Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kuva/kansi: Schildts&Söderstöms/Anders Carpelan

Kirjoitanpa vihdoin ylös ajatukseni tästä kirjasta, joka itse asiassa tuli luettua jo viikkoja sitten. Elämä elämältä on kumminkin pysynyt kirkkaana mielessä; juonen idea on kiinnostava ja toteutus taidokas.

Tutustuin sattumalta Atkinsoniin alkusyksystä dekkaristina ja tykästyin - pari Brodie-pokkaria lisää odottaa joululomaa rannalla. Myös tämä erilainen Atkinson houkutti ihan sillä perusteella, vaikka jälleensyntymä ei aiheena ole lemppareitani. Mutta Elämä lupasi myös kiinnostavaa ajankuvaa 1900-luvun alkupuolelta... ja jotenkin ajattelin, että Atkinsonilta voisi odottaa keskivertoa freesimpää tulkintaa vanhasta kunnon "mitäs jos..." -kuviosta.

Elämä elämältä kertoo nuoresta naisesta nimeltä Ursula. Ursula murhaa Hitlerin ennen kuin tämä pääsee edes valtaan, ainakin jos kaikki menee tismalleen oikein. Useimmiten ei mene: Ursula elää elämä elämältä kohtaloa, joka on jotenkin väärä. Hän myös itse tiedostaa sen, tuntee potentiaalisten tulevaisuuksien värinän hämärästi arjen takana, mutta kuolee ja elää silti kerta toisensa jälkeen löytämättä oikeaa polkua.

Paitsi kerran? Lopulta?

"Unohda konekirjoitus", Pamela kirjoitti Leedsistä, "sinun pitäisi lukea filosofiaa yliopistossa, sinulla on siihen oikeanlainen mieli. Vähän niin kuin terrieri uskomattoman väsyttävän luun kimpussa." (s. 236)

Romaanin ydin on sinänsä simppeli. Elämä kertoo siitä, että kaikki on kovin pienestä kiinni. Lähtö on aina lähellä (totta kai!) mutta lisäksi pitäisi muistaa, että pienimmilläkin päätöksillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ursulan tarinoissa tulee taas todettua, että kuolema ei ehkä ole aina se pahin vaihtoehto. Joskus on seuraavaan päivään eläminen voi tuntua vielä kovemmalta.

Vähän samaa haarautuvien polkujen ideaa käytti Shriver romaanissaan Syntymäpäivän jälkeen, mutta Elämä oli yhtä aikaa sekä kevyempi että raskaampi luettava. Atkinsonin tempo on nopeampi ja teksti kulkee kepeästi kuplien raskaillakin poluilla. Toisaalta Ursulan ja hänen lähipiirinsä kohtaloissa on tietty masentava myllynkivien väliin jäämisen tuntu, joka Shriverin tarinasta puuttuu. Enimmäkseen Ursulan käy huonosti. Siinä on jotain ankean vääjäämätöntä... mutta toisaalta kiehtovaa.

Noh, lukijahan pääsee lopulta aina karkuun. Ja hyvillä mielin - Elämä oli siitä mukava romaani, että lukiessani olin tukevasti koukussa mutta loppuun päästyäni silti tyytyväinen. Usein tällaisen polveilevan tarinan loppu on jonkinasteinen lässähdys, mutta tässä kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

(Itse asiassa mieleeni tuli tietokonepeli. Tiedättehän, sellainen jossa yritetään selviytyä sokkelosta tai etsitään aarretta tai sen sellaista. Hirviöt syövät sinut, putoat kuiluihin, rakennukset romahtavat niskaasi ja aina välillä kuolet nälkään unohdettuasi poimia hillopurkkeja matkalla. Mutta lopulta - aloitettuasi sadannen kerran alusta - pääset perille! Game over. Jää tyhjä mutta tyytyväinen olo.)

Atkinsonin proosa on kirkasta muttei ylenmäärin tyyliteltyä. Eläväistä tekstiä, joka antaa tarinalle tekstuuria. Suomentaja Kaisa Kattelus on minusta tehnyt hyvää työtä.

Jos tykkäät historiallisista romaaneista ja perheromaaneista, etkä vieroksu pientä irrealismia, tämä on lukemisen arvoinen.

Kate Atkinson (2014). Elämä elämältä. Suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts&Söderströms. 978-951-52-3358-5.


Arvioita:
Kirsille kolahti
Myös Lumiomenan Katja tykkäsi

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Kuva / kansi: Like / Mika Perkiökangas

Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat oli ilmestyessään niin suuri tapaus, että eipä käynyt mielessäkään lukea sitä heti. Kun kirjaa lukevat yhtäkkiä kaikki, minusta alkaa paradoksaalisesti tuntua siltä, että tuota en nyt ainaskaan lue. Jep. Juuri niin järjetöntä kuin miltä kuulostaakin. Vastaranta, täältä tullaan, terveisin Kiiski.

Vakavammin: Oksanen ei ole aivan lempikirjailijoitani, vaikka taitaakin olla Suomen suurin ja suosituin ja takuulla tyylikkäin. Olen kyllä lukenut Puhdistuksen ja Stalinin lehmän peräti kahdesti, enkä voi kirkkain silmin laadusta valittaa. Silti viihdyn yleensä paremmin esimerkiksi Sirpa Kähkösen helpommin lähestyttävän tai Kaari Utrion hersyvän historiallisuuden kanssa.

Nyt kun olen sopivasti rakentanut dramatiikkaa taustaksi, voin tunnustaa, että pidin Kyyhkysistä paljon enemmän kuin oli tarkoitukseni. Paljon enemmän. Oksanen ei vain päästä lukijaansa mitenkään helpolla. Juonen polkuja peittää särmikkäästi rönsyilevä kuvauksen aluskasvillisuus. Ajasta toiseen hyppiminen on välistä raivostuttavaa. Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa...

Ja kuinka sieltä noustaankaan! Jollain käsittämättömällä tavalla Oksanen saa rakennettua niin viiltävän psykologisen tulkinnan Juuditista ja etenkin Edgarista, että sen jälkeen tuntuisi kiittämättömältä kitistä mistään.

