Joulukuun kootut

Juhlistan tällä kertaa uutta vuotta yllä olevalla kuvalla, joka saa selittää miksen ehtinyt tehdä minkäänlaisia tilastoja menneestä vuodesta... Kolmannes joulukuusta meni laiskan lämpimissä merkeissä, eikä kyllä harmita yhtään.

Ehkä tilastojen puute ei ole kuolemaksi kumminkaan. Olen muutenkin ajatellut jatkossa vähän rikkoa blogirutiinejani. Aikaa on bloggaamiseen käytössä ensi vuonna vielä vähemmän kuin menneenä. Käytän sen mitä on mieluummin muuhun kuin tarkkoihin listauksiin vuosilukuineen ja linkkeineen; koitan keskittyä enemmän sellaiseen, mikä itsestäni tuntuu mielekkäältä: sykähdyttävien lukuelämysten käsittelyyn, raivostuttaviin kirjoihin, tarinoihin joista en pääse eroon paitsi kertomalla niistä eteenpäin.

Menneiden muistoksi vielä viimeinen kuukauden kooste siis! Kuukauden yllättäjä oli Stephanie Barronin Jane Austen Mysteries -sarja, johon jäin huomaamattani loukkuun. Jonkinlainen kirjallinen perunalastuefekti siinä tapahtui. Yhden luettuani huomasin haluavani lukea vielä seuraavankin, vaikka ravintoarvo on nolla ja nälkä jää...

Parasta elämystä ei silti tarvitse arvuutella - se on ilman muuta Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät.  Jos et ole vielä lukenut, harkitse ainakin.

Luettu ja blogattu:

Mary Shelley: Frankenstein
Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Luettu muttei blogattu:*

Erik Axl Sund. 2014. Unissakulkija. Kirjastosta. Trilogian väliosa, Varistytön jälkeen ja ennen Varjojen huonetta, jota jonotan kirjastosta. Ruumiita piisaa ja lasten hyväksikäytön kuvaus saa aikaan lievän kuvotuksen tunteen. Pakko lukea kolmaskin osa, siinä määrin kuvioon on jo ehtinyt uppoutua.

Thomas Erikson. 2014. Pelonkylväjät. Ekirja, elisalta. Tiheätunnelmainen kirja, kiinnostavia kääntietä. Konsultti Alex King auttaa setvimään murhien sarjaa ja freelancejournalistin katoamista. Mukana on yksi vuorenkokoinen yhteensattuma, mutta sen verran hyvin kyydissä viihtyy että menkööt. Käyttäytymistieteiden soveltaminen taitaa olla helpompaa kirjassa kuin käytännössä, mutta tykkäsin silti. Kirjavinkeissä tämän luki Juha.

Faye Kellerman. 2014. Murder 101. Itse ostin. Tässä Decker & Lazarus -osassa Peter Decker on jo eläkkeellä LAPD:ltä ja on muuttanut Rinan kanssa pikkukaupunkiin kevyempiin poliisitöihin. Mielenkarvautta hänelle tuottaa etuoikeutettu ja nenäkäs rikas poikarukka, joka isäänsä kiusatakseen on värväytynyt poliisivoimiin. Decker ja Rina opettavat hänelle ihmistapoja samalla kun ratkotaan taidevarkauksia ja niistä seuranneita murhia. Kelpasi lomalukemiseksi mutta ei sarjan parhaasta päästä...  Tässä linkki positiivisempaan selostukseen.

Tatiana de Rosnay. 2014. Nimeni on Sarah. Saatu kamulta. Toisen maailmansodan juutalaisvainoja ja aviokriiseiä vuosituhannen alun Pariisissa. Aavistuksen laskelmoidun oloinen romaani onnistuu kumminkin viidyttämään ja pikkuisen, ehkä, melkein itkettämäänkin. Tai sitten merituuli sai vaan silmät vuotamaan lopussa. Kirjabrunssilla loppu todettiin nössöksi.

