Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nevalainen Liisa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nevalainen Liisa. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Marraskuun kootut


Marraskuu on ollut enimmäkseen pimeää ja synkkää, mutta loppukuusta saatiin sentään lunta maahan maailmaan valaisemaan. Lukemaankin olen kiireistä huolimatta ehtinyt, ja nauttinut lukemastani täydestä sydämestä. Lupasin itselleni joululomalla lukumaratonin ja odotan sitä jo innolla. Hmm… Pitäisiköhän harkita 42 tunnin maratonia? Ihan sadan tunnin ultramatkalle en sentään uskaltaudu! Ja kai tässä on ensin pantava marraskuu pakettiin ja selviydyttävä joulukuun töistä.

Luettu ja blogattu:

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Juha Rantanen: Arvonmääritys yrityskaupassa
Hugh Howey: Siilo
Antti Tuuri: Alkemisti: Maallinen rakkaus
Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Lisäksi kävin marraskuussa vähäväkisillä Seinäjoen kirjamessuilla, joille ei lehtitietojen perusteella ole jatkoa tulossa. Ei siis muuta kuin Helsinkiin taas ensi vuonna!

Marraskuun paras lukuelämys taisi olla Kuin kansanlaulu. Ravilo kirjoittaa jotenkin niin väkevästi, että tarina menee ihon alle, vaikka elämänpiiri on vieras. Howeyn Siilo puolestaan saa "kuukauden koukuttajan" arvonimen. Jotenkin lämmin kokemus oli myös Sara Kokkosen tyttökirjakirja, joka hehkuu intoa ja asiantuntemusta. Olen muutamia anglosaksisia klassikoita lukuunottamatta lukenut lapsena hyvin vähän tyttökirjoja; nykyinen kiinnostus genreen on herännyt puhtaasti kirjablogien, etenkin Saran blogin, ansiota.

Luettu muttei blogattu:

Mia Vänskä (2013). Musta kuu. E-kirja, itse ostin. Pienen mökkikylän asujaimisto eksyy pahaan lumoukseen, jota säteilee paikalle kirouksen satoja vuosia sitten langettanut noita. Vänskä on tässä saanut minusta jopa aidomman kauhuvaihteen päälle kuin Saattajassa, mutta samalla kokonaisuus tuntuu hajanaisemmalta ja jotenkin telkkarisarjamaiselta. Laaja henkilögalleria pyrkii vähän hajoamaan synkkään metsään, enkä massiivisesti innostunut, vaikka kirja ihan viihdyttävä olikin. Morren mielestä tämä oli edeltäjäänsä kypsempi teos.

Liisa Nevalainen (2013, alkuperäinen 1986). Viimeinen rooli. E-kirja, itse ostin. Teatterimaailmaan sijoittuvassa murhassa on simppeli henkilökaarti, mutta tämä on siitä mukava dekkari, että kaikkia voi epäillä erinomaisin perustein. Helppoa ahmittavaa. Olin jo muutaman luvun ehtinyt natustaa kun tajusin, että olen joskus kauan sitten tämän jo lukenutkin.

Amir &Khalil (2011). Zahran paratiisi. Kirjastosta. Nettisarjakuvana liikkeelle lähtenyt kuvaus Iranin kansannousussa kadonneen nuoren miehen etsinnästä on hyvätasoinen ja vaikuttava sarjakuvaromaani. Pidin itse Persepoliksesta enemmän, mutta tehoa on tälläkin… Suora poliittinen agenda kääntyy usein hienoisesti itseään vastaan, ja Zahran paratiisissa on ehkä pikkuisen enemmän toistoa kuin tarina sinänsä vaatisi, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen se on. Mustavalkoinen kuvitus hyödyntää perspektiivejä hyvin. Loppu saa kylmät väreet selkäpiihin, sillä sivuille on painettu pikkuriikkisin kirjaimin 16 901 nimeä: Iranissa surmansa saaneita. Mari suosittaa, ja hänen jutustaan löytyy myös näytekuvia.