Kyyhkyset kertoo yhden avioliiton tarinan Viron vaikeilta vuosilta. Liitto ei ole alkujaankaan hääppöinen. Miehittäjien aallot pyyhkivät maan ja pariskunnan yli idästä länteen, lännestä itään ja taas takaisin. Kun vesi laskee, ei miehestä ja vaimosta ole paljoa jäljellä. Rinnalla piirtyvät esiin myös muiden kohtalot: vastarintaa tekevän Rolandin, menetetyn Rosalien, tuhoon tuomitun Hertzin, nälkäisen Evelinin.

Ydinparin keskinäinen suhde ja kirjan rikas historiallisuus eivät sinänsä riittäisi tekemään tästä (minulle) hienoa kirjaa. En oikein ole varma mikä Kyyhkysten juju on - tai mitä kaikkia jujua siinä oikein piileekin - mutta minun nahkani alle se pääsi ihmisen muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvauksella.

Kyyhkysissä ihmiset keksivät itsensä uudestaan, ja taas uudestaan, luovat identiteetin yltään ja omaksuvat uuden. Jossain muutosten takana on silti sama ydin. On kuin muuttuminen tislaisi esiin sen olennaisen ihmisestä, siitä miten kukin osaa rakastaa. Se, mitä jää jäljelle, ei ole kaunista, mutta se maistuu traagisen todelta. (Grh. Edgar on kyllä yksi mieleenpainuvimpia hahmoja ikinä.)

Ja samaa tekevät yhteiskunnat, keksivät itseään uusiksi vuodesta toiseen, valinta kerrallaan. Historiankin voimme aina löytää uudelleen, tulkita toiseksi ja sitten toisintaa.

Haluaisin antaa kunnollisen käsityksen tekstin voimasta ja (ylenpalttisesta) runsaudesta, joten otan oikein pitkän näytteen... Huomio, spoilausherkät: jättäkää pätkä väliin jos ette halua tietää kuka makaa kenen kanssa!


**** SPOILAAVA PALA TULOSSA****

Kas tässä, näyte rakkaudesta:

[--] Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja tuo kaikki tapahtui ihmisten ilmoilla. Kaikki näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. [--] (s. 196) 

**** SPOILAAVA PALA LOPPUU****

Tuo kaikki laulaa ja sykkii ja soi.

Minulle Kyyhkysten teksti on turhankin rehevää. Myönnän myös, etten nyt jaksanut nähdä sen kanssa ihan niin paljon vaivaa kuin vaikkapa Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla aikoinaan. Mutta ehkä sillä ei ole väliä:  joudun nimittäin lukemaan Kyyhkyset uudestaankin, se on jo nyt selvää. Minulla jäi yhtä ja toista hampaankoloon tämän kirjan kanssa. Itse asiassa heti sen lopetettuani käännyin takaisin ja luin uudestaan ensimmäiset luvut, ne jotka jäivät hämäriksi kun aloitin.

Jep, tämä on pakko lukea uudestaankin. Luulen, että koen tekstin toisin, kun ei enää tarvitse miettiä mitä tapahtuu ja kenelle.

Kyyhkysistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin moniulotteinen se on. Epäilemättä siitä kirjoitetaan vielä tutkielma tai kuusi. Minunkin piti tovi miettiä mitä siitä sanoisin, koska Kyyhkyset on niitä kirjoja, joiden lukukokemus tuntuu muuttuvan päässäni sitä mukaa kun se etääntyy. Kun suljin kirjan loppuun päästyäni, tunnelmani olivat lähinnä haaleat, mutta parin päivän kuluttua huomasin, että olin miettinyt kirjaa moneen kertaan jälkikäteen, ja että oikeastaan pidinkin siitä aika paljon.

Nyt kun lähes viikko on ehtinyt mennä, kirja on jo kivunnut lukuvuoteni huippuihin. Vielä pari päivää niin jaan Oksaselle mitalin... paras siis lopettaa Kyyhkysten pohtiminen pikapuoliin tai joudun pyytämään nimikirjoitusta tai jotain muuta noloa.

Tämä kummallinen jälkivaikutus johtunee siitä, että kirjan ymmärtäminen ei ollut ihan helppoa; lukiessani vain kahlasin tunnelmassa ja äimistelin ihmisluontoa. Juonen ja hahmojen saumattoman yhteispelin oivalsin vasta jälkikäteen. Maailmansotia ja miehityksiä ja mielivaltaa... ja silti hahmojen elämäntiessä on kyse heidän valinnoistaan yhtä paljon kuin olosuhteistaan. Luonne on kohtalo? Huh. Kaipa me kaikki taaperramme täällä kehdosta hautaa juuri keksiäksemme keitä olemme.

Kirjaa, joka aiheuttaa tällaisia filosofisia puuskahduksia, ei ehkä voi varauksetta suositella ihmisille, joita ei tunne. Minun kannatti tämä lukea. Luen uudestaankin. Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukeminen olisi rankka harrastus.

Mutta tuo on turhaa spekulointia: Kun kyyhkyset katosivat on poikkeuksellinen kirja. Kyllä kannatti kohkata.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Like. 978-952-01-0781-9.

Arvioita:

Kaisa Kurikka Turun Sanomissa oli vaikutettu
Ohoh, Helena Miettiselle Savon Sanomissa tuli myös Hämäläinen mieleen
Minna Ilselässä arveli, että varmaan joku on kirjasta pitänytkin, hih...
Salla luki vasta äskettäin ja piti

(Anteeksi te kaikki muut ihanat bloggaajat, joita minä laiskuri en linkitä. Lähden tästä vielä lueskelemaan oikein olan takaa juttujanne, nyt kun uskallan niin tehdä.) 

Helkavirsiä

Pieni yritykseni saada runous takaisin lukulistalle oli tyssätä heti toisen runokirjan kohdalla. Hommaa helpottaakseni keräsin syyskuussa vinkkejä kokeneemmilta, jotta tietäisin mistä päin aloittaa. Aloitin hyvällä menestyksellä Risto Rasalla, mutta kakkospaikalle valittu Eino Leinon Helkavirsiä...

Kun ei niin ei. Morre suositteli tätä uskoakseni siksi, että olen Kalevalasta pitänyt. Nyt Helkavirret luettuani ymmärrän miksi; mitta ja tyyli on hyvin kalevalaista. Mutta Kalevalaa luin kai eri tavalla ja eri hengellä - ja ääneen toisille!