Lyndsay Faye. 2013. Seven for a Secret. Itse ostin. 1840-luvun New Yorkiin sijoittuva dekkari kertoo kaupungin vastaperustettuihin poliisivoimiin hommiin päässeestä entisestä baarimikosta (Timothy) ja hänen demokraattisessa puolueessa puuhavasta veljestään (Valentine). Tim, teräväpäinen ja tarkka havainnoija, toimii poliisijohdon erikoisapulaisena. Poliisivoimien erikoinen alkutaival on kirjalle kiehtova tausta, mutta varsinainen mysteeri kytkeytyy orjakaupan lieveilmiöihin. Vaikka pohjoisvaltioissa ei orjuutta tunneta, ei pohjoisvaltioissakaan vapaana syntynyt voi elellä turvallisin mielin jos syntyperä on väärä. Niin kuin 12 Years a Slave -elokuvassa kuvataan, siepataan vapaita kansalaisia jatkuvasti orjuuteen. Kirja oli oikein mainio lukuunottamatta pientä ylisentimentaalisuutta. Faye on kirjoittanut ainakin yhden aiemmin kirjan saman henkilön seikkailuista; ehkä sekin pitää hommata. Seven kelpasi myös popmatters-blogissa.

Stephanie Barron. Jane Austen mysteries. Osat 1-8.  

The Unpleasantness at Scargrave Manor.

The Man of Cloth.

The Wandering Eye.

The Genius of the Place.

The Stillroom Maid.

The Prisoner of Wool House.

The Ghosts of Netley.

His Lordship's Legacy.

E-kirjoja, itse ostin. Nämä Barronin romaanit kuvaavat (usko-tai-älä) Jane Austenia harrastajaetsivänä. Törmäsin konseptiin Norkun luukussa kirjabloggaajien joulukalenterissa ja jäin pikkuisen kiinni. Itse mysteerit ovat aika keskinkertaisia, mutta ajankuva ja viittaukset Janen elämän todellisiin tapahtumiin ovat jaksaneet kannatella kiinnostusta. Austen on sikäli helppo kohde tällaiselle kierrätykselle, sillä hänen arjestaan tiedetään varsin vähän. Helppoa luettavaa, sopivan höttöä. Näitä ei tosin kehtaa suositella kuin Austenin (ja dekkareiden) rennoille umpifaneille, sellaisille jotka eivät ota asioita liian vakavasti. Olen aika varma, että todellisessa elämässä Austen ei olisi toiminut ihan näiden romaanien tyyliin.

Jack McDevitt. 2007. Cauldron. Tarina matkasta Linnunradan keskustaan kertoo avaruusinnon hiipumisesta ja uudelleen käynnistelystä. Kirja on väläyksittäin hyvä mutta hidas alkupuolisko hyydyttää. Myös Bookwyrm pettyi.

James Rollins. 2014. The Sixth Extinction. Epäuskottava mutta kieltämättä toiminnantäytteinen tarina sisältää vaihtoehtoisia ekosysteemejä, geenimanipulointikauhua, überrikkaan ekoterroristin, lukemattomia tulitaisteluja, romansseja ja uskollisen koiran... B-leffan käsikirjoitus romaanimuodossa? Glen Seeber on eri mieltä, on kuulema page-turner ja all-nighter.
 

Tiina Raevaara. 2014. Laukaisu. Kirjastosta. Aiheensa tähden kohua herättänyt pieni romaani oli tiheätunnelmainen mutta ei varsinaisesti riipaissut. Tämän on lukenut moni, mm. Jori.

Toni Morrison. 2014. Koti. Äänikirja, kirjastosta. Armottoman hyvä pienoisromaani kuvaa sotaveteraanin sopeutumattomuuskokemuksia mutta kertoo enemmästä. Kirsikin tykkäsi. 

Kesken jäi:

Bruce Holsinger. 2014. A Burnable book. Salapoliisihommia 1380-luvun Lontoossa. Kiinnsotuin tästä kamalasti ajankohdan takia - henkilögalleriaan kuuluvat mm. John of Gaunt ja hänen huonomaineinen rakastajattarensa Kathrine Swynford. Mutta ei... Tämä kirja ei jotenkin napannut yhtään. Kieli tuntui hankalalta ja päähenkilö väkinäiseltä ja juonen rakennus lähti junnaten liikkeelle. Ei kiinnostanut edes sen vertaa, että olisin jaksanut kantaa kotiin. Toivottavasti löytää paremman lukijan hotellin hyllyllä. NYTimesin arvio ei sekään kuulosta villin innostuneelta.

