Noidan rippi

Tästä kirjasta on riehunut melkoinen blogisavujen roihu. Tarinautin juttu jo vakuutti minut - historiallisesti kiinnostava aihe ja tekstistäkin sain hyvän fiiliksen. Eikä Noidan rippi tuottanut pettymystä. Tämä oli sellainen kirja, johon uppoaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1690-luvulle, Englantiin ja Skotlantiin. Corrag on vangittu Glencoen verilöylyn jälkeen noituudesta syytettynä. Rovio odottaa. Häntä jututtaa vankilassa irlantilainen Charles Leslie, joka toivoo saavansa Corragilta tietoja kuningas Wilhelmiä vastustavan liikkeen tueksi.

Mutta Corrag kertoo tarinansa järjestyksessä, lapsuudesta alkaen. Kuin uusi Sheherazade Corrag kietoo kertomuksillaan vähitellen pauloihinsa jyrkän uskovaisen miehen. Charles alkaa epäillä, ettei noitana tuomittu Corrag kenties olekaan niin paha kuin olosuhteista voisi päätellä.

Näinä pimeinä päivinä ja öinä minä katselen itseäni entistä useammin. Katson vanhoin, viisain silmin - sillä tiedän, että kauppatorin maamerkin luo tuodaan puita, niitä laahataan lumihangessa. Köysiä. Tervaa. Tiedän että niin tehdään, ja että ne ovat minua varten. Katson itseäni, herra Leslie, sillä en voi uskoa että minä palan poroksi ja lakkaan olemasta. Että ihoni mustuu repeää. Että hiukseni roihahtavat tuleen.

Tämä varpaanvälien vaalea, pehmeä iho palaa varmaankin ensimmäisenä. Nämä kohdat. (s. 131)

Fletcher kirjoittaa minun tavalliseen makuuni vähän monisanaisesti. Lisäksi minun on vaikea yhdistää Corragin yksinäistä elämäntapaa ja tenhoavia kertojan lahjoja samaan henkilöön; se tuntuu psykologisesti ontuvalta. Mutta tämä on jälkiviisastelua. Kokonaisuutena teksti toimi erinomaisesti. Aina piti uusi sivu kääntää, yksi vielä, kunnes ne loppuivat.

Noidan rippi on intohimoista kerrontaa. Osittain tunnelma syntyy siitä, että Fletcher antaa Corragin itsensä olla äänessä suurimman osan aikaa. Välillä puheenvuoron saa Charles, joka kirjoittaa kirjeitä vaimolleen kotiin. Charlesista, johon tutustustaan näiden kirjeiden ja Corragin hajakommenttien kautta, tuleekin kirjan edetessä yhä kiinnostavampi hahmo. Silti Rippi on ensisijaisesti naisen tarina. Siinä puhuu jännittävästi omilla aivoillaan ajatteleva nainen, ajassa ja paikassa jossa moinen otus on tietenkin tuhon oma.

Myös juoni oli kiinnostavampi kuin aloittaessani kuvittelin. Jäin miettimään olisiko tästä saanut enemmän irti jos kertojia olisi ollut enemmän - mutta toisaalta selliinsä suljetun Corragin klaustrofobinen tila synnytti oman intensiteettinsä. Epäilemättä Flether on valintaansa punninnut.

Kaikin puolin kelpo lukuromaani. Ei ihan täysi kymppi minulle, sillä Corrag on aavistuksen liiaksi idealisoitu hahmo häijyyn makuuni... mutta kiitettävä kyllä. Viihdyin.

Susan Fletcher (2011). Noidan rippi. Helsinki: Like. Suomentanut Jonna Joskitt.

Blogeissa on kirjoitettu paljon arvioita. Laiskimus kun olen, liitän tähän googletuksessa ensimmäisenä tulleet ja pyydän anteeksi pois jääneiltä :-)

Leena Lumi
Lumiomena
Järjellä ja tunteella
Nenä kirjassa
Naakku ja kirjat
Ankin kirjablogi

Kahdentoista vala

Saran kirjoissa ainakin, ehkä muuallakin, on ollut esillä Raili Mikkasen Hopearenkaan taika. Kirja ja sen kanssa samaan sarjaan kuuluvat Pähkinäpuinen lipas, Myrkkypuun marjat ja Kahdentoista vala ovat olleet esillä muuallakin: muistan tunnelmalliset kannet jostain vaikken tiedä mistä.