Helkavirsiä luin itsekseni, runon silloin, toisen tällöin. Jouduin näitäkin supisemaan ääneen itsekseni, muuten ei saa oikein tolkkua. Aiheeltaankaan nämä perusmyyttejä kerrantavat tarinat eivät oikein puraisseet; niissä on aina jotain miellyttävän tuttua, mutta on kuin näissä Leinon tulkinnoissa ei olennaisesti lisättäisi mitään uutta.

(Muna vai kana: tuntuvatko nämä minusta arkkityyppisiltä (lue: tylsähköiltä) siksi, että Leinon runot ovat syöpyneet kulttuurimme meemiperintöön? Olisivatko nämä olleet freesejä ja iskeviä, jos olisin lukenut näitä vuonna 1903, nilkkapituisessa hameessa ja kureliivissä, Suomen suuriruhtinaskunnassa?)

En missään vaiheessa onnistunut iloitsemaan lukemisestani; puuhassa oli sellaista velvollisuudentuntoisen puurtamisen makua. "Pitää kai lukea taas tuota.."  Jos Helkavirsiä ei olisi niin autuaallisen ohut vihkonen, se luultavasti olisi jäänyt kesken. Nytkin sen kanssa painittiin pitkään

Hyvä kuitenkin että jaksoin loppuun asti, sillä viimeinen runo, Tumma, oli minulle näistä paras. Se kertoo elämän kamppailusta, johon on paras sopeutua, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Tumman alistuneisuudessa jokin puhutteli: siinä on tuttua suomalaista surkuilua.

Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa." (s. 87)

Kalevalan tarinoissa on suuruutta. Helkavirsien tarinoissakin melkein - mutta massa ei oikein kanna. Väitän myös, että vaikka Helkavirret hyödyntää Kalevalan työkaluja, siinä ei ole Kalevalan välittömyyttä. Helkavirsissä yksi runoilija on koostanut yksittäisiä runoja, laulaa omia balladejaan instrumenttinsa hyvin halliten. Tästä puuttuu rosoisuus, voiman korvaa eleganssi.

Ehkä ei kannata ihan purematta niellä minun arvioitani tästä. Itse asiassa vähän ällistelen itsekin, miten ikäväksi nämä runot koin, sillä minulla oli Leinosta positiivisempi mielikuva. Hän oli isoäitini suosikki. Hih, ehkä tuo ei kuulosta suositukselta, mutta isoäitini oli fiksu nainen ja jopa lausui runoja toisinaan...

Piti siis nähdä se vaiva, että kaivoin ylähyllyltä esille kokoelman Tämän runon haluaisin kuulla. Se on valikoima Suomen kansan runosuosikkeja, Ylen radio-ohjelmasta 60- ja 70-luvuilla toivotuista runoista koottu. Lehteilin Tätä runoa varmana, että löytäisin jonkin itselleni mieluisamman Leinon huuhtomaan Helkavirsien maun pois. Ja löytyihän sieltä. Kas tässä pieni pala Rauhattoman rukouksen lopusta, sopivasti Tumman teemaa jatkamaan:

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

Oioi, noiden kahden viimeisen säkeen voimalla jaksan taas jatkaa runohaastettani! Seuraavaksi luenkin sitten live-lukupiirini valitsemaa runokirjaa. (Helkavirret hautaan sinne ylähyllylle. Vai haluaako joku? Vähän käytetty, kannessa kahvitahra.)

Eino Leino (1977, alkuperäinen 1903). Helkavirsiä. Otava. Näköispainos. ISBN 51-1-04704-7.

Muiden sanomaa:
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Raisa Kirjaurakassa
Ida 100 kirjaa -blogissa
Amma Amman lukuhetkessä

Metsän seinä on vain vihreä ovi

Nuppuruusun suu on mutrussa. Hallanvaara.

Olen tänä kirjablogin toisena vuotena päättänyt (uudelleen)tutustua myös runouteen. Retki alkaa oman kotihyllyn runoista. Runometrini on lähes kokonaan perintökamaa. Kyselin taannoin runotietoisemmilta vinkkejä lyrikkaretkelleni ja sainkin perusteltuja ehdotuksia ripakopallisen.

Aloituskokoonpanoon valikoituvat lopulta Risto Rasa, Eino Leino, Aila Meriluoto, Eila Kivikk'aho, Sapfo ja Tuomas Anhava. Penkkiä lämmittävät varapelaajat P. Mustapää ja Katri Vala. (Valan runot tosin täytyy hakea kirjastosta, mutta äsken lukemani Raili Mikkasen Runokirje sai kiinnostumaan.)

Rasa sopii minusta lokakuuhun. Luonto on jotenkin kirkkaimmillaan ja kuulaimmillaan juuri nyt, talven piilotellessa vielä taivaanrannan takana. Täällä lakeuksilla lokakuu on henkeäsalpaavien yöusvien ja kuivuneiden korsien aikaa, nukkumaan kääntyvien peltomultien kausi.

Tämä Rasan esikoiskokoelma ei kuitenkaan ole korostetun syksyinen. Runoissa on myös kevättä, kypsää kesää, talven väläyksiäkin - ja ihmissuhteita. Silti Rasa puhutteli tässä eniten juuri luonnon kautta. Hänen sanansa ovat keveitä, hiljaisia... mutta niissä on terääkin. Tulee mieleen englanninkielinen ilmaus bite. Esimerkiksi tässä musta kypärä jotenkin puraisee:

Tuuli yltyy.
Kaukana horisontissa
näkyy jo myrskyn
musta kypärä.

Jokin lässympi ilmaus tuossa lopussa vesittäisi koko runon.

Luonnon lisäksi tähän kokoelmaan liittyi nostalgisia fiiliksiä. Olen tosiaan lukenut Rasaa ennenkin, joskus ikävälillä 16 - 20. Jotain lukemisesta on tarttunutkin. Kaksi kokoelman runoista kaikui niin tutulta, että minun on täytynyt niitä nuorena rakastaa.