Lisäksi tuli luettua John Scalzin Lock In, josta yritän kirjoittaa vielä lähipäivinä, olkoonkin että vuosi pääsi ensin vaihtumaan.
 

Antoisaa ja onnellista uutta vuotta itse kullekin!

*Listaa piti päivittää jälkikäteen, sillä lomalla tuli luettua enemmän kirjoja kuin muistinkaan. Hyvä näin!

Kesäkuun kaaos

Yksityiskohta maalauksesta by Neiti B.

Kesäkuu on mennyt pikakelauksella. Päivät ovat kirmanneet kuin navetasta karanneet kevätvasikat. On itselläkin vähän nautamainen olo. Tämän märehtivän sorkkaeläimen lukeminen on ollut koko kuun harvinaisen jahkailevaa ja jauhavaa. Aloitankin heinäkuun poikkeuksellisen kaoottisessa tilassa: peräti yhdeksän kirjaa on aktiivisesti kesken, ja niistä kaksi kahdella kielellä. Kaikkia tekee mieli lukea, mutta olen näemmä liian levoton asettumaan aloilleni.

Blogijututkin ovat niiiiiin rästissä... Pitää välillä oikein muistuttaa itselleen, etteivät kirjat loukkaannu, jos en kirjoita niistä vaan lähdenkin rangelle palloja rankaisemaan. Lievästi synnintuntoinen olo on silti. Olen episkopaalisesti "tehnyt sitä mitä minun ei tulisi tehdä, enkä ole tehnyt sitä mitä minun tulisi tehdä" ja niin pois päin. Sen verran sain aikaiseksi, että siivosin muistilistaltani pois kirjoja, jotka eivät enää tunnukaan houkuttelevilta. Mm. Ursula Pohjolan-Pirhonen putosi. Selailin anoppilassa yhtä hänen romaaniaan ja muistin taas, mikseivät hänen kirjansa ole ennenkään innostaneet.

Luettavien lista tuntuu silti pitenevän nopeammin kuin luettujen. Kirjasto on kuin karkkikauppa paitsi että tuotteet eivät maksa mitään. Eivätkä lihota.

En oikeastaan tiedä mitä tässä valitan. Pääasiat ovat kesäkuulta kunnossa: olen lukenut monta hervottoman hyvää kirjaa. Pettymyksiä ei juuri tullut. Kirjakuun korkeimmat huiput taisivat olla Mitä essee tarkoittaa? ja Habibi. Myös sarjoista - Syysmaasta ja Koskisista - jäi hyvä maku. Jotain on blogattukin.

Luettu ja blogattu:

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti
Lubna Ahmad Al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani
Anu Holopainen: Syysmaa-sarja (osin toukokuussa)
Erlend Loe: Supernaiivi
Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies
Johanna Venho (toim): Mitä essee tarkoittaa?
Marian Keyes: Hurmaava mies
Anja Snellman: Ivana B
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Graig Thompson: Habibi

Luettu muttei blogattu:

Bernhard Schlink (2010). Viikonloppu. Ihastuin kovasti Schlinkin Lukijaan, joten innosta pinkeänä lähdin etsimään lisää Schlinkiä. Viikonloppu kertoo vankilasta vapautuvasta saksalaisesta terroristista, jonka sisar kokoaa miehen menneisyyteen liittyvää porukkaa hänen ensimmäisen vapaan viikonloppunsa seuraksi. Kirja on erittäin tyylikäs ja hyvin rakennettu... mutta jostain syystä se jätti minut lähes täysin kylmäksi. Sain vaivoin loppuun. Ehkä näissä hahmoissa ei ollut samaa suoraa osuvuutta, joka Lukijan Michaelissa ja Hannassa tehosi; ehkä en vain osaa orientoitua tähän saksalaiseen terrorismitraumaan, kun meikäläisten suomalaista 70-lukua hallitsivat ihan muut traumat. Viikonlopun asetelmassa ja tyypeissä on jotain niin äärimmilleen tyyliteltyä, että vaikka jokaisen henkilön sisäiset tilitykset ovat sinänsä uskottavia ja toimia, yhdistelmä maistui minun suussani teennäiseltä eikä juttu oikein vienyt mukanaan. (Ja Viikonlopussa oli yksi erityisinhokkielementtini... siinä kirjoitetaan kirjaa. Voi itku. Tosin se kirjoittaminen oli hyvin perusteltu ja tehty tässä, mutta silti.) Viikonlopusta ovat kirjoittaneet mm. Jaana ja Leena.

