Jenni julisti tämän Märta Tikkasen kimppalukuviikonlopuksi. Olin kirjailijavalintaa itsekin äänestämällä tekemässä, joten en voinut jättää väliinkään ja tartuin eilen hädissäni Punahilkkaan. Tikkasen Miestä ei voi raiskata näet olisi 101 naisten kirjan listallani, mutta unohdin varautua ajoissa. Onneksi tämä Punahilkka on tullut joskus hommattua kirjaston poistomyynnistä.
Harvoin on kuulkaas saanut 50 sentillä näin paljon kirjaa. Tämä oli ensimmäinen Märta Tikkaselta lukemani teos. Olen ihan puulla päähän lyöty. Tikkasen tyyli on niin kiinnostava ja niin vangitseva, että Punahilkan aiheen pohjimmaisesta tylsyydestä huolimatta olen ihan myyty. Vau ja huh.
Punahilkka syväluotaa äidin ja tyttären ja isän suhteita huiman hienosti, ja kääntää samalla peilin tiukassa kurvissa seuraavaan sukupolveen. Punahilkka ei kohtaa Sutta sattumalta. Ei, hän juoksee itse metsään etsimään omaa petoaan, omaa kansallisrunoilijaansa. Ja Susi löytyy - mutta lukijalle ei olekaan selvää kuka syö kenet. Punahilkka-Märta ottaa oman tilansa yöstä eikä päästä irti rakkaudesta, ei vaikka Susi rimpuilee.
Minulla on epämääräinen mielikuva, että Märta Tikkasen kirjoissa olisi paljon omaelämänkerrallisuutta. Jos näin on, ehkä tuo Punahilkan Susi sitten on Henrik Tikkanen. Tietämättömyys saattaa olla tässä kohtaa hyvästä; eivätpähän vaivaa kirjan ulkopuolelta mukaan ujuttautuvat assosiaatiot.
Huikean hieno kirja. Blogia seuranneet tietävät, että ihmissuhdetillitys ei itsessään riitä innostamaan meikäläistä, mutta Tikkanen sai sinänsä yksinkertaiseen vatvomiseen niin hyvän rytmin ja kierteen, että unohdin mennä nukkumaan. Kaadoin kolmannenkin punaviinilasillisen ja luin kirjan loppuun, enkä tiedä kumpi meni pahemmin päähän.
Tarina on välillä itsestäänselvä eikä oikeastaan mene mihinkään, ja toistoakin on, mutta Tikkasen kieli on jotenkin niin omaleimaista ja... noh, vakuuttavaa... että kirjaa ei osannut jättää kesken.
Tietysti tuo "ei mene mihinkään" ja "itsestäänselvä" on vähän henkilökohtainen juttu. Jos olisin lukenut tämän ilmestymisvuonna 1986, ajattelisin varmaan toisin; nyt äitiyden ja puolisouden (Onko tuollaista sanaa? Pitäisi ainakin olla.) kiemuroissa on enää vähän sellaista, joka aidosti yllättäisi. Mitä en ole nähnyt tai kokenut, osaan jo kuvitella, kiitos vain. Punahilkan vahvuus onkin kielessä ja rytmissä ja intensiteetissä. Tähän tekstiin, joka on jotain proosan ja runon rajamailta, jää kiinni. Se antaa tilaa oivaltaa mutta kuljettaa samalla vahvasti mukana, Tikkasen valitsemalla polulla.
Otetaanpa esimerkki, lyhyt pätkä, joka on aseteltu omalle sivulleen.
Oli kerran poika, Harry nimeltään, pikkukoulussa hän tempaisi punaisen hiippalakin Punahilkan päästä, paiskasi sen maahan, polki sitä ja hypi sen päällä, potkaisi sen likavesilätäkköön, nauroi Punahilkalle ja meni tiehensä.
Ymmärräthän sinä pikku ystävä, sanoi Punahilkan äiti, että se poika on rakastunut sinuun, muutoin hä ei ollenkaan välittäisi liata sinun punaista hilkkaasi. (s. 219)Miten sitä joku osaakin kahdella lyhyellä kappaleella sanoa noin paljon äidistä ja tyttärestä ja siitä minkälainen tyttären avioliitosta tulee ja miksi? Menee kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Täytyy myös kaksin käsin kehua Eila Pennasen suomennosta, joka on niin luonteva ja varma, ettei sitä olisi suomennokseksi tajunnutkaan.
Äidit ja vaimot ja vihaiset naiset, nuoret hilkkapäät metsän reunassa - lukekaa ihmeessä! Ja voisi tämä olla silmiä avaava lukukokemus myös petoeläimille.
Märta Tikkanen (1986). Punahilkka. Tammi. Suomentanut Eila Pennanen.
Arvioita en tähän hätään löytänyt, mutta Jennin kimppalukukeskustelua pääsee seuraamaan täällä.
