Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Havukka-ahon ajattelija on kuulu suomalainen klassikko - sen ovat varmaan lukeneet ennen minua osapuilleen kaikki. Enpä voi muuta sanoa kuin että olen kotimaisten ikonien suhteen pahasti myöhäisherännäinen. Vanhastaan olen tosissani pitänyt vain Waltarista ja Linnasta, eivätkä useimmat muut innosta vieläkään. Veikko Huoviseen olen iän myötä mielistynyt enemmän ja enemmän. Hamsterit ja Joe-setä tosin olivat vanhastaan tuttuja, ja Huovisen vinkeä huumori ja huikean mehukas kielenkäyttö ihastuttivat esimerkiksi Kylän koirissa ja hersyvä Lampaansyöjät oli oikea herkku.

Havukka-ahon ajattelija oli kumminkin vielä korkkaamatta. Siltä varalta että muitakin Pylkkäs-neitsyitä vielä on, kerrottakoon että Havukka-aho kertoo korpifilosofi Konsta Pylkkäsen elämänmenosta Kainuun sydämessä ja hänen kesäpestistään kahden luonnontutkijan kasakkana. Maisterit Ojasto ja Kronberg ovat ajattelusta nautiskelevalle Konstalle oikea aarre, sillä leirinuotiolla Konsta pääsee kerrankin kyselemään koulut käyneiltä ja kirjat lukeneilta oikein urakalla asioiden todellista laitaa. Kolmikon välit muodostuvat erilaisista lähtökohdista huolimatta sydämellisiksi. Maailmankaikkeuden tähtiä kerran urakalla laskenut Konsta osaa arvosta Ojaston ahkeruutta ja pilkettä Kronbergin silmäkulmassa.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu myöhäisempään ajanjaksoon, jolloin Konsta on jo tehnyt pitkän pestin Lapissa tutkimusaseman apumiehenä ja saanut jo oikeat kansaneläkepaperit. Lokoisten eläkepäivien turvaamiseksi pitäisi vielä löytyä sopiva kortteeri vanhalta kotiseudulta: kunnollinen torppa, jossa on pihatupa ja jonka rauhaa eivät moottoriautot ja traktorit sotke. Leppoisa isäntä ja kohtuullisen lempeä emäntä kun vielä olisi, siinä kelpaisi huonemiehenä olla. Vaan etsintä ei ole ihan helppoa, sillä aika on muuttanut elämäntapoja Kainuun korpimaillakin.

Huovisen tyyli toimii minulle etenkin äänikirjoina, sillä olen tyypillisesti vähän hätäinen lukija. Äänikirjaa kuunnellessa on 'pakko' rauhoittua jokaisen lauseenparren ääreen. Ja Huovisen tapauksessa se kannattaa. Muuten voi jäädä huomaamatta vaikkapa se, kuinka ihminen äkkiarvaamatta huomaa olevansa mumiseva vanhus, läjämäinen kuin tatti pakkasyön jälkeen.  Ylipäätään kielenkäyttö on näissä niin mahtavan rikasta, etten sopivia ylisanoja edes keksi. Sen tekstuuri on kuin söisi moneen kertaan pestyssä rohdinvaatteessa ruisleipää laavulla samalla kun odottaisi halstratun ahvenen kypsymistä. Tai jotain sinne päin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että pitkällä automatkalla ajoittain laajanpuoleiseen kuvailuun uppoavat kirjat ovat vaarallista seuraa... etenkin Havukka-ahon kohdalla meinasivat välillä silmät lupsua, kun jotakin luonnonihmettä perusteellisemmin tarkasteltiin. Lukija Risto Mäkelä artikuloi hyvin ja lukee kauniisti, mutta hän ei saanut tekstiä lentämään niin, että tilanteet näkisi kirkkaana edessään. Konsta Pylkkästä lukenut Kari Paju sen sijaan - nam! Oli muuten loistavaa luentaa. Hänen kanssaan  onnistuin innostumaan sydänjuuria myöten vaikkapa ahon kuvauksesta. Mokoma luonnonilmiö alkoi kuulostaa niin kiehtovalta, että piti oikein tarkistaa sanakirjasta tarkka määritelmä.*

Kaikkiaan mainio setti. Pitäisi varmaan hommata vielä Konstan Pylkkerökin jostain.

Veikko Huovinen (2007, alkuperäinen 1952). Havukka-ahon ajattelija. Äänikirja. Lukija Risto Mäkelä. WSOY. 978-951-0-33328-0.
Veikko Huovinen (2004). Konsta Pylkkönen etsii kortteeria. Äänikirja. Lukija Kari Paju. WSOY.. 978-951-0-29680-6.

Arvioita:
Morrelle tuli Havukka-ahon Konstasta mieleen Rölli
Salla suosittaa Konsta Pylkkästä erityisesti syyssäille

*kanssakaupunkilaisille tiedoksi: viljelyn jälkeen nurmettunut kaskimaa tai pelto.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Linnuntiestä tiesin aloittaessani kaksi asiaa: että se on saanut facessa bloggaajakamuilta käsittämättömän paljon hurmioitunutta huomiota, ja että moni vertaa sitä Harper Leen klassikkoromaaniin Kuin surmaisi satakielen.

Uteloiduin muiden ihasteluista niin, että hommasin tämän kirjastosta ja aloitin. Pääsin sivulle kolkyt-jotain, hyydyin ja panin takaisin pinoon. Lisää hurmioituneita kommentteja somessa. Aloitin uudelleen, pääsin jo yli viidenkymmenen sivun, hyydähdin taas ja panin pois. Lopulta loppiaisen lukumaratonilla pääsin Linnuntien kanssa niin pitkälle, että sen tenho alkoi vähän tuntua. Ja tällä viikolla vihdoin luin loppuun.

Maali!

Tuosta jo saakin hyvin käsityksen siitä, miten nopeasti kirja nappasi minut mukaansa. Juoneen pääseminen kestää ja kestää ja kestää, mutta kun juoni lopulta suvaitsee vähän paljastaa itseään, on se kieltämättä hyvä. Itse asiassa se on niin hyvä, että en viitsi kertoa siitä etukäteen mitään. Sain kivat sävärit, kun ensimmäisen kerran aloin aavistaa, mistä kirjassa on kysymys. En halua pilata samaa iloa keneltäkään.

Asetelmasta voi sanoa sen verran, että Linnuntietä kertoo pienestä Madeleinesta ja hänen perheestään, joka muuttaa alussa Centraliaan, lentäjien koulutuskeskukseen. Perhe sopeutuu uuteen kotiin kameleontin nopeudella, sillä siirtokomennusten armoilla elelevä ilmavoimien väki on tottunut rakentamaan pesää tehokkaasti.

Linnuntietä on erinomainen lapsen ajattelun kuvaus. Madeleinen sisäinen maailma, jossa tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat rennosti, on ainakin minun silmissäni täysin uskottava. Madeleine hapuilee omaa itsenäistä ajatusmaailmaa, tunnistaa ja luokittelee ilmiöitä ympärillään, käsittelee pelkoa, kiukkua, kateutta ja toivoa. Tämän MacDonald kuvaa poikkeuksellisen hyvin.

Madeleine on isin tyttö. Hänen isänsä Jack onkin kirjan toinen keskeinen persoonallisuus. Linnuntietä kertoo tavallaan myös Jackin kasvutarinan. Kirjan kuluessa Jack päätyy tuhoamaan itsestään lapsenomaisen, idealistisen puolen ja kohtaamaan oman heikkoutensa. Hyväntuulinen, romanttinen ja onnellinen poikaviikari, joka kirjan alussa tuo perheensä Centraliaan, kasvaa uudessa paikassa uuteen minään yhtä väkevästi kuin Madeleine. Kumpikin menettää lapsenuskonsa ja joutuu elämään tekojensa seurausten kanssa.

Otankin lainaukseksi kohdan yhdestä kirjan avainkohtauksesta. Tässä Jack puhuu tyttärelleen valinnasta, johon hänen on itsensäkin vaikea yltää.

"Joskus toden puhuminen vaatii sisua. Sitä sinulla on. Ja minäpä sanon sinulle yhden asian, pikku kaveri. Jos sinä joskus joudut pohtimaan, mikä on oikein - sillä kun kasvat isommaksi, huomaat että totuus ei ole aina sitä miltä näyttää - kun huomaat olevasti vaikeassa tilanteessa, kysy itseltäsi: 'Mikä on vaikeinta, mitä voisin nyt tehdä? Mikä vaihtoehto tuntuu kaikkein hankalimmalta?' Ja siitä tunnistat eron totuuden ja kaikenlaisten... selitysten välillä. Totuus on aina se kaikkein vaikein." (s. 591)

Myös aikakautensa ilmapiirin kuvauksena Linnuntietä on onnistunut. Kylmän sodan todellisuus ja menneen maailmansodan traumat elävät sivuilla. Erityisesti kiinnitin huomiota vaimojen maailmaan, joka on näin 2000-luvun Suomesta katsottuna aika kiinnostava. Vaimojen hommaa on auttaa miehiä tekemään työtään. Se onnistuu mm. varmistamalla, ettei mies koskaan näe vaimoaan kammottavissa kotirouvavaatteissa; miehen ei kuulukaan tulla epätavalliseen aikaan kotiin, jottei vaimo tule yllätetyksi siivoustamineissa.

Ymmärrän nyt, miksi Linnuntietä herätti monessa innostunutta ihailua. Se on taidokas ja tunteisiin käyvä romaani, jossa riittää ulottuvuuksia ja moraalisia dilemmoja. Ja jännitystäkin. Olen iloinen, että innostuin itsekin riittävästi lukeakseni tämän; taustapeilistä katsoen näen, että kirja on kaikkiaan erinomainen.

Minulle Linnuntietä oli silti liian pitkä. Vaikka loppu lunastaa alun - eli osapuilleen kaikkia MacDonaldin ympäriinsä sirottelemia Tšehovin aseita käytetään - olisi kirja ollut minulle parempi lukukokemus, jos alku olisi ollut tiiviimpi. Ja ehkä loppukin. 840 sivua on paljon, varsinkin kirjalle, joka nojaa näin vahvasti mielen sisäisiin maisemiin.

Silti. Suosittelen. Pakko myöntää että tykkäsin. Liimaisin kuitenkin ehkä kylkeen varoitustarran: saattaa puuduttaa alkupuolella.

Ann-Marie MacDonald (2004). Linnuntietä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi. 9513130134.

Arvioita:

Karoliina Kirjavassa kammarissa kuvaa kirjaa tunteella.
Lumiomenan Katja rakasti joka sivua.
Salla lukupäiväkirjassaan luki alkukielellä.

Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki

Luin äskettäin Orhan Pamukin Valkoisen linnan, koska olin lähdössä Istanbuliin. Sain sitten heti perään vinkin, että oikeastaan kannattaisi Istanbulissa käynnin alla lukea Pamukilta, krhm, se kirja jonka nimi on Istanbul. Duh. Nyt tuli sitten luettua kaksi Pamukin kirjaa lähes peräkanaa.