Agatha Christie (2010, alkuperäinen 1936). Murha Mesopotamiassa. Lainasin tämän äänikirjan kun se tuli kirjastossa vastaan. Romaani on sinänsä minusta hyvin tyypillinen Christie-dekkari kaikkine tyypillisine piirteineen. Olen tämän ennenkin lukenut, ja muistin hyvin loppuratkaisunkin. Ehkä siksi huomio kiinnittyi ääneen tavallista enemmän? Audiolaadusta on pakko antaa miinusta. CD-levyiltä kuunnellessa tuntui useampaan kertaan, että alkuperäinen äänitys ilmeisesti tehty nauhalle... ja nauha on välillä vähän venynyt. Myös kohina oli omaa luokkaansa. Silti Mesopotamiaan oli mukava palata. Tästä kirjoitti äskettäin Salla.

Seppo Jokinen (1997). Koskinen ja raadonsyöjä. Pidin Siimamiehestä ja luin seuraavan Koskiseni melkein heti perään. Tässä Koskinen hoitelee lapsikaappausta ja murhaa, joka tapahtuu atk-osastolla. Atk-ajankuva on nostalgiaherkkua, pankkien luotonantoon liittyvät viittaukset puolestaan taas vaihteeksi ajankohtaisia. Minusta Raadonsyöjä oli jopa astetta paria parempi kuin Jokisen esikoinen, sillä päähenkilöstä sai aidomman ja luontevamman vaikutelman. Bookcrossing-kommentteja täällä.

Seppo Jokinen (1998). Koskinen ja pudotuspeli. Lisää Koskista; pankkiryöstö ja mielisairaalamurhaaja. Koskinen on ylennyt komisarioksi ja yrittää totutella hoitamaan paperitöitäkin. Avioliiton jää risahtelee ja teini-Antti uhmaa. Ei iskenyt ihan niin hyvin kuin Raadonsyöjä, mutta pidin. Jokinen sirottelee taiten mukaan sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät päähenkilöstä uskottavasti ristiriitaisen. Ritva Sorvalin arvio täällä.

Seppo Jokinen (1999). Koskinen ja taikashow. Koskinen pohtii taikurin avustajan itsemurhaa, seikkailee ruotsinlaivalla ja käy läpi avioliittokriisin. Tässä kirjassa Koskinen tuntui jotenkin epätodelliselta, eikä juonikaan ollut ihan parhaimmistoa. Ensimmäiset kolme toimivat paremmin, mutta ruotsinlaivatouhussa oli tiettyä aitoutta. Kirsi on kuunnellut tämän äänikirjana.

Seppo Jokinen (2000). Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Koskinen toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja lähtee taas Kreikan saaristoon purjehtimaan kamunsa Juusosen kanssa. Ulkomainen tapahtumapaikka toimi, vaikka Tampereelle on jo vähän ikävä... Juoni oli minusta melko päätön ja tuntui epäuskottavalta. Kahden suomalaismiehen keskinäistä jäyhäilyä oli tosin kiva seurata. Mutta seuraavassa Koskisessa kai jo päästään normaaleihin kuvioihin? Nämä reissukirjat eivät oikein sytyttäneet. Keijo Kettusen Hesari-arvio täällä.

Jack McDevitt (2008). The Devil's Eye. Alex Benedict -kirjat eivät ole vielä tuottaneet pettymyksiä. Eye on mainio tarina kosmisista katastrofeista, ihmisistä, diplomatiasta ja ahneudesta. Avaruusvisiot ovat huikeita, mutta eivät jätä varjoonsa pienten ihmisten pieniä heikkouksia ja vahvuuksia. Benedict-kirjoissa on kai kaikissa ollut jokin moraalisen pohdinnan piirre; siksi tykkään niistä. Actionia muttei aivotonta sellaista. Täynnä hyvän scifin sisäänrakennettua ihmettelyn iloa. Juttua edellisestä lukemastani McDevittistä täällä, ja Steven H. Silverin arvio Eye'sta täällä.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. Sarjan seuraava osa Hiekkasotilaat ilmiintyi, joten luin pikaisesti uudestaan ensimmäisen. Routasisarukset kesti uudenkin lukemisen; nyt kun tiesi mitä tulee tapahtumaan, sai enemmän irti persoonista ja maailmasta (lue: maltoin keskittyä). Palaan asiaan Hiekkasotilaiden osalta.

