Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kuva/kansi: Atena/Jussi Karjalainen

Sielut kulkevat sateessa on Jääskeläisen kolmas romaani, ja koska pidin kahdesta edellisestä, ostin tämän uusimman luottavaisesti joululahjaksi itselleni. Tiesin blogijuttuja puolella silmällä luettuani, että odotettavissa on taas jotain vähän erilaista... ja odotukset täyttyivät.

Sielut on tosiaan toista maata kuin 2010 ilmestynyt Harjukaupungin salakäytävät tai 2006 ilmestynyt Lumikko ja yhdeksän muuta, josta Taika on kirjoittanut äskettäin. Silti kirjoissa on jotain yhteistäkin: niissä arkitodellisuuden alla, sen kanssa limitttäin, on toinen, mahdollisesti syvempi ja todempi olemassaoleminen. Lumikon fantastisuus on syvintä ja selkeintä; siihen astuu sisään ja eksyy. Harjukaupungissa salaiset tunnelit niin kaupungissa kuin ihmisissäkin avautuvat vaivihkaisemmin ja niihin huomaa hivuttautuneensa puolivahingossa. Sielut haastaa suoremmin - joko leikit mukana tai sitten et.

Juonesta ei kannata kovin paljon sanoa, ettei suotta pilaa yllätyksiä. Niitä riittää. Alussa Judit, nelikymppinen sairaanhoitaja, huomaa kyllästyneensä elämäänsä ja vaihtaa sen uuteen. Taakse jäävät merkityksettömäksi käynyt avioliitto, homeelle altistava pätkätyö ja piinaavan pieni elämänpiiri, jossa kolme vuosikymmentä on hurahtanut huomaamatta ohi. Piti opiskella, nostaa opintolainaa, hakea töitä, mennä naimisiin, käydä töissä, varata aika kampaajalta ja hammaslääkäriltä, ostaa voidetta hiivatulehdukseen, tulla raskaaksi, käydä neuvolassa, synnyttää, ottaa kierukka, maksaa laskut ajoissa, viedä roskis, ostaa hammasharjoja... ja piti pudottaa pari kiloa, imuroida, laittaa ruokaa. Ja niin edelleen.

Kuin ihmeen kautta kaikki muuttuu. Juditin paras ystävä palkkaa hänet erikoiseen monikansalliseen hoivayhtiöön, jossa myös sielun kunnosta pidetään huolta. Alkaa sateiden kesä, joka perehdyttää Juditin sielunhoitoon ja kenkäterapiaan; on aika oppia olemaan oma itsensä, maailmassa joka ei olekaan sellainen kuin sen piti.

Vaikka Sieluissa oli piirteitä joista en pitänyt, se oli silti minulle melkein mieluisampi kuin Harjukaupunki. Symbolit, kliseet ja viittaukset on Sieluissa päästetty kirmailemaan ilman turhia suitsia. Kokonaisuus on bysanttisen kaoottinen, riemastuttavasti liikaa.

Harjukaupungin tavoin Sielut on sekin elokuvallinen mutta genre on toinen... Mustavalkoinen Mission impossible b-kauhun tyyliin? Raamattu à la Pulp fiction? En tiedä. Joka tapauksessa auteur on Sieluissa valloillaan ja upottaa maailman uuteen vedenpaisumukseen tarinassa, joka on tavallaan jokaisen naisen (miksei miehenkin?) äärimmäinen fantasia. Pidän Jääskeläisen perusajatuksen loistokkaasta kunnianhimoisuudesta. "Sivuhuomautuksien" armoton tarkkanäköisyys miellytti sekin.

Jottei ihan hehkutukseksi menisi, myönnän että tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää. Osa juonenkäänteistä näyttää taustapeilistäkin katsottuna tarpeettomilta. On myös todettava, että vaikkapa Harjukaupungista kovasti pitänyt lukija ei mitenkään itsestäänselvästi tykkää Sieluista. Sateessa kulkevan kammotuksen konkreettisuus verottaa sitä unenomaista epätodellisuutta, joka rakensi Harjukaupungin lumouksen.

Tämä lainaus taitaa sanoa sen mitä haluaisin sanoa Sielujen lukemisesta:

Monia asioita ei ole tarkoitettu ymmärrettäviksi vaan koettaviksi. Tai ehkä mitään ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi. Kuka muka ymmärtää aidosti edes sellaiset jokapäiväkset asiat kuin sähkön, ystävyyden, rakkauden tai seksin. 

Elämä on kuin se talvinen lampi, jonka jäällä Judit lapsena kävi Martan kanssa luistelemassa. He nauttivat vauhdista ja siroista kuvioistaan. Ja kun jää kerran oli lasinkirkas, lammen syvä mustuus alkoi hirvittää heitä niin että he riisuivat luistimet ja lähtivät kotiin. (s. 493)

Jos on allerginen uskontoa käsitteleville kirjoille tai fantasiaelementeille tai kauhulle, Sieluja ei kannata edes harkita.