Linnan kanssa olin vähän epäröivällä mielellä, mutta Istanbul - Muistot ja kaupunki kiehtoi heti. Myönnän että kyse on synergiasta; jos en olisi lukenut tätä kirjaa matkalla Istanbuliin / Istanbulissa / Istanbulista juuri palattuani, se tuskin olisi saanut minua pauloihinsa. Juuri nyt Istanbul kolahti. Kuten myös Istanbul!

Mosaiikki Hagia Sofiassa*

Istanbul ei ole romaani vaan jonkinlainen elämänkerrallis-kaupunkihistoriallinen... verkko. Pamuk pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ennen kaikkea rakastamaansa kaupunkia ja tapaa, jolla sen voi ymmärtää ja tuntea. Hän viipyilee hellämielisen kaihoisasti (ja pitkään) myös Istanbulia menneinä aikoina rakastaneiden ja kuvanneiden kirjailijoiden parissa, heidän jotka jäivät puristuksiin nationalisimin vaatimusten ja oman halunsa väliin. Minulle vieraiden kirjailijoiden sielunmaisemien pohdinta tuntui ensin vähän päälleliimatulta, mutta edetessään kirja alkoi kuroutua kokonaisuudeksi, kuin verkko, jota kudotaan yhtä aikaa joka nurkalta. Silmukat tosin toistuvat kovin toistensa kaltaisina ja paikoin tulee vähän tukahtunut olo. Silti jokin rosoisuus ja säröisyys säilyttää mielenkiinnon. Pamuk sirottelee kauniin sekaan rujoa.

Pamukin Istanbul on perimmältä olemukseltaan surullinen kaupunki. Se on jättänyt taakseen ottomaanien glorian mutta ei ole tavoittanut länsimaista henkeä, jota tasavallan rakentajat tavoittelivat. Rationalismi istuu huonosti ja hankaa taipeista... mutta perinteisiin vaatteisiin ei saa enää pukeutua. Pamukin Istanbul on haikea, ristiriitainen, mustavalkoinen kaupunki, syrjäkujien ja klaustrofobisten korttelien kaupunki.

Näkymä hotellin ikkunasta mustavalkoisena.

Kirjailijan käsittelyssä Istanbulista tulee metafora paitsi Turkin tilanteelle myös yleisemmin muutokselle ja muutoksen jäljille, epävarmalle jalansijalle maailmojen välissä. Pamuk punoo yhteen kaupungin kohtalon ja omansa; Istanbulin suru on tarttunut häneen. Ja miksikäs ei: olemme ympäristömme tuotteita siinä missä geeniemmekin. Pamukille kaunis ja katastrofaalinen Istanbul on ollut hedelmällinen kasvualusta...

Laitakatujen lika ja saasta, avoimien roskapönttöjen kaupunkiin levittämä löyhkä, katujen ja jalkakäytävien loputtomat kuopat, nousut ja laskut, kaikki se epäjärjestys, sotku ja kahakointi, joka tekee Istanbulista Istanbulin, saavat minut tuntemaan, että riittämätön, paha ja puutteellinen onkin kaupungin sijasta oma sieluni. Ikään kuin kaupunki olisi ansaitsemani rangaistus ja minä se joka likaan sitä. Kun raju suru ja murhe tihkuu kaupungista minuun ja minusta kaupunkiin, tuntuu kuin minusta ja kaupungista ei olisi enää mihinkään: olen kaupungin lailla kuollut, henkeä haukkova kalmo, tappioon ja saastaan tuomittu surkimus, aivan kuten kadut ja jalkakäytävät ovat minulle kielineetkin. (s. 424)

Mikään turistiopas Istanbul ei siis totisesti ole. Sinne matkaavan kannattaa pakata mukaan myös jokin perinteisempi lähdeteos, sillä Hagia Sofia, Topkapi, Taksim ja muut vain vilahtavat ohimennen Pamukin keskittyessä toisenlaisiin kohteisiin.

Silti Istanbul kannatti ehdottomasti lukea, etenkin näin, fyysisen Istanbulin yhteydessä. Pamukin tulkinta Istanbulista ohjasi katsettani. Näin kaupungin osittain hänen välityksellään. Vuosikymmenet eivät ole täysin poistaneet surullisuutta, josta Pamuk puhuu. Myös keskeinen ristiriita maailmankuvien välillä on yhä läsnä katukuvassa; sen voi nähdä rikkautena mutta myös tukahdutettuna konfliktina.

Ja silti. Pamukin hehkuva, pohjiaan myöten kirjan sivuille ammennettu rakkaus hänelle niin tärkeään kaupunkiin sai minutkin rakastumaan siihen vähän enemmän kuin muutoin ehkä olisi käynyt. Pamukin Istanbul on ehkä surullinen... mutta se on myös äärimmäisen inhimillinen. Ja kaunis!

Tämä on hyvä kirja niille, joille Istanbul on ajankohtainen tai rakas; muiden kannattaa ehkä lukea Pamukin muuta tuotantoa... Istanbul on tenhoavasti kerrottu ja erikoinen kasvukertomus, mutta sen melankoliset ajatuskuviot ja äärimmäinen paikallisuus eivät ehkä irrallisina innosta.

Orhan Pamuk (2004). Istanbul - Muistot ja kaupunki. Suomentanut Tuula Kojo. Tammi. 951-31-3139-4.

Arvioita:
Kari Kemppainen Kiiltomadossa kuvaa viihdyttäväksi lukuelämykseksi

*Kuvassa oikealla keisarinna Zoe, jonka Kaari Utrion fanit ehkä muistavat Vaskilinnusta!

Le Ly Hayslip: When Heaven and Earth Changed Places

Koulumatkalaisia Ha Longin lahdella

Kuvani on Ha Longin lahdelta Vietnamista ja liittyy tiukasti käsillä olevaan kirjaan: ostin Le Ly Hayslipin omaelämänkerrallisen kirjan When Heaven and Earth Changed Places: A Vietnamese Woman's Journey from War to Peace matkan varrelta Ha Longista palatessani. Bussiseurueemme pysähtyi mennen tullen paikallisessa turistiansassa, jossa oli kaupan lähinnä patsaita ja silkkikapineita... mutta vannoutunut kirjatoukka löytää pokkarihyllyn melkein mistä vain. Takakansi lupaili omakohtaista tilitystä Vietnamin sodasta nuoren naisen silmin, ja matkaeväänä kulkenut jännäri oli jo loppumaisillaan, joten nappasin tämän mukaani.

Heaven and Earth osoittautui sekä hienoksi että heikoksi kirjaksi. Hienoa siinä on sisältö. Le Ly Hayslip on viettänyt nuoruutensa Vietnamin sodan jaloissa. Varhaisteininä hän on Viet Congin toverilistoilla mutta joutuu myöhemmin epäiltyjen kirjoihin ja päätyy palvelustyttönä kaupunkiin, tulee raskaaksi, saa aviottoman lapsen, ja elättää lopulta itsensä sodan harmailla markkinoilla kaupustellen mitä milloinkin amerikkalaisjoukoille.

Kuvaus pienen vietnamilaiskylän köyhyydestä ja tilanteen realiteeteista on järisyttävä. Kun Vietnamin sotaa on tottunut katselemaan sotaelokuvien linssin läpi, on Le Lyn näkökulmassa totisesti jotain uutta. Sotavuosien arjessa ei tainnut useimpien paikallisten mielestä olla kysymys politiikasta tai puolista tai patriotismista, jenkkileffojen traumapiehtaroinnista puhumattakaan. Heaven and Earth välittää kuvan raa'asta hengissä selviämisen kamppailusta melkoisessa köyhyydessä, vanhojen perinteiden ja uusien tilanteiden puristuksessa.

Minäkin olisin aina mieluummin aina sen puolella, joka ei halua tappaa minua tai perheenjäseniäni juuri nyt.

Kirjasta saa myös jonkinlaisen aavistuksen hyvin vieraasta kulttuuripiiristä sisältäpäin nähtynä. Vietnamilaisen maalaiskylän elämänmeno on ajattelumalleiltaan niin outoa, että sitä on tällaisen suomalaisen pullamössälapsen vaikea tajuta. Jotenkin vaikkapa lasten kutsuminen ensimmäiseksi ja toiseksi tai kuudenneksi tyttäreksi tuntuu, krhm, niukahkolta. Eivätkä avioliittokäytännötkään oikein istu meikäläiseen ajattelumalliin:

[--] If my parents, for example, had wanted me to marry a bad-tempered man, I would have had to accept it - no ifs, ands, or buts. If he beat me, nobody would say anything to him about it, least of all my parents. Everyone would assume it was my fault, because keeping a husband satisfied would have been my primary duty. (s. 21)

Tosin Le Ly ei päädy naimisiin kovin nopeasti eikä ollenkaan suunnitelmien mukaan. Nuorimpana kuudesta lapsesta hän ehtii nähdä sodan pyyhkivän kylänsä yli; hän joutuu raiskatuksi ja kidutetuksi ja karkoitetuksi kotoaan, ja rakentaa lopulta uudenlaisen elämän uudella paikkakunnalla ja lopulta uudessa maassa. Kirjassa kuvataan hänen nuoruuden kokemustensa lisäksi vierailua Vietnamiin vuonna 1986. Amerikkalaistunut Le Ly palaa kotiseudulleen etsimään sukulaisiaan.

Kaikkiaan pidin tarinaa kiehtovana; se antoi uuden näkökulman jo lähes kliseeksi jauhettuun aikakauteen Vietnamin historiasta. Luin kiinnostuksella joka sivun. Vierauden rinnalla tunnistaa myös tutun: halun selvitä, rakastaa, elää, turvata lasten elämä.

Mutta. Uh. Mikä ihme siinä on, että amerikkalaisiin tietokirjoihin livahtaa niin usein saarnaava sävy? Kun elämä on ollut niinkin rankka ja vaiheikas kuin Le Lyn, luulisi sen kuvailun riittävän. Lukijan voisi jättää oivaltamaan itse, että on hienoa jos kovasta onnesta selviää katkeroitumatta. Mutta ei. Paikoin paatokseen vivahtava tyyli on muuten hyvin rakennetun kirjan selkeä heikkokus. En tiedä onko opettavainen nuotti kertojan omaa tekoa vai onko (haamu)kirjoittajana toiminut Jay Wurts osittain vikapää. Joka tapauksessa teksti sortuu säännöllisin välein ikävään alleviivaamiseen. Itse olisin niellyt kirjan tarjoaman positiivisen ajattelun pillerin paremmin ilman sokerikuorrutusta.

