Harmittaa melkein, ettei ole tätä omana vaan pitää palauttaa kirjastoon.

Kage Baker (2009). The Empress of Mars. Aivan ihana hyvänmielenkirja minulle! Lähtisin heti Marsiin jos joku järkkäisi lennon... saisi olla vaikka yksisuuntainen... huoh. The Empress kertoo Marsin siirtokunnan vaiheista, mutta meno keskittyy ihmisläheisesti kapakkaan, jota pyörittää Mary Griffith, sitkeä ja älykäs yksinhuoltajaäiti. Politiikan, kaupan ja eksoottisen uudisraivauksen yhdistelmää Kage Bakerin hellällä otteella. Toi mieleen Poul Andersonin Nicholas van Rijn'in, joka on the man who counts... Mary Griffith on samaa luokkaa aikaansaamisessa mutta paljon mukavampi. Perusasetelma ja miljöö ovat toki monista muistakin romaaneista tuttuja, mutta hahmoissa on sopivasti mutkikkuutta ja vanhojen kuvioiden välistä pilkahtelee uusiakin ajatuksia. Uskontoa käsiteltiin tässä kiinnostavasti ja pidin kirjan alakulttuureista.

Elisabeth Gaskell (1848) Mary Barton. Olen takunnut tätä e-kirjaa vähän kerrassaan jo kuukausikaupalla, enkä tiedä olisinko vieläkään saanut loppuun ilman työmatkaa Norjaan. Mutta lentokoneeseen sulkeutuminen on yksi tapa saada vähän pitkäveteisempikin opus loppuun. Myönnän että petyin tähän; oikeastaan ensimmäinen Gaskellin kirja, joka ei innostanut. Mary Bartonin tarina käynnistyy hitaanlaisesti ja opettavaisuus, joka North and Southissa ei kovin vaivannut, oli tässä niin pinnalla, että ajoittainen huumori upposi siihen kuin suohon. Terävä silmähän Gaskellilla on, mitä tulee ihmissieluihin, mutta ehkä hän vasta opetteli käärimään kitkerät pillerit sokerikuoriin? Tämä oli Wikipedian mukaan hänen ensimmäinen romaaninsa.

Niistä Tudoreista oli puhe... Kun on väsynyt ja vetämätön olo, tekee mieli tuttuja ja helppoja kirjoja. Ilmeisesti yksi helppo laji ovat meikäläiselle nämä Tudorien hovitarinat, muodossa kuin muodossa.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2004). Musta tuli. Pidin viime kuussa lukemastani Luostarin varjot -dekkarista, joten Tulikin oli lukulistalla, ja sattumalta osui kirjastossa vastaan. Tässä osassa Cromwell usuttaa kiltin lakimiehen kreikkalaisen tulen jäljille. Mukava ja rentouttava kirja, ja oli hauska katsoa Tudor-ylhäisön meininkiä tästä vähän etäisemmästä näkökulmasta. Tästä ovat kirjoittaneet mm. Kirsi ja Norkku.

Karen Harper (2010). The Queen's Governess. Harper käyttää minä-kertojana Kat Ashleytä, Elizabeth Tudorin hoitajaa ja uskollista seuralaista. Kirjallisesti Governess on aika tyhjänpäiväinen, eikä Ashleystä synny kovin uskottavaa kuvaa. Faktat ovat kumminkin aika hyvin kohdallaan; sopi tähän hetkeen ja tähän mielialaan. Ei mikään ihmeellinen elämys, mutta olipahan syy hengailla tutun väen parissa. On aidosti kiinnostavaa katsoa, miten erilaisin tavoin samoja historiallisia hahmoja voikin kuvata. Tätä voi suositella intohimoisille tudoristeille, joille riittää, noh, se että siinä on tudoreita.

Philippa Gregory (2011). The Lady of the Rivers. Tämä romaani on prequel Gregoryn The White Queenille, joka käsittelee ensimmäisen York-kuninkaan, Edward IV:n vaimoa Elizabethia. The Lady kuvaa Elizabethin äidin, Luxemburgin Jacquettan, merkillistä elämää. Kunnianhimoinen nainen, joka solmii toisen avioliittonsa rakkaudesta, ja rakentaa sitten itselleen ja miehelleen uraa Englannin hovissa. Jacquetta on myöhemmin tärkeä hahmo myös The White Queenissa. Ei ihme. Melkoinen nainen. Juoni noudattelee ilmeisesti aika hyvin sitä, mitä todella tiedetään tästä rouvasta. Hyvä. Koska jos tällaisen elämäntarinan keksisi, sitä väitettäisiin epäuskottavaksi, hihii... Eipä silti, kyllä tämä ehdottomasti fiktiota on, vaikka faktojen päälle rakennetaankin. Gregory jättää taas ovet auki noituustulkinnoille. Lukija saa itse päättää mitä uskoo. Viihdyin: Ruusujen sota on kiinnostava miljöö. Tätä ovat lukeneet Norkku ja Kata.

Edellä mainittujen lisäksi tulin lukeneeksi uudestaan Alison Weiriltä The Six Wives of Henry VIII:n ja Innocent Traitorin (kertoo Lady Jane Greystä). Lisäksi luin uudestaan pari muutakin Gregorya, nimittäin The White Queenin, The Red Queenin, The Other Boleyn Girlin ja The Boleyn Inheritancen (kertoo Katherine Howardista eli toiseksi viimeisestä vaimosta ja Lady Jane Rochfortista eli Anne Boleynin kälystä).

