Nälkävuosi

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tulipas pitkä poissaolo blogistaniasta, ups ja hups. Ensin oli työkiireitä ja sitten kotimaanmatkailin kahmimassa kulttuuria. Anna Liisa oli loistava ja niin oli Poikani Kevinkin, suosittelen molempia! Anna Liisaa erityisen painokkaasti; Kevinin voinee hankkia myös DVD:nä jonain päivänä, Anna Liisa ei varmaan pyöri ikuisesti.

Ja sitten. Iski pirullinen kevätflunssa. Voihan räkärätti. Ei ole kuumeilu kuulkaa aikuisen ihmisen hommaa. Melkein viikkoon en ole jaksanut lukeakaan muuta kuin vanhoja dekkareita. Kommunikoin edelleen kuiskaten. Kaikki keskusteluni kuulostavat salaliitoilta. Kirjastossakin muut asiakkaat katsoivat vähän pitkään, että mitähän Kiellettyä Kirjaa tuo on hakemassa, kun sihisin käheästi tiskin yli...

Pitkän tauon tähden jää nyt ottamatta esille kirjoja, joista olisi tehnyt mieli kirjoittaa: Ihmisen osa ja The Lady in the Tower ja Kansalliskirja, esimerkiksi.

Ei voi mitään, elämä on.

Niin on kuolemakin, ainakin Aki Ollikaisen Nälkävuodessa. Eikä sillekään voi mitään. Tämän esikoisen haluan väen vängällä kirjata blogissani muistiin, siihen kun oli heti Hannan julkkarijutusta asti vahva kiinnitys. Tämän kirjan tähden luin Santeri Alkiotakin!

Nälkävuosi tarkastelee yhtä Suomen historian suurta tragediaa, vuosien 1867-1868 nälänhätää. Pieni poikkeama normaaleista sääoloista aiheutti suuremmat ihmishenkien menetykset Suomelle kuin II maailmansota. Ollikaisen tulokulma on silti ihmisen kokoinen. Hän seuraa yksilöiden matkaa halki nälkäisen talven. Torpan perhe ja sen pieni Mataleena-tytär joutuvat tielle, tohtori-Teo onnettomine rakkauksineen miettii ihmisen osaa, taloudesta huolta kantava senaattori (Snellman?) epäilyksineen katsoo pimeään ja yrittää nähdä siinä kokonaiskuvan. Jokainen ottaa omalla tavallaan kantaa hiljaiseen kauhuun, tulee omalla tavallaan sen muuttamaksi.

Ollikainen kirjoittaa punnittua, harkittua, tehokasta kuvausta.

Tie on satanut umpeen, hevosen jalat uppoavat. Mataleena kurottaa kätensä yli reen laidan ja sieppaa kouraansa lunta. Se sulaa suussa, kuin kielen päällä olisi kevät. Kilei on karhea, lumen alta paljastunut pelto, se on vielä routainen. Mataleena ojentaa lunta Juhollekin. Marjakin kurottaa kätensä hankeen.  

- Jos tiputte, niin teiän vuoksi en pysähdy, renki toteaa olkansa yli. (s. 44)

Nykypäivänä on vaikea hahmottaa miten haavoittuvaista on elämä täällä pohjan perukoilla ollut. Onhan se toki vieläkin, mutta haavoittuvaisuus on hautautunut turvaverkkojen alle. Jos sijoittaisi nyky-Suomeen nälänhädän, luokiteltaisiin tarina spefiksi. Tarvittaisiin puoli tusinaa elektromagneettista pulssia ja kunnon sota, että saataisiin tämmöistä jälkeä. Silloin riitti tilastollisesti epätodennäköinen ilmastokuoppa. Ei kasvaneet kasvit, ei kulkeneet laivat. Vain lunta tuli.