Silti, kiinnostava ja lukemisen arvoinen kirja. Saarnahtavat kohdat voi jättää omaan arvoonsa ja ottaa kaiken irti erikoislaatuisesta maailmankuvasta ja kohtalosta. Olen iloinen että löysin tämän.

Le Ly Hayslip, with Jay Wurts (1990, alkuperäinen 1989). When Heaven and Earth Changed Places. A Vietnamese Woman's Journey from War to Peace. A Plume Book, Penguin Group. 0-452-27168-1.

P.S. Pitänee hankkia jostain myös Le Lyn tarinaan löyhästi perustuva elokuva Heaven and Earth, vaikka wikipedian perusteella sen juonessa on oiottu mutka tai pari. Mitenkähän olen tämänkin onnistunut missaamaan, vaikka on Oliver Stonen ohjaama? Alan vanhemmiten epäillä, että sivistykseni on kuin pitsiä, enemmän aukkoja kuin kudosta.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Kuva / kansi: Like / Mika Perkiökangas

Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat oli ilmestyessään niin suuri tapaus, että eipä käynyt mielessäkään lukea sitä heti. Kun kirjaa lukevat yhtäkkiä kaikki, minusta alkaa paradoksaalisesti tuntua siltä, että tuota en nyt ainaskaan lue. Jep. Juuri niin järjetöntä kuin miltä kuulostaakin. Vastaranta, täältä tullaan, terveisin Kiiski.

Vakavammin: Oksanen ei ole aivan lempikirjailijoitani, vaikka taitaakin olla Suomen suurin ja suosituin ja takuulla tyylikkäin. Olen kyllä lukenut Puhdistuksen ja Stalinin lehmän peräti kahdesti, enkä voi kirkkain silmin laadusta valittaa. Silti viihdyn yleensä paremmin esimerkiksi Sirpa Kähkösen helpommin lähestyttävän tai Kaari Utrion hersyvän historiallisuuden kanssa.

Nyt kun olen sopivasti rakentanut dramatiikkaa taustaksi, voin tunnustaa, että pidin Kyyhkysistä paljon enemmän kuin oli tarkoitukseni. Paljon enemmän. Oksanen ei vain päästä lukijaansa mitenkään helpolla. Juonen polkuja peittää särmikkäästi rönsyilevä kuvauksen aluskasvillisuus. Ajasta toiseen hyppiminen on välistä raivostuttavaa. Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa...

Ja kuinka sieltä noustaankaan! Jollain käsittämättömällä tavalla Oksanen saa rakennettua niin viiltävän psykologisen tulkinnan Juuditista ja etenkin Edgarista, että sen jälkeen tuntuisi kiittämättömältä kitistä mistään.

Kyyhkyset kertoo yhden avioliiton tarinan Viron vaikeilta vuosilta. Liitto ei ole alkujaankaan hääppöinen. Miehittäjien aallot pyyhkivät maan ja pariskunnan yli idästä länteen, lännestä itään ja taas takaisin. Kun vesi laskee, ei miehestä ja vaimosta ole paljoa jäljellä. Rinnalla piirtyvät esiin myös muiden kohtalot: vastarintaa tekevän Rolandin, menetetyn Rosalien, tuhoon tuomitun Hertzin, nälkäisen Evelinin.

Ydinparin keskinäinen suhde ja kirjan rikas historiallisuus eivät sinänsä riittäisi tekemään tästä (minulle) hienoa kirjaa. En oikein ole varma mikä Kyyhkysten juju on - tai mitä kaikkia jujua siinä oikein piileekin - mutta minun nahkani alle se pääsi ihmisen muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvauksella.

Kyyhkysissä ihmiset keksivät itsensä uudestaan, ja taas uudestaan, luovat identiteetin yltään ja omaksuvat uuden. Jossain muutosten takana on silti sama ydin. On kuin muuttuminen tislaisi esiin sen olennaisen ihmisestä, siitä miten kukin osaa rakastaa. Se, mitä jää jäljelle, ei ole kaunista, mutta se maistuu traagisen todelta. (Grh. Edgar on kyllä yksi mieleenpainuvimpia hahmoja ikinä.)

Ja samaa tekevät yhteiskunnat, keksivät itseään uusiksi vuodesta toiseen, valinta kerrallaan. Historiankin voimme aina löytää uudelleen, tulkita toiseksi ja sitten toisintaa.

Haluaisin antaa kunnollisen käsityksen tekstin voimasta ja (ylenpalttisesta) runsaudesta, joten otan oikein pitkän näytteen... Huomio, spoilausherkät: jättäkää pätkä väliin jos ette halua tietää kuka makaa kenen kanssa!


**** SPOILAAVA PALA TULOSSA****

Kas tässä, näyte rakkaudesta:

[--] Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja tuo kaikki tapahtui ihmisten ilmoilla. Kaikki näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. [--] (s. 196) 

**** SPOILAAVA PALA LOPPUU****

Tuo kaikki laulaa ja sykkii ja soi.

Minulle Kyyhkysten teksti on turhankin rehevää. Myönnän myös, etten nyt jaksanut nähdä sen kanssa ihan niin paljon vaivaa kuin vaikkapa Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla aikoinaan. Mutta ehkä sillä ei ole väliä:  joudun nimittäin lukemaan Kyyhkyset uudestaankin, se on jo nyt selvää. Minulla jäi yhtä ja toista hampaankoloon tämän kirjan kanssa. Itse asiassa heti sen lopetettuani käännyin takaisin ja luin uudestaan ensimmäiset luvut, ne jotka jäivät hämäriksi kun aloitin.

Jep, tämä on pakko lukea uudestaankin. Luulen, että koen tekstin toisin, kun ei enää tarvitse miettiä mitä tapahtuu ja kenelle.

Kyyhkysistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin moniulotteinen se on. Epäilemättä siitä kirjoitetaan vielä tutkielma tai kuusi. Minunkin piti tovi miettiä mitä siitä sanoisin, koska Kyyhkyset on niitä kirjoja, joiden lukukokemus tuntuu muuttuvan päässäni sitä mukaa kun se etääntyy. Kun suljin kirjan loppuun päästyäni, tunnelmani olivat lähinnä haaleat, mutta parin päivän kuluttua huomasin, että olin miettinyt kirjaa moneen kertaan jälkikäteen, ja että oikeastaan pidinkin siitä aika paljon.

Nyt kun lähes viikko on ehtinyt mennä, kirja on jo kivunnut lukuvuoteni huippuihin. Vielä pari päivää niin jaan Oksaselle mitalin... paras siis lopettaa Kyyhkysten pohtiminen pikapuoliin tai joudun pyytämään nimikirjoitusta tai jotain muuta noloa.

Tämä kummallinen jälkivaikutus johtunee siitä, että kirjan ymmärtäminen ei ollut ihan helppoa; lukiessani vain kahlasin tunnelmassa ja äimistelin ihmisluontoa. Juonen ja hahmojen saumattoman yhteispelin oivalsin vasta jälkikäteen. Maailmansotia ja miehityksiä ja mielivaltaa... ja silti hahmojen elämäntiessä on kyse heidän valinnoistaan yhtä paljon kuin olosuhteistaan. Luonne on kohtalo? Huh. Kaipa me kaikki taaperramme täällä kehdosta hautaa juuri keksiäksemme keitä olemme.

Kirjaa, joka aiheuttaa tällaisia filosofisia puuskahduksia, ei ehkä voi varauksetta suositella ihmisille, joita ei tunne. Minun kannatti tämä lukea. Luen uudestaankin. Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukeminen olisi rankka harrastus.

Mutta tuo on turhaa spekulointia: Kun kyyhkyset katosivat on poikkeuksellinen kirja. Kyllä kannatti kohkata.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Like. 978-952-01-0781-9.

Arvioita:

Kaisa Kurikka Turun Sanomissa oli vaikutettu
Ohoh, Helena Miettiselle Savon Sanomissa tuli myös Hämäläinen mieleen
Minna Ilselässä arveli, että varmaan joku on kirjasta pitänytkin, hih...
Salla luki vasta äskettäin ja piti

(Anteeksi te kaikki muut ihanat bloggaajat, joita minä laiskuri en linkitä. Lähden tästä vielä lueskelemaan oikein olan takaa juttujanne, nyt kun uskallan niin tehdä.) 

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Kuva/kansi: WSOY/

Tämä saattaakin olla viimeinen CD-äänikirjani vähään aikaan. Nyt kun työmatka-autoilu on jäänyt historiaan, etenevät romppukirjat niin hitaasti, ettei kuukauden laina-aika tahdo riittää. Juuri ja juuri ehdin tämänkin komediahelmen kuunnella, sillä kirjasto tahtoo omansa takaisin tänään.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi kertoo tismalleen siitä, mistä nimen perusteella pitääkin. Vanha veijari Allan Karlsson ei halua viettää satavuotisjuhliaan vanhainkodissa kunnanjohtajan kukitettavana; hän kiipeää ikkunasta ulos (hitaasti, sillä hänhän on sentään satavuotias) ja lähtee tohvelit jalassa katsomaan, mitä maailmalla vielä on annettavana. Pakomatkallaan hyväntahtoinen Allan kohtaa mm. järjestäytyneen rikollisuuden edustajia, 50 miljoonan kruunun setelikasan, ruumiilta tuoksuvan resiinan, karanneen sirkusnorsun ja lähes kaikkeen lähes pätevän grillikioskimiehen. Karkulaista jahtaavat innolla niin media kuin poliisikin, vanhuksen reitille kun tuntuu jäävän ruumiita liiaksi asti.

2000-luvun Ruotsiin sijoittuva hurja retki hulluine käänteineen ei yksinään riittäisi tekemään Satavuotiaasta herkkua, mutta soppaan sopivina sattumina sekoitettu Allanin elämäntarina nostaa kirjan veijariromaanien gourmet-luokkaan. Allan Karlsson on näet ehtinyt yhtä ja toista. Räjähdysaineet suvereenisti hallitseva Allan on päässyt tutustumaan vuosisatansa vaikuttajiin laajalla skaalalla, Francosta Trumaniin, Maoon, Staliniin, Churchilliin ja Nixoniin. Suoraan puheeseen ja kohteliaaseen käytökseen uskova Allan ei politiikasta perusta, mutta päätyy silti puolivahingossa vierailemaan vallan kabineteissa.

Sitkeän miehen elämänmyönteistä asennetta ei pilaa mikään, ei nälkävaellus Himalajalla, ei vankiselli Teheranissa, ei edes 15 vuoden loma Balilla. Vain vanhainkodin johtajatar Alice saa Allanin hetkeksi masentumaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sopi mainiosti äänikirjana autossa kuunneltavaksi. Siinä on paasilinnamaista rempseyttä ja niin hervottomia juonenkäänteitä, että kilometrit kuluvat huomaamatta. Välillä Jonasson tosin taiteilee ihan siellä siedettävyyden rajamailla tehokeinojensa kanssa - esimerkiksi toiston käyttö menee paikka paikoin melkein yli ja viinasta vääntäminen käy välillä tylsäksi - mutta pienistä ei voi kitistä, kun juonen suuret kaaret ovat niin mainiot. Erityismaininnan ansaitsee Allanin ja hänen kumppaniensa syyttäjälle antama meriselitys. Kari Ketonen luki hienosti ja tarinaan istuvalla tyylillä.