Muitakin bloggaamattomia on. Ursula Le Guinin Pimeyden vasen käsi, jota en halua jättää väliin, tulee varmaan ensi viikolla kuvailtua. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoista ensimmäinen osa Nimettömät on kuunneltu äänikirjana, mutta kirjoittelen varmaan kaikista osista yhdessä, arviolta heinäkuun lopulla. Lisäksi juttua on tulossa (edelleen!) Fablesista. Viimeisin ostamani osa on yhä lukematta; kaipaisin kokonaista rauhallista päivää keskittyäkseni rauhassa sarjaan, mutta ei ole vielä löytynyt.

Runobloggausyritelmäni on aivan päreinä; muutan mieltäni sitä mukaa kun kirjoitan. Runoista on vaikea kirjoittaa! Nostan hattua Ketjukolaajalle ja hdcanikselle, jotka onnistuvat vähän väliä sanomaan runoista paljon lyhyesti. Olen touko-kesäkuun aikana lukenut Edith Södergranin kootut loppuun ja yhden Eila Kivikk'ahon kokoelman. Mutta sanat pakenevat.

Kuukauden hakusana:

Hakusanatkin ovat olleet vähän karkuteillä - tai ainakin kesälaitumilla. Ajankohtaan sopivia mutta silti harhaisia hakuja kesäkuulta olivat esimerkiksi ranta, mistä hevosvaunut häihin porvoossa? ja sauna-aiheiset maalaukset. Myös Jukolan viestin tuloksia oli joku eksynyt täältä etsimään...

Suosikkini on silti käytännöllinen ja napakka

miten tehdään olkihattu

Kunpa tietäisin! Ja toivottavasti sellaiselle vielä tulee tarvetta tänäkin kesänä.

EDIT: Linkki lisätty

Echo

Jack McDevittin Echo on odottanut lukuvuoroa iät ja ajat, ja nyt kävin siihen vihdoin käsiksi. Kirja on ehdolla Nebula-palkinnon saajaksi. Tuskin sentään käyn koko ehdokaslistaa läpi, mutta kaksi tai kolme romaanien kategoriasta on tarkoitus lukea ennen toukokuun palkintogaalaa; Okoraforin Who Fears Death on jo ostettunakin.

No, Echo oli joka tapauksessa hankittuna jo valmiiksi; olen enemmän tai vähemmän pitänyt kaikista Jack McDevittin kirjoista, ja etenkin Alex Benedict -seikkailut ovat hyvää tavaraa. Alex on tulevaisuuden antiikkikauppias ja uskalias seikkailija, joka bisnestä tehdessään päätyy aina kaivelemaan myös yhteisönsä ja ihmisyyden varjopuolta.

Tässä uusimmassa Alex ei ole ihan parhaimmillaan - lempparini on edelleen A Talent for War, jossa Alex on itse kertojana - mutta peruslupaus maailmankaikkeutta halkovasta ja yllättävästäkin mysteerijutusta pitää. Echon tapauksessa Alexin ja hänen pilottinsa Chasen ongelmat alkavat viattoman oloisesta kivisen puutarhakoristeen etsinnästä. Paasi katoaa tavalla, joka pakottaa uskomaan sillä olevan suurempaakin merkitystä; herää epäilys, että kivi todistaa salatusta kohtaamisesta muukalaisten kanssa. Ei varmaan spoilaa keneltäkään kirjaa kohtuuttomasti, jos paljastan että totuus on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensisilmäyksellä luulisi, tai vielä toisellakaan. Alex ja Chase löytävät tosiaan menneisyydestä kohtaamisen, jonka kaiut yltävät nykyiseen ja tulevaankin. Jälleen kerran ollaan silmäkkäin enemmmän ihmisen kuin muukalaisten raadollisuuden kanssa.