Minulle tämä oli mainio lukukokemus: verevä, raadollinen, mahdoton ja viihdyttävä. Röyhkeä. Mutta nauttiakseen kirjan hyvistä puolista pitää suostua leikkimään mukana: jättää johdonmukaisuus ja kohtuus, lähteä mustalle jäälle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2013). Sielut kulkevat sateessa. Atena. 978-951-796-926-0.

Arvioita:
Amma arvelee, että Sielut pitää lukea useampaan kertaan.
Leena Lumi joutui valvomaan kaksi yötä ja syömään jäätelöä seestyäkseen.
Morre kiteytti sen hyvin: Jääskeläisen romaanien jälkeen on vähän sellainen sekava olo.

Kumman rakas ja post-it -lappuja ja hyvän mielen kirjoja

Kuva/kansi: Osuuskumma/Tuuli Hypén

Nettishoppailin itselleni tämän kotimaisen spefiantologian osapuilleen heti kun siitä kuulin. Osuuskumma, joka Kumman rakkaan on kustantanut, ansaitsee pisteitä jo pelkästään hienolla nimellään. Harvoin ovat kustantamot näin osuvasti omanlaisiaan, Osuuskumma kun on kummallisen julkaisemiseen keskittyvä osuuskunta. Tykkään firman ideasta. Peukut.

Entäs sitten itse antologia? Niin kuin antologiat yleensä. Kyllä ja ei, mutta ehkä enemmän kyllä kuin ei. Olen niin onneton novellinlukija ja muutenkin aika nirppanokkainen yleisvalittaja, etten voi täysillä kehua varmaan mitään antologiaa ikinä. Rakkaankin 14 novellin joukkoon mahtuu sellaisia, että olisivat jääneet lehdestä luettuna kesken.

Niin se vain on, yksi tykkää äidistä ja toinen merivuokosta.

Olen tänään liian hyvällä tuulella kitistäkseni minua vähemmän miellyttäneistä novelleista. Sen sijaan kehaisen muutamaa. Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus oli galaktista ryminää sopivan ironiseen tyyliin. Ehta pohojolaanen uhoo teki sankari Zargynista mukavasti kotoisan petikaverin minulle. Aleksi Kuution Raskas isä oli, noh, vähän raskas, mutta myös vakuutti jollain tasolla. Antti Riimuvuoren Nettideitti oli oikea kunnon perinteinen scifinovelli, loppukeikauksineen kaikkineen. Maria Carolen Pahanilmanlintu olisi parantunut pienellä lyhentämisellä, mutta tykkäsin henkilöiden vaivihkaisuudesta. Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle tarjosi hyvää hehkua.

Parhaat tunnelmapisteet vei kuitenkin M. G. Soikkelin Se mikä luonnostaan lankeaa. Tämä oli niitä novelleja, joista en ole oikein varma mitä tapahtui, en edes kahdella lukemisella, mutta se ei pahemmin vaivaa. Tämäkin olisi varmaan parantunut adjektiiveja karsimalla, mutta päähenkilöiden kohtaamisessa oli sitä jotain...

Hän katsoi naista tarkemmin. Tällä oli hyvän kristityn siloposket ja verettömät stigmat korvanipukoissa. Joka kerta kun nainen hymyili, syntyi yksi kiinalainen lisää. (s. 138)

Epäröiden lisään vielä loppukaneetiksi, että olihan siellä niitä editointikompurointeja jokunen, Tompasta tuli välillä Santtu ja sellaista pientä... mutta sattuu niitä lapsuksia isommillekin kustantamoille. Tsemppiä vain osuuskummalaisille. Kyseenalaista kirjallisuutta tarvitaan ja tässä kokoelmassa näkyy rakkaus lajiin eikä vain lajien rakkaudet.

Taru Luojola ja Tarja Sipiläinen, toim. (2012). Kumman rakas. Osuuskumma. 978-952-6642-00-0.

Kurkkaa muita arvioita Jorilta, Morrelta ja Kirjavinkkien Mikolta.

***

Ja sitten iso, keltainen kiitos:

Sain tuollaisen erittäin hyvin nykyiseen elämänmenooni istuvan Post it -tunnustuksen Johnnylta, Kirahvilta, Erjalta ja Morrelta. Kiitoshalit teille, kamut! Tunnustuksen säännöthän menevät että

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Olen iloinen. Lappu kopioitu. Viisi suosikki... höh, niitä on ainakin viisikymmentä. Ja melkein kaikki ovat jo oman lappunsa saaneet. Lappusaasteen uhallakin muistan nyt

kaukaa bloggaavaa tarueläintä

tuoretta kirjabloggaajaa, joka tykkää Utriosta

kirjaläpän ja mutuhutun kuningatarta

suorasanaista maailmannaista ja

virkkua blogikaksikkoa.

Ja jos ei huvita jakaa eteenpäin - nou hätä. Kerrankos sitä post it -lappu putoaa ja unohtuu.

Morre tosin laittoi omaansa tukevan kiinnikkeen. Pitäisi listata kymmenen hyvän mielen kirjaa. Miksikäs ei, tänään onnistuu kaikki! Jätän vain listaamatta ne sata muuta... Kas tässä Morre, sekalaisessa järjestyksessä:

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään? Koska tämä on rakkain kuvakirja.

