Metro 2034

Kuva: LIke

Metro 2034 on jatkoa Dmitri Gluhovskin esikoiselle eli Metro 2033:lle. Tuo 2033 kuulema ilmestyi alun perin internetissä - ja on huhujen mukaan ilmeisesti sikäli harvinainen kirja, että moni tutustuu sen maailmaan ensi pelinä ja sitten vasta kirjana. Itse en ollut moisesta pelistä ikinä kuullutkaan ennen kirjaa - mutta eipä ihme, olen peliasioista iloisesti pihalla ja aion pysyäkin. (Minusta pelien evoluutio saavutti huippunsa jossain Tetriksen ja Crash Bandicootin 2:n välissä. Nih.)

Luin Metro 2033:n jo elokuussa. Se jätti vähän kahtalaiset muistot; toisaalta pidin ideasta ja tunnelmasta, toisaalta tarina oli vähän sitkas paikka paikoin. Jatko onkin odottanut aikansa hyllyssä, sillä epäilin alkuunpääsemisen vaativan töitä. Eipäs vaatinutkaan - iloisesti voin todeta, että kakkososassa tarina liikkuu ripsakasti eikä lukeminen pahemmin takunnut.

2033 jo tutustutti Gluhovskin hurjaan maanalaiseen maailmaan, jossa Moskovan metron asemista on ydintuhon jälkeen muodostunut itsenäisiä kaupunkivaltioita. Asemat solmivat liittoja, sotivatkin, kehittelevät kukin omanlaistaan kulttuuria hämärässä maailmassaan. Mutta valaistujen asemalaiturien ulkopuolella tunnelien labyrinttejä hallitsevat oudot otukset, ja ulkomaailmaa kansoittavat (kummallisen nopean) evoluution tuloksena syntyneet hirviöt.

2034:ssä ensimmäisen osan kertoja Artjom on jäänyt jo taakse. Nyt on keskiössä Homeros, vanha metronkuljettaja, joka hakee iltapuolelle kääntyneelle elämälleen merkitystä suuren tarinan kirjoittamisesta ja kertomisesta. Homeroksen mielikuvitus ja taito eivät kuitenkaan riitä luomaan tarustoa tyhjästä; tiivistääkseen ihmiskunnan historian suureen tarinaan on hänen löydettävä sille arkkityypit todellisuudesta. Hänen odysseiansa sankariksi valikoituu jo 2033:sta tuttu Hunter, vaitonainen ja voittamaton eliittisotilas, joka tällä kertaa ottaa tehtäväkseen metron asujaimiston pelastamisen uhkaavalta epidemialta. Muiden pitäminen turvassa on Hunterin pelastus, ainoa armo... ja hän on valmis tappamaan kenet vain pitääkseen ihmiskunnan rippeet tallessa.

Hunteria tunnelimatkoilla seuraava Homeros löytää reissulla myös naispuolisen päähenkilön tarinaansa. Nuori Alexandra paikkaakin Gluhovskin muuten kovin miesvoittoista henkilögalleriaa mukavasti.

[--] Kaikkien niiden öiden jälkeen, jotka hän oli viettänyt yrittäen tuloksetta kuvitella tulevaa sankaritartaan, hän oli yhtäkkiä tavannut elävän ihmisen, joka vastasi täydellisesti hänen toiveitaan. Ei, aikaisemmin hän oli kuvitellut tämän aivan toisenlaiseksi... Sirommaksi, sulavammaksi ja takuulla vanhemmaksi. Tyttö olikin paljon kovapintaisempi, hänessä oli aivan liikaa teräviä kulmia, ja katsoessaan tytön silmiin Homeros ei kohdannut niissä lämmintä lempeää raukeutta, vaan kaksi jääsirpaletta. Tyttö oli erilainen kuin hänen haaveissaan, mutta Homeros tiesi, että oli itse ollut väärässä, ettei vain itse ollut osannut kuvitella, millainen tämän pitäisi olla. (s. 137)

2034:ssä juoni on 2033:sta selkeämmin ja tiiviimmin rakennettu, ja keskushahmot kiinnostavampia. Räiskintää ja liikettä on vähemmän, pohdiskelua ja jonkinlaista syvyyttä enemmän. Filosofista ulottuvuutta - ihmisen ikuista kamppailua oman sielunsa pimeyden kanssa - alleviivataan ehkä turhan paksulla kynällä, mutta kokonaisuus ei siihen kaadu. Metrossa nimittäin riittää kiitettävästi tunnelmaa ja intensiteettiä. Gluhovskin visio on ahdas ja pimeä kuten valottomille tunneleille sopiikiin, muttei silti ilmisynkeä. Se jokin erityisesti venäläinen häivähdys, kiihkeyden ja kohtalonuskon katkeransuloinen yhdistelmä, maustettuna pienellä tujauksella käsittämättömyyttä, tuntuu tässä kirjassa vahvana.