Nämä ennestään omilta tuntuvat runot ovat Rasan leikillisimpiä, niitä joissa lähes marigoldmainen luontosuhde, animismi, yhdistyy huumoriin. Lyhyitä kun ovat, laitan molemmat tähän:

Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä erottaa
astioiden helinää. 

Toukka tiskaa. 

--- 

Kuutamo.
Veden partaalla
istuu sammakko ja hieroo
rillejä hihaan.

Ehkä tässä näkyy rahvaanomainen rakkauteni juoniin ja selkeisiin palkintoihin, mutta pidän näistä kovasti. Nämä runot ovat elegantteja, tiiviitä, lukijaystävällisiä. Tyydyttäviä.

Pidin kokoelmasta kaikkiaan, vain muutama yksittäinen runo piti sivuuttaa olankohautuksella.

Pitää vielä lopuksi kommentoida runojen lukemisen fiilistä, nyt kun piiiiitkän tauon jälkeen tätäkin lajia kokeilin. Ensimmäiseksi pitää sanoa Maijalle terkkuja, että olit oikeassa, näistä on helppo aloittaa. Kokemus oli yllättävän mukava. Tyyni. Luin Metsän seinää ensin vähän kerrallaan ja viikonloppuna alusta loppuun. Äärihiljaiseen viikonvaihteeseen (Neidit eivät tulleet kotiin, menivät Helsinkiin teatterireissulle) runous istui hyvin.

Kaikkiaan tästä jäi hyvä maku suuhun. En välttämättä malta odottaa marraskuuhun, vaikka seuraava runokirja näyttääkin jo haastavammalta. Mainitsinko, että Helkavirsiä on minulla näköispainoksena?Luultavasti joudun lukemaan ääneen tai tikahdun fraktuuraan...

Risto Rasa (1974). Metsän seinä on vain vihreä ovi. Otava. ISBN 951-1-01400-5.

Suoranaisiin arvioihin en osunut, mutta Jenni kirjoitti äskettäin Rasasta täällä.

Pieni talo preerialla ja viisi muuta

Tein aikamatkaa lapsuuteen lukemalla kaikki kirjastosta irroneet Laura Ingalss Wilderin kirjat. Melko hyvä setti niitä löytyikin, kylliksi kunnolliseen nostalgiakylpyyn.

En ole pentuna lukenut näitä kirjoja, mutta katsoin sarjaa innoissani. Pieni talo preerialla esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuodesta 1976 alkaen, jolloin olen ollut ekaluokkalainen; juuri sopivassa iässä uppoutuakseni henkeä pidätellen preerian pikkutyttöjen maailmaan. Niillä oli niin ihanat hameet ja hatut - ja ihana isä! Ah, Michael Landon niissä kauluspaidoissa ja henkseleissä!

Pieni talo preerialla -kirjat kertovat Ingallsin perheen vaelluksesta kohti länttä ja elämästä Minnesotassa ja Dakotassa uudisasutuksen aikaan. Perheen tyttäret osallistuvat kotitöihin, kohtaavat arjen harmeja ja luonnon vaaroja, ja lopulta myös romansseja. Elämänmenoa kuvataan lämpimin sävyin. Kirjoissa ja sarjoissa on jonkin verran eroa, tai sitten en vain osannut katsoa pienenä sarjaa samalla tavalla. Näin aikuisena huomaa selvästi, miten perheen aikuisten välillä on ristiriitoja asennoitumisessa eri asioihin, vaikkapa rasismiin ja seurusteluun, mutta lapsille ongelmia ei juuri näytetä. Pienten Marjan, Lauran ja Leenan elämä on ihanan arkisen seikkailun ketjua, jossa pienet asiat ovat suuria.

Ajatelkaa: miten jännittävää on nähdä ensimmäisen kerran kaupunki! Tai miten ihmeellinen asia on matto, jos sellaista ei ole ennen nähnyt. Yksinkertaisen elämän ja yksinkertaisuuteen tyytymisen kuvauksena Pieni talo ja muut sarjan kirjat ovat aivan lyömättömiä. Jos haluat tietää miten tehdään nahkasaranat tai valmistetaan olkihattu tai keitetään vaahterasiirappia, luepas nämä. Kuvailu ei kuitenkaan ole tylsää, sillä kaikki suodattuu oppimaan innokkaan pikkutytön katseen läpi.

Kirjojen kanssa on myös hauska pähkäillä aikojen ja tapojen muuttumista. Pikku-Lauran aikaan eivät lapset puhuneet ruokapöydässä, jos ei heiltä jotain kysytty. Tottelemattomuudesta sai vitsaa, sillä siisti. Ja onhan se niin että erämaassa elellessä ei ole varaa huolettomuuteen. Puroihin voi hukkua, tuli voi polttaa ja sudet voivat oikeasti syödä.

Preeriapalo oli alkanut kohista uhkaavasti. Sen kohina kasvoi kasvamistaan ulisevassa tuulessa. Suuret liekit saapuivat taloa kohden humisten ja leimahdellen yhä korkeammalle. Liekeistä irtaantui kielekkeitä, jotka syöksähtelivät eteenpäin tuulen kantamina ja sytyttivät ruohon kaukana tulimuurin edessä. Ylhäällä vyöryvistä savupilvistä heijastui punaista hehkua.

Mary ja Laura olivat painautuneet talon seinää vasten, pitelivät toisiaan kädestä ja vapisivat. Carrie oli tuvassa. Larua olisi tahtonut tehdä jotakin, mutta hänen päässäänkin kohisi. Hänen ruumiinsa värisi, ja hänen kirvelevistä silmistään tulvi kyyneileitä. Savu pisteli hänen silmiään ja nenäänsä ja kurkkuaan. (Pieni talo preerialla, s. 281-282)

Mutta palon jälkeen ilma on puhdasta, taivas on korkealla ja uusi ruoho kasvaa preerialla. Lapsen silmin maailma on kaunis. Näiden nostalgisten kirjojen kanssa oli mukava tunnelmoida. Kirjat ovat minusta kestäneet hyvin aikaa, ja suosittaisin näitä epäröimättä alakouluikäisille lukutoukille ja tietysti myös aikuisille ahmateille, joilla on nostalgiapalan nälkä.