On varmaan epäisänmaallista sanoa näin, mutta sanonpa silti: kävi mielessä, että Jonasson kirjoittaa parempaa paasilinnaa kuin Paasilinna itse. Auts. Tai no, ehkä ei parempaa mutta... enempää. Runsaampaa, reippaammin absurdia, vähän villimpää. Tällaista vertailua ei tosin pitäisi tehdä kun on lukenut Paasilinnalta vaikka kuinka monta kirjaa, parempia ja huonompia, ja Jonassonilta tämän yhden. Silti. Ei ole Jonasson tämän lajin perinnettä ainakaan huonompaan suuntaan vienyt.

Satavuotias on kirjallista slapstickiä muttei täysin tyhjänpäiväinen satu kumminkaan. Jossain siellä pinnan alla on löyhä sanomakin: elämänmyönteisyyden, suvaitsevaisuuden ja rennosti ottamisen puolustuspuhe. 1900-luvun historiaa kun katsoo, yleensä tekee mieli itkeä eikä nauraa. Jonas Jonasson kääänsi kuolettavan vuosisadan huvittavan puolen hetkeksi esiin - peukut siitä!

Jonas Jonasson (2012, alkuperäinen 2010). Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY Äänikirja. Suomentanut Raija Rintamäki. Kertoja Kari Ketonen.

Arvioita:
Erkki Kanerva Turun Sanomissa tykkäsi
Sari Torvinen Aamulehdessä samoin
Kirsi piti Kirjanurkassa kirjaa liian pitkänä
Irja Kirjavinkeissä tykkäsi mutta löysi myös väkinäisyyksiä

Löytölapsi ja miksi silti pitäisi lukea Stoutin dekkareita

Tämän kirjan päätymisestä luettavaksi juuri nyt voi ehkä syyttää Venla Hiidensaloa, jonka Mediahuora suorastaan höyryää ahdistusta. Mediahuoraa lukiessa tuntuu kuin pitelisi sylissään kuristajakäärmettä, joka vähitellen hivuttautuu ylöspäin, kohti herkkää kaulaa. Tai kuin sivuilta nousisi tukahduttavia huuruja. Kirja pitää vähän väliä laittaa pois ja hengähtää hapekkaammassa seurassa.

Tai ehkä, epäsuorasti, voi Löytölapsen laittaa Kirsin piikkiin. Hän näet herätteli äskettäin keskustelua kirjojen omistamisesta ja sai minutkin miettimään taas kerran osto- ja omistuspolitiikkaani.

(En muuten suostu kutsumaan kirjojen ostamista kulutukseksi. Jotain rajaa. Joskus se on tuhlausta... mutta kulutusta se ei ole.)

Vaikka olen kirjahamsteri enkä painosten keräilijä, periaatteissani on SaPo-sarjan mentävä aukko. Siitä luiskahti ostoskassiin syksyn kirjamessuilla Rex Stoutin Löytölapsi, vaikka alkukielinen The Mother Hunt löytyy jo ennestään hyllystä. Äitivainaan dekkarikokoelma asuu nimittäin nyt meillä ja tilaisuuden tullen täydennän sitä. Aito bibliofiili ei ehkä olisi vähän huonokuntoisesta löytölapsesta huolinut, mutta kaltaiselleni pseudokeräilijälle se kelpaa mainiosti. Siedettävällä hinnalla on vaikea löytää niitä vanhoja SaPoja, joista ei ole otettu uusintapainoksia.

Tästä ei taida olla. Ei ihme, sanoisin.

Itse tarina on peruskamaa. Löytölapsessa Stoutin tukeva etsivä Wolfe palkataan paikallistamaan hienostorouvan kynnykselle ilmaantuneen pienokaisen äiti. Rouvan edesmennyttä miestä epäillään isäksi, mutta kun 60-luvulla ei tehty DNA-testejä, on äidin löytäminen ainoa mahdollisuus selvittää asia. Wolfen suvereeni apulainen, Archie Goodwin, singahtaa jäljille, mutta kas kummaa, paras johtolanka kuristetaan kuoliaaksi. Wolfe joutuu jälleen kerran miettimään mitä poliisille on pakko kertoa - vai onko mitään. Äidin etsinnästä sukeutuukin pitkä, turhauttava ja lopulta Wolfeakin liikuttava metsästysretki.

Niin kuin sanoin, peruskamaa Stoutilta. Ei valittamista. Kummastelen joskus, miksi Rex Stout ei ole Suomessa suositumpi kuin on. Nero Wolfesta tehty kaamea televisiosarja tuskin ketään innosti kirjoihin tutustumaan, ja kai se on niin, että vanhoja dekkareita löytyy pilvin pimein. BBC:n noste kannattelee brittidekkaristeja mutta ei pulppauttele asialistalle atlantintakaisia.

Olen heikkona kirjasarjoihin, joissa samat henkilöt seikkailevat kirjasta toiseen. Tuttujen hahmojen seurassa viettää muutaman tunnin ja virkistyy kummasti. Siellä he ovat aina, muuttumattomina ja vakaina ja turvallisina. Minulle Nero Wolfe -dekkarit ovat oikea rauhan saari keskellä tosimaailmaa, jossa mikään ei pysy paikallaan hetkeäkään ja aikakin laukkaa kuin olisi loppumassa.

Voin perustella Stoutin lukemista fiksumminkin; eivät nämä pelkästään halihuopien kirjallisia vastineita ole. Ensinnäkin tässä sarjassa tuo tuttujen hahmojen käyttö on nerokkaan tehokasta. Stout onnistuu vääntämään samoista aineksista uusia tarinoita kerran toisensa jälkeen. Toiseksi, Wolfe-kirjoissa on pistävää huumoria. Kertoja-Archie on nokkelasti hauska. Okei, ehkä Archien 30-lukulaiset asenteet sukupuoliin vähän rassaavat... mutta mitä hittoja. Voin tykätä sovinistista jos hän pysyttelee kirjassa ja käyttäytyy kuin herrasmies. Kolmanneksi, hahmot ovat loistavia arkkityyppejä. Wolfe on erakkoluolassaan piileksivä maagi. Archie on klassinen toiminnan mies, kaupunkicowboy ja heikkojen puolustaja. Heidän keskinäisen dynamiikkansa on näiden kirjojen juju. Toiminta on riippuvainen ajatuksesta ja ajatus toiminnasta, mutta mikään riippuvuussuhde ei ole ongelmaton.

Mutta Stoutiin tutustumista ei kannata aloittaa Löytölapsesta. Suomennos on lievästi sanottuna omituinen ainakin näin nykylukijan silmin. Miten ihmeessä sanasta rug on voinut tulla ryijy? Newyorkilaisen hienostorouvan talossa on persialaisia ryijyjä?

Ylipäänsä ilmaisu on kaikkea muuta kuin luontevaa. Käännös ei tee minkäänlaista oikeutta Stoutin huumorille tai sävyille. Voi itku ja hammasten kiristys. Tekstistä tuli suomeksi tahattomasti hupaisaa ja paikoin käsittämätöntä. Suokaa anteeksi pitkät lainaukset, mutta häijyä väitettäni on syytä todistella... Nautiskelkaapa näistä:

Julian Haft hymyili Wolfelle. - Näin on aina, herra Wolfe, joukkokulttuuria. 

Hänen ohut tenorinsa sointui yhteen hänen jalkojensa, mutta ei hänen tynnyrinsä kanssa. 

- Mikäli tiedän, te olette innokas lukija. Luojan kiitos, kirjat eivät ole ilmoitusten varassa. Oletteko kirjoittanut yhtään kirjaa? Se teidän täytyisi tehdä. Siitä ei ehkä tulisi suunnatonta tai ällistyttävää, mutta varmasti luettava. Minä kustantaisin sen mielelläni. Kyllä minäkin osaan yllyttää ihmisiä siinä kuin herra Binghamkin. 

Wolfe murahti. - Sitä en voi edes ajatella, herra Haft. Salapoliisin on vaikea suojella koskemattomuuttaan ja se tulisi täysin mahdottomaksi, jos kirjoittaisi tuhansia sanoja käsittävän kirjan, kuten niin monet ovat kokeneet. Mikään ei ole ihmiselle turmiollisempaa kuin kirjan tekeminen: lukemattomat kiusaukset ovat vastustamattomia. (s. 102-103)

Ja sitten alkuperäinen:

Julian Haft spoke to Wolfe. "This is the way it goes, Mr. Wolfe. Mass culture." His thin tenor went all right with his legs, but not with his barrel. "I understand you're a great reader. Thank heaven books don't depend on advertising. Have you ever written one? You should. It might not be enormous or stupendous, but it certainly would be readable, and I would like very much to publish it. If Mr. Bingham can solicit, so can I." 

Wolfe grunted. "Unthinkable, Mr. Haft. Maintaining integrity as a private detective is difficult; to preserve it for the hundred thousand words of a book would be impossible for me, as it has been for so many others. Nothing corrupts a man so deeply as writing a book; the myriad temptations are overpowering. 

Myönnettäköön, että Haftia on aiemmin kuvailtu vertaamalla hänen jalkojaan hammastikkuihin ja vartaloaan tynnyriin. Mutta silti. Mass culture, should, advertising, solicit, integrity...  Sitä paitsi lainausmerkkien vaihtaminen repliikkiviivoihin tekee silppua Stoutin tiiviistä tyylistä.

Harmillista kyllä, en siis voi tämän suomennoksen kohdalla pokkana vedota neljänteen syyhyni rakastaa Nero Wolfe -dekkareita. Alkukielellä on nimittäin ilo lukea Wolfen älykästä argumentointia milloin mistäkin aiheesta. Stoutin Wolfe on perinpohjaisen sivistynyt erakko, jonka eettinen ja esteettinen hipiä on liian herkkä arjen kohtaamiseen. Ainakaan tämä suomennos ei välitä Wolfen/Stoutin sävyjä lainkaan.

Vielä viidenneksi, Wolfe on innokas ja arvostelukykyinen lukija. Hänen kirjastostaan löytyy vain erinomaisia kirjoja, joiden kirjoittajat ovat onnistuneet välttämään integriteettiään uhkaavat kiusaukset. Hän tiettävästi poisti hyllystään Thomas Moren Utopian tultuaan siihen tulokseen, että More lavasti Richard III:n syylliseksi Towerin prinssien murhaan. Ja Jane Austen on Wolfen lempikirjailija! Tämä ja tuhat muuta intertekstuaalista pikku hauskuutta odottavat.