Mitähän näistä sanoisin? Melkoista saippuaoopperaa, mutta elämähän on. Pitää silti vielä vähän kehaista, taas kerran, Hilary Mantelia, jonka versiot näistä tarinoista ovat omaa luokkaansa: moderneja mutta silti tyyliltään historialliseen miljööseen hienosti sovitettuja. Esimerkiksi Harperin Kat Ashley on pilakuva 1500-luvun naisesta jos vertaa Mantelin älykkääseen Cromwelliin.

Olen lukenut toukokuussa joitain bloggaamattomia sarjakuvia: Eisnerin Moby Dickin ja sarjakuvaromaanin Myrskyn silmään ja pari Fablesia, mutta Fableseista tulee varmaan koostejuttua ensi kuussa, ei siis niistä enempää tällä kertaa. Luin myös Anu Holopaisen Welman tytöt, mutta haaveksin lukevani kesäkuussa vielä pari osaa lisää Syysmaa-sarjasta, joten palaan siihenkin vasta tuonnempana.

(Ja runojuttukin on rästissä - kamalaa velttoilua.)

Kesken jääneitä:

Tässä kuussa en suoranaisesti luovuttanut yhdenkään kirjan suhteen... mutta olen lyönyt hanskat tiskiin iPodin äänikirjana kuuntelussa olleen Humisevan harjun suhteen. Kielen ja murteen ja liikunnan ja hankalan luvuittain kuuntelun yhdistelmä oli minulle liikaa. Aion joko lainata tämän suomennoksena tai lukea omasta hyllystä löytävän englanninkielisen pokkarin; elokuvan tähden tahdon tämän tänä kesänä kyllä lukea.

Myös Schlinkin Viikonloppu on ollut huomattavan kauan kesken tuossa hyllyllä... ja vietnamilainen romaani nimeltä Beyond Illusions. Onneksi tulee loma ja korjaa kaikki keskittymishäiriöt. Korjaahan? Kyllä. Ehdottomasti.

Kuukauden hakusana:

Lemppareitani tältä kuulta: luksusmuijien lukupiiri (jep, täällä!), punkki napsahdus (yök!), lumikenkäkissa (??) sekä viehko utu routa.

Paras oli silti täysin oikeaan osunut, blogin luonnetta suorastaan kiteyttävä

älyttömät oivallukset

Kaunista kesäkuuta!


(EDIT: lisätty unohtunut Myrskyn silmään)

Wives and Daughters

Kirjablogi kehuu tällä kertaa myös vanhaa minisarjaa....

Ihan ei viime vuodelle ehtinyt hieno romaani Wives and Daughters. Arvostukseni tätä Dickensin aikalaista kohtaan nousee romaani romaanilta.

Wives kertoo maalaiskaupungin lääkäristä, joka on leskenä kasvattanut yksin tytärtään Mollya. Neidon ehdittyä nyt herkkään ikään tuntee tohtori Gibson tarvitsevansa naisen apua ja kas, läheisestä kartanosta löytyy kiitollinen ex-kotiopettajatar, leski hänkin. Tohtorille vaimo, Mollylle sisar - ja millainen sisar! Viehätysvoimaa joka huokosesta uhkuva Cynthia lehahtaa uuteen kotiinsa hurmaavana ja vähän mystisenäkin. Syntyy sisarellinen ystävyys.

Sitä ennen raikas ja suora Molly on jo ehtinyt tutustua tilanomistaja Hamleyn perheeseen. Pelkän lääkärin tytär ei kelpaisi rouvaksi konservatiivisen Hamleyn sukuun, mutta Mollysta pidetään perheessä ja hän viihtyy itsekin, ja antaa nuoremman pojan lohduttaa itseään veljellisesti. Enempää en ehkä viitsi sanoa, siltä varalta, että joku haluaa jännittää loppuratkaisua. Hah.

Tai hetkinen - jos kirjaa ei ole lukenut, niin kyllä siinä vähän jännittämistä onkin. Edes sarjan näkeminen ei täysin käy spoilerista, sillä Gaskellin kirjassa loppu on vähän toista kuin BBC dramatisoinnissa. Nautiskelin nimittäin sarjan DVD:ltä Neiti A:n kanssa välipäivinä ennen kuin luin kirjan loppuun. Ehtaa BBC-epookkia, täydet pisteet... mutta sarjan jäljiltä alkuperäisteoksen gaskellimpi lopetus vähän hymyilytti.

Toisaalta, voihan olla, että Gaskell vain lopetti vähän ajateltua äkillisemmin, kun oikea määrä osia tuli täyteen. Tämä ja moni muu Dickensin aikalaiskirjailija kirjoitti suuret romaaninsa eräänlaisina jatkokertomuksina aikakausilehtiin. Epäilemättä joku viisas tieteilijä jossain on formaatin vaikutuksia analysoinut.

Wives and Daughters on vähemmän yhteiskunnallinen romaani kuin North and South, mutta sen psykologinen oivaltavuus on huikea. Sanon pokkana: Gaskell on Austenin luokassa mitä terävään ihmisilmään tulee, vaikka Austenin sulavaan sanankäyttöön hän ei yllä. (Okei. Minusta kukaan ei yllä. Enkä enää voi tatskan jälkeen muuttaa mieltänikään!)