Nälkävuoden suuri ansio on, että se kääntää kaukaisen tuhon kielelle, joka tavoittaa myös nykylukijan. Samalla se estetisoi sitä. En tiedä onko estetisointi pahasta, mutta minussa se herätti kahdenlaisia fiiliksiä. Mieleeni tuli Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Kauimpana on tyylillisesti aika erilainen, mutta senkin yhteydessä mietin, että kauhean tekemisessä kauniiksi on jotain häiritsevää.

Silti pidin Nälkävuodesta kovasti. Se on fiksusti mitoitettu ja hyvin rakennettu, helposti luettava ja tunteisiin vetoava lypsämättä silti kohtuuttomasti aiheensa surullisuudesta. Nälkäkuoleman estetisoiminen toimii ainakin minulla jonkinlaisena eristeenä eikä minua itkettänyt tätä lukiessani. Alkion Murtavia voimia tuli liikuttavuusmielessä lähemmäksi, vaikeasta kieliasusta huolimatta, sillä nälänhädän todellisuus pääsi aikalaistarinassa jotenkin enemmän iholle.

Sen sijaan mietin, että Ollikainen on, tahallaan tai tahattomasti... ei, tahallaan... kiillottanut Nälkävuoden yhteiskuntakerrosten läpileikkaukseen aika hyvän peilauspinnan nyky-yhteiskuntaankin. Ei täällä (Suomessa) nykyään ruoanpuute mikään kauhean yleinen ongelma ole, mutta löytyy muita yleisiksi tunnistettuja ja tunnustettuja ongelmia, joista jotkut saavat olla huolissaan nahkasohvin sisustetuista kabineteista käsin.

En kiistä, etteikö kabineteissa voisi tuntea aitoa ja riipaisevaa myötätuntoa. Mutta on nälkä on yksi asia ja myötätunto toinen. Nälkää ei voi hillitä, tunteitansa voi. Ja yleensä hillitään. Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Emmekös me juuri noin tee, joka päivä? Luonnonvoimien säätämä nälkä ei jakaudu tasan sen enempää kuin markkinavoimienkaan aiheuttamat vitsaukset. Markkinavoimien kanssa vain herää toisinaan epäilys, että yhden ylellisyys on pois toisen leivästä.

Jäin jopa miettimään, oliko kirjan loppuratkaisukin luettavissa tästä näkökulmasta: oliko siinä yhden tappio toisen voitto? Vihjattiinko siinä, että hyvä tuuri / kohtalon sormi / mahtimunkki on ainoa mahdollisuus, jos on syntynyt väärään paikkaan ja onnettomuus iskee? Mutta ei... eipäs ylitulkita. Päätän että loppu oli minusta kaunis ja positiivinen ja hyvä ja kohottava ja tulevaisuuteen suuntautuva ja sillä siisti.

Nälkävuotta kehtaa suositella. Hallittu ja huoliteltu eikä yhtään turha. Hieno historiallinen romaani.

Loppukaneetti: olipas muuten kaunis kirja, noin niin kuin esineenä. Silmänruokaa. Muistelen ennenkin ihailleeni Siltalan kirjoja. Olisiko tämä paperikirjan uusi suunta? Ainakin differoi mukavasti verrattuna ekirjojen toistaiseksi köyhään ilmeeseen.

Aki Ollikainen (2012). Nälkävuosi. Siltala. ISBN 978-952-234-089-4.

Arvioita:
Helena Ruuska Hesarissa
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Aarno Palttala Lapin Kansassa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Blogeista nappaan tähän Morren maailman ja Ilselän jutut.
(EDIT: blogilinkit lisätty)

Koiruohon kaupunki

Meillä kuulkaa käydään täällä lukutoukankolossa kiinnostavia keskusteluja kun posti tulee. Kusti näet polkee kololle kirjoja harva se päivä. Amazonista, Antikka.netistä, arvonnoista, vaihtareina... On kuin siinä mainoksessa: "Mistä näitä senttejä oikein tulee?" Pienen esikoiskirjakerhon pakettejakin on tullut tänä vuonna jo kolme.