Lukekaa siis Stoutia. Mielellään englanniksi. Suomennoksista uskaltaisin ehkä suositella Kalevi Nyytäjän kääntämää Kuolema pöytälaatikossa... eikä Eero Ahmavaaran suomentama Liian monta kuolemaa aiheuttanut ainakaan mielenpainuvaa tuskaa.

Rex Stout (1966, alkuperäinen 1963). Löytölapsi. WSOY. SaPo 75. Suomentanut Sauli Sipilä.

Lumen syli

Kuva/kansi: Atena (On muuten paljon raikkaampi ja valkoisempi livenä!)

Hups, uusi Pienen esikoiskirjakerhon kirjapaketti ehti tulla ennen kuin luin tämän Grönroosin Lumen sylin. Pitää ryhdistäytyä.

Mistä viivästys? Rehellisesti sanottuna: olen vähän jo tympääntynyt lukemaan lasten näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja. Tuntuu kuin niitä olisi mahtunut aika monta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Lapsi kertojana ei tietenkään ole huono ratkaisu, jos siten saa parhaiten sanottua sen mitä haluaa sanoa, mutta minun kohdallani Lumen syli lähti tässä suhteessa takamatkalta. Lapsikertoja ei itsessään enää minua innosta vaan paremminkin vieraannuttaa, vaikka moni kirjoittaja (esimerkiksi Franzén ja Jalonen) onnistuukin loistavasti.

Lumen syli ei tosin ole kokonaan lapsen vinkkelistä kirjoitettu. Kertojina vuorottelevat pieni Helmi, jonka maailma ei ole mikään suojaava simpukankuori, ja Kaarina, nuori opettajatar ensimmäisessä työpaikassaan. Helmin yksinhuoltajaäiti Elsa tekee kahta työtä ja haaveilee vielä toisenlaisestakin naisenelämästä. Helmin paras ystävä Mirjami kuolee. Kukaan ei ehdi kuunnella Helmiä, ei halata, ei huomata, ei kukaan paitsi joskus isoveli Pena, oman aikansa syrjäytyjä.

Kaarinalla-opettajallakin on omat kasvukipunsa. Edes hän ei huomaa, miten tärkeä olisi Helmille. Onneksi on Mirjami. Hän on kuolleenakin paras leikkitoveri.

Helmiä tulee kirjan mittaan sääli. Grönroos onnistuu välittämään jotain koskettavaa yksinäisen lapsen tuntemuksista ja peloista. Silti en kunnolla tempautunut mukaan. Kaarinan ja Helmin sävyissä ei ole minun makuuni riittävästi eroa ja Helmi tuntuu aivan liian kypsältä ikäisekseen. En vain saa päähäni, että ekaluokkalainen minäkertoja kuvailee unelmointiaan näin, ei vaikka hän kuinka monipuolistaisi sanavarastoaan Ankkalinnassa:

Sukseni luistavat, hiihto on huimaa. Iltaisin minut tuudittaa uneen koirien kumea haukku. Yöllä tuuli kasaa lunta, aamulla isot kinokset lepäävät teltan ympärillä. Jatkan matkaa. Lopulta löydän uuden vitilumen seudun. Maata halkovat vain minun suksieni jäljet, ei kenenkään muun. Karttaan kirjoitetaan Helmin maa, itse löytämä ja ikioma. 

En päässyt perille. Eksyin. Katosin. Löydyin, mutta aikaa oli kulunut liian paljon. Olisinpa ollut perhosentoukka, talviunille jäänyt, kesällä herännyt. (s. 71)

Kaunista tekstiä. Grönroos kirjoittaa sujuvasti ja hyvin ja selkeästi... mutta minusta tällainen kauneus olisi kyllä toiminut paremmin kolmannessa persoonassa kuin Helmin minä-muodossa kertomana. Ei tässä kai sellaista realismia tavoiteltukaan kuin alussa mainitsemissani esimerkeissä. Silti lukemistani hiersi koko ajan ristiriita Helmin ikäiselleen mainiosti sopivien oivallusten ja ymmärryksen kanssa (se miten Helmi näkee perheensä, se miten hän toimii on kaikki täysin uskottavaa) ja hänen ihmelapsi-ilmaisunsa välillä.

60-luvun yksinhuoltajaperheen arki kaikkine yksityiskohtineen tuli tosiaan hienosti kuvatuksi kaikkine raadollisine piirteineen. Esimerkiksi kauppias oli hieno yksityiskohta. Pidin myös siitä, miten äidin perimmäinen välinpitämyys tuotiin esille, hienovaraisesti suodattaen. Helmin äiti on tässä kirjassa sitä ihmistyyppiä, joka oikeastaan kunnolla tunnistettiin vasta myöhemmin, mutta epäilemättä oli olemassa jo 60-luvulla: itsekeskeinen ja itsekin iästään huolimatta keskenkasvuinen vanhempi, jolle perhe on enemmän riippakivi kuin voimavara. Kuitenkaan hän ei ole paha, vain itselleen väärässä tilanteessa.

Juonellisesti Lumen syli alkaa vahvasti ja loppuu vahvasti, mutta välissä on paljon sellaista, joka jää irtonaiseksi ja tuntui lukiessa jopa puuduttavalta. Koulumaailmasta 60-luvulla oli tosin mukava saada nämäkin vilaukset; peilasin tätä mielessäni usein Jalosen Poikakirjaan. Silti melkein herpaannuin väillä.

Mutta lopun rankkuus pelastaa silmissäni paljon. Viimeiset 60 - 70 sivua piti suorastaan laukata. Loppu ikään kuin jämäköitti tarinaa jälkikäteen. Piti oikein pohtia, että hetkinen, olikos tuo nyt reilua. Mutta kyllä, Grönroos on sijoitellut matkan varrelle kohtuullisen määrän vihjeitä odotuksia luomaan. Jotkin ratkaisut tuntuvat mietittynäkin vähän irrallisilta, mutta kokonaisuus koheni kummasti silmissäni, ja muidenkin henkilöiden kuin Helmin psykologiassa alkoi olla mielenkiintoa.

Ilman hyvää loppua olisin kuitannut tämän keskinkertaiseksi. Nyt sanoisin että keskinkertaista parempi esikoinen kumminkin, ja varmasti sellainen kirja, josta moni pitää minua enemmän. Hih, no kun noita arvioita tuossa alla vilkaisee - tosiaankin moni piti enemmän!

Kirjan lukeneille vinkki: siitä keskustellaan häpeämättömästi spoilaavassa ja kaikki teoriat pöllyttävässä Juonittelua-blogissa! Suoraan lumen syliin pääsee uppoamaan tästä.

Satu Grönroos (2012). Lumen syli. Atena. 311 sivua. ISBN 978-951-796-811-9.

Arvioita:
Sirpa Pääkkönen Hesarissa
Marjaana Roponen Aamulehdessä
Jaakko Kirjantila-blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Katja Lumiomena-blogissa
Leena Lumi

Lukija

Tämä erikoinen ja vaikuttava kirja päätyi minulle lainana yhdeltä lukupiirikamulta, tai oikeastaan lukupiirikamun mieheltä. Hyvä että päätyi, en varmaankaan oli tullut kansien perusteella lainanneeksi tätä kirjastosta.

Spoilaamatta en voi kovin pitkälle kirjan selostamisessa mennä - ja uskon, että tämä kirja on eniten edukseen kun sen juonen antaa aueta lehti lehdeltä kuin valkovuokon - mutta ensimmäisen osan ytimen voi kertoa pilaamatta mitään keneltäkään. Alussa viisitoistavuotias koulupoika toipilaslomallaan rakastuu tuntemattomaan keski-ikäiseen naiseen. Hannan keho, Hannan läsnäolo, hänen vierautensa ja tuttuutensa, kaikki nämä hallitsevat nuoren Michaelin mieltä. Poika ei kuitenkaan mene järjiltään eikä joudu minkään eroottisen manian valtaan, ei sen enempää kuin kukaan rakastunut. Päinvastoin. Jotenkin Michael kasvaa poikkeuksellisen suhteensä myötä. Hän ylittää Hannan kanssa ikärajat ja luokkarajat; rohkeus tässä yhdessä asiassa tekee hänestä rohkean tuhannessa muussa asiassa, hyppyyttää kerralla yli aikuisuuden kynnyksen.

Tietenkään suhde ei voi jatkua. Mutta voiko se päättyäkään - voiko sellainen päättyä, joka jättää elämänikäiset jäljet?

Tässä kohdassa joku saattaa jo miettiä, miksi ihmeessä kirjan nimi on Lukija eikä vaikka Kehdonryöstäjä, mutta eipäs hoppuilla. Lukemisella on tärkeä rooli Hannan ja Michaelin suhteessa; ennen rakastelua Michael lukee naiselleen ääneen. Näytelmiä, romaaneja, novelleja. Ensin luettiin, sitten mentiin suihkuun, sitten rakasteltiin ja maattiin vielä hetki vierekkäin - sellaiseksi meidän tapaamisemme muodostuivat.

Jos tämä olisi pelkästään epäsuhtainen rakkaustarina, en varmaan olisi kirjasta kummemmin innostunut. Mutta Lukija on enemmänkin. Ensinnäkin se on poikkeuksellisen hieno kasvukertomus, tai ainakin meikäläisen silmissä poikkeuksellisen hieno, sillä yleisesti ottaen en kasvukertomuksista perusta. Schlink kuitenkin onnistuu aikuistumisen tuskan ja nautinnon kuvaamisessa upeasti. Tarina kerrotaan minä-muodossa, jo keski-iän ylittäneen Michaelin muisteluna. Vanhempi Michael katsoo taaksepäin ja kasvun kuvauksesta tulee hienosyistä ja haikeaa, ilman että siitä tulee tunkkaista.

Toiseksi, Lukija on terävä ja vähän sydäntäsärkeväkin kuvaus siitä, miten saksalaiset yrittävät tehdä sovintoa menneisyytensä kanssa. Sisäinen rauha on mahdotonta syyllisille ja syyttömille, sodanjälkeiselle sukupolvelle. Kaikki haluavat irtisanoutua kollektiivisesta häpeästä, osa aidosti häpeää kärsineenä, osa kenties vastakkaiset tunteensa kätkien. Näin Schlink kuvaa nuoren Michaelin opiskeluaikojen tunteita:

[--] Meille oli selvää, että rikokset oli tuomittava. Yhtä selvää meille oli, että vain päällisin puolin oli kyse jonkun keskitysleirinvartijan tai apurin tuomitsemisesta. Syytteessä oli se sukupolvi, joka oli käyttänyt noita vartijoita ja apureita hyväkseen tai ei ollut estänyt heitä tekemästä tekojaan tai edes paheksunut ja tuominnut heitä heti vuoden 1945 jälkeen, ja sen me tuomitsimme häpeään tässä selvitys- ja valistusprosessissa. (s. 98)

Tapa, jolla Schlink käsittelee natsirikollisten tuomitsemista on älykäs. Lukijasta välittyy tunne, että tuomitseminen on väistämätöntä ja tarpeellista - ja samalla tunne, että sitä tehdään enemmän henkiinjääneiden vapauttamiseksi kuin tekojen hyvittämiseksi. Mikään ei voi hyvittää mitään. Syyttävä sormi ei vapauta häpeästä, mutta se muutti passiivisen kärsimyksen ja häpeän energiaksi, toiminnaksi, aggressioksi.

