Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Kuva/päällys: WSOY/Tuula Mäkiä

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa meni mieleenpainuvien nimien listalle heti kun se vilahti näkökentässäni. Voisiko ilmeikkäämmin kertoa kirjan sävyn ja aihepiirin? Vanhenevan naisen absurdiksi muuttuneessa elämässä selvästikin liikutaan. Lisäksi nimi erottuu myös röyhkeällä pituudellaan yleisestä linjasta; markkinoinnin ja käytännön syiden takia ytimekkyys on varmasti valttia kirjojen kansissa, mutta poikkeukset piristävät silti.

Heleen on vähän alle viidenkymmenen, aikuistuneen pojan ja 13-vuotiaan Lizzien äiti. Heleen pyörittää miehensä kanssa perheyritystä. Poika pyöräilee Australiassa ja polkee ilmeisesti tandem-tyyliin ihanan nuoren naisen kanssa. Heleeniäkin kuumottaa - mutta ainoastaan aaltoina. Muu hehku on hukassa.

Mikä pahinta, etäiseen äitiin iskee aivoverenkierron häiriö. Itsenäisestä, oopperakäyntejä ja bingoiltoja harrastaneesta naisesta tulee jotain muuta: jotain mikä tarttuu Heleeniin kuin menneisyydestä noussut laahusankkuri. Käsittämättömäksi käynyt äiti vetää Heleenin afasian, kakkaleikkien ja hoitotahtojen syvenevään kurimukseen. Jo ammoin pinnan alle painetut lapsuuden muistot pyrkivät valoon.

Punahilkka oli mieleenpainuva kuuntelukokemus. Muutin käsitystäni kirjan tunnelmasta ainakin kolmeen kertaan enkä vieläkään ole ihan varma mihin päädyin. Ensimmäisen levyn verran tämä tuntui enimmäkseen mustalta komedialta. Dementia on varmasti yksi harmaantuvien länsimaiden suurimpia pelkoja. Tarvitsemme totta vie jokaisen huumorinrippusen, jonka aiheesta suinkin saa irti. Vähitellen tarinaan hiipi vielä synkempiä sävyjä. Dorrestein vihjailee ovelasti kaikenlaisesta mitä vielä on tulossa, ja Heleenin käytös alkaa olla pelottavaa. Ehkä tämä onkin enemmän ahdistava kuin hauska, aloin miettiä. Loppupuolella melkein muutin mieleni. Tai muutin ja en.

Aikamme ei ole vanhuksille. Vanheneminen, luopuminen ja hidastuminen ovat pahimmat synnit, joihin 2000-luvun homo extremis voi syyllistyä. Vaikka ajatus keski-ikäisyydestä ei ahdista, en mielelläni mieti vaikkapa vuotta 2040. Mitähän omaan arkeeni mahtaa silloin kuulua? Köpittelenkö päälle kasikymppisenä katsastamaan vastavalmistunutta Sagrada Familiaa Neitien kanssa (kuten kerran sovimme)... vai muovailenko ulosteveistoksia ajankulukseni jossain ruuhkaisessa hoitolassa?

Tämä on oudosti neitseellistä maaperää minulle: kaikki suoraan ylenevässä polvessa ovat kuolleet sellaisella tahdilla, etten ole höperyyteen päässyt perehtymään. Isomummo meni 84-vuotiaana, isoäiti 71 vuoden kypsässä iässä, äiti menehtyi jo alle kuusikymppisenä. Jos kyseessä olisi suora jatkumo, olisin kai itse heittänyt lusikan nurkkaan jo vuosi pari sitten.

Alitajuntani on selvästi päättänyt, että liian pitkä ikä ei tule olemaan ongelma; ennen tätä kirjaa en ole näet kertaakaan oikein tosissani miettinyt, mitä tarkoittaisi vanhuus dementoituneena.  Ei ollut kiva miettiä sitä nytkään. Heleenin menopaussiongelmat ovat minun silmissäni sivuseikka hänen äitisuhteensa rinnalla.

Mustaa huumoria olisi saanut läiskiä vielä runsaammalla kädellä.  Hyvä kirja, hauska kirja, kamala kirja. Kieli on ilmeikästä ja purevaa ainakin kuunneltuna.

En enää muista mistä blogista tästä ensimmäisen kerran luin. Olisiko ollut Tarinauttisen hämäristä hetkistä? Lukulistalle kirja ei sillä kertaa päässyt, mutta sattumoisin bongasin sen myöhemmin äänikirjojen hyllyssä ja päätin kokeilla. Paperinen perinneversio olisi saattanut toimia paremmin. Epäilen, että osa ahdistuksesta syntyi Sinikkaa Sokan hyvästä luennasta: hänen Heleeninsä oli kammottavan, uskottavan inhimillinen.

Kenelle tätä suosittaisin? Jaa-a. Jos olet liian nuori, et ehkä pysty eläytymään ollenkaan ja tympäännyt. Jos olet liian vanha, saat pahoja unia. Rohkeille sieluille kokeiluun siis - ja mieslukijoille? Suojaisivatko kulttuuriimme sisäänrakennetut oletukset hoivarooleista liialta ahdistukselta?

(Ai niin, piti vielä lisätä: seksielämää ei nimestä huolimatta tässä kirjassa koeta. Ollenkaan.)

Renate Dorrestein (2011). Pojallani on seksielämä ja minä luen ädille Punahilkkaa. WSOY. Äänikirja. Suomentanut Titia Shuurman. Lukija Sinikka Sokka. ISBN 978-951-0-37915-8.

Arvioita:
Nina Paavolainen Hesarissa
Kirjavinkeissä