Ja hei siellä PEKK:ssä, antaa tulla lisää vaan! Ei ole toistaiseksi tarvinnut pettyä. Tämä viimeinen on aivan erilainen kuin aikaisemmat Melominen ja Hylky, mutta silti hyvää lukemista. Jos nämä ovat edustava näyte, kotimaisten esikoiskirjojen taso on kova.

Uusin kerhokirja on Kati Saurulan Koiruohon kaupunki. Kaupunki on Tšernobyl, tai oikeastaan Prypjat, Tšernobylin voimalasta parin kilometrin päässä oleva voimalakaupunki. Vapaan atomikaupungin ihannemalliin rakennettu Prypjat joutui ydinonnettomuuden jälkeen hyljätyksi. Nyt koiruoho valtaa omansa takaisin.

Kuva: Arktinen banaani

Koiruohon kaupunki lähtee varsinaisesti liikkeelle Prypjatin 80-luvusta. Kolmen hengen voimalaperhe elää arkeaan: vaimo on operaattorina ja mies vartiopäällikkönä voimalassa, tytär Nadja haaveilee ydinfyysikon urasta. Mallikaupunkiin on paettu kolhoosielämää; vaikka epäilys aatteesta nakertaa, on parempi pitää katse maassa ja tehdä kuten kuuluu. Pahemminkin voisi olla. Kaikki muuttuu lopullisesti, kun voimalassa tehdään varajärjestelmien käyttökoe. Saurula kuvaa henkeäsalpaavasti ja ilmeisen perehtyneesti onnettomuuteen johtanutta tapahtumaketjua. Moskovaan jo muuttanut Nadja on turvassa, mutta miten käy vanhempien?

Vuosikymmeniä myöhemmin Nadja löytää isänsä piilottamia papereita, jotka tuntuvat paljastavan jotain menneestä. Mitä Prypjatissa on ollut tekeillä? Kertovatko turvallisuuspalvelun kansiot vain laittoman samizdat-kirjallisuuden levittämisestä - vai onko kyse muusta? Nadja pelkää pian omankin turvallisuutensa puolesta, mutta uteliaisuus kalvaa sisuksia. Hän lähtee etsintäretkelle menneisyyteen, omaansa ja isänsä.

Koiruoho on vetävä ja mukavalukuinen jännäri, jonka paatunut lukutoukka rouskaisee yhdeltä istumalta. Kerronnan rytmi tosin tuntui lukiessa jotenkin epätasaiselta, ehkä siksi että kirjassa kaksi selkeästi jännitystä nostavaa huippukohtaa ja niiden välillä vähän hämmentävääkin pyörteilyä.

Tekstinä tämä on vaivatonta, joskaan ei erityisen mieleenpainuvaa. Joskus elämys tulee kielestä, joskus jostain muusta. Itse liimauduin kirjaan etenkin voimalaonnettomuuteen johtaneen tapahtumaketjun kohdalla. Vaikka lopputuloksen tiesi, draamassa oli imua.

Irina tajusi heti, etteivät asiat olleet kunnossa.

- Mitä täällä tapahtuu?

- Hyvä kun tulit. Turvaraja ylittyy näillä hetkillä.

Jelena istui paikalleen ja Irina veti pienen jakkaran hänen viereensä. Molemmat tuijottivat vaatimattoman näköistä, mutta tärkeää mittaria. 

- Se on näköjään jo ylittynyt. Gennadi ei anna sulkea yhtään pumpua, koska näin on kirjattu suunnitelmaan. Yritin sanoa, että tehot ovat jo valmiiksi matalat, ja mitä jos virtaus jäädyttää reaktoria liikaa? Hätäjäähdytysjärjestelmä on pois päältä, se olisi jo lauennut, jos se olisi aktivoituna.

Irina taputti rauhoittavasti naisen hartiaa.