Michael Foley: The Age of Absurdity. Koska temperament is what you are - but character is what you do.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Koska siinä on Darcy.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen. Koska se tuli nyt ensimmäisenä niistä mieleen.

Graig Thompson: Habibi. Koska rakkaus on hyvästä.

George R. R. Martin: Game of Thrones. Koska siinä kaikki Starkit ovat vielä hengissä.

Joan Slonczewski: A Door into Ocean. Koska rohkeudesta tulee hyvä mieli.

Veikko Huovinen: Kylän koirat. Koska Huovisen kanssa maailma on pohjimmiltaan hyvä.

Mika Waltari: Sinuhe. Koska suuri on kaunista ja olemme vanhoja kavereita.

Leena Krohn: Tainaron. Koska pieni on kaunista ja Tainaron tuoksuu omenalta.

Mitkä ovat sinun hyvän mielen kirjojasi? Tunnusta kymmenen omassa blogissasi tai kerro kommenttina ensimmäinen mieleen juolahtava. Tämä torstai on toivoa täynnä! (Ai niin, Steinbeck. Mitenkäs unohdin sen Hyvien ihmisten juhlan...) 

Perdido Street Station

Pokkari ei ollut paras formaatti.

China Miévillen Perdido Street Station oli vähällä mennä suorittamiseksi. Huh. Tämä 101 spefin helmen listalta löytyvä teos on hautunut hyllyssä jo kuukausikaupalla, mutta se on lykkääntynyt ja lykkääntynyt... ihan vain siksi, että 867 sivua tiivistä pientä pokkaria uuskummaenglanniksi on paatuneellekin lukutoukalle vähän hermostuttava kohde.

Nimestään huolimatta Perdido Street Station ei oikeastaan kerro asemasta, vaikka toki sinnekin päädytään. Sen sijaan kaupunki aseman ympärillä, New Crobuzon, on melkeinpä tärkein hahmo koko kirjassa. Outoutta tihkuva metropoli löyhkäävine jokineen ja hämärine kujineen imaisee viattoman lukijan kurimukseensa. Sen ahtaassa, vääntelehtivässä syleilyssä eivät lepää levollisina sen enempää asukkaat kuin sivustakatsojatkaan.

Itse tarina kertoo konsultoivasta tiedemiehestä, boheemista ja erikoisesta Isaacista, joka saa koukuttavan toimeksiannon. Hyvät rahat houkuttavat hänet tutkimusprojektiin, jonka seuraukset leviävät kuin väreet lammikossa. Polveileviin tapahtumiin sotkeutuvat New Crobuzonin alamaailma, hallitseva sotilasjuntta, Isaacin rakastettu Lin, toimeksiantaja Yagharek ja lukemattomat muut.

Henkilökaartia voisi kuvailla sivukaupalla, sillä Miéville on kasannut poikkeuksellisen mutkikkaan ja kiinnostavan porukan kaupunkiinsa. Rotuja ja olemisen lajeja riittää, multidimensionaalisista jumalhämähäkeistä kaatopaikkaälyihin, vedentaittajiin ja kaktusolentoihin. Perdidon maailma on niin rikas, että se melkein hukuttaa juonen ja teemat. Metsää ei meinaa nähdä kun puita, pensaita ja kaikenlaista aluskasvillisuutta on niin paljon.

Mutta juoni rämpii sitkeästi esiin. Meno kiihtyy koko ajan noin sivulta 300 alkaen. Pitääkin antaa Miévillelle täydet pisteet siitä, että juoni oikeasti loppujen lopuksi toimi; välillä epäilin matkan varrella, että ei tätä sotkua saada millään sieväksi vyyhdiksi, mutta niin vain jokseenkin kaikki oleellinen päätyi paikalleen.

Teemojen suhteen olen vähän hukassa vieläkin. Unelmista ja alitajunnasta elävät vampyyrintapaiset voisivat olla metafora yhdelle sun toiselle nykyelämän ilmiölle... ja New Crobuzon itsessään voisi symboloida nykyistä viestintäteknologian tuottamaa maailmankyläämme... ja Remaking, kehon kieroutunut muokkaus rangaistukseksi rikkomuksista voisi viitata henkiseenkin mutilaatioon... ja niin pois päin. Jos tästä jokin opetuksentapainen jäi päähän, se liittyi lähinnä yksilön moraaliseen vastuuseen ja sitoutumiseen. Jos on valta valita, on vastuu valinnoista.

Mutta en halua antaa väärää käsitystä: kyllä Perdido on niitä kirjoja jotka koetaan. Järkeily Perdidon pohjalta on väkisinkin päälleliimattua.

Ja kokemista riittää. Harvoin olen lukenut kirjaa, jolla olisi yhtä vahva ominaismaku. Kauniinruma, kitkeränmakea, tuoksussa hiven avoviemäriä ja kanelia ja palavaa kumia kuumassa tuulessa.