Eikä siinä vielä kaikki, niin kuin ostoskanavalla on tapana sanoa. Rakkauden, aikuistumisen ja kollektiivisen syyllisyyden lisäksi Schlink käsittelee yksityistä häpeää, yksinäisyyttä, eristymistä ja kirjallisuutta. Kaikki tämä ja vain 227 sivua selkeitä, yksinkertaisia selkeitä lauseita. Olen ihan ällikällä lyöty. Vau ja kaikkea sen tapaista. Kaiken järjen mukaan tämä ei olisi ollut minun kirjani ollenkaan, mutta olihan se. Suorastaan harmittaa antaa se takaisin omistajalleen. Itse asiassa olin niin vaikutettu, että piti tilata tästä kirjasta tehty leffakin, vaikka se tuskin voi vetää vertoja kirjalle.

En olisi uskonut, että näistä aiheista voisi kirjoittaa romaanin, joka jättää jälkeensä melkein tyynen olon, ja kuitenkin selvästi voi. Luin heti perään yhden Anne Frankin elämänkerran (siitä toiste) ja se pyyhkäisi tyyneyden tiehensä taas muttei himmentänyt ihailuani Schlinkin romaania kohtaan. Kaverilla on ripakopallinen taitoa, kun on tämän kirjoittanut. Loistava kirja, suosittelen kaksin käsin.

Pitääpä vielä loppuun kehaista suomennosta... Joskus saksasta (ja venäjästä!) käännetyt kirjat ovat aivan kummallista lausepuuroa, mutta tämä on kristallinkirkasta ja ilmaisuvoimaista, lukeminen ei tuota pienintäkään tuskaa.

Bernhard Schlink (1998, alkuperäinen 1995). Lukija. WSOY. Suomentanut Oili Suominen. ISBN 951-0-22525-8.

Arvioita:
Maria Säntti on arvioinut tämän Hesarissa (huom! spoilereita pukkaa!)
Anne Rannikko-Mattila Kiiltomadossa
Morre Morren maailmassa

Seljan tytöt ja Tuletko sisarekseni

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Maija Karma

Innostuin poimimaan kirjastosta parikin Rauha S. Virtasen kirjaa. Luin aiemmin 101 naisten kirjan listalta Virva Seljan yksityisasian. Selvisi, että en ikinä tule saamaan Virtasen tyttökirjoista samaa elämystä kuin niihin nuorempana tutustuneet lukijat. Nostalgiapisteitä ei tipu jälkikäteen! Mutta Virtasen tyttökirjoja voi silti nautiskella kirjallisina välipaloina. Ruusunen oli ehkä vähän rankahko välipalakirjaksi, mutta Yksityisasian perusteella päätin, että kannattaa jatkaa harjoituksia.

(Mistä tuleekin mieleeni: miksen ole aikoihin lukenut Hilja Valtosen kirjoja? Pitääpä muistaa sekin optio...)

Tällä kertaa nappasin kirjastosta Seljan tytöt, joka avaa Virtasen Selja-sarjan. Sen seuraksi valikoitui Tuletko sisarekseni, jota muistelen jonkun kehuneen lempikirjakseen Virtasen tyttökirjojen joukossa.

Seljan tytöt
Seljan tytöissä Krisin, Margaritan, Virvan ja Dodon isä palaa ensin itse kotiin parantolasta ja tuo pian taloon myös uuden äidin. Tytöt eivät alkuun tahdo hyväksyä Reaa ensinkään, ja varsinkin tulinen Rita antaa räiskyä. Enimmäkseen kirjassa eletään psykologisesti kai melko normaalia uusperhearkea, mutta - ja tämä on iso MUTTA - kuusikymmentä vuotta sitten perheet ja perhe-elämä olivat erilaisia.

Olen pitänyt itseäni suht' lepsuna kasvattajana, joka sallii lapsille vapauksia ("mikäs siinä, pupu, irokeesi on mukavaa vaihtelua"), mutten kyllä äityisi sellaiseen menoon kuin Seljoilla. Turvaistuinyhteiskuntamme normit sisäistänyt äitiyksilö kohottaa ensimmäisen kerran kulmiaan, kun kirjailija-isukki kuittaa tytärten avio-opposition näin:

"Millaisia hysteerisiä hanhia te olette", jyrisi isä. "Jos minä kerran olen päättänyt mennä naimisiin, niin minä menen, ja sillä hyvä. Ja minä tunsin äitinne tarpeeksi tietääkseni, että hän olisi vain iloinen tästä, varsinkin jos hän tuntisi Rea Meren." (s. 28)

Hih, hanhia! Ei tuo vielä mitään. Näinhän se nykyäänkin menee, ehkä vähän (teko)demokraattisemmin sanankääntein. Mutta kun pariskunta lähtee viikoksi häämatkalle Pariisiin ja jättää teinityttölauman hoitamaan kotia yksinään, pitää jo lehteillä kirjaa taaksepäin ja tarkistaa, jäikö jotain väliin, esimerkiksi Maija Poppasen buukkaaminen hommiin. Ei jäänyt, niin se oli. Alaikäisiä koko lauma, nuorin 11 v. Vau. Ja kun homma menee pikkuisen reisille, ei tule pienintäkään vihjettä, että menettely olisi ollut jotenkin kummallinen. Teinikodinhoito oli siis ihan normisettiä noina aikoina.

Noh, tämä nykyinen pitkitetty lapsuus ja nuoruus on kai tosiaan aika uusi keksintö.

Kolmannen kerran hieraisin silmiäni kun nuorten teatteriesitykseen kuului aito Wilhelm Tell -tyyppinen jousiammuntakohtaus. Yksi teini ampuu näyttämöllä toista jousipyssyllä, ja silmän menetyksestä vitsaillaan. Öh... ja me kiellämme videopelejä?

Tämä lapsiturvallisuusasia sai ehkä turhan paljon tilaa. Mutta oikeastaan se kertoo minua kirjassa eniten kiehtoneesta puolesta, aikalaishistoriasta. Kun luen tätä, voin melkein kuvitella isoäitini elämää nuorena naisena; normit ja sosiaalinen todellisuus tulevat tyttökirjan kontekstissa yllättävän vahvasti läpi. Lisäksi pitää tunnustaa, että Virtasen hahmoissa on tiettyä syvyyttä ja monipuolisuutta. Arkkityyppejä kyllä, tiettyyn pisteeseen asti, mutta jotenkin persoonallisella tavalla.

Tuletko sisarekseni
Samaa herkkua tarjoilee Tuletko sisarekseni, mutta Tuletko on silti varsin erilainen lukukokemus. Tässäkin puuhataan uusperhettä. Nyt avioliittoa suunnittelevat  neljää lasta kasvattava leski, piirustuksen opettaja Iiris Tuisku,  ja yksinhuoltajaisä tohtori Poukama. Lesken nelikko ja eronneen tohtorin kaksi tytärtä vastustavat ankarasti ja tarmolla pyrkimyksiä yhdistää perheet; tarkoitusta varten perustetaan oikein yhdistys. Vastarintaliike äityy aidoksi sissisodaksi... ja käy niin kuin usein käy, yhteinen taistelu yhdistää eripariset sisarusparvet.

Juonen peruskuvio on helposti arvattavissa - ja perheiden tyylistä saa käsityksen jo nimistä tuisku ja poukama... mutta siitä huolimatta kirjassa on todellista viehetystä. Iiris Tuiskun villi huusholli, jonka rattoisan menon ilmeisesti oikeuttaa äidin jonkinasteinen taiteellisuus, ja konservatiivisempi Poukaman talous, johon avioero on jättänyt jälkensä, ovat yhdessä hyvä peili 60-luvun arvoristiriitoihin. Seljoilta on pitkä matka Tuiskuille - mutta Poukamat ovat kättelyetäisyydellä.

Olisin rakastanut tätä kirjaa, jos olisin lukenut sen noin 13-vuotiaana; nytkin pidin siitä kovasti. Siskous toimii tässä kirjassa vahvasti. Erityisesti pidin Poukaman siskosten kuvauksesta; Ulla ja Anna ovat sopivasti erilaisia. Juuri noin se taitaa toimia, kun syntyjään erilaiset luonteet kasvavat yhdessä. Ja Ullan ja Mari Tuiskun orastava ystävyys ilahdutti kyynistä kääkkääkin kiitettävästi, jopa siinä määrin, että muut avioliitonvastustamisyhdistyksen jäsent jäivät vähän taustalle. Melkein alkoi harmittaa, että ei ole omaa siskoa. Neidit A ja B ilmoittivat (erikseen kysyttynä), että ei se niin kummoista ole... mutta saahan sitä haaveilla!

Molemmista kirjoista jäi hyvä maku suuhun. Pidän Virtasen paikka paikoin pilkistävästä rauhallisesta huumorista ja selkeästä kielestä. Ei turhaa kikkailua, mutta silti elävää ja kulkevaa tekstiä. Ihmiset ovat riittävän mutkikkaita ollakseen kiinnostavia, mutta eivät kumminkaan mitään psykologisia arvoituksia. Joskus on hauska lukea kirjaa, jonka hahmot ovat kinkkisiä kuin pahin pulmapeli... joskus ei.

Ja menneen ajan arkeen on tosiaan jotenkin vaivatonta solahtaa juuri näin, huomaamatta, kun pääasia jotain yleisinhimillistä ja perhekokoista, ei liian suurta eikä pientä.

Hih, huvittaa tämä tyttökirjabuumini - en olisi ikinä uskonut teini-ikäisenä, että joskus luen tällaisia kirjoja! Mutta ehkä luenkin nyt vähän erilaisesta perspektiivistä. Taas kerran mietin mistä kirjoista luetaan meidän arkeamme viidenkymmenen vuoden päästä? Löytääkö joku nämä ajat Tervon Laylasta tai Vänskän Saattajasta tai Ellilän Ristiaallokosta tai Salmisen Kalavaleesta... ainakaan tämän päivän kirjoja ei vuosikymmenten päästä lueta samoin kuin niitä nyt luetaan. Sen tämä viime viikkojen vaellus 50-, 60- ja 70-luvulla on tehnyt selväksi.

Rauha S. Virtanen (1993, alkuperäinen 1955). Seljan tytöt. WSOY. ISBN 951-0-17615-X.
Rauha S. Virtanen (1973, alkuperäinen 1966). Tuletko sisarekseni. WSOY. ISBN 951-0-04529-2.

