Aavekauppiaan tytär

Kuva: Like

Alkuun tilkka con-tunnelmointia, niin innokkaasti olen tänä vuonna tapahtumaa mainostanut. Oli hauskaa, taas kerran! Iltabileet tosin jäivät väliin, kun ei ollut tuttua porukkaa mukana. Ehkä ensi vuonna on parempi tuuri Kaapelitehtaalla?

Mitähän kertoisin? Vein myyntiin pari laatikollista vanhoja pokkareita ja shoppailin kirjoja osapuilleen samalla rahalla. Scifikirppikseltä löytyi kolme osaa Lessingin Argossa-sarjaa. Nam! Lisäksi ostin Neiti B:lle hienon miekaksi naamioituneen sateenvarjon. Se on kauden ehdoton nörttiasuste. Vänkärivuoroni vietin narikassa (hiljaista mutta hyvää seuraa) ja kirppiksellä (kiireistä ja hyvää seuraa).

Leikomaa (vasemmalla) haastattelee Williamsia.

Ehdin huonon ajoituksen takia seuraamaan vain paria kiinnostavaa ohjelmanumeroa. Mutta Lois McMaster Bujoldista sai fiksun ja huumorintajuisen vaikutelman, ja myös Liz Williamsin kirjoista osa alkoi kummasti kiinnostaa, kun hän niitä haastatteluissa kuvasi. Kirjailijabongasin J. S. Meresmaan, Johanna Sinisalon, Miina Supisen, Risto Isomäen ja Tiina Raevaaran, mutta olin liian ujo sanoakseni mitään... (Mitä siinä voi sanoa? "Hienoja kirjoja"? "Kirjoittakaa lisää"?) No, Meresmaata kävin sentään moikkaamassa ja kyselemässä Mifongin kakkososan perään, mutta ei sitä ilmeisesti ihan lähipäivinä julkaista.

Sitä ja muita tulevia odotellessa luin Tampereella Liz Williamsin Aavekauppiaan tyttären, joka julkaistiin kotomaaksi tämän Williamsin ensimmäisen Suomi-visiitin kunniaksi. Tytär kuuluu Williamsin ilmeisesti tunnettuun komisario Chen -sarjaan, josta en ollut ennen tätä suomennosta kuullutkaan. Taas kerran huomaa, etten kovasta lukemisesta huolimatta ole läheskään kartalla spefistä!

Yliluonnollisia rikoksia setvivä Chen asuu Singapore kolmosessa, Hongkongiin perustuvassa franchise-kaupungissa, mutta työtehtävät vievät myös eksoottisemmille seuduille. Tyttäressä Chen joutuu piipahtamaan Helvetissä laitonta aavekauppaa harjoittavaa liigaa jahdatessaan. Rikinkatkun ja taivaallisten suitsukkeiden läpi tunkee poliittisen pelin lemu. Myös Chenin vaimo Inari* ja Chenin suojelusjumalatar Kuan Yin vedetään juonittelun kurimukseen, samoin kuin manalan siveyspoliisissa (!) työskentelevä Zhu Irzh, mukavasti turhamainen ja onnettomuudekseen jokseenkin kunniallinen demoni.

Aavekauppiaan tytär ei ole ihan sitä minulle ominta spefiä. Eksoottinen ympäristö jaksoi huvittaa ja kiinnostaa kirjan verran, ja reipas tempo piti mukana. En silti osaa kuvitella ryntääväni etsimään lisää sarjan osia kuten kävi vaikkapa Kage Bakerin Company-sarjan kanssa. Kiinalaiseen mystiikkaan perustuva tuonpuoleinen on kiinnostava miljöö... mutta jotenkin sitä ympäristöä on liikaa. Kirjan teemat ikään kuin hukkuvat kullattuihin koristeleikkauksiin ja infernaalisiin yksityiskohtiin. Lisäksi koin jotenkin häiritseväksi sen, etten osaa erottaa kirjailijan mielikuvituksen tuotteita aidoista myyteistä. Ilmeisesti tulen toimeen paremmin perinteisemmän fantasian tai tutumman länsimaisemman kulttuuriperinnön kanssa, vanhoista kunnon galaktisista imperiumeista puhumattakaan.