Mutta ei Gaskell mikään kömpelys ole hänkään:

[--] he had got into that kind of exaggerated susceptibility with regard to his wife's faults, which may be best typified by the state of bodily irruption that is produced by the constant recurrence of any particular noise: those who are brought within hearing of it, are apt to be always on the watch for the repetition, if they are once made to notice it, and are in an irritable state of nerves. (loc. 6314/10062)

Gaskell ei myöskään ole yhtä romanttinen kuin Austen, nyt kun vertailemaan ryhdyn. Ehkä avioelämä antaa erilaisen perspektiivin rakkauteen! Austenin väitetään sanoneen, että hän halusi antaa sankarittarilleen onnellisia loppuja. Ehkä Gaskell, jonka tarkkaa silmää eivät 1800-luvun loppupuolella enää konventiot samalla tavalla pidätelleet, ja joka siksi kuvaa eripuraakin varsin suoraan, kirjoitti vähän erilaisin tavoittein kuin Austen.

Sekä sarjaa että kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille hempeiden helmojen ystäville! Molly Gibson on mainion inhimillinen sankaritar eikä Gibsonien uusperheen kuvioista voi olla nauttimatta. Wives and Daughters oli tähän mennessä minulle paras Gaskell.

Elizabeth Gaskell (1865). Wives and Daughters: An Everyday Story. Project Gutenberg eBook.

Lokakuun lukemisto

Lokakuussa on myös kudottu ahkerasti. Kuoppainen kantapää, toivottavasti myös kestävä!

Lokakuun huipennus oli tietenkin kirjamessuviikonloppu. Jotain voimaannuttavaa on tuollaisessa massakokoontumisessa kirjojen ääreen. Kirjallisuuden surkeasta tilasta on jo vuosia voihkittu, mutta Messukeskuksen tungoksessa puikkelehtiessaan ei tunne osallistuvansa saattohoitoon. Ei silti, markkinakojujen välissä kiertely aiheuttaa kumman kaksijakoisia värinöitä. Haluaisin kaikki ne ihanat kirjat heti tänne mulle kiitos nyt - mutta haluaisin myös juosta karkuun pöriseviltä väkijoukoilta ja piiloutua omaan lukutoukkanurkkaani 'vain' lukemaan.

Hauskinta oli tänä vuonna kirjabloggaajakamujen tapaaminen, vaikka tykkäsin myös niistä muutamasta esityksestä, joita menin seuraamaan. Kävin lähinnä kuuntelemassa kirjailijoita, joiden kirjoja olen lukenut. Ihan täysin tuntemattoman kirjailijan jutuista en yleensä saa paljoakaan irti. Kirjat ovat minusta kiinnostavampia kuin kirjailijat - anteeksi kirjailijat! - ja joskus on melkein parempi, jos ei kirjailijasta liikaa tiedä.

(Heh, hyvin epäloogisesti menin kumminkin moikkaamaan Pekka Hiltusta. Piti vielä erikseen käydä kehaisemassa hänen jännäriään. Minusta se on piristävä poikkeus valtavirtatrillereiden joukossa.)

Shoppailinko messuilla? Kyllä. Pahasti. Auts. En kehtaa listata koko satsia, mutta sanotaan vaikka näin: ostokset painoivat 9.3 kiloa. Enimmäkseen piehtaroin kuitenkin divarikirjoissa ja pokkareissa ja pikkuisen sarjakuvapuolella. Kovakantisten uutuuksien suhteen onnistuin rajoittamaan saldoni vain kolmeen kirjaan. Niistäkin kaksi oli vakaasti etukäteen päätettyjä hankintoja. Hillitsin siis itseni suorastaan erinomaisesti.

Entäs lukemiset? Lokakuussa on tullut luettua 21 kirjaa, 7 sarjakuvaa ja yksi runokokoelma. Jään oikein miettimään mitähän tuokin tarkoittaa. Kun kirjat ja sarjakuvat ja runoteoksetkin ovat kaikki keskenään niin erilaisia, ei laskeminen aina tunnu mielekkäältä. Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän tai Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukeminen tuntuu kuuluvan eri kategoriaan kuin vaikkapa Gagen Kuoleman huokauksen lukeminen, mutta numeroina ne kutistuvat yhdeksi ja samaksi.

Ei voi mitään. Jotenkin näitä on laskettava, jos haluaa pysytellä kärryillä oman yleisen lukutahtinsa ja esimerkiksi sukupuolittuneen lukemisen kanssa. Sukupuolten sodan rintamalla kannattaakin laskea Maameren tarinat vain yhdeksi kirjaksi, sillä näin pääsen ensimmäistä kertaa aikoihin osapuilleen tasapeliin: kaksitoista naisten kirjoittamaa kirjaa ja yhdeksän kirjaa plus yksi runokokoelma miehiltä.

