Hilary Mantel: A Place of Greater Safety

Tykkäsin Mantelin kahdesta Cromwell-romaanista kovasti ja odotan trilogian kolmatta osaa kuolanoro suupielessä valuen. Olenkin ollut poikkeuksellisen hyvässä seurassa tykkäämiseni kanssa, sillä Syytettyjen sali ja Susipalatsi ovat kumpikin saaneet Man Booker -palkinnot. Palkinnoilla on lukijoiden kannalta sellainen hyvä puoli, että kirjailijan vanhemmistakin aikaansaannoksista on nyt innostuttu tuottamaan uusia pokkaripainoksia. Löysin Intiassa ollessani kirjakaupasta jo vuonna 1992 julkaistun A Place of Greater Safetyn, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.

Tai perutetaanpas, ehkä Place ei kerro niinkään Ranskan vallankumouksesta vaan kolmesta vallankumouksellisesta. Danton, Camille Desmoulins ja Robespierre nousivat varsin vaatimattomista lähtökohdista tasavallan huipulle ja päätyivät kaikki oman luomuksensa uhriksi. Vallankumous, kuten tunnettua, syö lapsensa. Mantel kuvaa näiden kolmen elämänkulun lapsuudesta vuoteen 1794, jolloin tasavallan terrori ylti huippuunsa. Nuoruusvuosien suhteen Mantel joutuu nojaamaan paljolti omaan mielikuvitukseensa. Herroistahan tuli julkisuuden henkilöitä - ja siten historiallisten dokumenttien kohteita - vasta vallankumouksen myötä. Julkisen toiminnan ajalta onkin sitten dokumenttia vaikka kuinka, ja Mantel on tehnyt läksynsä. Romaanin henkilöiden historialliset esikuvat ovat usein äänessä itse, omin sanoin.

Place oli, Tudor-hoviin sijoittuviin kirjoihin verrattuna, minulle hiukkasen raskasta luettavaa. Ymmärrän oikeastaan vasta nyt miksi joku on pitänyt niitä rasittavina... Hyvähän Tudor-maanikon on ollut kun tuntee osapuilleen koko porukan ennestään! Ranskan vallankumoukseen olen tutustunut vain satunnaisesti. Kun nyt jouduin itse vieraammalle alueelle, huomasin, että Mantelin kirjoissahan on järjettömän paljon porukkaa ja mutkikas poliittinen tausta. Eikä Mantel tingi tippaakaan sisäisen elämän kuvauksesta. Hän ei myöskään selittele kovin usein. Lukija saa olla varpaillaan.

Etenkin dialogi oli minusta henkeäsalpaavan hyvää. Tulee mieleen West Wing (jos tällainen vertaus sallitaan). Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön.

Erityisen kiehtovaa on tässä kirjassa henkilöiden kehittyminen tarinan mittaan. Yksikään heistä ei ole vuonna 1794 sama kuin vuonna 1789, ja muutos tapahtuu luonnollisesti kuin elämä itse. Kaikki kolme miestä ovat jollain tavalla epämiellyttäviä ja useimmiten onnettomia hahmoja, eivätkä heidän naisensakaan juuri kirmaile onnellisina kukkakedoilla, mutta Mantelin jäljiltä heihin suhtautuu myötätuntoisesti jokaikiseen, jopa terrorin ylipappiin Robespierreen.*

Ennen kaikkea, heihin uskoo. Ei ole ihan helppoa kirjoittaa historiallisista henkilöistä uskottavia persoonia, varsinkaan tällaisista kiistellyistä tyypeistä, jotka ovat lähestulkoon luoneet omat arkkityyppinsä.

Uskottavuuden salaisuuden täytyy olla minuuden käsittelyssä. Mantel todellakin saa talutettua lukijan henkilöiden sisälle. Elämä on tarina, jota kerromme itse itsellemme, vaihtelevissa olosuhteissa. Kun ihminen muuttaa kertomustaan tai tilannetta, hän muuttaa itseään. Sisältä päin katsoen jatkumo silti säilyy; oma tarina on aina tosi. Syyllisyyden käsittely onkin minusta yksi Placen vahvoja teemoja, syyllisyyden ja itsesuojeluvaiston ja idealismin.