Kaikkiaan Tytär oli silti kelpo kirja ja hyvää viihdettä iltapuhteeksi. Pidän usein kirjoista, joissa miksataan spefiä ja dekkaria, ja siihen lokeroonhan tämä solahtaa nätisti. Sitä paitsi, tarina etenee, tekstin sujuvuutta ei voi moittia, huumori on sopivasti kyynistä, Chen sympaattinen vaikkei syvällinen... ja kyllä byrokraattinen helvetti saa hymyilemään moneen otteeseen.

Williamsia haastatteli Finnconissa kirjan suomentaja, Marianna Leikomaa. Keskustelussa kävi ilmi, että Williams kirjoittaa noitatarvikekaupassaan, asiakkaiden välissä. Vau. Ei kirjasta uskoisi. Otetaanpa lukunäyte vielä loppuun.

[--] Aave vaikersi ääneen. Zhu Irzh ei nähnyt häntä kovin tarkkaan. Tyttö tuntui sulautuvan varjoihin ja leijuvaan tomuun. 

"Pysy paikallasi", Zhu Irzh sähisi. Aave muuttui hiljaiseksi ja veltoksi hänen käsissään ja kiinteytyi hieman lisää. Zhu Irzh näki pienen, laihan lapsen, jolla oli isot silmät. Hän ei osannut arvata ihmisten ikävuosia kovin hyvin. Ihmiset tuntuivat elävän niin lyhyen elämän, aivan sudenkorennot, mutta tyttä oli varmastikin hyvin nuori. (s. 69)

Liz Williams (2012, alkuperäinen 2005). Aavekauppiaan tytär. Like. Suomentanut Marianna Leikomaa. ISBN 978-952-01-0740-6.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Kata Luettuja maailmoja -blogissa

*Inari-nimi ei liity Suomen Lappiin. Kyseessä on japanilainen kettuotus/kami. 

Mifongin perintö

Vielä viimeinen ennakkokirja ennen Finnconia! Jos en ole tarpeeksi mainostanut, muistutus kaikille, että Tampereella on tulevana viikonloppuna tiedossa komea kavalkadi ilmaista hupia. Asiallisuuteen kallellaan olevat voivat mm.
- perehtyä sydänkeskiajan pukeutumiseen Anna Ohinmaan johdolla,
- kuulla Risto Isomäen selostuksen syvyyksien uhista (megatsunamit? jäävuoripulssit?) tai
- osallistua Katariina Katlan puheenvuoroon Lihallisuus aikamme kuvastossa.

Leikkimielisempi väki ottakoon suunnan kohti kuuluisaa Bimbopaneelia tai osallistukoon työpajaan, jossa opastetaan miten voi, maailmanlopun yllättäessä, naamioitua zombiksi. Kaikille sopivaa ohjelmaa ovat tänä maailmanlopun vuonna esimerkiksi Definitiivinen maya-paneeli ja Apocalyptic religions -sessio. Koko ohjelma löytyy täältä! Tervetuloa, toivottaa narikkatäti Booksy.

Finnconin tähden, ainakin osittain, nappasin taannoin kirjastosta J. S. Meresmaan Mifongin perinnön. Meresmaa on mukana conin ohjelmassa ja kirja oli Morren maailmasta jo ennestään tuttu. Sen verran olen kirjailjankin blogia lukenut, että osallistuin toiveikkaasti kirja-arvontaan. Onnetar ei suosinut, mutta ei se mitään, kirjastossa tämä oli kauniisti tarjolla nuorten fantasiaosastolla.

Aloitin Mifongin perinnön jo kertaalleen, mutta ensimmäinen yritys tyssäsi alun kaksisivuiseen infodumppiin. Ei se pituus... mutta se sävy. Vanhan scifistin hampaita alkaa vihloa kun planeettojen muotoutumiseen sotketaan elementtisiä taruolentoja. Tykkään siitä, että mantereet muodostuvat luonnollista tietä. Läimin kannet kiinni saman tien ja päätin miettiä vielä.

Kun treffasin Morren Kuopiossa, hän vakuutti, että kyllä se siitä lähtee - ja lähtihän se, kun kokeilin uudestaan. Mitähän sanoisin? Perintöä on markkinoitu muistaakseni aikuisten fantasiana. Ei se minusta ihan sitä ole, jos vertaan vaikka Abercrombien tai George R. R. Martinin kirjoihin, mutta ehdottomasti aikuisempaa kuin moni muu kotimainen fantasiakirja. Lukijalta vaaditaan astetta paria enemmän kypsyyttä kuin vaikkapa viime vuonna ilmestyneen Tähystäjäneidon kohdalla. Meresmaa ei selostamalla selosta maailmansa piirteitä, vaikka niitä onkin selvästi mietitty; lukija saa vaivautua itsekin päättelemään. Henkilöt olivat vähän turhan yksioikoisia aikuisten kirjaan, mutta tapahtumien runsaus osapuilleen korvasi puutteen. Perinnöistä myös enimmäkseen uupui se nuortenkirjoille tyypillinen miltä-minusta-nyt-tuntuukaan -selittely. Eipä silti, kyllä ne tuntemukset aika ilmeisiä olivatkin.