Dan Brown (2013). Inferno. Kaverilta lainattu. Muuan kamuni luki tämän ja huomautti, että professori Langdon, tuo hyvin pukeutuva mikkihiirikellomies, seikkailee symboleineen tällä kertaa ajankohtaisissa maisemissa… nimittäin Firenzessä ja Istanbulissa. Kun molemmissa on tänä vuonna tullut käytyä, oli sitten pakko lukea itsekin. Ja miksikäs ei. Edellinen kokemukseni kirjailijasta oli kaamea, mutta Inferno upposi ihan mukavasti. Teksti on toisteista, mutta silmäni osaavat suodattaa jankutuksen paremmin kuin korvani. Kokonaisuus on laskelmoitu, enkä onnistu kiinnostumaan Brownin henkilöistä, mutta tuoreessa muistissa olevat tapahtumapaikat ja ripsakka tahti sai jatkamaan lukemista jopa vähän yli nukkumaanmenoajan. Ilkka Taavitsainen Keskisuomalaisessa määrittelee kirjan ongelmaksi yhdentekevyyden. Hm. Enpä tiedä onko se tässä genressä ihan massiivinen ongelma.

Mari Jungstedt (2010). Aamun hämärissä. Kirjastosta. Gotlanti alkaa lomakohteena kiehtoa enemmän ja enemmän, mikä on sinänsä outoa, koska selvästikin saarella lakoaa väkeä kuin taloa taifuunissa. Tällä kertaa kuolema kohtaa aamulenkillä hölkkäävän rakennusurakoitsijan.  Tämä oli ensimmäinen Jungstedtin dekkari, jonka kohdalla arvasin motiivin etukäteen, vaikka varsinainen murhaaja toki yllätti. Toimittajan  Johanin ja hänen päättämättömän kultansa Emman juttu alkaa vähitellen kyllästyttää, mutta poliisilaitoksen väestä Karin paljastaa itsestään uusia puolia, joten olen edelleen tyydyttävästi koukussa vakihahmojen yksityiselämään. Kirjavinkkien Irja tykkäsi.

Mari Jungstedt (2011). Kevään kalpeudessa. Kirjastosta. Murha uuden kongressitalon avajaisissa saa liikkeelle vanhat tutut poliisit ja journalistit. Nuorisoväkivalta puhuttaa. Tässä dekkarissaan pureudutaan vanhemmuuden vaikeuksiin ja vaikeisiin vanhempiin. Tarina on tavallisen sujuva, mutta nyt taitaa olla aika pitää vähän taukoa Jungstedtistä. Nopeaan tahtiin näitä luettuani olen hiukkasen leipääntynyt. Yksi inhokkikliseeni, rikosta tutkivien ihmisten henkilökohtaiset yhteydet rikokseen, alkaa esiintyä aika tiheään näissä tarinoissa... tässä dekkarissa pongasin kolme leikkauspistettä, ja se on aika paljon. Jopa Gotlannissa, jossa kaikki ilmeisesti tuntevat toisensa. Taidan vaihteeksi lukea Anna Janssonin Maria Wern-juttuja, Gotlantiin pääsee niidenkin kyydissä.  Kirsi hyydähti sarjaan juuri tämän osan kohdalla.

Mika Waltari (1959). Valtakunnan salaisuus. Kirjastosta. Oikea Rooma-buumi meneillään… Luettuani Ihmiskunnan viholliset ostin Roma-sarjan DVD:nä ja lainasin Vihollisia edeltävän Valtakunnan salaisuuden, joka kertoo Minutuksen isästä, Marcuksesta. Valtakunnan salaisuus, jossa eletään ensimmäistä pääsiäistä ja sen jälkimaininkeja, on selvästi Vihollisia selkeämmin uskonnolliseen tematiikkaan kiinnittynyt. Se on myös tiiviimpi ja dramaattisempi, ja aihehan on väkisinkin kiehtova…. mutta sittenkin taisin pitää Vihollisista enemmän. Ehkä nämä olisi kannattanut lukea oikeassa järjestyksessä; silloin olisin luultavasti saanut molemmista enemmän irti. Salla suosittaa tätä pääsiäislukemistoksi - hyvä idea!