Harva osaa tuoda kirjan sivuille niin vahvasti ihmisen minuuden ja olosuhteiden vuorovaikutuksen niin kuin Mantel. Krmh, totta kai olosuhteetkin ovat tässä tapauksessa aika näyttävät... mutta Place ei mitenkään mässäile veriteoilla. Fokus on paremminkin niiden herättämissä reaktioissa.

Hm. Kun luen tuota kirjoittamaani, huomaan antaneeni sellaisen vaikutelman, että Mantel kirjoittaa jonkinlaista poliittis-filosofista kryptografiaa. Ei ollut tarkoitus. A Place of Greater Safety on myös riipaiseva romanssi, poliittinen trilleri, ja älykäs historiallinen romaani**... ja siitä voi nauttia uppoamatta kyökkipsykologian suohon.

Otetaan näyte siitä romanssipuolesta. Kas näin pohdiskelee Lucile, yksi Mantelin kiehtovista naisista.

[--] Quite coldly, she puts herself to the question, and the question is this: what if anything happened to Camille? What if - not to put too fine a point on it - someone assassinated him? (God knows, if she were an assassin, she'd be tempted). Of course, she has asked herself this before, since '89 it has been her preoccupation; but now she is more obsessed with him, not less. Nothing had prepared her for this; the received wisdom about a love-match was that, after a year's delirium, the emotions settle down. Nobody had even hinted to her that you could go on falling in love and falling in love, till you felt quite ill with it, spiritually sick and depleted, as if you were losing your essence day by day. [--] (s. 573)

Näytteestä huomaa hyvin yhden Mantelin tekstille luonteenomaisen piirteen, preesensin käytön. Se toimii yllättävän hyvin; tuo lukijan lähelle sellaista mikä on jo kaukaista.

(Ai niin. Lupasin joskus esitellä uusia lukunurkkiani kunhan remonttini valmistuu. Place poseeraa kuvassa parvekkeen sohvalla. Sateisella säällä siellä on mukava kääriytyä villahuopaan ja nauttia basilikan tuoksusta. Kasviparka on juuri nyt niin vähälehtinen, että en pakottanut sitä kuvaan... mutta tarkkasilmäinen näkee taustalla könöttävät golf-mailat. Kipeä olkapää on pitänyt poissa kentiltä tämän kesän, nyyhk.)

A Place of Greater Safety sopinee a) Ranskan vallankumouksen faneille b) Mantelin faneille c) tiiliskivistä tykkääville ja d) niille jotka tykkäävät siitä kun ihmiskuvaus ottaa rinnuksista kiinni ja tulee iholle. Minuun upposi hyvin.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 1992). A Place of Greater Safety. Fourth Estate. 978-0-00-725055-4.

Arvioita:
The New York Timesin Olivier Bernier enimmäkseen tykkäsi mutta dissaa dialogia.
Joan Smith The Independentissä luonnehtii vallankumoukselliseksi saippuaoopperaksi.
Jenny Q Let them read books -blogista piti parempana kuin Susipalatsi.

* Robespierrestä tulee vastustamattomasti mieleen sitaatti Dorothy L. Sayersilta: The first thing a principle does is kill somebody.
**Tämä jakomielisyys ehkä selittää pituuden. Lähes 900 sivua siihen kai tarvitaan, kun kirjoittaa yhtä aikaa montaa kirjaa.

Globalia

Kauheaa, olen myöhässä kaukolainatun kirjan kanssa! Nyt tuli kiire lukea ja blogata tämä Jean-Christophe Rufinin dystopia, Globalia.

Globalian päätyminen lukulistalle on vähän hassu juttu. En ollut kirjasta koskaan kuullutkaan - ilmeisesti anglosaksiset scifi-romaanit ovat enemmän minun alaani. Mutta kun kirjabloggaajien blogistania päätti järjestää käännöskirjojen "Finlandian", kisan nimeksi tuli Globalia. (Vuoden 2011 hienoimmaksi käännöskirjaksi valittiin muuten Sarah Watersin Vieras kartanossa, suosittelen lämpimästi!) Googlen kautta hoksasin kisojen aikaan sitten myös Rufinin romaanin, ja päätin heti, että tämä on pakko lukea.