Vahva ominaismaku tulee perinpohjaisesta tunnelmoinnista ja kuvaamisesta ja tuhannesta yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että meikäläiseltä meinasi sitko loppua Miévillen yksityiskohtaisuuden kanssa. Aika usein tuli tunne, että vähemmilläkin detaljeilla olisi tullut toimeen. Otetaanpa esimerkki...

The rivebow was an enormous crossbow, too large and heavy for a human effectively to operate. It fired not bolts, but chakris; flat metal disks with serrated or razored edges, or metal stars with curved arms. A toothed hole in the chakri's centre slotted neatly onto a little bud of metal that merged from the rivebow shaft. When the trigger was pulled, the wire in the shaft snapped violently to, pulling the metal bud at massive speed, intricate gears grinding together to send it spinning at an enormous rate. At the end of the enclosed channel the whirling bolt slipped sharply down and out from the chakri's hole, and the chakri was discharged as fast as a slingshot stone, spinning like the blade of a circular saw. (s. 625)

Kuten sanottua, välillä meinasi mennä suorittamisen puolelle tämän lukeminen.

Toisaalta, tekstuurissa on oma viehätyksensä. Perdido saa steampunk + tiede + taikuus -yhtälön toimimaan osittain juuri yksityiskohdilla. Epäilen, että fiksumpi ja tarkempi lukija olisi saanut Miévillen pudottelemista pikkuasioista minua enemmän hupia. Perdido on kuin jonkun renesanssimestarin tekemä surrealistinen maalaus. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee... kunnes alkaa kenties nähdä sellaistakin mitä maalari ei ehkä ole edes kuvaan sijoittanut. Esimerkiksi Grimnebulin, Isaacin sukunimi - eikös vain olekin herkullinen assosiaatiokimppu nimeksi!

Perdido oli niitä haastavia lukukokemuksia, joista sai yllättävän paljon. Kunhan niin pitkälle pääsi. Miévillen teksti on paikoin todella raakaa, mutta perusvire on syvästi inhimillinen.

Kieli oli oikeasti minusta vaativaa. Oneiric, febrile, lich, ganglion, thaumaturgy... Taas laajeni sanavarasto kummasti näitä arvaillessa. Tämä olisi vienyt paremmin mukanaan hyvänä suomennoksena ja pikkuisen lukuergonomisemmassa muodossa.

Miévillen Toiset oli yksi viime lukuvuoden huippuja minulle. Perdido on pikkuisen liian raskas yltääkseen samaan, mutta mieleenpainuva ja hyvä kokemus kaikkiaan. Alku sakkasi, mutta kirja parani paranemistaan mitä pidemmälle pääsin ja loppuun ehtiessäni olin jo innoissani. Hyvä että helmilista ja muisto Toisista pitivät minut sitkeästi kirjan kimpussa kunnes pääsin imuun!

Ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä sanotaan uuskumman perusteokseksi. Perdido Street Station on niitä kirjoja, joihin muita verrataan.

China Miéville (2000). Perdido Street Station. Pan Books. ISBN 978-0-330-39289-1.

Arvioita/keskustelua:
Jukka Halme Tähtivaeltajassa
Mette Luetut-blogissa
Divine Zombifikaatio-blogissa
Hanna-Riikka Roineen gradu Bas-Lag -kirjoista
(Piti tuosta johtopäätökset kurkata; kiinnostavaa kamaa, näin fantasianlukijan näkökulmasta! :D)

Kafka rannalla

Kuva/kannen kuva: Tammi/Jerry Bauer

Murakami on tunkenut kirjablogeista tietoisuuteeni vähitellen, ensin väliin vilahtaen, lopulta väellä vyöryttäen... Olen tähän asti väistellyt siinä pelossa, että taas tulee yksi kirjailija lisää, jonka tuotanto tekisi sitten mieli lukea kokonaan. Mutta ei, Lumiomenan listaus vuoden 2011 parhaista kirjoista oli viimeinen niitti. Pakko mikä pakko. Lainasin yhä lievästi luimistellen pienen asuntovaunun kokoisen opuksen Kafka rannalla.

Rehellisesti: ensimmäiset viisikymmentä sivua oli tervanjuontia. Annoin mielessäni Murakamille sataan sivuun asti aikaa vietellä ja jatkoin kitkeränä. Kävi vain niin, että sille sadannelle sivulle tullessani unohdin huomata millä sivulla mennään. Kafka oli jo nykäissyt mukaansa ja vei.

Kafka rannalla kulkee kahden henkilön matkassa. Toinen on Kafka, maailman kovin 15-vuotias, jonka tie vie hiljaiseen kirjastoon ja vielä hiljaisempaan metsään. Toinen keskushenkilö on Nakata, vanha ja yksinkertainen mies, joka ei osaa lukea. Nakatan varjosta puolet heijastuu jonkin toisen maailman kamaralle. Silti sekä Kafka että Nakata kuulevat jotenkin elämän tuulen laulun maanpiirin metelin takaa.

Kafkassa on spefistisiä piirteitä, mutta se vivahtaa enemmän uuskummaan tai maagiseen realismiin kuin perinteisempään scifiin tai fantasiaan. Erikoinen, viehko ja mieleenpainuva lukukokemus kuitenkin. Tarina on myös pullollaan intertekstuaalisia viitteitä ja symboliikkaa, jopa siinä määrin, että toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt sitä ärsyttävänä.