Dorothy L. Sayers & Jill Paton Walsh (1998). Thrones, Dominations. Omasta hyllystä. Jostain syystä teki mieli lukea uudestaan tämä Dorothy L. Sayersilta kesken jäänyt romaani, jonka Jill Paton Walsh sittemmin saattoi loppuun. Tässä Lord Peter Wimsey ja Harriet Vane ovat jo selvinneet myrskyisästä kuherruskuukaudestaan. Kiehtova 30-luvun Lontoo on upea tausta uuden murhan selvittelylle. Ensimmäisen kerran tämän lukiessani pidin Walshia hyvin uskollisena Sayersin tyylille, mutta nyt kun juoni oli jo tuttu, huomasin olevani vähän kriittisempi. Silti, Thrones on kelpo kamaa verrattuna esimerkiksi Rex Stoutin maailmassa jatkaneen Robert Goldsborough'n tekeleisiin.

Ferri & Conrad (2013). Asterix ja piktit. Itse ostin. Luin viime kuussa kaikki kotoa löytyvät Asterixit ja sen jälkeen innostuin hankkimaan puuttuvatkin, Obelixin kaleerin ja uusien tekijöiden Piktit. Conrad tekee minusta pätevää työtä; kuvista ei arvaisi tekijäkaartin vaihtuneen. Ferrin tarina ei ihan yllä aiempien Asterixien parhaimmiston tasolle - mutta ei se kyllä niin huonokaan ole kuin jotkin uusimmista. Odotan mielenkiinnolla seuraavia, ehkä Ferrikin siitä rentoutuu ja oppii irrottelemaan. Reijo Pois työpöydältä -blogista odottaa luottavaisin mielin jatkoa.

Camilla Läckberg (2012). Merenneito. Elisan äänikirja, itse ostin. Merenneito on ollut kesken pienen ikuisuuden mutta nyt sain sen vihdoin loppuun. Olen kuunnellut tätä enimmäkseen lenkeillä, ja koska olen juossut aika harvoin yksin, eteni kirjakin hitaasti. Loppua kohti opettelin kuuntelemaan kirjaa myös kotitöitä tehdessäni. Siitä taitaakin tulla tapa! Mitähän itse kirjasta sanoisin? Alkuun en oikein intoutunut. Lukija lukee harvinaisen heikolla rytmityksellä ja jotenkin kyllästyneen kuuloisesti, mikä saa kielen kuulostamaan kömpelöltä ja kutsuu huomaamaan kaikki pienet toistot. Vasta viimeisellä kolmanneksella aloin innostua tarinasta, joka onkin paljon rankempi kuin alussa tuntui. Kirja loppuu niin koukuttavasti, että piti heti laittaa varaukseen sarjan seuraava osa. Norkku suorastaan haltioitui ja Sara kuvaa jäätävän hyväksi.

Joulukuussa kannattaa muuten seurata kirjabloggaajien joulukalenteria, jonka ensimmäinen luukku aukesi tänään Luettua elämää -blogissa. Samasta paikasta löytyy myös lista tulevista luukuista.

Valoisaa joulukuuta kaikille!



lauantai 5. tammikuuta 2013

Liisa Nevalainen: Punainen hattu


Tämä ikivanha murhakirja on tarttunut matkaan ties mistä - olisinkohan kirpparilta joskus napannut? Aloitin vuoteni reippaasti raa'alla murhalla, koska pääkopassani kytee vakaa aikomus puolittaa hyllyssä makaavien lukemattomien kirjojen rivi ennen seuraavaa uudenvuodenkrapulaa. Nyt kun on pieni kirjahylly, täytyy harjoittaa ahkerammin kirjankierrätystä!