Luettu ja blogattu:

Jään ja tulen kevät

Metro 2034

Layla

Vilpittömästi sinun

Metsän seinä on vain vihreä ovi

Maameren tarinat 1-4

Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Säädyllinen murhenäytelmä

Enkelten verta

The complete polysyllabic spree

Seitsemän veljestä

Kuoleman huokaus

Nemesis

Lihakuu

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
North and South

sekä sarjakuvat Hautuukoti ja Näkymättömät kädet

Luettu muttei blogattu:

Raili Mikkanen (2005). Runokirje: Kertomus nuoresta Katri Valasta. Kirjastossa käydessäni muistin, että minun piti lukea Raili Mikkasen kirja Ida Aalbergista. Sitä ei ollut hyllyssä, mutta nappasin tämän. Sopii runoihin tutustumisen teemavuoteeni! Joskus kauan sitten asuin Katri Valan puiston reunalla; on jo aikakin tutustua runoilijaan. Itse kirja on hyvin samantyylinen kuin Mikkasen Aino Kallaksesta kirjoittama. Pidin. Katri Valasta syntyi kiinnostava kuva ja hänen runojaan on runsaasti mukana. Myös Olavi Paavolaiseen oli hauska tutustua lähemmin. Näytelmässä Siniväriset hänestä sai, öh, erikoisen kuvan. Pitäisi kai lukea joskus jotain Paavolaisen kirjoittamaa - mutta se olisi luultavasti sellaista väkisin sivistymistä. Huoh. Ehkä ei.

Hugleikur Dagsson (2010). Saako tälle edes nauraa? Tämä eriskummallinen mutta koukuttava sarjakuva löytyi omasta hyllystä kun etsin jotain ihan muuta. Ei kyllä ole mitään mielikuvaa tämän ostamisesta... olisikohan Neiti A hankkinut ja hylännyt muutossa olohuoneen hyllyyn? Otin puolivahingossa pienen kirjan käteeni ja ennen kuin huomasinkaan, istuin lattialla lukemassa koko opuksen. Sairasta, häiritsevää - ajoittain turkasen osuvaa. Lempparini taisi olla kuva, jossa lottovoittaja kuolee onnellisena. Tai ehkä se jossa lapsi tahtoo joululahjaksi vapauden. Tai ehkä ne älyttömät kengät... No, Googlen kuvahaulla löytyy esimerkkejä. Ei herkille sieluille.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido. Blacksad-albumit 1 - 4. Vastustamaton pakettitarjous messuilla. Ostin sarjan lahjaksi Neiti A:lle ja logistisista syistä löhösin sitten koko messulauantain illan anoppilassa näitä lukemassa. Huikean hyviä noir-henkisiä sarjakuvia. Juonet ovat perusdekkarijuonia, mutta sävy on juuri sopivasti vinkeä ja piirrosjälki huikeaa... suosittelen! Vaikka päähenkilö on kissa, nämä eivät ole mitään lastensarjiksia. Kuvia voi käydä bongailemassa täältä.

Juhani Aho (alkuperäinen 1911) Juha. Luin e-kirjana, Lukupiiri-blogin valinta. Kiinnostavaa naiskuvaa, erityisesti ajan ja taustan huomioiden. Keskustelua kirjasta löytyy täältä.

Joel Haahtela (2010). Katoamispiste. Elenasta äänikirjana tykättyäni halusin kokeilla toimisiko Haahtelan tyyli minulle oikein kirjakirjana. Ööö... ei toimi. Ei yhtä hyvin. Kun vähän pähkäilen, näen tässä kaikenlaisia symbolisia ulottuvuuksia kyllä, mutta silti... Liian usvaista ja unteloa, taas kerran kirjailijaelämää, ja loppuratkaisukin oli mielestäni heppoinen. Tiivistetysti voisi sanoa, että tämän lukeminen on esteettinen elämys, mutta muuta siitä ei jää käteen. Lauseiden kaunis pinta on niin liukas, että koko kirja luiskahtaa tiehensä.

Delle Jacobs (2010, alkuperäinen 2001). Loki's Daughters. Tämä on ollut kuukauden kännykkäkirjani, ehkä vähän viime kuunkin. Nyt kun olen keksinyt kännykästä lukemisen, pitää aina olla jokin kirja myös kännykässä pikaisen lukemishetken varalta. E-kirja kännykässä ei kuitenkaan voi olla mikä vain romaani; rakenteellisesti haastavaa tekstiä en pikkuruudulta jaksaisi. Parasta kännykkälukemistoa olisivat varmaan novellit, mutta tämä historiallinen romanssi sopi myös tarkoitukseensa erinomaisesti. Viihdyttävä muttei vaativa. Juoni on simppeli. Kelttien maille muuttavat pohjanmiehet kohtaavat härkäpäisen naisjoukon vastarinnan ja murtavat sen miehekkään hellästi ja päättäväisesti molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Povien kohoillessa ja lihasten värähdellessä kulttuurit kohtaavat niin että kanervikko kohisee.

Margaret Atwood (2010, alkuperäinen 2003). Oryx ja Crake. Ostin tämän pokkarina pian Herran tarhurit luettuani. Nyt harmittaa, ettei ole Tarhureitakin omana, sillä tämän luettuani olisi tehnyt mieli lukea Tarhurit uudestaan ja tutkia sitä tarkemmin. Nämä kirjat olisi ehkä pitänyt lukea päinvastaisessa järjestyksessä.