Suomennosten epäjohdonmukaisuus vähän häiritsi välillä; toisinaan nimet on käännetty ja toisinaan ei. Toki lukija pian huomaa että Carrie on Leena ja niin edelleen, mutta olisihan etenkin saman kustantajan samaan sarjaan kuuluvien kirjojen nimistön voinut katsoa yhdenmukaiseksi. Tai ehkä siinä on jotain tekijänoikeudellisia, suomennoksiin liittyviä esteitä, en tiedä.

Kun tämä ilmestyy, olenkin jo Helsingissä. Siellä on pieni piknik Suomenlinnassa, ja Linnanmäki, ja muuta mukavaa... Palaan nettiin sunnuntaina!

Laura Ingalls Wilder, Gummerus:
(1988, alkuperäinen  1932). Pieni talo suuressa metsässä. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-20-3067-5
(1988, alkuperäinen 1935). Pieni talo preerialla. Suomentanut S.S.Taula. ISBN 951-20-3069-1
(1988, alkuperäinen 1937). Luumujen poukama. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-20-3068-3
(1966, alkuperäinen 1939). Hopeajärven rannalla. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-20-1343-6
(1977, alkuperäinen 1941). Pieni kaupunki preerialla. Suomentanut Inkeri Pitkänen. ISBN 951-20-1393-2
(1979, alkuperäinen 1943). Onnen kultaiset vuodet. Suomentanut Inkeri Pitkänen. ISBN 951-20-0786-X

Arvioita:
En onnistunut pikagooglettamaan esiin ainuttakaan, sillä kaikki puhuvat vain tv-sarjasta... antakaapa vinkkiä jos tiedätte jossain kirjoitetun kirjoista.

Ruusunen

Ruusunen on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Rauha S. Virtaselta. Sain kirjastosta hyvin pidetyn ensipainoksen, josta tosin puuttuvat mahdolliset paperipäälliset. Niinpä päätin ikuistaa kuvaan sisäkannen nostalgisen lainausohjeen.

Mutta entäs Ruusunen? Kiinnostavaa. Ennakkokuvitelmani olivat vähän toisenlaiset. Odotin jotain Tiina-kirjojen ja Montgomeryn väliltä. Hmm - tarkemmin ajatellen kyllähän sävy on jotain Tiinan ja Marigoldin väliltä. Runollista mutta samalla reipasta.

No, aihe ainakin oli roisimpi kuin kuvittelin; Ruusunen paukkaa välillä ihan psykodraaman puolelle. Ei mikään kepoinen nuortenkirja siis.

Kirjan alussa 17-vuotias Niina - lukutoukka, esteetikko ja kirjailijanalku - kohtaa naapuriin muuttavan Antin, joka on ihan oikea kirjailija. Vaikka Antti on vakaasti naimisissa oleva pienen pojan isä, kehräytyy Niinan ja Antin välille romanssi, joka tosin ei, 60-luvun nuorten kirjassa kun ollaan, etene kauhean pitkälle. Se kuitenkin riittää herättämään Ninan Ruususen unesta ja pakottaa kasvun tielle. Niinan pikkusisar Tuire seuraa salarakkauden menoa ja kipuilee oman teiniangstinsa kanssa.

Kirjan draama syntyy Niinan ja Antin erilaisista lähtökohdista heidän keskinäiseen suhteeseensa. Toinen on aikuinen mies, joka paikkaa epävarmuuttaan nuoren, juuri naiseuteen heräävän tytön ihailulla; toinen viaton mutta tulinen idolinpalvoja, joka humaltuu sanoista ja oman tunteensa palosta. Tarinan edetessä Niinalta ehtii särkyä illuusio tai pari, mutta hän saa vastineeksi Antilta arvokasta oppia ja rohkaisua omaan työhönsä. Antin vaimo, Niinan pikkusisko ja tietenkin vanhemmat asennoituvat kukin omalla tavallaan epäsuhtaiseen rakkauteen.

Kolmansien osapuolten asenteet ovat valaisevia ja melkein kirjan kiinnostavinta antia. Pitäisi ehkä tuntea paremmin Virtasen tuotanto voidakseen veikkailla missä määrin tässä on mukana moraalista nuorallakävelyä. (Virva Seljan yksityisasia onkin agendalla.) Ei varmaan ainakaan suomalaisissa maalaispitäjissä kovin rennosti suhtauduttu vielä Woodstockin vuonna Ruususen kaltaisen kuvioon. Joka tapauksessa sopimattoman suhteen käsittely osoittautui loppujen lopuksi raikkaammaksi kuin odotin. Rivien välistä voi myös spekuloida kaikenlaista mitä ei suoraan sanota.

Nautin kirjassa myös Niinan kirjallisen työskentelyn kuvauksesta, vaikka yleensä kirjailijan työn vetvominen tuppaa enemmän rasittamaan kuin kiinnostamaan kirjoissa. Niinan palava into on lämmittävää ja hän paahtaa tekstejään hämmästyttävällä järjestelmällisyydellä ja tarmolla. Virtanen on varmaan tätä kirjoittaessaan muistellut omaa alkutaivaltaan, niin autenttisen oloista on kuvaus lähipiirin suhtautumisesta ja aloittavan kirjailijan noloista hetkistä.

Hienoa kirjassa on minusta myös miljöö ja ajan henki, jota olen Hilja Valtosenkin kirjoissa ihaillut. Ruusunen on julkaistu kun itse olin vasta tuloillani. Kuin retki äitini nuoruuteen siis... Uteliaana mallailen mielessäni vanhempiani ja isovanhempiani Ruususen yhteiskuntaan ja arkeen. Aikamatkan kunniaksi otankin lukunäytteeksi tämän pätkän:

[--] Ja kuulehan nyt, Niina. Näistä penkinpainajaisista juorutaan niin paljon, koeta sinä juhlia siististi. Jos joku alkaa huseerata siellä väkijuomien kanssa, niin älä ota. Menetät suotta arvostelukykysi. Äläkä mene sivuhuoneisiin kuhertelemaan poikien kanssa.

Niina nauroi väsyneesti. - Älä nyt ole lapsellinen, äiti, hän huokasi. - Minulla ei ole pienintäkään halua kuherrella kenenkään kanssa sen paremmin sivu- kuin päähuoneissakaan. Eikä siellä ole mitään mahdollisuuksia juopotteluun. Nämä ovat taatusti siistit penkkarit.