[--] Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa esiintyy pistooli, sen pitää myös laueta'. Ymmärrättekö, mitä hän tarkoitti?" 

"En." 

Eversti Sanders huokaisi. "Sen minä kyllä arvasinkin, mutta piti nyt kumminkin kysyä. Kuuluu hyviin tapoihin." 

"Kiitos." 

"Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. [--] (s. 394-395)

Mutta Murakamin viittauksissa ei ole tyhjänpäiväisen poseerauksen makua, eikä hän yritä tehdä henkilöistään liian realistisia. He ovat kirkkaasti kaunokirjallisia hahmoja, tyyliteltyjä ja tyylikkäitä kuin sarjakuvahahmot. Todentuntuisuus ei olekaan tarpeen, kun hahmot kuitenkin ilmentävät jotain perimmäistä ihmisen suhteesta itseensä ja muihin.

Niin Kafka kuin Nakatakin etsivät (kai?) tietä kokonaiseen ihmisyyteen. Murakami vihjaa, ettei kukaan voi olla aivan kokonainen, sillä eheys on vakaa tila, jonka voi saavuttaa vain muistin ja siten identiteetinkin tuolla puolen. Pitää heittää pois painolasti ja sanoutua irti... Tai hyväksyä taakka ja tehdä siitä oma. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku? Sillä kaikki me kuolemme ja katoamme, mutta se johtuu siitä, että maailman koko järjestelmä rakentuu tuhoutumiselle ja menetykselle. Kaikki ei ole Kafkan syytä. Ei minunkaan. Ehkei sinunkaan?

Kafka rannalla on kuin loitsu tai lumous tai outo uni... Sitä voi tulkita tai sen voi kokea. Taisi mennä minun kohdallani enemmän kokemisen puolelle. En usko, että todella ymmärsin kirjasta mitään. Silti sen kerroksien läpi liukuminen sai aikaan jotenkin puhtaan ja selkeän olon. Kuin kävisi sielun kiropraktikolla.

Haruki Murakami (2009). Kafka rannalla. Tammi. Suomentanut Juhani Lindholm. ISBN 978-951-31-3519-5.

Arvioita:
Katja Lumiomena-blogissa
Harri Römpötti Hesarissa
Heidi Lakkala Kiiltomadossa
Eeva Saesmaa Keskisuomalaisessa
(Googlaa lisää, tätä on luettu paljon ja innolla! :D)

Tainaron

Tainaron tuli luettavaksi osittain 101 naisten kirjan listan tähden, osittain siksi, että aiemmin lukemani Krohnin tarinakokoelma Mitä puut tekevät elokuussa oli vaikuttava.

En oikeasti tiedä mitä sanoisin Tainaronista. Olisiko tässä sellainen tapaus, jonka pitäisi antaa saota alitajunnassa? Mutta pelkään, että vaikutelmani haihtuisivat, tunnelmaa olisi vielä vaikeampi tavoittaa... ja jos odottaisin tarpeeksi pitkään, en enää osaisi kertoa kirjasta mitään. Se katoaisi kuin uni aamulla, jäljettömiin, jättäen jälkeensä vain siruja, ehkä osan siipeä, sellaisen missä on kaunis kuvio.

Pahoittelut siis jo ennakkoon: nyt on tulossa adjektiiviketju, analyysista ei voi puhuakaan.

Tainaron on eräänlainen kirjeromaani. Se koostuu kertojan (naisen?) Tainaronin kaupungista yhdelle vastaanottajalle lähettämistä kirjeistä. Tainaronin erikoislaatuiset asukkaat ja käsittämättömät tavat kuvastuvat näistä matkakirjeistä unenomaisen kauniina ja absurdeina. Kirjoittajan vieraus outojen olentojen keskellä korostaa hänen inhimillisyyttään; hän kohtaa omat konventionsa eksyttävässä ja eksoottisessa ympäristössä muttei aivan kuoriudu niistä sentään.

Kirjeiden kertomus on yksisuuntainen; vastauksia ei tule eikä lopulta kai odotetakaan. Kirjeiden saajasta piirtyy vain välähdyksittäin kuva lukijalle, mutta niiden lähettäjän oikukkuus ja hauraus paistavat kirkkaina. Kokonaisuus on kuin Gaudin suunnittelema katedraali; käsittämätön, orgaaninen, mutkikas ja henkeäsalpaavan kaunis.

Mistä Tainaronissa on kyse? Identiteetistä, muutoksesta, perspektiivistä, muistoista... kuolemasta ja elämästä, vieraudesta, harhakuvitelmista, kaipuusta, oletuksista. Hyönteisistä. Metamorfoosista. En ehkä tiedä mistä on kyse, vaikka melkein luin tämän kahteen kertaan. Loppuun päästyäni huomasin selaavani lehtiä taaksepäin ja pysähtyväni uudestaan melkein jokaiseen kirjeeseen.