Kirjastossa käydessä kävin kurkistamassa Hopearengasta ja päätin kokeilla miltä maistuisi nuorten historiallinen fiktio. Lainasin kaikki neljä. Takakansia tutkimalla selvisi, että Kahdentoista vala on kronologisesti ensimmäinen.

Valassa eletään 1670-luvun loppua ja tapahtumapaikka on läntisessä Suomessa, rannikolla, kaukana suurista kaupungeista. Eletään noitavainojen viimeisiä kiihkeitä vuosia. Briitta Joosepintytär, köyhä ja kiivassanainen parantaja, joutuu kevätkäräjille syytettynä noituudesta. Tarinaa kerrotaan Briitan kolmen tyttären näkökulmasta. Naimaikään ehtinyt Kirsti, itsekin parannustaidosta kiinnostunut Margareeta ja arka Anna joutuvat hekin käräjille todistajina, ja pian ollaankin kovan edessä: mestaustuomio uhkaa Briittaa, ellei löydy yhtätoista miestä vannomaan häntä viattomaksi.

Ei voi mitään, en kuulu kohderyhmään ja kyllä sen lukiessa huomaa. Tarinan kulku on Valassa sen verran yksinkertaistettua, persoonallisuudet korostuneita ja kieli paikoin niin osoittelevaa, että täti-ihminen putoaa jutusta ulos.

Kirsti kietoi kätensä Annan hentojen hartioiden ympärille. Hän katsoi tytön kalpeita pieniä kasvoja, joissa tummat silmät loistivat pelosta suurina ja puristi siskoa tyynnyttävästi itseään vasten. Kymmenvuotias Anna tuntui säikkyvän kaikkea ja kaikkia. Hän oli kuin arka metsänelävä valmiina hyppäämään piiloon pienimmästäkin rapsahduksesta.

- Meidän äiti ei ole tehnyt mitään liittoa, vai oletko muka joskus kuullut äidin huutavan perkelettä avuksi? Ei kukaan voi syyttää äitiä mistään, älä suotta pelkää, Kirsti lohdutti (s. 18)

Henkilöihin ja tapahtumiin en siis oikein onnistunut eläytymään. Vähän liian naivia, vaikka Annan kuulustelukokemus käräjillä kieltämättä värähdytti. On kuitenkin sanottava, että Mikkasen luoma maailma on sisäisesti johdonmukainen ja aihe kiinnostava. Pikainen netin selailu osoittaa, että vanhan Vaasan läänin alueella tosiaan tuomittiin 1670-luvulla väkeä noitina reippaaseen tahtiin. Valasta heräsikin jonkinlainen joutilas uteliaisuus aihepiiriin; Tampereen yliopiston noitanetin sivuilta löytyy melkoinen lähdeteosten lista.

Kotoperäisten noitien lisäksi uteliaisuutta herättää ajan arkinen elämä: nälkä, naimahuolet, kirkkomatkan pituus. Miljöö on rikas ja Valan luomissa mielikuvissa on elämää. En osaa kirjailijan tarkkuutta omien tietojeni pohjalta punnita, mutta ainakin kuvaus on uskottavan oloista. Mikkanen myös onnistuu synnyttämään kiinnostuksen siskosten myöhempiin vaiheisiin. Tuleeko Margareetasta parantaja, oppiiko Anna lukemaan?

Teksti on helppolukuista ja kirjat lyhykäisiä. Luultavasti luen seuraavatkin osat kun ne nyt on kotiin kannettu. Heh, Kaarina Kailan kuvat kannessa ovat niin hienoja, että ihan niitä hivelläkseen tekee mieli tarttua näihin kirjoihin. Suosittaisin näitä epäröimättä lukuintoisille 10 - 13 -vuotiaille tytöille; muiden lukijoiden kannattaa olla historiafriikkejä.

Raili Mikkanen (2003). Kahdentoista vala. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Paula Havaste Hesarissa