Päähenkilöiksi nousevat Ardis, nuori prinsessa, joka naitetaan äitinsä ikäluokkaan kuuluvalle kuninkaalle, ja seikkailija Dante, joka veljensä toimeksiannosta metsästää kadonneita Keisarien kirjoja. Dante hengailee puuman kanssa ja kuuluu sukuun, joka polveutuu muinoin veriliiton maruaaniliskojen kanssa tehneestä kansasta. Maruaanien ja mifongien välillä on jokin yhteys, mutta uutena aikana molemmat ovat vaipuneet muistojen tavoittamattomiin. Dante veljineen etsii myyttisten mifongien perintöä ja niin etsii kilpaileva salaliittokin. Loppujen lopuksi se perintö on lähempänä kuin luulisikaan, ja niin on salaliittokin.

Tarina etenee melkoista haipakkaa, maasta toiseen, linnasta piilopirttiin, merirosvolaivasta laavaluolaan... heikompaa huimaisi, mutta oikeastaan tykkään tällaisesta reippaasta pyörityksestä. Tässä tiivis touhu toimi hyvin. Juonta tosin pitää kasassa pari kolme hämmästyttävää yhteensattumaa ja hovien sisäinen elämä tuntuu, krhöm, hiukan epäuskottavalta. Ainakin yksi kuolemantapaus ja yksi henkilöhahmo tulevat lukijalle täysin puskista, etten suorastaan sanoisi seinän läpi ja kirvestä heilutellen...

Mutta Meresmaalla näyttää olevan tarinan kertomisen lahja. Ei näitä edes huomaa ennen kuin lopussa asiaa miettiessään. Lukiessaan vaan lukee, jotta saisi selville mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kielellisesti Mifongin perintö ei häikäissyt muttei (minua) pahemmin ahdistanutkaan. Kliseisiä ilmaisuja on, ja jotenkin tulee mieleen, että kirjoittaja on käännöskirjallisuutta lukenut, mutta en ole tuollaiselle kovinkaan herkkä eikä se ärsyttänyt. Tässä kirjassa ei ole mitään leimallisen suomalaista, se on yleismaailmallista eeppistä fantasiaa.

Pahemmin ehkä vaivasivat joidenkin kohtausten psykologiset takut. Esimerkiksi Ardisin ja Danten ensimmäinen keskustelu sai karvat kiharalle epäjohdonmukaisuuksillaan. Mutta otetaanpa näytepala yhdestä myöhemmästä keskustelusta, todisteeksi siitä, ettei tämä ihan mölöilyä ole.

[--] Hän ravisti Danten käden olaltaan ja onnistui näyttämään loukkaantuneelta. "Minä olen asunut siinä linnassa - anteeksi vaan - jo kuusitoista vuotta. Enköhän ole oppinut jokaisen salaoven ja piilopaikan mitä sinne kuunaan on rakennettu. Ja jos te kaksi kuvittelitte, että se paksuniskainen punakkakasvoinen mörökölli kykenee vahtimaan edes pikkusormeaan, erehdyitte. Minun tarvitsi sanoa vain taikasana, ja olin vapaa poistumaan hänen silmistään." 

Danten leukaperät jauhoivat. "Taikasana?" 

Ardis muodosti sanan huulillaan äänettömästi, ei halunnut enempää huomiota ohikulkijoilta. 

Dante seurasi hänen suunsa liikkeitä ja ravisti päätään. "K-u-u-?" (s. 70) 

Kyllä Mifongin perintö viihteestä käy, olettaen että lukija kykenee reippaasti leikkimään mukana. Liian jäykkäniskaisella otteella ei kannata tarttua, niin kuin ei toki fantasiaan yleensäkään.

Mitä minuun tulee, on ilmeisesti pakko lukea toinenkin osa; Perintö loppuu kutkuttavaan tilanteeseen. Ardis, joka on tarinan mittaan kummasti kypsynyt, on haasteiden edessä.