Oryxin ja Craken, kahden äärimmäiseen ratkaisuun päätyvän ekoterroristin tarina, kerrotaan heidän ystävänsä Jimmyn kautta. Se ajoittuu aikaan ennen ja jälkeen virusten aiheuttaman ihmiskunnan tuhon kuten Tarhuritkin, mutta on minusta helpommin lähestyttävä, yksioikoisempi. Tämän jälkeen Tarhurit olisi ollut helpompi. Molemmat ovat hyviä kirjoja, Atwood vain ei ole maailman kepeintä luettavaa. Palkitsevaa - muttei yleensä 'helppoa'. Ai niin - ja tämä on muuten 101 naisten kirjan listalla! Harmi etten ehtinyt kirjoittaa kunnon juttua tästä, mutta joskus käy niin.

Annelies Verbeke (2011, alkuperäinen 2003). Nuku!. Annelies Verbeke kiinnosti, koska hän oli yhtenä puhujana Avaimen järkkäämässä bloggaajatapaamisessa (kurkkaa vaikka Lumiomenan raportti täältä). Nappasin tämän pokkarina ja luin vähän hätäisestikin, tuli nimittäin kummallinen fiilis mennä tapaamaan kahta kirjailijaa, joista kumpaakaan ei ole lukenut yhtään.

Nuku! on tarina unettomuudesta ja sen aiheuttamasta erillisyydestä, ulkopuolisuuteen ajautumisesta. Verbeke kertoi että hänen kohdallaan kustannustoimittaja usein kehottaa lisäämään jotain, sen sijaan että joutuisi karsimaan tekstiä. Juuri sellainen fiilis minulle jäi tästä romaanista; paloja on paremminkin liian vähän kuin liian paljon. Vakuuttavana ja uskottavana kirja, mutta myös vähän arvoituksellinen ja irrallinen.

Kesken jäi:

Steven Johnsonin Mind Wide Open. Osoittautui epäkiinnostavaksi. Liikaa aivojen kemiaa ja fysiologiaa, liian vähän uutta ajateltavaa. Kuuden yrityksen jälkeen luovutin ja palautin korkeakoulukirjastoon. Sääli, tykkäsin edellistä Johnsonilta lukemastani kirjasta. 

Kuukauden hakusana:

Tässä kuussa on ollut kerrassaan mainioita harhaisia hakusanoja. Ennen kuukauden parhaan julkistamista on pakko heittää pari vinkkiä eksyneille:

Mehevää omenapiirakkaa ei kannata etsiä täältä, kokeile esimerkiksi Pirkan reseptihakua. Oma suosikkini on Onnin omenapiirakka, onnistuu gluteenittomistakin jauhoista.

Jos parisuhteesi on niin turhauttava, että googlailet sanoilla kosinta heti, suosittelen että menet mieluummin vaikka olusille parhaan kaverisi kanssa. Voit itkeä oikeaa olkapäätä vasten ja - kuka tietää? - ehkä tavata pubissa jonkun, joka ensinäkemältä pyytää sormusostoksille.

Dekkarin käsittelyvinkkejä etsineelle: käsittele dekkareita samalla kunnioituksella kuin muitakin kirjoja! Tartu kirjaan hellästi ja puhtain käsin, aloita lukeminen ensimmäiseltä sivulta, älä tahri suklaalla. Kyllä se siitä lähtee, rohkeasti kiinni vain.

Mutta harhaisimman hakusanan kyseenalaisen kunnia menee lokakuussa yhdistelmälle

miten pystytään työllistämään.

Hui - toivottavasti tuota tietoa ei etsinyt täältä kukaan johtava poliitikko!

North and South

Elizabeth Gaskell. William J. Thomsonin miniatyyri; Wikipediasta.

Olisi hullua lähteä kirjamessuille kirja kourassa - mutta menomatkallakin pitää olla jotain luettavaa! Onneksi on iPad, ei tunnu yhtään hassulta raahata sitä mukana, ja sen sisuksiin on tähän mennessä jo tallentunut kohtuullinen varasto luettavaa.

Yksi e-kirja oli jo valmiiksi keskenkin... ja niin päädyin viettämään messumatkani Pohjois-Englannissa, Miltonin tehdaskaupungissa, rouva Gaskellin North and South -romaanin pauloissa.

Junalla pohjoisesta etelään ja takaisin kolkuttelu sopikin loistavasti juuri tämän kirjan lukemiseen. North and South kertoo Margaret Halesta, pastorin tyttärestä, joka isänsä omantunnonkriisin tähden päätyy etelän pikkukylän eliittiroolista kuhisevaan pohjoiseen tehdaskaupunkiin, jossa hänen arvojaan tai sivistystään ei juuri kunnioiteta. Monipolvinen tarina on alunperin julkaistu 22-osaisena jatkokertomuksena, tietää Wikipedia. Jonkinlaista haparointia tarinan etenemisessä onkin nähtävissä paikka paikoin. Syynä voi hyvin olla sarjaformaatista juontuva juonenkuljetus, tai sitten Gaskellin into yhteiskunnan kehittämiseen on houkutellut hänet turhan pitkille harharetkille tehdasväestön pariin. Myös kielellisesti tämä ajoittain viktoriaanista pohjoisen teollisuusväestön murretta käyttävä romaani oli haastavampaa tekstiä kuin aiemmin lukemani Gaskellin kirjat.