- Älä siitä huoli, Gennadi kantaa kyllä vastuun. Sitä paitsi pikasulkusysteemi oli pakko ottaa pois päältä, muuten koko koetta ei olisi saatu tehtyä juuri siksi, että se menisi päälle. (s. 88-89)

Huh.

OTT: Olisi tosi mukava ajatella, että ihmiset viisastuvat, eikä uusia virheitä satu... mutta jotenkin nuo Tšernobylin onnettomuuteen johtaneet virheratkaisut kuulostavat kovin tutuilta. (Tässä yhteydessä voisi suositella vaikkapa Stuart Sutherlandin kirjaa Irrationality tai Brafman & Brafmanin bestselleriä Sway: The Irresistible Pull of Irrational Behaviour.) Vilkaisin Wikipedian tekstiä Tšernobylin onnettomuudesta, ja kovinpa ruusuisen kuvan siitä sai. Nykyaikaisissa ja valistuneissa länsimaisissa voimaloissa mitään ei voi tapahtua.

Voipas. Koska kaikki me olemme idiootteja sopivissa oloissa. Se on tullut todistettua moneen otteeseen. Ehkä todennäköisyys ei ole suuri, mutta on sulaa ylimielisyyttä kuvitella, ettei riskiä ole.

Takaisin Koiruohoon. Saurula on tuon miljöönsä kanssa tarttunut melkoiseen haasteeseen. Toisaalta ydinvoimalaonnettomuus on poikkeuksellisen kiinnostava lähtökohta jännärille, toisaalta itänaapurin elämänmeno on vaikea kuvattava. Kirjoittaja ei ihan ole malttanut jättää kuvailemista sen verran vähälle, että lukija itse täyttäisi aukkopaikat sopiviksi katsomillaan mielikuvilla. On kuin mukaan olisi laitettu  turhiakin yksityiskohtia, varmuuden vuoksi. Välillä se menee yli. Vaikka Prypjatin arki (josta minulla voi olla vain epämääräisiä, muinaiseen Leningrad-käyntiin ja vähän tuoreempiin Venäjän reissuihin perustuvia käsityksiä) tuntui Koiruohossa ihan uskottavalta, nikottelin jonkin verran Moskova-kuvauksen kanssa. Nadjan ei pitäisi nähdä Venäjää niin ulkopuolisen oloisesti. Romaanin ensimmäinen puolisko tuntui muutenkin jotenkin vakaammalta ja luontevammalta.

Hmm, nyt kun luen tuon läpi, huomaan että se kuulostaa turhan kielteiseltä. Ei ollut tarkoitus - pidin Koiruohosta. Tässä oli se mitä normaalilta dekkarilta/jännäriltä voi odottaa: toimivia muttei kovin mutkikkaita henkilöitä, draamaa ja yllätyksiä, mielenkiintoinen miljöö, ja vielä kaikkien taiteenlajin sääntöjen mukainen loppuhuipentuma. Okei, oli siinä viimeisessä neljänneksessä ehkä vähän hurjaa meininkiä uskottavuutta ajatellen, mutta saahan trillerissä venytellä... 

Ei tämä ehkä lajityyppinsä ehdoton huippu ollut, mutta Saurulan romaanissa on tiettyä innostuksen hehkua, joka välittyy lukijallekin. Olen lukenut teknisesti taitavampia töitä, jotka ovat jättäneet huonomman jälkimaun. Koiruohoa luki mielellään ja se jää mieleen vähintäänkin erinomaisena romaanina äärimmäisestä onnettomuudesta.

Saurula on kirjoittanut depyytin, jota ei tarvitse hävetä myöhemminkään jännäriuralla. Jos Saurula jatkaa, teen oman osuuteni ja luen seuraavankin.

Kati Saurula (2011). Koiruohon kaupunki. Helsinki: Arktinen banaani.

Pentti Stranius Savon Sanomissa