Rakenteeltaan Echo on hyvin tyypillistä McDevittiä: prologi menneestä, sitten kronologista aarteenetsintää. Kertoja on Chase, kuten muutamassa edellisessäkin Alex-kirjassa. Lukijana on helppo nauttia älypelistä, jossa nokkela Alexkin saa muutaman kerran nenilleen yrittäessään paljastaa menneet salat. Myös päähenkilöiden moraaliset dilemmat on tuotu kuvaan taitavasti, turhia liioittelematta. Lievää epätasaisuutta kirjassa silti on. Vaikka ei voi sanoa alun junnaavan paikoillaan, tarina tuntuu oikeastaan syttyvän lentoon vasta kun kaksikko pääsee jäljille ja avaruuteen vanhan kunnon Belle-Marien kanssa. Loppuosa eteneekin tiukemmalla rytmillä ja viimeinen luku on ehtaa kamaa: lakonista, illuusiotonta, kutkuttavaa.

Kielen tai tyylin puolesta Echo ei erityisemmin valloita, mutta Chasen ja Alexin sanailut - tai ehkä paremminkin sanomatta jättämiset - tuovat pientä kirpakkaa maustetta tekstiin. Muut kaksikolle tärkeät henkilöt jäävätkin vähän etäisiksi; en usko että Echo ei olisi kärsinyt tippaakaan vaikka Chasen poikaystävä ja Alexin tyttöystävä olisi jätetty kuvioista kokonaan.

Sen sijaan tekoälyt olivat jälleen kiinnostavia, kuten Jack tässä:

I spent a fair amount of time on the bridge, talking to Jack. I told him about Rachel, and how I'd bailed out on Alex, and how I hated my life. I don't think I realized how gloomy I'd gotten until I finally broke down and had those conversations with the AI. He listened and didn't launch into a series of reassurances the way a human would have. AIs are designed to reflect reality, as least as they see it.

"I've never understood the concept of guilt," he said, when I'd finished. "On a superficial level, of course. Do good and avoid evil, and pay a psychological price if you fail to comply. That is simple enough. The problem is that we are really talking about intent. There is no other way to define evil. But sometimes people inadvertently cause damage to others. Sometimes it can't be helped, and one must choose the lesser of evils. In any case, the fault may result from negligence; it may result from positive action; it may result from indecision. In all of these cases, regardless of intent, the human guilt complex may be expected to cut in." 

"Okay."

"It's your conditioning, Chase. You have to get past that. (--) (s. 194-195)

Moni pääsee ehdollistumisensa yli turhankin helpolla, jotkut eivät koskaan. Siitä kertoo Echo. Vaikka hyperavaruudet ja antipainovoimat ovat tärkeitä mahdollistajia, tämä genre-kirja kuvaa pohjimmiltaan inhimillisiä kysymyksiä.

Pahus, tämän myötä huomasin, että minulta on jäänyt yksi Alex Benedict -kirja väliin: The Devil's Eye. Täytyypä käydä lisäämässä Amazonin listaan.)

Jack McDevitt (2010). Echo. New York: Ace Books.

Arvioita:
Russell Letson Locus online:ssa
Harriet Klausner Alternative World:ssa

Time Travelers Never Die

Alkoi olla vähän ikävä scifiä, joten otin hyllyltä jo pitkään odottaneen Jack McDevittin romaanin. Tilasin  alkutalvesta pari McDevittiä Amazonista. Hän kirjoittaa yleensä luotettavaa, klassista perusscifiä. Tosin vain pari hänen kirjoistaan on tehnyt suuremman vaikutuksen - mieleen ovat jääneet erityisesti Alex Benedict -kirjat - mutta kaikkien kanssa olen viihtynyt.

Time Travelers Never Die on nimensä mukaisesti kertomus aikamatkustelusta. Adrian Shelbornen isä katoaa mystisesti. Pojalle selviää, että fyysikkoisä on kehitellyt aikamatkustuslaitteen ja kadonnut tavallista perusteellisemmin; mies on hukassa niin ajassa kuin paikassakin. Yhdessä klassisia kieliä opettavan ystävänsä Daven kanssa nuorempi Shelborne ryhtyy jäljittämään isäänsä. Aikamatkustus muuttaa vähitellen miesten maailmankuvaa eikä voi olla vaikuttamatta heidän ihmissuhteisiinsakaan.