Pienistä kielitakkuiluista huolimatta upposin kirjaan loppujen lopuksi perinpohjaisesti. Margaretin, häneen rakastuvan tehtailijan ja monen sivuhahmonkin henkilökuva on tässä nimittäin piirretty niin hienosti että moista harvoin näkee. Ei tarvitse olla viktoriaanisen moraalin tai edes viktoriaanisen yhteiskunnan tuntija arvostaakseen näiden ihmisten eettisiä ja sosiaalisia dilemmoja. Etenkin Margaretin, Thorntonin ja Thorntonin äidin persoonat elävät romaanin sivuilla niin kirkkaina, että heitä ymmärtää hyvin, 150 vuoden  kuilusta huolimatta. Mikä anoppikokelas Margaretilla rouva Thorntonissa onkaan! Aikalaiseensa Dickensiin verrattuna Gaskell luo psykologisesti monisyisiä ihmisiä ja etenkin naisia.

(Tiedän, tiedän, kyllähän Dickensilläkin on vahva psykologinen ote monissa romaaneissaan, mutta hänen tekstiensä runsauteen yksittäiset henkilöt jotenkin hukkuvat helpommin. Kun jokaikinen pienikin sivuhahmo on niin valtavan persoonallinen, ei päähenkilöihin osaa keskittyä rauhassa!)

Margaretin kasvu tämän romaanin mittaan on minusta yhtä vakuuttavaa kuin Elizabeth Bennettin muutos Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Kas tässä alkupuolen Margaret:

"Don't call the Milton manufacturers tradesmen, Margaret," said her father. "They are very different." 

"Are they? I apply the word to all who have something tangible to sell; but if you think the term is not correct, papa, I won't use it. But, oh mamma! speaking of vulgarity and commonness, you must prepare yourself for our drawing-room paper. Pink and blue roses, with yellow leaves! And such a heavy cornice round the room!" (loc. 960/6903)

Muutamaa vuotta myöhemmin Margaret on jo jotain aivan muuta; hänen ja Thorntonin hahmot tekevät tästä kirjasta kokemuksen. North and South ei tosin ole likimainkaan yhtä hilpeä tai tasapainoinen kuin mainitsemani Austenin teos, eikä edes yhtä kujeellinen tai lämmin kuin Cranford. Tietystä vakavuudestaan huolimatta North and South viehätti. Oikeastaan tarinan tummaa virettä ei juuri huomaa ennen kuin loppupuolella, kun tarinan harvat kepeät henkilöt saavat enemmän tilaa. Heidän hullunkurisuutensa paljastaa muun kaartin totisuuden.

Ärsyttävämpää sen sijaan on North and Southin vahva yhteiskunnallinen maku, jolla on myös uskonnollinen mausteensa. Lisäksi, Cranfordiin verrattuna, miljöön kuvaus oli tässä turhankin osoittelevaa, sillä etelän ja pohjoisen vastakkainasettelu saa lähes eeppisiä sävyjä. Pohjoisen "teutoninen" ja raaka elinvoimaisuus, etelän dekadentti pysähtyneisyys; tuleva ja mennyt etsivät toisiaan kirjan nykyisyydessä päätyen varsin symboliseen ratkaisuun.

Hm.... mitä enemmän tuota juonta ajattelen, sitä enemmän siinä on kaikenlaisia ulottuvuuksia. Voi olla, että vaikka Cranford oli monessa mielessä mukavampi kirja lukea, tämä on se joka jää mieleen.

Elizabeth Gaskell (2003, alkuperäinen 1854-1855). North and South. Project Gutenberg eBook.

Kesäkuun kuulumiset

Kesäkuu on hyvä kuu! Vaikka loma pääsi alkamaan vähän tipottain, nyt kuukauden lopussa ollaan ihan aallonharjalla. Työstressi on ehtinyt haihtua. Edessä on vielä ihana neljän viikon rento kausi. Golfia ja kirjoja, sään ja kunnon mukaan.

Lisäksi onni on suosinut arpajaisissa huikeasti: Saran kirjoista sain uskottamattoman Montgomery-paketin ja Juuri tällaista lähettää suklaata. Täydellinen yhdistelmä siis... Kiitos kamut!

Blogitekstejä on kertynyt kesäkuulta 18, eli vähän olen laiskistunut mitä kirjoittamiseen tulee. Lukeminen ei ole vähentynyt. Kaikkiaan on tullut luettua 32 kirjaa, joista englanniksi vain neljä. Huh, täydellinen muutos viime vuoteen verrattuna. Äänikirjoja on listalla vain yksi, sitäkin parempi Saatana saapuu Moskovaan, ja sarjakuvia kolme. Romantikkaosastolla on asioitu ahkerasti!

Kesäkuun kohokohta oli silti Spefin helmet -listan valmistuminen. Listaa oli hauska tehdä! Ja vielä hauskempaa on jahdata puuttuvia kirjoja, kyllä nämä on vaan kaikki luettava... Muutama listan kirja odottelee jo vuoroaan ja lisää on tulossa.

Kesäkuun masentavin homma on imurointi. Tasan kerran vuodessa ajattelen, että minulla on liikaa kirjoja: silloin kun jokainen hyllymetri on imuroitava. Neiti A on töissä, mutta Neiti B apunani olen jo kolmena päivänä nostellut, pyyhkinyt imuroinut ja järjestellyt kirjoja. Vain "muutamaa" on pitänyt "vähän" lehteillä... tällä tahdilla hommaan palaa vielä päivätolkulla, joten pitää kait laittaa rokki soimaan, hihat heilumaan, ja lopettaa selailu.