Ei niin romanttinen kuin kannesta luulisi - eikä läheskään niin nössö!

J. S. Meresmaa (2012). Mifongin perintö. Karisto. ISBN 978-951-23-5446-7.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Maria Loikkanen Keskisuomalaisessa
Morre maailmassaan
Kirsi Kirjanurkassaan

EDIT 20.7: korjattu hämäävä lause juonikuvauksessa.

Komarr & A Civil Campaign

Kannet ovat niin kaameat, etten huoli niitä kuvaan...

Odotan jo innoissani tämän vuoden Finnconia; kerrankin kesän aikataulut ovat olleet niin kristallinkirkkaat, että tiesin ajoissa ja varmasti pääseväni mukaan. Pakkasin kasan pokkareita scifikirppikselle, ilmoittauduin vänkäriksi*, ja valmistelujen täydentämiseksi luin uudestaan kaksi Lois McMaster Bujoldin Vorkosigan-kirjaa. Bujold on nimittäin kunniavieraana conissa!

Suomeksi on ilmeisesti Vorkosigan-sarjaa käännetty kovin vähän, vain Kunnian sirpaleita eli Shards of Honor, ja se on sääli. Näin hauskaa ja mielekästä scifiä ei ole maailmassa läheskään tarpeeksi. Bujold käsittelee vallan, tasa-arvon, kulttuurierojen, etiikan ja inhimillisyyden kysymyksiä... mutta ei ikinä ryppyotsaisesti. Suurin osa Vorkosigan-kirjoista on hillittömän hauskoja, ainakin meikäläisen vähän kakaramaiseen scifimakuun.

Dialogi on terävää ja juonet ovat mutkikkaita ja naiset kauniita. Sankari tosin on kaikkea muuta kuin kansikuvapoika, mutta onneksi hän osaa hurmata kuuden komistustuksen edestä. Kääpiökasvuisella, nerokkaalla ja hyperaktiivisella aatelispoika Milesilla on ollut vaikea lapsuus; hän on oppinut löytämään asioista niiden hauskan puolen. Ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää!

Valitsin luettavaksi kaksi kirjaa sarjan jälkipäästä. Vaikka rakastuin nuoreen Miles Vorkosiganiin jo hänen ensimmäisessä seikkailussaan (Warrior's Apprentice), ja kolmekymppisen Miles avainkriisiä käsittelevä Memory on ehkä sarjan hienoin romaani, ovat Komarr ja A Civil Campaign iskemätön kesälomaduo. Nämä ovat nimittäin sarjan romanttisimmat ja hassuimmat kirjat.

Komarr'ssa Miles lähtee vanhemman kollegansa kanssa selvittämään Barryarin imperiumin hallitseman Komarr-planeetan aurinkopeilien tuhoutumista. Peilikimppua tarvitaan planeetan maankaltaistamisessa, ja sabotaasia epäillään. Miles löytää Komarr'sta muutakin kuin terroristeja...

A Civil Campaignissa hän ja löytö ovat palanneet Barryariin. Miles osallistuu keisarillisten häiden valmisteluihin ja yrittää rekrytoida löytöä Lady Vorkosiganin pestiin. Hanketta monimutkaistaa hänen kaksoisveljensä Mark erikoisine bisneksineen. Pääkaupunki kuhisee hyönteisiä, häitä ja poliittisia pelejä, karuselli karkaa lähes slapstickin puolelle, mutta hiljaisempiakin hetkiä löytyy.

Otetaan lukunäyte malliksi:

[--]Yes, he perfectly understood - yet did not seek to comfort her by dismissing her distress, or trying to convince her it didn't matter. The sensation was like opening the door to what she'd thought was a closet, and stepping through into another country, rolling out before her widening eyes. Oh. 