Arvioita:
Tuletko sisarekseni on innoittanut Liisaa, Katjaa ja Sallaa. Seljan tytöistä en löytänyt erillisjuttuja, mutta bonuksena vielä Saran kirjojen hieno juttu Rauha S. Virtasesta.

Ruusunen

Ruusunen on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Rauha S. Virtaselta. Sain kirjastosta hyvin pidetyn ensipainoksen, josta tosin puuttuvat mahdolliset paperipäälliset. Niinpä päätin ikuistaa kuvaan sisäkannen nostalgisen lainausohjeen.

Mutta entäs Ruusunen? Kiinnostavaa. Ennakkokuvitelmani olivat vähän toisenlaiset. Odotin jotain Tiina-kirjojen ja Montgomeryn väliltä. Hmm - tarkemmin ajatellen kyllähän sävy on jotain Tiinan ja Marigoldin väliltä. Runollista mutta samalla reipasta.

No, aihe ainakin oli roisimpi kuin kuvittelin; Ruusunen paukkaa välillä ihan psykodraaman puolelle. Ei mikään kepoinen nuortenkirja siis.

Kirjan alussa 17-vuotias Niina - lukutoukka, esteetikko ja kirjailijanalku - kohtaa naapuriin muuttavan Antin, joka on ihan oikea kirjailija. Vaikka Antti on vakaasti naimisissa oleva pienen pojan isä, kehräytyy Niinan ja Antin välille romanssi, joka tosin ei, 60-luvun nuorten kirjassa kun ollaan, etene kauhean pitkälle. Se kuitenkin riittää herättämään Ninan Ruususen unesta ja pakottaa kasvun tielle. Niinan pikkusisar Tuire seuraa salarakkauden menoa ja kipuilee oman teiniangstinsa kanssa.

Kirjan draama syntyy Niinan ja Antin erilaisista lähtökohdista heidän keskinäiseen suhteeseensa. Toinen on aikuinen mies, joka paikkaa epävarmuuttaan nuoren, juuri naiseuteen heräävän tytön ihailulla; toinen viaton mutta tulinen idolinpalvoja, joka humaltuu sanoista ja oman tunteensa palosta. Tarinan edetessä Niinalta ehtii särkyä illuusio tai pari, mutta hän saa vastineeksi Antilta arvokasta oppia ja rohkaisua omaan työhönsä. Antin vaimo, Niinan pikkusisko ja tietenkin vanhemmat asennoituvat kukin omalla tavallaan epäsuhtaiseen rakkauteen.

Kolmansien osapuolten asenteet ovat valaisevia ja melkein kirjan kiinnostavinta antia. Pitäisi ehkä tuntea paremmin Virtasen tuotanto voidakseen veikkailla missä määrin tässä on mukana moraalista nuorallakävelyä. (Virva Seljan yksityisasia onkin agendalla.) Ei varmaan ainakaan suomalaisissa maalaispitäjissä kovin rennosti suhtauduttu vielä Woodstockin vuonna Ruususen kaltaisen kuvioon. Joka tapauksessa sopimattoman suhteen käsittely osoittautui loppujen lopuksi raikkaammaksi kuin odotin. Rivien välistä voi myös spekuloida kaikenlaista mitä ei suoraan sanota.

Nautin kirjassa myös Niinan kirjallisen työskentelyn kuvauksesta, vaikka yleensä kirjailijan työn vetvominen tuppaa enemmän rasittamaan kuin kiinnostamaan kirjoissa. Niinan palava into on lämmittävää ja hän paahtaa tekstejään hämmästyttävällä järjestelmällisyydellä ja tarmolla. Virtanen on varmaan tätä kirjoittaessaan muistellut omaa alkutaivaltaan, niin autenttisen oloista on kuvaus lähipiirin suhtautumisesta ja aloittavan kirjailijan noloista hetkistä.

Hienoa kirjassa on minusta myös miljöö ja ajan henki, jota olen Hilja Valtosenkin kirjoissa ihaillut. Ruusunen on julkaistu kun itse olin vasta tuloillani. Kuin retki äitini nuoruuteen siis... Uteliaana mallailen mielessäni vanhempiani ja isovanhempiani Ruususen yhteiskuntaan ja arkeen. Aikamatkan kunniaksi otankin lukunäytteeksi tämän pätkän:

[--] Ja kuulehan nyt, Niina. Näistä penkinpainajaisista juorutaan niin paljon, koeta sinä juhlia siististi. Jos joku alkaa huseerata siellä väkijuomien kanssa, niin älä ota. Menetät suotta arvostelukykysi. Äläkä mene sivuhuoneisiin kuhertelemaan poikien kanssa.

Niina nauroi väsyneesti. - Älä nyt ole lapsellinen, äiti, hän huokasi. - Minulla ei ole pienintäkään halua kuherrella kenenkään kanssa sen paremmin sivu- kuin päähuoneissakaan. Eikä siellä ole mitään mahdollisuuksia juopotteluun. Nämä ovat taatusti siistit penkkarit.

- Ei sitä tiedä... joku voi tuoda pullon... nurkissa kulautellaan, sanoi isä varoittavasti. (s. 189)

Oi niitä aikoja! Vai että nurkissa kulautellaan. Taitavat nykyabit kulautella varsin avoimesti. Ja luultavasti Niinan rakkauden hurmos rinnastettaisiin paljon suoraviivaisemmin ihan hormonitoimintaan.

Tämäkin kiinnostava kirja olisi jäänyt väliin ilman Lukupiiriä. Lämpimät kiitokset ylläpitäjille!

Rauha S. Virtanen (1968). Ruusunen. Porvoo, Helsinki: WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tata Lukutoukkailua-blogissa

Poikakirja

Kuva/kansi: Otava/Maija Vallinoja

Olli Jalosen Poikakirja ponnahti lukulistalle täältä: Blogistanian varjo-Finlandiasta. Ihan niin kuin tavallisessakin Finlandia-kisassa, listalta pois jääneistä kirjoista käydään melkein kiivaampaa keskustelua kuin listalle päässeistä. Salla poimi joukkoon Franzénin romaanin Tumman veden päällä, mutta Poikakirja jäi pois, mikä kirvoitti etenkin Kirsiltä voimakkaan puoltolauseen. Meninkin heti ja laitoin varauksen sisään kirjastoon. Ja jonotin. Ja jonotin.

Kirja sai odotella vielä kotiin asti päästyäänkin: minua pidätteli pienoinen ennakkoluulo. Hävettää myöntää tämä, mutta kovasti palkinnoin kaapin päälle pönkätty kirjailija epäilyttää aina vähän. Huolestuttavampaa lupausta kuin 'luonnehdittu kirjallisuutemme kruununjalokiveksi' en äkkiseltään keksisi kirjan liepeeseen... Varmaan pelkään ei-niin-alitajuisesti, että kriitikkojen yleisesti ylistämässä kirjailijassa on jotain niin hienosyistä, että teos menee minun käsissäni ihan hukkaan. Mutta Essi Kummun Karhun jäljiltä olin myyttisen naisenergian voimantunnossa: luin Poikakirjan.

Poikakirja on rinnastettu useasti Peter Franzénin esikoiseen Tumman veden päällä. Kirjojen asetelmissa onkin todella paljon samaa. Molemmissa kertoja on nuori poika, jonka kokemusmaailman kautta ympäristöä havainnoidaan; molemmissa kokemusmaailmaan sisältyy kipeitä ja vaikeita asioita. Molemmat kuvaavat pojan kasvua kohti kypsyyttä.

Jalosen kertojaääni on kuitenkin aivan toisenlainen. Poikakirjan Ollin kertoma on ajateltua, harkitunoloista tekstiä, ja Ollin tarina yhdistyy ympäröivän yhteiskunnan traumoihin monitasoisemmin kuin Veden perhekeskeinen draama. Jalonen havainnoi jotenkin selvemmin yhteisöä ja aikaa yksilön kautta kuin Franzén, jonka romaanin täytti yksityiskohtien tekstuuri, melkein käsinkosketeltava tuntuma koettuun.

Imeydyin enemmän mukaan Veteen kuin Poikakirjaan. Luin Veden tunteella kun taas Poikakirjan aavistuksen viileämpi ja etäisempi tyyli (Ollista odottaisi luonnontieteilijää) herätti enemmän ajattelemaan ja tulkitsemaan. Tämä tosin saattaa olla sukupolvijuttu: Franzénin lapsuus on minunkin lapsuuttani - Ollin oppivuosia en ole elänyt, Luojan kiitos. Poikakirjan koulukuvauksessa on hypnoottista mielenkiintoa, sitä seuraa jähmeän avuttomana kuin hidastuksena tapahtuvaa junaonnettomuutta.

Teksti on kauniin konstailematonta, rauhallista mutta silti lapsen suuhun sopivaa. En ota lukunäytettä koulusta, vaan - jatkaakseni tätä kohtuutonta Franzéniin vertailua johdonmukaisesti - saunasta:

Pesuhuoneessa isä tekee ämpärillisen sopivaa vettä ja kaataa siitä ensin puolet minun päälleni ja loput itsensä päälle. Kallion Pena lantraa sillä välillä padasta kuumaa ja kraanasta kylmää ja kaataa koko ämpärillisen kerralla päänsä päältä niin että betonilattialle tippuessaan vesi plätsähtää kovalla äänellä ja roiskuu joka suuntaan.

Sitten saa mennä saunan puolelle. Minulla on oma paikka keskilavon reunassa. Siinä on hyvä nojata seinään johon on puhalluslampulla kuvioitu tummempia kohtia ja poltettu pihkareikiä kiinni.

Ovat huuhdelleet naisenhajut pois, isä sanoo ylälavolta ja tarttuu metalliseen kuuppaan, katsoo siihen sopivan aloitusmäärän vettä ja viskaa pesäluukusta kiville. Se osaa viskata niin että vesi menee kuin yhtenä pirstaleisena palikkana ilman läpi ja putoaa tarkasti pönttökiukaan sisään. (s. 73-74)

Kirjan leudohko loppu istui kokonaisuuteen hyvin. Viimeinen luku teroittaa ja korostaa Olli kasvua hienostuneesti, turhia alleviivaamatta. Vaikkei mitään dramaattista tapahdu, lopusta saa tyydytystä ja se on uskottava päätös tarinalle. Kaikkiaan Poikakirja oli minusta selvemmin ja todemmin kasvukertomus, kehityskertomus. Olli kypsyi kirjan mittaan, otti elementtejä miehen malliinsa läheltä ja kauempaa. Koulun ja ikätoverien tärkeys jäi mietityttämään teinityttöjen äitiä. Kiusaaminen on vaihtanut kaapua mutta voi pulskasti edelleen.

Hyvä kirja, kuiskasi eikä huutanut. Miksiköhän tulee mieleen Leena Lander? Tyyni kertojaääni kuvaamassa toteavasti kamalia asioita on varmaan se yhteys.