Kyllä sattuma on ihmeellinen juttu.

Rufinin romaani ei ollut mikään maatajärisyttävä lukuelämys, mutta se on kyllä juuri sellainen älykäs, juonellinen, kyyninen ja häijy dystopia jollaisista pidän. Rufinin Globalia on maailmanlaajuinen demokratia, jossa kaikilla on täysi vapaus tehdä mitä vain ja olla mitä mieltä vain - kunhan heidän mielipiteensä ei ole niin sairas, että kyseenalaistaisi vallitsevan tilanteen. Maailma on niin perusteellisesti turvallisen kuluttajademokratian kyllästämä, että äänestysprosentti on vajonnut noin kahteen. Päätöksenteko on jokseenkin tarpeetonta, sillä mikään ei voisi koskaan olla paremmin.

Itsensä rakastaminen, kas siinä Globalian kansalaisen keskeisin tehtävä!

Ja ai että, kyllä siinä voi oppia todella hyväksi. Mutta aina on niitä, jotka eivät tyydy eivätkä sopeudu. Baikal ja Kate, kaksi suhteellisen nuorta ja enimmäkseen sopeutumatonta Globalian kansalaista, yrittää päästä pois ja etsiä vaihtoehtoa. Onko sellaista edes olemassa? Maailmassa, jossa ajanlasku alkaa aina alusta 60 vuoden jälkeen, uusien alkujen etsiminen on yhtä aikaa hämmästyttävän helppoa ja hämmästyttävän vaikeaa.

Yksi ongelma on, että historia on häivytetty. Elektroninen viestintä on Globaliassa katoavaista, eikä kirjoja harrasta kuin pieni salamyhkäinen piiri.

- Aina kun kirjat ovat harvinaisia, ne pitävät hyvin puolensa. Äärimmäistapauksissa, siis jos ne kielletään, niistä tulee sanomattoman kallisarvoisia. Kirjojen kieltäminen tekee niistä haluttavia. Sen ovat kokeneet kaikki diktatuurit. Globaliassa meneteltiin päinvastoin, eli kirjojen annettiin lisääntyä loputtomiin. Ne hukutettiin runsauteensa, kunnes ne menettivät kaiken arvonsa ja niistä tuli täysin mitättömiä.  

Sitten Wise lisäsi huokaisten: 

- Etenkin viimeisinä aikoina... Te ette osaa aavistaakaan millaisia tyhjänpäiväisyyksiä silloin julkaistiin. (s. 289-290)

Globalian ikääntyneiden yksilöiden, ikuisten teinien, hallitsema hysteerisen itsekeskeinen kulttuuri on joissain suhteissa kovin omamme kaltainen. Vaikka Rufinin romaanin kirjallisessa toteutuksessa ei ole pienentäkään leiskuntaa, on sen yhteiskuntakritiikka tarkkaa ja osuvaa.

Pidin tästä kirjasta, mutta en kaunokirjallisena teoksena vaan ajatusleikkinä. Globalia on älykäs ja pelottava ja uskottava, mutta ei kovinkaan vetävä tai tunteita kuohuttava.

Suosittelen silti. Juonelta ja henkilökuvaukselta ei kannata suuria odottaa, mutta tulevaisuudenvisiona Globalia on kirpaisevan tehokas.

(Olen jo pitkään epäillyt, että kodinkoneet suunnitellaan hajoamaan nopeasti. Nyt tiedän, että se on totta...)