"In my experience," he said, "the trouble with oaths of the form, death before dishonor, is that eventually, given enough time and abrasion, they separate the world into just two sorts of people: the dead, and the forsworn. It's a survivor's problem, this one." (A Civil Campaign, s. 325)

Hieno yhdistelmä vanhan ajan seikkailukertomusta ja avaruusoopperaa ja romansseja! Ja sekaan on ujutettu perimmäisiä kysymyksiä, sellaisessa muodossa että tampiompikin tajuaa. Viimeisin, Cryoburn, ei innostanut minua ihan näiden edellisten lailla, ehkä siksi, että siinä Miles ja hänen hillitön sisäisen monologinsa ovat pienemmässä roolissa. Samaten sarjan ensimmäiset osat, Shards of Honor ja Barryar, jotka käsittelevät Milesin vanhempia, ovat aavistuksen tosikompia. Cordelia ja Aral ovat henkilöinä vähän Milesia itseään tyypillisempiä sankarihahmoja. Toisaalta, heidän suhteensa ilmentää hyvin kulttuurien yhteentörmäystä raastavimmillaan... Hm.

Näistä kahdesta nyt lukemastani kirjasta ei kannata aloittaa Vorkosiganin maailmaan tutustumista; molemmissa puoli hupia on siinä, että lukija tietää ja tuntee taustat. En osaa kuvitella, että pääsisin Komarrin tapahtumista kärryille, tai tajuaisin poliittisia vitsejä Barryarin juonitteluissa, jos en olisi lukenut sarjan aiempia osia. Englanniksi lukevalle suosittelen aloitusta Warrior's Apprenticesta. Etenkään miespuolisen lukijan ei ehkä kannata käydä ensimmäisenä kiinni Kunnian sirpaleisiin, jossa on muistini mukaan vahvan perinteinen romanttisen fiktion kaava avaruusopperapukineissa.

Tarkemmin ajatellen - kuulostaa hyvältä! Pitääpä lukea uudestaan sekin.

Lois McMaster Bujold (1998). Komarr. Baen Books. ISBN 0-671-87877-8.
Lois McMaster Bujold (1999). A Civil Campaign. Baen Books. ISBN 0-671-57827-8.

Arvioita:
Vesa Lehtinen Aikakoneessa (koko sarja A Civil Campaigniin asti, sisältää spoilereita)
Steven Silver Sfsitella Komarr'sta
Jo Walton Tor.comissa A Civil Campaignista

*Vänkäri = conin vapaaehtoistyöläinen; ahertaa, saa vastineeksi ruokaa, teepaidan ja tunteen merkityksellisyydestä.

Hiekkasotilaat

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset oli minusta mukavaa luettavaa, joten jatko-osa Hiekkasotilaatkin tietysti kiinnosti. Sitä paitsi ainakin Anne Leinonen on tulossa Finnconiin parin viikon päästä; eihän sitä tiedä vaikka fantasiapaneelissa puhuttaisiin tästäkin kirjasta. Hm, ehkä pitää katsoa löytyisikö toinen tuore kotimainen, Mifongin perintö, sekin vielä kirjastosta ennen F-hetkeä; myös sen tekijä J. S. Meresmaa on samassa paneelissa.

Joo... tämä kirjailijabongailu on ehkä noloa, kun olen usein sanonut, etteivät kirjailijoiden persoonat tai taustat itsessään niin kauheasti kiinnosta. Pidänkin kiinni siitä, että kirjailijasta tietäminen ei saa olla edellytys kirjan ymmärtämiselle! Mutta kun oikein tutkiskelen sydäntäni, niin kyllähän kirjailijoiden keskusteluja kirjoista on ollut kirjamessuilla ja coneissa mukava kuunnella, ainakin jos on lukenut kirjan etukäteen. Vakaa aikomukseni onkin ujuttautua paitsi fantasiapaneeliin myös upean Lois McMaster Bujoldin puheita kuuntelemaan jossain vaiheessa conia. Sanon upean, koska rakastan estoitta Bujoldin Miles Vorkosigan -kirjoja. Jos Bujold itse osoittautuukin epäupeaksi - epätodennäköistä! - kopsautun kolmasti punaisten kenkieni kantoja yhteen ja katoan kiireesti. Mikään ei saa pilata suhdettani Milesiin, tuohon hyperaktiivisen, lyhytkasvuiseen ja siunatun hauskaan neropattiin, ei ainakaan kirjailija itse.

Asiaan palatakseni, Routasisarusten tarina jatkuu Hiekkasotilaissa ajallisesti osapuilleen siitä mihin oli jääty. Hiekkasotilaissa pelin avaa Sarim. Uusi kertoja aiheutti hetkellisen pyörrytyksen: kukas tässä on ja missäs nyt mennään? Juuri siksi luinkin Routasisarukset uudestaan. Heti Hiekkasotilaiden ensimmäisillä sivuilla tuli vahva tunne, etten muista enää riittävän hyvin kolmannessa persoonassa kuvattuja henkilöitä kuten Sarimia, vaikka kertojat Utu ja Marras Routa olivatkin hyvin muistissa. Nyt kertojina ovat Utun lisäksi Sarim ja Huria, Marras puolestaan ei pääse ääneen.