Ärsyttävää huomata, että vain vertailen 2033:a ja 2034:ää toisiinsa, mutta en näemmä osaa olla vertaamattakaan. Mietin myös kehtaisinko suosittaa, että tuoreen lukijan kannattaa hypätä suoraan 2034:ään, joka maistui ainakin minun suuhuni kypsemmältä kamalta kuin 2033. Mutta samalla mietin, mahtoiko tämä kirja tuntua minusta sujuvalta ja terävältä siksi, että ympäristö oli jo tuttu?

Ehkä kannattaa kuitenkin aloittaa ensimmäisestä osasta, ainakin jos on toleranssia vähän työläämmällekin lukemiselle. Gluhovski ei nimittäin ei sorru täyttämään sarjan toista osaa selittämällä mitä edellisessä osassa tapahtui; joko tiedät tai et. Silti uskon, että tämän kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Hunterin traumat eivät silloin aukea yhtä hyvin... mutta fantastinen miljöö tulee mielestäni tässäkin hienosti esille.

Loppurutina: ihan viimeiseksi on kyllä jäänyt kauneusvirhe. Ne kaksi viimeistä sanaa olisin kustannustoimittajana kerjännyt ja anellut kirjailjan jättämään pois. Ei romaania vaan saa päättää sanoihin "Mitä vielä?" Eihän? Ei.

Dmitri Gluhovski (2011). Metro 2034. Like. Suomentanut Anna Suhonen. ISBN 978-952-01-0603-4.

Arvioita:

Tessa blogissa Aamuvirkku yksisarvinen
Juha Salmi Risingshadow:n tietokannassa

Kujanjuoksu

Kujanjuoksu tuli luettavaksi bysanttilaista reittiä. Ensin joku onneton sielu on joutunut luopumaan neljästä kassillisesta kirjoja. Autoakaan ei varmaan ollut käytössä, tai kirjat tuskin olisivat päätyneet roskakatokseen, josta Salla ne löysi. Osa löytökirjoista tuli Suomenlinnan bloggarimiittiin etsimään uutta kotia - ja tietysti minun piti Kujanjuoksu ottaa, sillä tunnistin heti sarjan ulkonäöltä ja kirjailijan nimeltä. Robert Zelazny ei ole minulle ennestään tuttu, mutta tunnustettu spefimestari kuitenkin; yksi hänen teoksistaan löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Näin matkusti Kujanjuoksu salaperäisestä lähtöpisteestään uuteen kotiin lakeuksille. Aikansa jonotettuaan se pääsi nyt luettavaksi ja kohta asettuu paikoilleen hyllyyn parin muun Galaxy Scifi -sarjassa ilmestyneen pokkarin viereen... Onnellinen loppu siis, toistaiseksi. Elämä on ihmeellistä.

Kujanjuoksu kertoo Hell Tannerin, viimeisen Helvetin Enkelin, painajaismaisesta matkasta halki ydinsodan tuhoaman Pohjois-Amerikan mantereen. Kaliforniassa säilynyt sivistyspesäke lähettää Tannerin viemään Bostoniin, toiseen pieneen valtionsirpaleeseen, siellä epätoivoisesti kaivattua lääkettä. Tanner ei ryhdy kuriiriksi vapaaehtoiseksi; hänet rekrytoidaan vaaralliseen uhkayritykseen vankilasta. Kyyninen Tanner tuumii, että parempi ottaa riski ja kuolla vapaana jos niikseen tulee. Edes huippukuskin mahdollisuudet selviytyä matkasta eivät ole kummoiset. Manner on muuttunut hirviöiden temmellyskentäksi, tuulen ja tuhkan valtakunnaksi. 