Juonellisesti Time Travelers on korkeintaan keskikastia, ainakin alan harrastajalle. Kun on lukenut jo iät ajat sitten Poul Andersonin Time Patrol -tarinat, Simon Hawken Time Wars -jutut ja Spider Robinsonin Callahan's Crosstime Saloon -sarjan, puhumattakaan Asimovin The End of Eternity'stä, Heinleinin The Door into Summer'sta ja Willisin Domesday Book'sta, ei McDevittin laiha versio perusparadokseista enää säväytä. Michael Crichtoninin Timeline (suomennettu nimellä Aikamatka) oli sekin juonen puolesta terävämpi kuin Time Travelers. Höh.

Mutta tämä nyt on tällaista kärttyisän kävyn puhetta. Ihastukseni aikaseikkailuihin on näemmä jo vakiintunut arkiseksi suhteeksi... jos olisin voinut lukea tämän utuisin ja uteliain aikamatkustusneitsyen silmin, voisi mielipiteeni juonesta olla ihan toisenlainen.

Myöskään henkilöistä en suuremmin nauttinut. Minusta Dave ja Shel olivat aika pintapuolisia kaikesta näennäisestä stressaamisestaan huolimatta, ja naishahmoilla oli varsin klassinen avustava rooli. Oli tietysti mukava tavata reissussa historiallisia hahmoja, esimerkiksi Alexandrian kirjaston hoitaja Aristarkhos, vaikkei heitäkään erityisen syvällisesti kuvattu.

(Ai niin, mainostetaanpa vähän kotimaistakin: J. Pekka Mäkelä on muuten kirjoittanut karhean ja synkän aikamatkustusjutun nimeltä 391, jossa Aleksandrian kirjastolla on keskeinen rooli.)

McDevittin kirjallinen tyylikään ei tässä päätä huimannut, mutta siitä ei sovi pahastua, sillä hän kirjoittaa yleensä juuri näin: suorasanaisesti ja kuljettaen juttua paljolti dialogin kautta.

"Dad, I don't think you understand. You're going back there to Renaissance Italy, or wherever, and something happened. Happens. Probably the Inquisition gets you, too."

"No," he said. "Nothing will happen."

"How can you say that?"

"Because when I'm done with my visit, instead of coming back here, I'll return in, say, two weeks."

Shel's head was starting to spin again. "Then the reason you disappeared is because I warned you you'd disappear." 

"Sure." He grinned. (s. 55)

Kaikesta rutinasta huolimatta oikeastaan pidin Time Travelers'sta. McDevitt nimittäin onnistui tavallista paremmin tuomaan aikamatkustukseen melkein spinozalaisen säväyksen. Aikamatkustajat eivät koskaan kuole, mutta eipä kuole kukaan muukaan, tavallaan. Nerous, ääliömäisyys, arkipäiväisyys - kaikki on ikuista jos asiaa onnistuu katsomaan ei-kronologisesta perspektiivistä. Jokainen hetki ja valinta on lopullinen, sillä "samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me". (Herakleitos. Saarikosken kääntämänä wikipedian mukaan. Oli vaan pakko googlettaa miten se oikeasti menee.)

Tässä kirjassa muutos ja muuttumattomuus ovat saman kolikon eri puolia: tajunnalla on vain yksi kronologia eikä entropiaa voi kääntää, mutta samalla kaikki jo tapahtunut pysyy, on ikuisesti tapahtunutta. Eletty elämä on, pääsi sitä katsomaan tai ei. Niinpä Shel ja Dave, jotka alkuun käyttävät aikamatkustusta melkeinpä lapselliseen historiaturismiin, päätyvät oivaltamaan, että aikaa on jokaisella; tärkeää on käyttää se hyvin. Tai ainakin niin, ettei tarvitse hävetä jos tulee myöhemmin aikakoneella katsomaan mitä tuli tehtyä.

Ihan hyvä läksy itse kullekin, vaikka tässä ollaankin vain yksisuuntaisella aikamatkalla.

Jack McDevitt (2010). Time Travelers Never Die. New York: Ace Books.