Tavalliseen tapaan tuskailen kirjoittaa mitään kovin selvää tapahtumista; sarjojen kanssa myöhemmistä osista kertominen helposti spoilaa ensimmäisen. Hiekkasotilaissa Euraanian kriisi kärjistyy entisestään, jo sodaksi asti. Teknologisesti vahva mutta väestöltään köyhä Taivas värvää ulkopuolelta sotilaansa. Tarinassa liikutaankin ennestään tuttujen maisemien ohella myös Raunioilla, hylättyjen, hyljeksittyjen ja kätkettyjen karuilla mailla.

Tuuli tuiversi ja pöllytti hiekkaa pieninä pyörteinä. Käänsin kasvot kohti aurinkoa, oli ihanaa antaa vähäisenkin lämmön valahtaa jäseniin. Kävelin, tassuttelin, hiivin eteenpäin. jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Täällä ei pitänyt olla mitään, niin ihmiset ainakin ajattelivat. [--]  

[--] Tiesin, että minut oli nähty, mutta kukaan ei tullut vastaan. Raunioissa vartioivat miettivät parhaillaan, kuka olin, mistä olin tulossa, minne menossa ja mitä tahdoin. Olinko ystävä vai vihollinen, tuttu vai vaarallinen? Minut olisi huomioitava, mutta liian utelias ei saanut olla, ei, vaan varovasti selvittää tulijan aikeet. Vasta sitten päätettäisiin, saisinko elää vai kuuluiko minun kuolla. (s. 131)

Lukija pääsee Hiekkasotilaissa tutustumaan gaialaisiin, joihin aiemmin vain viitattiin. Utu seikkailee Muinaisen kanssa Euraanian ulkopuolellakin; hänelle selviää esimerkiksi salaperäisen ennustuskuution tausta.

Minusta tämä oli hyvä ja toimiva jatko rikkaalle dystopialle. Muutama tyydyttävän radikaali juonenkäännekin löytyi. Teemat ovat perusteemoja, mutta tässä osassa tulee lisää syvyyttä Euraanian maailmaan ja yksityiskohdat ovat hyviä. Pidin erityisesti Taivaan kätkättävistä vanhuksista; heidän kiero etuoikeuksien ja illuusioiden täyttämä todellisuutensa kutkutti. Tykkäsin myös kuution luonteeseen liittyvistä paljastuksista sekä Utun ja kumppaneiden erikoislahjojen taustoittamisesta.

Hahmoissa ylipäänsä, kuten jo Routasisarusten kohdalla tuli todettua, on tiettyä nuorten kirjoille tyypillistä selittämisen makua, joka saa perusteellisuudessaan minut hamuamaan punakynää, mutta vika on varmaan enemmän lukijassa kuin kirjassa. Onneksi näissä kirjoissa kokonaisuus pysyy jänteikkäänä. Tarina ja miljöö kantavat lievän alleviivailun yli. Myös näkökulmien limittyminen ajallisesti tuo henkilöihin syvyyttä. Huriasta, joka on tässä uusi kertojaääni, jäi ihmisenä hämärämpi, jotenkin pehmoinen ja löysä mielikuva ainakin toistaiseksi. Ehkä hän jämäköityy ja selkiytyy jatkossa. Utu ainakin tuntuu muuttuneen jonkin verran.

Ensin ajattelin, että pidin Hiekkasotilaista vielä enemmän kuin Routasisaruksista, mutta enpäs sentään - kyseessä taitaa olla kokonaisuudesta syntyvä vaikutelma. Kun luki nämä kaksi osaa peräkanaa, molemmat saivat toisistaan nostetta. Suosittaisinkin ehdottomasti lukemaan alusta alkaen ja järjestyksessä ja peräkkäin; en usko että tämä jälkimmäinen osa toimisi yksinään, ei ainakaan yhtä hyvin.

Ei muuta kuin kolmatta osaa odottelemaan! (Ja sitä ennen Finnconiin.)

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2012). Hiekkasotilaat. WSOY. ISBN 978-951-0-38992-8.

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa

Mikko Kirjavinkeissä

Hansu Booklovin' -blogissa