- Ei sitä tiedä... joku voi tuoda pullon... nurkissa kulautellaan, sanoi isä varoittavasti. (s. 189)

Oi niitä aikoja! Vai että nurkissa kulautellaan. Taitavat nykyabit kulautella varsin avoimesti. Ja luultavasti Niinan rakkauden hurmos rinnastettaisiin paljon suoraviivaisemmin ihan hormonitoimintaan.

Tämäkin kiinnostava kirja olisi jäänyt väliin ilman Lukupiiriä. Lämpimät kiitokset ylläpitäjille!

Rauha S. Virtanen (1968). Ruusunen. Porvoo, Helsinki: WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tata Lukutoukkailua-blogissa

Pride and Prejudice

Joihinkin kirjoihin palaa uudestaan ja uudestaan. Olen joskus tainnut sanoakin, että Jane Austenin romaanit kuuluvat vuodenkiertooni. Silloin kun pää on väsynyt, aikataulut töissä pahimmillaan ja viikonloput täynnä ohjelmaa (lue: keväällä), on huojentavaa palata vanhan kirjarakkauden pariin. Ennestään jokaiselta yksityiskohdaltaan tuttu tarina kietoon lempeään syliinsä kuin lapsen lohtuhuopa. Se ei vaadi yhtään enempää kuin jaksaa juuri sillä hetkellä antaa.

Kuoliaaksi rakastettu pokkari.

Siksi taas kerran luettavaksi nousi, kirjaston pinoista huolimatta, Pride and Prejudice eli Ylpeys ja ennakkoluulo. En tiedä montako kertaa olen tämän lukenut, mutta selvästikin on aika hankkia uusi kappale: kannet ovat irronneet ja noin viidesosa on irtolehtinä. (Postausta onkin yllättävän vaikea kirjoittaa tällaisesta kirjasta... tuntuu kuin olisin jo ajatellut kaiken tuhanteen kertaan, eikä mitään lisättävää voi olla!)

Tällä kertaa päätinkin lukea kirjaa ihan tietystä näkökulmasta. Työn alla on nyt kolminkertainen lukukokemus. En aio toistaa Ylpeyden kohdalla Sallan urotyötä (Sieppari ruispellossa kolmeen kertaan!), mutta luen alkuperäisen lisäksi kaksi uudelleentulkintaa: Amanda Grangen Mr. Darcy's Diary'n ja Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy'n.

Ylpeys ja ennakkoluulo on ilmeisesti kirjoitettu 1796-1797 vuosien tienoilla, vaikka se julkaistiin vasta 1813. Se on rakkaustarina mutta myös tapa- ja yhteiskuntakomedia. Rikas ja ylpeä herra Darcy herättää ennakkoluuloja kauniissa ja nokkelassa neiti Elizabeth Bennetissä. Ennen kuin sankaripari voi saada toisensa, on Darcyn nöyrryttävä ja älyynsä tyytyväisen Elizabethin myönnettävä erehtyneensä pahan kerran. Kummankin perisynti on pohjimmiltaan turhamaisuus.

Tarina on niin tunnettu, että juoni tuskin on monellekaan vieras. Koska aion puhella tarinasta kolmeen kertaan, otan mukaan juoniselostuksen varmuuden vuoksi, mutta jätän sen iiiiiihan viimeiseksi. Skrollaa siis loppuun jos kaipaat kertausta.

Ylpeyden juonihan on peruskuvioiltaan sisäsiistiä ja siveellistä hömppää, oikea 'naisten' kirja. Ei siis sitä tavallisinta klassikkoainesta. Henkilöiden vivahdeikkuus, ilkukurinen huumori ja herkällä viivalla piirretty teksti antavat onneksi riittämiin perusteluja statukselle. Austenin henkilöistä saa paljon irti; melkein aina kun ihmettelet hetken jotain elettä, tapahtumaa, ratkaisua, siihen löytyy miettimällä pätevä psykologinenkin pohja.

Tarinalla ei ole minä-kertojaa, mutta näkökulma on paljolti Elizabethin. Lukija seuraa Elizabethin kehitystä itseensä tyytyväisestä, hyväntuulisesta tytöstä onneaan arvostavaksi ja heikkoutensa tiedostavaksi naiseksi. Elisabethin itsetutkiskelu avataan askel askelelta.

(--) Had I been in love, I could not have been more wretchedly blind. But vanity, not love, has been my folly. Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment I never knew myself. (s. 162) 

Darcyn sen sijaan tunnemme enimmäkseen Elizabethin tulkitsemana. Ja Elizabeth katselee Darcya alussa arvostelijan, lopussa katujan silmin:

What a triumph for him, as she often thought, could he know that the proposals which she had proudly spurned only four months ago, would now have been gladly and gratefully received! He was as generous, she doubted not, as the most generous of his sex; but while he was mortal, there must be triumph. (s. 239)

Elizabethin mielenmuutos kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta Darcy pääsee varsin vähän ääneen. Alussa saamme viitteitä hänen yrityksistään vastustaa ihastumista Elizabethiin, mutta mitä todella liikkuu miehen mielessä? Onko luottaminen Elizabethin omaan selitykseen Darcylle?

(--) The fact is, that you were sick of civility, of deference, of officious attention. You were disgusted with the women who were always speaking and looking and thinking for your approbation alone. I roused and interested you, because I was so unlike them. Had you not been really amiable, you would have hated me for it; but, in spite of the pains you took to disguise yourself, your feelings were always noble and just; and, in your heart, you thoroughly despised the persons who so assiduously courted you. (s. 293)

Elizabeth siis arvelee erilaisuuden ja vähän välinpitämättömyydenkin herättäneen Darcyn kiinnostuksen. Mutta jos näin on, miksi Darcy niin luottavaisesti odotti Elizabethin suostuvan kosintaansa? ("I believed you to be wishing, expecting my addresses.") Hmm. Tunnustaako romanttinen kaksikkomme siis, että Darcy on luottanut arvoonsa avioliittomarkkinoilla vakaasti ja ollut samalla täysin halukas naimaan naisen, joka haluaa vain hänen rahansa ja asemansa? Ei kovin romanttista! Onkin kiinnostavaa tutkiskella muiden Austen-fanien tulkintoja Darcyn käytöksestä ja ajatuksista. Palaan asiaan...