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (1993). Uhritulet. Kesäkuun alkupäivinä luin tämän, pienimuotoisessa Utrio-putkessa. Turkulainen Judit Mikhof menettää isänsä rutolle, tulee naitetuksi vanhalle porvarille ja joutuu vitaliaanien ryöstämäksi. Erittäin hyvää luettavaa, samaa sukua kuin Utrion muut 80-90 -lukujen taitteessa kirjoittamat romaanit. Kepeähköllä otteella rankoistakin kohtaloista. Romantiikkaa sävyttää lievä ironia.

Kaari Utrio (1989). Vendela. Kituliaan sitkeän kaniikin sukulaistyttö Vendela on oppinut parantajan taidot, mutta päätyy sukulaistensa nurkkiin ja väkisin naitettavaksi. Ritari Hartman Garse, joka saattelee neitoa matkalla Turusta Viipuriin, ei ymmärrä etuaan ennen kuin on melkein liian myöhäistä... Tästä kirjoitti äskettäin Morre.

Kaari Utrio (1988). Isabella. Perijättären tarina kertoo, ettei rikkaus totisesti merkitse rauhaisaa elämää levottomassa Itämaassa. Hankalien vaiheiden jälkeen Isabellakin päätyy oikeille käsivarsille. Kurkkaa tarkempaa tietoa Sallan jutusta.

Agatha Christie (1971). Ikiyö. Lukupiiri innosti kaivamaan esille tämän äitini SAPO-kokoelmasta löytyvän pokkarin. Ei lemppareitani; minusta Christie on parhaimmillaan silloin kun hän väsää perinteistä whoddunnit-juttua. Etenkin jos etsivänä puuhaa lempeän armoton neiti Marple!

Dupuy & Berberian (2010). Jeanin elämää: Teoria yksinäisistä ihmisistä. Kokeilen kaikenlaista kirjastosta löytyvää sarjakuvaa. Tämä ei oikein iskenyt, ehkä sininen sävy ei vain sopinut vaaleanpunaiseen lomatunnelmaan.

Matti Yrjänä Joensuu (2010). Harjunpää ja rautahuone. Vakuuttava kirja. Aloitin tämän jo helmikuussa mutta laitoin odottamaan;  Joensuun synkkyys vaatii minulla vastapainoksi valoa. Harjunpää-romaanit ovat hemmetin hyviä, mutta ne ovat myös täynnä ahdistusta. Monet kirjat ovat... mutta Joensuu tekee synkän poikkeuksellisen synkästi. Tätä luettiin äskettäin Kirjanurkkauksessa - minä tosin tykkäsin enemmän :-)

George R.R. Martin (2011, alkuperäinen 1996). A Game of Thrones. Nähtyäni joitain episodeja tv-sarjasta teki kovasti mieleni katsoa koko sarja, heti. Kun se ei käynyt päinsä, investoin englanninkieliseen versioon aiemmin luetusta Valtaistuinpelistä ja syvennyin siihen. Edelleen hyvä!

Pauli Juuti (toim.) (2002). Ethosta etsimässä: Puheenvuoroja johtamisen ja yrittämisen etiikasta. Luin tämän vähän epätasaisen esseekokoelman pienellä pakolla. Osa artikkeleista onnistui kiinnostamaan, osaan en tainnut syventyä kunnolla.

Elizabeth Gaskell (1850-luvulla) Curious, if True: Strange Tales. Kiinnostuin Gaskellista Cranfordin jälkeen, ja noukin sähköisenä iPadille joitain hänen teoksiaan. Matkalla Tukholmaan nautiskelin siis näitä. Novellikokoelma  oli tosiaan lievästi fantastiseen viittaava, mutta ei, siksi tai siitä huolimatta, ihan yhtä viehättävä kuin Cranford. Jatkan Gaskelliin tutustumista matkalukemisina... North and South saattaisi olla seuraavana vuorossa.

Marc-Antoine Mathieu (2011). Jumala itse. Jumala ilmaantuu maan päälle, mikä aiheuttaa lievän metafyysisen nyrjähdyksen. Mutta onneksi kulttuurillamme on tällaisiin ongelmiin mekanismit olemassa: haastetaan Jumala oikeuteen. Mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuva. Taidokas, kestää (vaatii?) useammakin lukukerran. Visuaalisesta ilmeestä sain viileän, melkein kylmän fiiliksen; tämä on älyn teos enemmän kuin ei tunteen. Lue Hannan juttu tästä!

Jude Deveraux (2007). Herttuatar. Tässä romanttisessa seikkailussa amerikkalainen Claire on kihlannut skottilaisen McArran herttuan. Tutustuminen synkän sukukartanon outoihin asukkeihin ja siellä piileksivään seikkailija Trevelyaniin saa Clairen vielä miettimään uudemman kerran. Minkälainen hinta kannattaa maksaa herttuattaren arvosta?

Jude Deveraux (1995). Ylämaan enkeli. Montogomeryjen veljessarjasta vaimonsa löytää tässä osassa Miles, maankuulu naistenmies. Chatworthyjen linnassa miehiä pelkäämään oppinut Elizabeth onkin poikkeuksellisen kova vastus hurmuri-Milesille.