Jean- Christophe Rufin (2006, alkuperäinen 2004). Globalia. Tammi. Suomentanut Erkki Kirjalainen. ISBN 951-31-3214-5.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Markku Soikkeli Turun Sanomissa
Mikko Kirjavinkeissä
Risingshadow
Mikko Iltaluvut-blogissa

Osattomien planeetta

Siirryin Le Guinin hainilaissarjan lukemisessa Raijan suosittelemaan järjestykseen, vaikka tulinkin vahingossa lukeneeksi ensin Rocannonin maailman. Ei se mitään... Massiivisen kahden kirjan kokemukseni perusteella voin jo arvella, että sarjan kirjat ovat melko itsenäisiä. Minulle tarinan kronologiaa mukaileva järjestys sopii, mutta Le Guinin maailmankaikkeus ei ole niin yksiviivainen, että se vaatisi mitään erityistä orientaatiota; mukaan voi luultavasti pujahtaa miltä planeetalta vain - mutta yhden kirjan perusteella ei ehkä kannata tehdä johtopäätöksiä sävystä tai teemoista kokonaisuudessaan.

Osattomien planeetta on ainakin minun mielestäni filosofisempi ja syvempi kuin Rocannonin maailma ja selkeämmin yhteiskunnallista scifiä. Fysiikasta kyllä puhutaan paljon, mutta fysiikka ei ole itsetarkoituksellista; se resonoi henkilökohtaisia ja filosofisia teemoja, joita Planeetta käsittelee. Eksoottisia eläimiä tai kummallisia muukalaisia ei juuri nähdä. Hainilaiseen universumiin liittyvistä kansoista saadaankin joitain jännittäviä vihjeitä. Ja ansibeli, tuo kaikkien galaktisten imperiumien perusvempain eli ylivalonnopeudella toimiva viestintäyhteys: sitä kehitellään tässä kirjassa! Historian siivet havisevat siis.

Tapahtumapaikka on (ilmeisesti) Tau Cetin aurinkokunnassa sijaitseva kaksoisplaneetta: Urras ja Anarres ovat toistensa kuita. Mutta läheisyys ei merkitse samankaltaisuutta. Urras on hedelmällinen, rikas planeetta, jonka yhteiskunta on jakautunut useampaan valtioon, keskeisimpänä kapitalistinen ja patriarkaalinen A-Io. Anarres on kuiva, hädin tuskin elämää ylläpitävä planeetta, jolla ihmiset ovat ainoat kuivan maan eläimet. Yhteiskunta on anarkistiskommunistinen. Kukaan ei omista mitään; omanahneus on pahin sosiaalinen synti, jonka anarestilaiset tietävät. Anaresilaisten kasvatusjärjestelmä on kiinnostava ja vähän pelottavakin spekulaatio.

Näiden kahden planeetan järjestelmien kautta tarkastellaan yksilön moraalisia valintoja. Le Guin tutkii rohkeasti sitä kaikkein vaikeinta ongelmaa: miten ihmiset voivat elää yhdessä loukkaamatta toisiaan? Missä tahansa yhteisössä valta pyrkii kasautumaan, osittain siksi, että on aina helpompaa olla ajattelematta omilla aivoillaan, eikä vastuu siirry koskaan täysin vallan mukana; vallankäytön seuraukset jäävät yksilölle. Vastauksia ei ole, ei sen enempää kirjailijalla kuin hänen päähenkilöllään fyysikko Shevekillä. Silti kirja on valoisa, kiinnostava ja paikoin liikuttavakin; kiinnostavampaa tutkimusmatkaa ihmisen yhteisöihin en ole pitkään aikaan lukenut.

Vaikka Le Guin ei tarjoa ratkaisuja, hän onnistuu hyvin välittämään sen tärkeimmän viestin: ei saa luovuttaa. Ehkä täydellistä vastausta ei olekaan, mutta sen etsiminen voi silti johtaa parempaan. Tulee mieleen totuudenkaltaisuuden käsite tieteenfilosofiasta: vaikka totuus olisikin tavoittamattomissa, epätäydellinen tieto voi olla enemmän tai vähemmän totuudenkaltaista. Samoin näyttää Shevekin kaksoismaailmassa täydellinen yhteisö mahdottomalta. Kirjan alkuperäinen nimi, The Dispossessed: an Ambiguous Utopia, viittaakin idealistien suhteelliseen epäonnistumiseen. Mutta parempaa voi tavoitella siinä missä totuuttakin, vaikka 'hyvä', 'täydellisestä' puhumattakaan, liukuisi ikuisesti käsistä. (Pahoittelut filosofian asiantuntijoille jos tulkitsen hutilosti - siitä on jo jokunen vuosi kun olen Niiniluotoni lukenut!)