Kirjan miljööstä tuli oudosti nostalginen fiilis. Rauhanmarssilapsi sisälläni teki heti trippiä 80-luvun alkuun. Modernin dystopian syntyä selitetään yleensä talous(poliittisella)romahduksella tai ekokatastrofilla. (Okei, Metro 2033 on poikkeus, mutta lukaiskaapa vaikka Herran tarhurit tai Musta mies tai Kirkkaan selkeää.)  Mutta noina kylmän sodan päivinä, jotka nyt taustapeilistä katsoen näyttäytyvät jotenkin herttaisen yksinkertaisina, ydinsota oli itsestään selvä selitys mille vain kammottavalle tulevaisuudenkuvalle.

Zelaznyn versio synkästä tulevaisuudesta onkin alunperin julkaistu vuonna 1969, jolloin sekä kylmä sota että usko edistykseen olivat ehkä huipussaan; saasteista ei vielä taidettu niin paljon puhua? Kujanjuoksussa Tannerkin tekee matkaa huippuunsa viritellyllä panssariajoneuvolla... mutta tiedemiehet on lahdattu lähes sukupuuttoon. Raivostunut kansa tarvitsi syntipukkeja. 

Onneksi Kujanjuoksu ei ole puhdasta postapokalyptisen kurjuuden taivastelua. Tuhoutunut maailma on pikemminkin tekosyy tutkiskella Tannerin ajatuksenjuoksua hänen toimintansa kautta. Kova, vihainen, vaarallinen rikollinen käyttäytyy tiukan paikan tullen, noh, eettisestikin. Hän noudattaa omaa koodiaan, tuli mikä tuli. Viimeisen Helvetin Enkelin on pidettävä standardeistaan kiinni, hyvässä ja pahassa... mutta liekö Tannerkaan loppupeleissä ihan varma oikeasta tiestä?

Zelazny hieman romantisoi moottoripyöräjengiläisyyttä, mutta silti antisankari antitulevaisuudessa onnistui kiinnostamaan. Tarina etenee hyvällä sykkeellä eikä ole perinteikkyydestään huolimatta ihan kevytkamaa.

Huipulle Kujanjuoksu ei silti yllä: perustarina on liian tuttu, liian yksioikoinen ja liian osoitteleva. (Hmm, nyt kun tuon kirjoitin, aloin miettiä mahtaako aikaperspektiivi hämmentää. Ahkerampi bloggaaja tutkisi tässä vaiheessa scifin historiaa ja selvittäisi, oliko Kujanjuoksu ensimmäinen kunnon tuhoalue-quest. Jos oli, se ansaitsee ilman muuta paikan kulttuurihistorian kaapin päällä vaikkei toteutus täysin vakuutakaan.)

En kitise kirja ulkoasusta tai käännöksestä tai pokkaripaperin laadusta. Varmaan Galaxy Scifi -sarjaa on tehty aika pienin resurssein. On hienoa, että näitä scifin mestareita on ylipäätään lähdetty suomentamaan. Googletellessani törmäsin tällaisiin listaan sarjan kirjoista, ja se on aika vaikuttava.

Zelazny ei muuten varmaan ollut helpoimpia suomennettavia. Suorasukaisen kerronnan lomasta välähtää paikka paikoin jotain kesytöntä.

[--] jotka tahrasivat taivaan tuhansilla saasteilla ja kauhulla, täyttivät kerrokset ilman yläpuolella viidensadan ennenaikojaan rjähtäneen ohjuksen radioaktiivisuudella, jotka menivät kesken, kun säteilymäärä kohosi jo siihen pisteeseen, että se laukaisi spontaanit ketjureaktiot, myllertäen sen sinisen hiljaisuuden niinä kolmena päivänä, joina sopimukset rikottiin niin, että sen hiljaisissa korkeuksissa pilvet repesivät kappaleiksi ja pyyhkäistiin pois ennenkuin se korotti äänensä vastustamaan tätä lopullista, liiankin tuttua tuttuutta, niin että sen huutama sana ehkä on "Raiskaus" tai kenties "Apua!" tai myös "Luoja!", ja se seikka, että se yleensä huutaa, saattaa pitää sisällään toivon tai lupauksen maan ja meren siinä kuin ilmankin joskus tapahtuvasta puhdistumisesta, ja toisaalta kenties ei, [--] (s. 157)

Zelaznyyn palaan vielä.

Roger Zelazny (1990, alkuperäinen 1969). Kujanjuoksu. Boook Studio. Suomentanut Leena Peltonen. ISBN 951-611-367-2.

Arvioita:
P. A. Manninen Aikakoneessa