Punaisessa hatussa rikoskomisario Antti Karpalon ja hänen Krisse-vaimonsa kesämökin naapurissa tapahtuu raaka murha. Rikos kirpaiseekin tällä kertaa henkilökohtaisesti, sillä Suvilahden kesäpaikka on samalla vaimon suvun vanha tukikohta, eikä uhrikaan ole mikään satunnainen matkailija. Kysymys voi olla rakkausdraamasta, sillä juhannusta juhlii järven rannalla myös Krissen veli kaksine vaimoineen, naissankarina kunnostautuvasta iskelmäprinssistä puhumattakaan. Karpalolla - jota söpösti kutsutaan Marjaksi - on syytä epäillä, että asiaan liittyy huumeiden salakuljetusta. Kuka onkaan salaperäinen nainen punaisessa hatussa?

Olen ennenkin lukenut Nevalaisen rikoskomisario Antti Karpalon tutkimuksista ja tykännyt, sellaisella haalella tavalla, joka ei aja oitis etsimään seuraavaa kun edellinen on saatu loppuun mutta houkuttaa tarttumaan jos tarjolle osuu. Punainen hattu sattui olemaan minulle uusi. Tai ainakin luulen niin. Ehkä olen tämän joskus muinaisuuden hämärässä lukenut.... ja unohtanut lukeneeni. Punaisen hatun kohdalla nimittäin (tähän rummunpärinää) arvasin murhaajan oikein! Kerralla! Tämä on niin harvinainen ilmiö, että väkisinkin epäilen syyksi tukahdutettuja muistoja.

Lukukokemuksena Punainen hattu oli minulle kevyt, nostalginen ja vähän teennäinen. Nevalainen on rakentanut klassisen mosaiikin, jossa mahdollisia murhaajia ja motiiveja on laaja, melodramaattinen ja rajattu joukko. Vähän eksoottiselta se tuntuu, suomalaiseen järvimaisemaan sijoitettuna. Nostalgiaa tuo erityisesti tekniikan parasta ennen -päiväys. Punaisen hatun juonessa pitäisi muuttaa yhtä ja toista jos haluaisi sijoittaa sen nykypäivään, niin paljon vaikuttaa informaatioteknologia. Mutta ei ikä dekkaria pilaa, ei ainakaan jos lukija ei ole liian nuori muistamaan noita esihistoriallisia aikoja.

Tiedättehän: puhelimet olivat johdoilla kiinni seinissä ja lehden toimitukseen lähetettiin juttuja postilla. Kirjekuorissa.

Teksti - ja ihmiskuva - ovat nekin pikkuriikkisen rupsahtaneet vuosien myötä. Arkkityyppejä arkipuuhissaan, enimmäkseen. Kas tässä lukunäytteeksi perinteinen rasavilli poikatyttö ja maalaisemäntä-äiti:
- Voi juku. Liisa katsoi äitiään ihaillen.  - Se on sitten tomera täti tuo meidän äitee. Hän virnisti, iski kantapäänsä hevosen kylkiin ja mennä karautti tiehensä. 
Emäntä pudisteli päätään. 
- Voi hyvä tavaton tuota tyttöä... mitähän siitäkin tulee? Jestas, hän parahti äkkiä. - Ne rievät! Hän sieppasi pyykkikorinsa ja kiiruhti sisälle. (s. 22) 
Kaikkiaan tämä on sellaista klassista suomalaista dekkarimeininkiä. Jos pitää Tenhusesta ja varhaisesta Pakkasesta, pitää luultavasti Nevalaisestakin, ainakin haaleasti. Minun väsyneeseen uudenvuodenpäivääni Hattu istui mainiosti... vaikka oikeastaan tunnelmaan olisi päässyt parhaiten juhannuksena jollain sopivalla mökillä.

Liisa Nevalainen (1979). Punainen hattu. Uusi Kirjakerho. 951-54-0191-7.