Lukukokemuksena tämä oli todella erikoislaatuinen. Hyvää harjoitusta runoja varten varmaan - Tainaroniin uppoutuessaan ei oikeastaan lue vaan paremminkin poimii vaikutelmia ja kehrää niistä merkitysseitteä kuin jonkin ajatuksen koteloa kutoakseen. Ajatus ei ole kypsä vielä; ehkä se ei koskaan lennäkään, kuihtuu kuoreensa vain...  (Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva!)

Tämä sekavana hoiperteleva ja silmiään liian kirkkaassa valossa aristava postaus todennäköisesti pelästytti sinut täysin jos Krohn ei ole ennestään tuttu. Mutta harkitse vielä, anna Tainaronille tilaisuus. Kirja ei ole pitkä. Jos löydät rauhallisen hetken, jos maltat... tässä kaupungissa kannattaa vierailla.

Barcelona tuli ensimmäisen kerran mieleeni tässä:

Mutta täällä Tainaronissakin on eräitä, joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät. Katson heitä ihaillen, kun he kiirehtivät kadulla ohitseni - aina nopeasti, melkeinpä tanssiaskelin. He ilmestyvät asunnoistaan vasta illansuussa enkä aavistakaan, mitä he tekevät sitä ennen koko pitkän päivän - ehkä nukkuvat vain. 

En ole koskaan nähnyt ketään heistä yksin, he liikkuvat parvina ja vapaina muodostelmina kuin jonkinlaiseen kuviotanssiin yhtyen toreilla ja aukioilla. Mutta jos sataa tai tuulee navakasti, välkkyjät sammuvat kuin kynttilät ja häviävät kattojen alle. Koettelemukset ja ankara ilmasto, rasittava työ ja odottamattomat mullistukset eivät ole heikäläisiä varten. (s. 21)

Kummallista, miten joskus voi nauttia kirjasta, josta ei ymmärrä oikeastaan mitään. Ja joskus taas vaikeaselkoisuuden häivähdyskin ärsyttää. En ymmärtänyt Tainaronia ensinkään. Se ei haitannut yhtään. Missä lienee ero? Odotuksissa tai mielentilassa? Tyylissä?

Leena Khron (1985). Tainaron. Postia toisesta kaupungista. WSOY. ISBN 951-0-13063-X.

Arvioita (uusintapainos otettu 2006):
Kirjavinkit
Sara Saran kirjat -blogissa
Hihii, Matthew Cheney Sfsitella on lukenut käännöksen tästä

Toiset

Kuva/kansi: Karisto/Ilkka Kukko

China Miéville pääsi 101 spefin helmen listalle ihan heittämällä, sen verran kuuluisa ja tunnustettu uuskumman taitaja on kyseessä. Minulle herra Miéville on uusi tuttavuus - ja tunnustan suoraan, vähän pelottava lähestyä.

En näet ole kovin pitkäaikainen fantasian ystävä; tunnen enemmän vetoa scifiin, jossa voi ainakin teeskennellä, että ihmeellisiin juttuihin on rationaalinen selitys. Olen viimeisen vuoden aikana kuitenkin oppinut lukemaan myös fantasiaa ja enimmäkseen pitänyt lukemastani. Miévillen maine haastavan urbaanifantasian mestarina on silti vähän hermostuttanut - muutamat varovaiset kokeilut Portin ja Tähtivaeltajan modernien fantasianovellien kanssa eivät ole innostaneet.

Tuon epämääräisen hermostuksen vuoksi olen vetkutellut Miévilleen tarttumista, vaikka hyllyyn on jo hankittu Perdido Street Station... olinkin iloinen, kun Karistolta ilmestyi syksyllä J. Pekka Mäkelän suomentamana Toiset. Ajattelin, että suomeksi lukemalla ehkä pääsen paremmin sisään uuskumman porteista.

Toiset kertoo skitsofreenisesta kaupunkivaltiosta. Oikeastaan pitää sanoa, kahdesta lomittain ja limittäin olemassa olevasta kaupungista. Ul Qoma ja Besźel sijaitsevat maantieteellisesti samalla alueella, mutta niiden asukkaiden havaintomaailmat ovat erilliset. Kaupunkeja pitää erillään vankka näkymättömyyden perinne: Besźelissä ollessasi et näe mitään, mikä on Ul Qomaassa, ja päinvastoin. Turistit joutuvat käymään kurssin huomaamatta jättämisessä ennen kuin pääsevät vierailemaan jommassa kummassa kaupungissa; paikalliset oppivat lapsesta asti jättämään näkemättä naapurikaupungin silloinkin kun väistävät sen autoilijoita tai kiipeilevät samoissa puissa.

Tarinan kertoja on poliisitarkastaja Borlú, joka selvittelee Besźelissä kuolleena löydetyn amerikkalaisen jatko-opiskelijan murhaa. Pian käy ilmeiseksi, että kuollut nainen on tullut Ul Quomasta, ja Borlún on mietittävä kuuluuko rikos ylipäätään hänen toimivaltaansa. Kaupunkien ehdottoman erillisyyden säätöä valvoo näet salaperäinen Rikko, mahti joka rankaisee rajojen ylittämisestä, tapahtui se vahingossa tai tahallaan, sanoin tai elein. Kaupungista toiseen voi siirtyä vain yhdessä rajanylityspisteessä; jaetun kadun väärälle puolelle katsominen on aina Rikko.