Vielä bonuksena ajatus, joka tätä kirjoittaessa nousi mieleen - olipas kirotun vaikeaa sanoa Poikakirjasta yhtään mitään vertailematta sitä Veteen! Miten raivostuttavan epäreilua molempia kirjailijoita kohtaan. Ja noloa. Mutta näinhän se menee että ihminen arvioi aina vertaamalla johonkin: jos ei muihin kirjoihin niin omiin kokemuksiin tai kuvitteelliseen ideaaliin. Tässä tapauksessa oma rajoittuneisuus vain sattuu pännimään. Jäi fiilis että lukukokemus olisi ollut toisenlainen, jos en olisi lukenut Franzénin kirjaa ensin, ja vielä äskettäin.

Mitä ihmettä minä höpisen? Hyviä kirjoja molemmat - unohtakaa analyysiangst ja lukekaa vaan. Kun kirjastolakkoni oikeasti loppuu, taidanpa uskaltautua vielä uudestaankin Olli Jalosen kirjojen pariin, kriitikkojen kehuja uhmaten *kiristää rintapanssarin nauhoja*

Olli Jalonen (2010). Poikakirja. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Arto Virtanen Parnassossa
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Pertti Ehrnrooth Keskisuomalaisessa
Veijo Hietala Turun Sanomissa

Posliini

Marja Björkin Posliini päätyi lukulistalle Jorin blogin viime vuoden huippujen listauksesta. (Ei, en ottanut siitä itselleni mitään lukuhaastetta, kunhan muutaman kirjan poimin.)

Posliinissa puhutaan kipeästä aiheesta, lapsen hyväksikäytöstä ja sen vaikutuksesta tunne-elämään. Paha ei saa palkkaansa, sillä viattomuutta ei saa takaisin; vastuu teoista kiertyy uhrille, rakkaudennälkä vääristyy. Säröillä ollaan, ellei ihan pirstaleina sentään. Mietin jo kirjaa aloittaessani, että sen nimi on ovela; "posliinilla" on monta sopivaa merkitystä.

Posliini oli erinomainen esikoinen, melkein pakko sanoa että "parempi" kuin Franzénin Tumman veden päällä. Posliiniin en pystynyt eläytymään sillä tavalla kuin Veteen, sillä siitä puuttui Franzénin omaksuma yksityiskohtainen lapsuusmaisema. Tässä on tarkkaa enimmäkseen fyysisyys ja dialogi. Osan olennaisesta tiedosta saa lukija poimia itse esille puheista.

Ahdistus syntyy enimmäkseen lukija päässä, aukkopaikkoja täyttäessä, miettiessä miten voi lapsi päätyä niin perusteellisen hyväksikäytetyksi ilman että kukaan piittaa. Björk alleviivaa ristiriitaa vain paikoin.

Kultainen mansetinnappi putosi nahkasohvan rakoon. Etsin sitä, tönin ja muksuttelin Kurrea. Hän alkoi nauraa. Hän hyrisi pehmeää naurua, joka tuntui minussa sydämessä ja selässä ja kaulalla. Hän ei siirtynyt. Yritin kääntää häntä ja etsin mansetinnappia hänen pyllynsä alta. Hän kahmaisi minut syliinsä.

Nostin hihaa ja silitin sormella kellonranneketta, napsautin sen auki ja pudotin sen viereiselle nahkatyynylle. Mustalla nahkatyynyllä kultainen kelloranneke näytti salaperäiseltä.

Anita tuli ovelle sanomaan hyvää yötä. 

- Jaana, älä jää valvomaan tuon kanssa. Huomenna pidetään kauneudenhoitoilta. Tehdään kasvonaamiot ja lakataan kynnet. (s. 111)

Keskeisen teeman lisäksi Björk sai esikoisessaan elämään myös muita ulottuvuuksia; Jaanan koti ja kotiseutu piirtyvät hyvin esille. Taas kerran joutuu muistamaan, että siitä ei ole kovin kauan kun luokkayhteiskunta oli Suomessa ihan luvan kanssa näkyvillä... ja olenko väärässä jos kuvittelen, ettei vanhempien setien pieneen taputteluun 60-70 -luvuilla vielä niin kamalasti kiinnitetty huomiota? Joskus edistys on oikeasti edistystä.

Rankka kirja - siinä mielessä että se tulee iholle - muttei raskas kuitenkaan, Kurjien tai Idiootin tyyliin. Tai sanotaan vaikka näin: Posliinin jälkeen särkee sydäntä, ei päätä. Suositellaan... ei ehkä ihan herkimmille sieluille kuitenkaan.

Marja Björk (2008). Posliini. Helsinki: Like.

Jukka Petäjä Hesarissa kiittelee epäsovinnaisuutta mutta moittii heikkoa dramaturgiaa. Kiiltomadosta löytyy Katja Kaukosen kirjoittama hieno ja perinpohjainen arvio.

Jeninin aamut

Huomasin eilen, että Kuutarkin on juuri lukenut Jeninin aamut. Omalle lukulistalleni kirja valikoitui sattumoisin kirjastosta. Se näytti houkuttelevalta, ja vieraiden kulttuurien naisten elämästä on tullut huomaamatta yksi syksyn lukuteemoistani (mm. Parvekejumat, Puolikas keltaista aurinkoa,  ja Tuhat loistavaa aurinkoa).  

Jeninin aamut kertoo (vihdoin?) palestiinalaisten lähihistoriasta palestiinalaisesta perspektiivistä. Palataan 40-luvun lopulle, jolloin Israel synnytti itseään, toisen maailmansodan repaleisista sirpaleista. Kuten tavallista, suurin osa ihmisistä yritti vain elää omaa elämäänsä ja jäi tapahtumien jalkoihin. Pääosaa esittävän suvun pako kodistaan juutalaisten harjoittaman terrorin tieltä on alkulaukaus tarinalle kansasta ja perheestä, jolle kodista tulee vain kultainen muisto. 

Kirjalla on vahvasti naisten ääni, vaikka osan aikaa kertojana onkin mies. Erityisen ansiokasta kirjassa on mielestäni se, miten tuodaan esille koetun historian vaikutus ihmiseen: persoonaan, ihmissuhteisiin, mieleen. Mitä pelko tekee äitiydelle, mitä viha tekee oikeudenmukaisuudelle? 

Myös palestiinalaisten "normaali" kulttuuri elää kirjassa vahvasti. Korukielinen kohteliaisuus, vastuu suvusta, sivistyksen ja maan rakkaus, syvä uskonnollisuus. Vaikka kirja on palestiinalaisesta näkökulmasta kirjoitettu, se ei peittele niitä kulttuurin puolia, jotka tuntuvat länsimaisesta naisesta vastenmielisiltä. Fyysinen rangaistus tytön röyhkeydestä palauttaa isän kunnian, sopiva avioliitto on tarpeen, ja vieraan miehen kanssa näyttäytyminen on sopimatonta. Vaikka miten yrittäisin ymmärtää, eivät henkilökohtaisen suvereniteetin kanssa ristiriidassa olevat arvot tunnu oikeutetuilta. 

Sanottakoon selvästi: Jeninin aamut oli minusta hyvä kirja, melkein järisyttävän hyvä. Se on vahvasti poliittinen teos, mutta samalla myös erinomaista kaunokirjallisuutta. Rakenne on sopivan monipuolinen muttei keinotekoisen haastava. Aihe on liikuttava ja sitä käsitellään koskettavasti, ihmisen kokoisesti. Kyyneliin asti en päässyt, mutta Jeninin aamut tulee varmasti uniin. On häiritsevää - hyvällä tavalla - saada kasvot ja ääni konfliktille, jota on koko ikänsä seurannut uutisten vakioaiheena. Jeninin aamut muistuttaa, ettei mitään kansaa tai heimoa pitäisi tuomita kollektiivisesti, ja että yksilöt voivat kohdata heitä erottavien rajojen yli

Abulhawa kirjoittaa paikoin koristeellista, runsaalla tavalla lyyristä tekstiä. Jossain muussa kirjassa adjektiivien määrä olisi ärsyttänyt enemmän; tässä se tuntuu luontevalta tavalta tuoda esiin kerronnan perinnettä. Runollisuus ei ylety kaikkeen kuvaukseen ja siksi sen ehkä tulkitseekin taiten käytetyksi tehokeinoksi.

Ensimmäisenä palkkapäivänään Hasan toi Dalialle lahjoja, jotka tämä otti vastaan ilahtuen pitkästä aikaa ja murtaen surunsa panssarin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyi heidän kolmas lapsensa Amal heinäkuun 1955 helteessä.
Tähän syntymään asti Dalia pukeutui Ismailin vuoksi surun kaapuun, verhoutui mustaan murheeseen, joka ulottui ranteisiin ja nilkkoihin asti. Kun kosteasta teltasta oli päästy eroon, aviomehellä oli uusi työ ja ämpärien ja pesusoikkojen tilalle oli tulossa kylpyhuone ja keittiö, asioiden normalisoitumisen odottelusta tuli Dalialle siedettävä tilapäiskohtalo. Hän vaihtoi väsyneen mustan huivinsa uuteen hohtavan valkoiseen, joka oli aitoa silkkiä. Uuden lapsen syntymän sanottiin jopa tuoneen takaisin välähdksen, vaikkakin lyhyen, siitä eläväisestä mustalaistytöstä, joka hän ennen oli ollut. Dalian tulinen luonto oli tukahdutettu jo kauan sitten, mutta hän näki sen reinkarnaation pikku Amalissa, aivan kuin elävä pyörretuuli olisi ottanut konkreettisen muodon hänen elämässään. (s. 66)

En pura tähän sanoiksi ajatuksiani Lähi-idän tilanteesta *turhautunutta uikutusta* mutta aihepiiristä kiinnostuneille voi suositella vaikka tätä Beginner's guide -kirjaa aiheesta (faktapitoinen ja enimmäkseen kuiva, mutta antaa kyllä melko tasapainoisen kuvan).   

Susan Abulhawa (2010). Jeninin aamut. Helsinki: Like. Suomentanut Pauliina Klemola. 

Abulhawa on näemmä vieraillut Suomessa syksyllä, siitä haastattelut Ylellä ja Voimassa. Jeninin aamut on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä ja Kansan uutisissa. Jälkimmäinen nimittää Jeninin aamuja palestiinalaisten Pohjantähdeksi. Hyvä vertaus, vaikka käykin mielessä, että kirjassa on liiaksi naisen näkökulmaa - olenkohan turhan ennakkoluuloinen? Kuutar jo vinkkasikin Vallealan arviosta Kiiltomadossa.  Viimeiseksi lisään englanninkielisen juutalaisen kirjoittaman arvion kommentteineen. Se melkein saa toivon nostamaan varovasti päätään ja kurkistamaan poteron reunan yli tulevaan -