Paitsi Darcyn toimia ja luonnetta, pähkäilin tällä lukukerralla Ylpeydessä ilmeneviä monitasoisia maineen ja luonteen käsitteitä.  Consequence ? Character? Honour? Properiety? Manners? Austenin kuvaamassa maailmassa on tiettyjä yleisesti oikeiksi tiedettyjä arvoja, joiden mukaista toimintaa ja ajattelua pidetään tärkeänä  - mutta samalla arvojen substanssista poikkeaminen on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä kunhan siitä ei pidä liiaksi numeroa. On paljon tuomittavampaa kertoa naivansa rahasta kuin tehdä niin, ja paljon tuomittavampaa olla häijy tärkeälle kuin mitättömälle henkilölle. Muodon ja sisällön leikki on tässä(kin) suhteessa verrattoman taidokasta.

(Austenin kieli onnistuu lumoamaan minut yhä uudelleen ja uudelleen. Tekstistä oikein henkii, että se on ajateltu ääneen, luettavaksi toisille. Tunnustan, joskus sorrunkin lukemaan itsekseni mutisten näitä elegantteja ilmaisuja. Kuin tärkättyä korupitsiä: muodollista, haurausta, kaunista.)

Vielä viimeinen huomio: toisin kuin vaikkapa Minna Canth, Austen ei suoraan kyseenalaista aikansa normeja, mutta hän ottaa niistä kyllä kaiken ilon irti. Rivien väleistä paistavat tarkkasilmäisen ihmisluonnon tutkijan ironiset ajatukset. Päällisin puolin hän näyttää hyväksyvän avioliiton säätyläisnaisen ainoaksi uraksi, mutta samalla osoittaa miten absurdiin tilanteeseen se naiset asettaa. Austenin säätyläisnaiset ovat realisteja kaikki tyynni. Antamalla sankaritartensa saavuttaa rakkauden ja onnen Austen alleviivaa samalla lukemattomien muiden kirjoissa esiintyvien naisten ikävämpää tilannetta. (Mikä muu selittäisi juonellisesti täysin hyödyttömän herra Hurstin?)

Yhtä perusteltu voisi tosin Ylpeyden kohdalla olla tulkinta, että Austen ottaa kantaa luonteiden yhteensopivuuden puolesta avioliitossa; ulkoisiin ominaisuuksiin tai taloudellisiin seikkoihin perustuvat avioliitot tuomitaan esimerkein. Tämä on tietenkin 2000-luvun jälkiviisautta. Austenin kirjat on kirjoitettu aikalaisyleisölle, eikä ole helppo arvailla onko taustalla ollut muuta tarkoitusta kuin viihde ja ansiot - ja kirjailijan oma halu paeta vaikeita elämäntilanteitaan fantasian maailmaan.

Jane Austen (1994, alkuperäinen 1813). Pride and Prejudice. London etc.:Penguin Books.

---
Juonitiivistelmä:

Tausta: Elizabeth on toiseksi vanhin Bennet'n perheen viidestä tyttärestä. Esikoinen Jane on lempeä kaunotar, kolmas sisar Mary koominen hurskastelija, neljäs sisar Kitty tyhjänpäiväinen ja saamaton otus, kuopus Lydia hemmoteltu hupakko. Koska perhe ei ole varakas, ja tilukset periytyvät miespuoliselle serkulle (sietämätön pastori Collins), on neidoille löydyttävä aviomiehet elättäjiksi. Tyttöjen äiti metsästääkin puolisoja lapsukaisilleen kuin pahin naarastiikeri, valitettavasti taidot eivät yllä innon tasolle. Isä-Bennet, joka nuoruudessaan itse teki virheen naimalla mieluummin kauneutta kuin aivoja, varallisuutta tai hyvää sukua, pakenee naisväkeään kirjastoon milloin ei huvittele kiusaamalla rahvaanomaista ja typerää vaimoaan.

Ensimmäinen vaihe. Tällaisen asetelman kohtaa läheiseen kartanoon syksyllä asettuva herra Bingley, joka tuo tullessaan häijyt sisarensa neiti Bingleyn ja rouva Hurstin, jälkimmäisen puolison, sekä ystävänsä Darcyn. Ylpeyden ensimmäisessä vaiheessa Neiti Bingley jahtaa Darcya, Bingley rakastuu Janeen, herra Hurst rakastaa vain ruokaa ja Elizabeth nauraa kaikille - paitsi salaperäiselle Wickhamille, jota Darcyn kerrotaan kohdelleen kaltoin. Todellisuudessa Wickham on kohdellut kaltoin Darcya ja yrittänyt naida salaa tämän sisaren. Kauhea Collins kosii Elizabethia mutta tyytyy rukkaset saatuaan tämän vähemmän kauniiseen ystävättäreen Charlottaan, joka puolestaan mieluummin nai ikävän miehen kuin jää naimattomana perheensä rasitteeksi. Darcy ja Bingleyn sisaret taas estävät Bingleyta kosimasta Janea, koska Bennetit eivät ole tarpeeksi hienoja. Jane riutuu. Darcy kiinnostuu Elizabethista, Elizabeth ei kiinnostu Darcysta.

Toinen vaihe. Jane riutuu Lontoossa, Elizabeth viettää aikaansa Charlottan (nyk. rouva Collins) luona. Naapurissa asuu Darcyn täti, diktatoorinen Lady Catherine, jonka luona Darcy serkkunsa Fitzwilliamin kanssa vierailee. Darcy sortuu, julistaa rakastavansa Elizabethia vastoin tahtoaankin, tämän surkeasta perheestä huolimatta. Elizabeth syyttää Darcya sisarensa onnen pilaamisesta, komean Wickhamin perikadosta ja herrasmiehelle sopimattomasta käytöksestä. Darcy puolustautuu kirjeitse. Elizabeth alkaa epäillä erehtyneensä.