Jännittävää kyllä, tämä erikoinen maailma jakaa kanssamme yleisen eurooppalaisen populaarikulttuurin ja historian. Tässä Borlú kertoo työkaverille matkastaan Berliiniin:

"Miksi sinä siellä olit?" 

"Olin nuori. Seillä järjestettiin konferenssi nimeltä 'Poliisityö jaetuissa kaupungeissa'. Siihen kuului sessioita Budapestista, Jerusalemista ja Berliinistä, sekä Besźelistä ja Ul Qomasta." 

"No voi vitun perse!" 

"Niinpä niin. Niin mekin silloin sanoimme. He olivat ihan pihalla." (s. 95)

Noir-henkinen rikostarina, vaikka onkin mutkikas ja monitasoinen, jää Toisissa ehdottomasti, noh, toiseksi Miévillen eriskummallisen miljöön rinnalla. Kaksi tietoisesti limittynyttä todellisuutta osuu ainakin minulla johonkin hermoon. Jotain kovin tuttua on siinä, miten lomittuneiden kaupunkien asukkaat ovat näkemättä, huomaamatta toisiaan.

Samaa teemme kai itse kukin, melkein joka päivä: jätämme näkemättä sellaisen, minkä huomaaminen häritsisi. Kaupungeissa jätämme näkemättä feissarit, puliukot ja kerjäläiset; kotona olemme huomaamatta silittämättömiä pyykkejä ja pesemättömiä ikkunoita; uutisissa olemme kuulematta maailmankuvaamme sopimattomia tietoja. Emme tarvitse mahtavaa Rikkoa valvomaan tätä valikoivan havainnoin tapaa. Tottumattomalta silmien ummistaminen vaatii ankaraa ponnistusta, mutta ahkeralla harjoittelulla pääsee hyviin tuloksiin... tämä lienee se prosessi, joka mahdollistaa elämisen miljonäärinä slummin vieressä.

Miévillen viesti onkin jännittävä. Hän vihjaa, että kerran silmänsä avattuaan ei voi enää oppia olemaan aidosti näkemättä. Havaintoa ei saa takaisin pulloon. Rajan yli toisten maailmaan kerran katsottuaan voi korkeintaan teeskennellä, ettei toisia ole; todelliseen näkemättömyyteen ei ole paluuta.

Tyylillisesti tämä ei ollut minusta mitenkään erityinen kirja, eivätkä henkilöt käyneet mitenkään läheisiksi, ja varmaan alkupuoliskoa olisi voinut tiivistää... mutta kokonaisuutena melkoinen lukukokemus silti. Miévillen visio on tinkimätön, älykäs, hyvin toteutettu. Lukiessaan huomaa melkein uskovansa johonkin aivan absurdiin - ja miettivänsä onko se nyt loppujen lopuksi niin absurdia.

Tykkään kirjoista, joissa on jotain purtavaa, joista jää jotain käteen. Tästä jäi.

Perdido Street Station, täältä tullaan...

China Miéville (2011). Toiset. Karisto. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. ISBN 978-951-23-5287-6.

P.S. Ei, tuo hauska Ul Qomaa ei ole suomentajan keksintöä; englanninkielinen Wikipedia käyttää samaa nimitystä Besźelin naapurista :-)

Arvioita:
Kirjavinkit
Juha Salmi Risingshadow:ssa
Raija Taikakirjaimista luki tämän englanniksi, samoin
Satu Satun luetut -blogissa ja
Liina Sivukirjastossa

Unenpäästäjä Florian

En enää muista mikä bloggaus alunperin innoitti kyselemään Unenpäästäjä Floriania, Marjiksen juttu - vai Kirjahyllyn arvion kiivaat kommentit? Kotikirjastossa kerrottiin, ettei Unenpäästäjä ollut edes hankintalistalla, ja lainasin toisen Saxellin korvikkeeksi (yhä lukematta). Mutta yllätys yllätys, kiltti kirjastotäti otti oma-aloitteisesti selvää asioista ja hommasi kirjan naapurikunnasta. Kanta-asiakkuuden etuja, kenties. Syntyi moraalinen velvoite lukea tämä pian.

Mietin kirjaa lukiessani genre-kysymyksiä, osittain Jennin keijukaiskokemuksen ja sen kommentoinnin takia. Onkohan Unenpäästäjä selvää maagista realismia, vai lievää scifiä, vaiko 'vain' nykyproosaa? Pohjimmiltaan minusta tuntuu, että kategorioilla on väliä siinä määrin kuin ne auttavat ihmisiä löytämään mieleisiään kirjoja ja kertovat mitä kirjoilta voi odottaa. Minua esimerkiksi on aina rassannut scifin ja fantasian niputtaminen samaan kirjakaupan hyllyyn, samaan outojen juttujen luokkaan. Lähtökohdat ovat pohjimmiltaan erilaiset; toisessa on irrationaalinen, toisessa rationaalinen viitekehys. Yhtä hyvin voisi laittaa samaan nippuun vaikka sosiologian ja kemian. Tämä ei sitten ollut kummankaan tieteen arvottamista. En väitä sen enempää kemiaa kuin sosiologiaakaan irrationaaliseksi...