Kuten tuosta voi jo päätellä, tämän kirjan kanssa kävi niin, että ajatukset veivät mukanaan. Hädin tuskin tyyliä huomasi. Laitataan tekstinäytteeksi tämä naisen ajatus rakastetustaan:

Me tulimme pitkien matkojen päästä toistemme luo [--]. Niin me olemme aina tehneet. Huolimatta meitä erottavista välimatkoista, vuosista, kohtalon kuiluista. Ja juuri koska hän tulee niin kaukaa, ei mikään voi meitä erottaa. Mikään etäisyys- ja aikaero ei voi olla suurempi kuin välimatka joka meillä on jo toisiimme, sukupuoltemme välimatka, olemustemme, mielenlaatujemme välinen ero; tuo rako, tuo kuilu, jonka ylitämme katseella, kosketuksella, sanalla kuin leikiten. Katso kuinka kaukana hän on nukkuessaan. Katso kuinka kaukana hän on aina. Mutta hän tulee takaisin, hän tulee takaisin, hän tulee takaisin... (s. 344)

Tuosta toivottavasti huomaa, ettei Osattomien planeetta ole mikään tylsä kauhistus, vaikka se saikin minut pursuamaan kuivuuksia. Planeetan rakenne - tarina etenee yhtä aikaa kahdella aikatasolla - saa siihen hyvän jännitteen, vaikka kerrontaratkaisut muuten ovat aika suoraviivaisia. Ei ollut yhtään tylsää.

Vähän Planeetan asetelmissa ehkä haistaa kirjoitusajankohdan, 1970-luvun alkupuolen. Urras-planeetan poliittisista asetelmista löytyy analogioita kylmään sotaan, ehkä Vietnamin sotaankin. Urrasilaisen A-Ion räikeä sovinismi tuntuu jopa tasa-arvon päivänä vähän osoittelevalta, ainakin näin Suomesta katsoen. Silti Planeettaa voi lukea 70-luvun kontekstista piittaamatta, eikä se tunnu vanhentuneelta. Oikeastaan aika ällistyttävää. Olen nyt lukenut aika monta "vanhaa" romaania viime aikoina, ja alan uskoa, että aika on todellakin vahva testi laadulle. Ei sillä, että ajan ilmiöitä peilaavat kirjat, joiden teemat vanhenevat nopeammin, olisivat jotenkin automaattisesti vähemmän arvokkaita... mutta jotain huikeaa on scifiromaanissa, joka ei tunnu kuriositeetilta, vaikka ilmestymisestä on lähes 40 vuotta.

Le Guin taitaa kirjoittaa kauniisti ja humaanisti yhtä helposti kuin hengittää. Otan lukulistalle hänen bloginsa, hainilaissarjan lisäksi.

Ursula Le Guin (1979, alkuperäinen 1974). Osattomien planeetta. WSOY. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 413 sivua. ISBN 951-0-09402-1.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Thialfi Risingshadow'ssa
Paronitar puussa

Känsä tietää

Jussi Lähteen esikoinen Känsä tietää solahti kirjastokassiin Koljatin vanavedessä, ja ehkä vähän Sallan Veitikka-kirjoituksenkin.  Onkohan poliittista satiiria ilmassa... *nuuhkii*

Olin utelias näkemään kuinka hellällä tai kovalla kädellä politiikan pitkäaikainen pelimies käsittelee Suomen kansanvaltaa. Melko lempeä on sivallus, melkein hellä. Aika veijareiksi kuvataan kaikki pelin osapuolet puoluejohtajista maakunnan miehiin ja ehdokkaisiin. Ankarimmin isän kädestä saavat susirajan takaista väkeä pääkaupungista hyväksikäyttämään lentävät puoluekasvatit.