Kolmas vaihe. Elizabeth matkustelee kesällä sukulaisseurassa ja vierailee turistina Darcyn omassa komeassa kartanossa. Se on upea. Darcy tulee kotiin odotettua aikaisemmin. Nolo tilanne. Darcy käyttäytyy herrasmiehelle sopivalla tavalla. Elizabethin sydän pamppailee. Huonot uutiset kotoa pilaavat kaiken: pikkusisko Lydia on karannut Wickhamin kanssa, tuhoten maineensa ja sisartensakin aviomahdollisuudet. Elizabeth kiiruhtaa kotiin siinä uskossa että on menettänyt Darcyn, Darcy kiiruhtaa etsimään Wickhamia ja Lydiaa estääkseen skandaalin. Kaikki ovat surkeita. Darcy pelastaa tilanteen järjestämällä Lydian ja Wickhamin avioliiton, mutta ei halua Elizabethin tietävän sitä.

Neljäs vaihe. Bingley palaa kartanoonsa Bennetien naapurustoon. Darcyn eteenpäin tyrkkäämä Bingley kosii Janea. Elizabeth saa selville Darcyn osuuden Lydian avioliitossa. Darcy ja Elizabeth ujostelevat toisiaan. Lady Catherine on kuullut huhuja sisarenpoikansa kiinnostuksesta ja ilmaantuu vaatimaan Elizabethilta lupausta olla koskaan naimatta Darcya. Elizabeth kieltäytyy, Darcy rohkaistuu kosimaan uudestaan. Hääkellot soivat. Molemmat parit elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Elena

Rikon tapani ja sanon heti alkuun: Joel Haahtelan Elena oli loistava, ainakin Petteri Hynösen lukemana äänikirjana. Tässä oli minulle sitä kuuluisaa wow-efektiä, ehkä koska en paljoa odottanut. Jos et ole Elenaa itse lukenut, haluat ehkä jättää kirjoitukseni väliin. En olisi itse nauttinut tästä yhtä paljon jos olisin tiennyt etukäteen sen minkä aion tässä paljastaa. Harkitse itse!

Tarina on lyhyt, kokonaan minä-muodossa kerrottu. Kertoja on mies, jonka pään täyttää puistossa nähty tumma nainen. Joka aamu mies odottaa, näkee hänet hetken. Kesällä nainen katoaa, lähtee pois. Mies selvittää mihin, ja lopulta seuraa häntä.

Kuunnellessani Elenaa ahdistuin kertojan monomaanisuudesta, aloin suorastaan pelätä keskittyneen tarkkailijan vahtaaman naisen puolesta. Niin äärimmäisen herkästi mies havannoi Elenan jokaista liikahdusta, aistii takin hulmahduksen, olkalaukun liikkeen, kaiken. Elämässä ei tunnu olevan kertojalle mitään muuta kuin tuo nainen. Alkupuolella suorastaan ärsyynnyin kertojaan, joka ei selvästikään tiedä mitään Elenasta ihmisenä: tässähän nainen on miehelle mielikuvituksen tuote, projektio. Vain loputtoman itsekeskeinen ihminen voi leimaantua tuolla tavoin kuvitelmaansa.

Leikin pitkään ajatuksella, että Haahtela on tarkoituksella jättänyt viitteet muuhun elämään pois, korostaakseen pakkomiellettä, mutta hiljalleen alkoi epäilyttää. Jokin ontui. Onko  kysymys kaikkinielevästä intohimosta - vai siitä, että muuta ei elämässä ole? Osoittautuu että mies onkin vanhus, kahdeksankymmenen. Muuta ei olekaan kuin aikaa, aikaa ja Elena. Muisto, henkäys entisestä, kuin Syksyn sävel: ole mulle vähän aikaa hän. Huomasin miettiväni vanhuutta: sitä miten mielessä ja elämässä voi tietyssä iässä olla jo tilaa ja kirkkautta. Miten pientä elämä on, ja miten suurta.

Haahtela kirjoittaa intiimiä, kuultavaa kieltä, joka tulee suoraan kiinni. En tiedä onko kyse osittain Hynösen luennasta, mutta tämä oli oikeasti viehkoa kuunneltavaa. Yksinkertaista mutta viettelevää. Yksittäiset lauseet olivat niin linjakkaita ja niukantarkkoja, ettei esimerkkejä juuri kannata muistista tähän kaivella. Voi olla että lukijan hyvä tulkinta vaikuttaa. Kuunnellessa tuntui että sanat suorastaan soivat; jää mietittäväksi olisiko toiminut paperilla yhtä voimakkaasti.

Kirjassa ei oikeastaan tapahtunut juuri mitään, vain yksi selkeä käänne. Koska yleensä olen Dramaattisten Tapahtumien suuri ystävä, ihmettelen itseäni kun sanon että Elenassa oli minun makuuni upeasti tasapainoinen juonen kulku. Kertomusta ei pitkitetty, se täytti tilansa eikä pyytänyt enempää. Lyhyet luvut rytmittivät mukavasti muuten vähäeleistä tekstiä. Tarina ja kieli sopivat toisiinsa ja täydensivät toisiaan. Loppuosassa, kun lukija tietää varmasti kuka minä-kertoja on ja mistä on kysymys, huomaa uudelleentulkitsevansa sitä mitä ja miten sanottiin. Miten hyvin teksti kääntyikin asetelmasta toiseksi: pakkomielteisestä stalkkaajasta hiivittiin tyhjenevässä elämässä vaikenevaksi vanhukseksi.

Harva kirja pystyy tähän: sen voisi melkein lukea uudestaan heti perään. Jos ei olisi tuota kutsuvaa pinoa tuolla... Mutta ensi kerralla haluaisin ehkä Haahtelani paperilla, nähdäkseni onko teksti yhtä hyvää ilman Hynöstä.

Valitsin Elenan ihan sattumalta. Se oli saatavilla äänikirjojen hyllyssä, ja muistelin joidenkin bloggaajien kehuneen Haahtelaa. Kiitos taas - ilman nimentunnistusta en varmaan olisi ottanut tätä.

Joel Haahtela (2004). Elena. Otavan äänikirja. Lukija Petteri Hynönen.

(Kustantajan sivuilta löytyy myös ote äänikirjasta mp3:na.)

Arvioita:
Pertti Lassila Hesarissa
Satun luetut
Uusi Kuu