Takakannen mukaan Unenpäästäjä on scifi- ja dekkariaineksilla höystetty rakkaustarina. Nyt puren itseäni nilkkaan: vaikka peukalosäännön mukaan Unenpäästäjä on tietysti scifi-mausteinen, se on tuntumaltaan enemmän maagista realismia kuin scifiä. Saxell perustelee Florianin kykyjä geeniteknologialla, mutta hän tekee miekka-ja-magia -tyyliin: loitsu on lausuttu ja sillä siisti. Loppuratkaisussakin on taikasauvan heilautuksen sävy. Scifille ominainen syiden ja seurausten leikki on vähissä.

Tai ehkä on reilumpaa sanoa, että syillä ja seurauksilla pallotellaan eri tasolla. Saxell vyöryttää sirpaleina eteemme viime vuosisadan historiamme, sen miten ahneus ja ahtaus valtaavat tilansa kerran toisensa jälkeen, aina uusina muunnoksina. Unenpäästäjässä ollaan tekopyhyyden, kaksinaamaisuuden, suvaitsemattomuuden ja yltiöyksilöllisyyden jäljillä. Florianin tarina kysyy, olemmeko enää ihmisiä  ollenkaan jos emme tunnusta muiden ihmisyyttä.

Unenpäästäjän tarina kertoo romaneista Euroopan historian heittopusseina ja myös valtakulttuurin nousevasta näköalattomuudesta. Ihmisten unet katoavat vähitellen ja niiden mukana lepo. Päähenkilö Florian antaa unia ja ottaa kokemuksia. Jakamaan kykenemättömien ihmisten keskellä hänen ongelmansa on liika jakaminen; muiden muistot haalistavat oman mielen rajoja. Ihmissuhteettomuus alkaa olla ainoa vaihtoehto, kun aito identiteetti horjuu. Samalla täytyy kamppailla ennakkoluuloja ja byrokratiaan piiloutuvia vallanottajia vastaan. Florianissa riehuu sisäisesti sama sota, jota käydään ulkomaailmassa: itse kukin joutuu päättämään onko oma suu lähempänä kuin kontin suu, oma etu tärkeämpi kuin yhteisö.

Unenpäästäjä on tärkeä kirja, tärkeästä ja kiinnostavasta asiasta. Mutta se on myös raskas, uuvuttavakin. Historian lonkeroista olisi voinut leikata kolmanneksen tai vaikka puolet pois, ja jäljelle jäänyt osa olisi tehonnut paremmin. Eksyin välillä loputtomina versoaviin anekdoottikasvustoihin, kadotin niiden ihmiset.

Myös kuvailu rehotti väliin villinä, mutta sitä en kokenut pahaksi. Päinvastoin, sakea kuvaus loi kirjan tunnelman.

Sillä enää ei ollut luokkia, oikeastaan yhteiskuntaakaan. Oli vain ghanalaisia ajamassa trukkia maan alla ja venäläisiä uusrikkaita kello- ja parfyymiostoksilla. Oli laajakaistakaapelia ja jeesusteippiä ja rahtikontteja, tarvarahissejä ja kerroksia, joissa kukaan ei asunut, Maglite-lamppuja ja perhosveitsiä ja kohderyhmiä ja ydinosaamisalueita. Ja kulunvalvontaa, logistiikkaa, myymälän päätteiden reaaliaikaista yhteyttä varastoihin. Ja vartiointiliikkeitä, joiden radiomainoksissa iloittiin siitä, että ankarat ajat lisäsivät ihmisten luonnollista halua suojautua. (s. 58) 

Pidin Unenpäästäjästä - ja en pitänyt. Ei henkilökohtainen suosikki, mutta paremmin lukemisen arvoinen kuin moni muu. Kannatti lukea. Samalla tuntuu, että jokin sisäinen energiavarasto kyllä paloi puuhassa loppuun. Seuraavaksi tarvitsen selkeälinjaista dekkaria tai hilpeää seikkailua; virta ei riittäisi kahteen Saxellin romaaniin peräkkäin.

Jani Saxell (2010). Unenpäästäjä Florian. Helsinki: Avain.

Toni Jerrman kehui Hesarissa. Myös Terhi Hannula Turun Sanomissa on enimmäkseen positiivinen. Haa, arviosta selviää myös, että novellikokoelmia on julkaistu. Pitääkin etsiä niitä. Lyhyemmässä formaatissa tyyli voisi toimia minulle paremmin. Myös Saija Räsäsen arvio Savon Sanomissa ylistää, ja Merja Leppilahti Kiiltomadossa enimmäkseen kehuu... Huh, Parnassosta sentään löytyi Tuomas Juntusen kriittinen mielipide tasapainottamaan.