Jude Deveraux (1995). Ylämaan laulu. Myös Raine Montgomery löytää vaimon: tällä kertaa kyse ei olekaan aatelisneidosta vaan lakimiehen tyttärestä. Laulajatar ja muusikko Alyxandria pakenee kostonhimoista lordia metsässä piileskelevän Rainen leiriin.

Nyt täytyy pitää Deveraux-tauko, taisin saada yliannostuksen... Kun romanttisen kirjan kohdalla huomaa miettivänsä onko jokin uskottavaa, pitää vaihtaa lajia!

Kesken jätetyt:

Tässä kuussa valinnat ovat osuneet hyvin kohdilleen; yksikään kirja ei ole palautunut lukemattomana kirjastoon tai tullut täysin hylätyksi. Muutama on kyllä ollut jo pidempään "tauolla"... mutta ei niitä ole hylätty, odottavat vain oikeaa fiilistä.

Kuukauden hakusana on:

eroon roikkumahasta

Olen aivan varma, ettei tästä blogista löytynyt apua. (Sääli!)

Cranford

Kello on paljon ja silmät lupsuvat, mutten malta olla kirjoittamatta pikaisesti Cranfordista. Kerron toisessa yhteydessä miten tämä mainio kirja päätyi lukulistalleni; tämän illan aiheeksi riittäköön pieni hehkutus tästä lämpimästä helmestä menneiltä vuosilta.

Moni muistaa varmaan kannestakin tutun BBC-sarjan telkkarista. Kirjassa on tosiaan kyse pikkukylän vaatimattoman kerman ja erityisesti sen naisten erikoisesta mutta viehkosta seurapiiristä. Ostamani pokkaripainos pitää sisällään varsinaisen Cranfordin lisäksi Gaskellin tarinan Mr. Harrison's Confessions ja My Lady Ludlow, joiden ainekset oli tv-versioon muistaakseni sisällytettykin aika täydellisesti. Gaskell kuitenkin kirjoitti alun perin nämä jälkimmäiset nimellisesti eri paikkakunnille. Estenyt ja hillitty elämänmuoto, ja sitä kohdannut muutos, ovat kuitenkin kaikille tarinoille yhteistä ainesta.

Olen oikeastaan pikkuisen yllättynyt siitä, että pidin kirjasta. Cranfordissa ei näet ole dialogia juuri ollenkaan, ja usein koen näin vahvasti kertojaan nojaavan tekstin raskaaksi, etenkin jos kerronta on samalla kuvailevaa. Gaskell kuitenkin kirjoittaa vaikkapa aikalaiseensa Dickensiin verrattuna lempeää ja leppoisaa tekstiä: Dickensin paikoin hurjankin yhteiskunnallisen kritiikin asemesta tässä on tarjolla mietoa ja hienostunuttakin huumoria. Yhteiskuntaritiikkiäkin on luettavissa, varsinkin Lady Ludlow'n kohdalla, mutta tässä ei lukijaa lyödä lekalla päähän, kun taas esimerkiksi A Tale of Two Cities suorastaan rypee kurjuudessa paikka paikoin.)

On myös pakko pitää siitä, miten Gaskell käsittelee aikansa naisia. Näinä päivinä naisen osa on niin toisenlainen kuin Gaskellin aikoihin, että on välillä vaikea ymmärtää oloja ja olosuhteita... mutta jotain hyvin, hyvin tuttua on silti neitien ja rouvien keskinäisissä suhteissa ja yksityisissä huolissa. Ja hullunkurisintiakin sentimentaalista leskeä kohdellaan lämmöllä, ehkä pieni vino hymy huulilla. Lempeä sävy säilyy silloinkin kun kirjailija nauraa kuvaamalleen yhteisölle. Voiko puhua empaattisesta naurusta?

We none of us spoke of money, because the subject savoured of commerce and trade, and though some might be poor, we were all aristocratic. The Cranfordians had that kindly esprit de corps which made them overlook all deficiences in success when some among them tried to conceal their poverty. When Mrs Forrester, for instance, gave a party in her baby-house of a dwelling, and the little maiden disturbed the ladies on the sofa by a request that she might get the tea-tray out from underneath, everyone took this novel proceeding as the most natural thing in the world; and talked on about household forms and ceremonies, as if we all believed that our hostess had a regular servants' hall, second table, with house-keeper and steward; isteand of the one little charity-school maiden, whose short ruddy arms could never have been strong enough to carry the tray upstairs, if she had not been assisted in private by her mistress who now sat in state, pretending not to know what cakes were sent up; though she knew, and we knew, and she knew that we knew, and we knew that she knew that we knew, she had been busy all morning making tea-bread and sponge-cakes. (s. 5) 

Mikä parasta - ja vähän yllättävääkin, kun sitä pysähtyy ajattelemaan - tämä ei tosiaan ole rakkausromaani. Tämä on romaani naisten arjesta. Vau.

Tähän naiskirjailijaan oli mukava tutustua. Suosittelen lämpimästi klassisen historiallisen romaanin nälkään. Nettiselailun perusteella tämä on suomennettu ainakin osittain nimelläCranfordin naiset.

Elizabeth Gaskell (2007, alkuperäiset 1851, 1858). Cranford. London etc.: Bloomsbury.


EDIT: Pahoittelen, että kommentit katosivat kun Blogger söi jutun... en enää malta odotella sen spontaania palautumista, vaan laitan tämän Marjiksen pelastaman tekstin tänne.