Känsän ydinvitsi on ajatus tavallisesta arkijärkisestä ja rehellisestä kansalaisesta, joka sattumalta syntyneen mediakohun seurauksena päätyy kansanedustajaehdokkaaksi. Taustatukea antavat lakimieskaveri ja maakuntalehden veteraanitoimittaja. Pilke silmäkulmassa kuvaa Jussi Lähde aidosti asioita ajattelevan ja niistä suoraan puhuvan miehen seikkailua medioiden ihmemaassa ja paikallisten junttamiesten painissa. Jussi Lähteen ihmis- ja maailmankuvasta en muuten sano mitään, mutta hänen tulkintansa median ja politiikan mekanismeista on taiturin työtä.

Koljatin jälkeen panin merkille, että tässä kirjassa keskeiset poliitikot esiintyivät omilla nimillään, lukuuottamatta sitä puoluetta, jonka ehdokkaaksi päähenkilö Tapio Känsä päätyy. Sävykin on tosin ihan toinen kuin Tervolla.

Tapio Känsän henkilökuva on kirjoitettu kovin sympaattiseksi.  Kirjatoukan huomion kiinnittää monen ehkä painavamman asian lisäksi sekin yksityiskohta, että Känsä vieraalla yösijalla valitsee tutun kirjan, tietäen "lukemisen rauhoittavan elämän tyrskyissä".  (s. 76.)  Ehkäpä Lähde on Diogenes'n tavoin etsinyt rehellistä poliitikkoa ja päätynyt lopulta keksimään sellaisen itse. Tai sitten tämä suorien sanojen ja selkeiden ajatusten Känsä on tarkoitettu huumorin huipuksi. Ehkä ajatus aidosti asioihin ja ihmisiin keskittyvästä kansanedustajaehdokkaasta on nykyään jo itsessään vitsi.

Rakenne on yksinkertainen ja suora. Teksti on kepeää mutta usein myös aidosti hauskaa. Paikoin tulee mieleen Arto Paasilinna, jonka kirjoja nuorempana luin. Jussi Lähde on sanankäytön ammattilainen ja politiikka on hänelle tuttu areena. Kliseitä on reipas annos seassa, mutta kaikkiaan osaaminen näkyy terävänä kolumnistin kynänjälkenä.

- Miksi niin moni kansanedustaja luopuu hommasta, sellaisetkin joilla olisi vielä työvuosia jäljellä?

- Heiltä puuttuu politiikan tärkein ominaisuus, sitko. Sitkon jälkeen tulevat pyrky ja noste. Tässä lajissa pitää joskus odotella eläkeikään asti, ennen kuin sattuma kutsuu korkeampiin tehtäviin. Suomessa on liikaa puolueita. On liian vähän hyviä ja osaavia ihmisiä näin moneen puolueeseen jaettavaksi. Pitäisi siirtyä kaksipuoluejärjestelmään, Nisu totesi.

- Miksi?

- Tulisi todellisia eroja puolueiden välillä, puhe kipakoituisi.

- Mutta eikö silloin kävisi niin, että asioissa nousisi esiin vain kaksi mielipidettä? 

- Sehän olisi huomattavasti enemmän kuin nykymallissa. (s. 214)

Kaikkiaan pidin kirjasta, se oli kepeä muttei mitään vaahtokarkkia. Pikkuisen ärsyttivät ilmeiset puutteet oikoluvussa... bongasin useamman sellaisen virheen, jonka olisi odottanut kustannustoimittajan huomaavan.

Jos politiikasta tai yhteiskunnallisista asioista ei ole pätkääkään kiinnostunut, edes penkkiurheilumielessä, ei tämä kirja välttämättä huvita. Osa havainnoista on yleisinhimillisä, mutta osa aukeaa paremmin jos harrastaa uutisten(kin) lukemista.

Jussi Lähde (2010). Känsä tietää. Hämeenlinna: Kustannusosakeyhtiö Paasilinna.

Jussi Patrakka Savon Sanomissa piti kirjasta, Esa Mäkinen Hesarista ei ollut yhtä vakuuttunut.