Asta Honkamaa: Naisen maisema

Kuva: Books North

Asta Honkamaan Naisen maisema on kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Se on runokirja, tai jotain sinne päin, ja olen lähestulkoon luovuttanut runojen suhteen. Runojen analyyttinen lukeminen saa aikaan ohimojomotusta, ja mitä tunteella lukemiseen tulee… sanotaan vaikka niin, että välillä on runotunne ja välillä ei. Yleensä ei. Naisen maiseman kanssa kävi niin, että sitä kustantaja tarjosi arvostelukappaleena. Vastasin, että kiitosta vaan mutten pahemmin kirjoita runoista, johon sieltä tuumattiin, että ei tarvitse kirjoittaa, lähetämme nyt kumminkin jos sopii.

 Ja sopihan se. Aina on tilaa vielä yhdelle kirjalle. Niinpä Naisen maisema oli jo valmiiksi käsillä kun Jenni kirjoitti siitä juttunsa; innoituin Jennin jutusta siinä määrin, että Maisema pääsi korjaa-nämä-johonkin -pinosta koitas-nyt-lukea-nämä -pinoon. Koska tässä kuussa ohut on minun listoillani pop, ja Pölynimurikauppiaan jäljiltä oli naiseutta ilmassa, tulin sitten lukeneeksi Maiseman.

Sitten jälkeenpäin muistin taas yhden syyn, miksi runoja on tullut luettua aika vähän: niistä on hankala sanoa mitään. Runot ovat jotenkin niin tiivistä ja liukasta tavaraa, että pitävää otetta on vaikea saada. Romaanin sitä läväyttää pöydälle, ottaa tukevan niskaotteen ja alkaa viipaloida, mutta tällaista runonkaltaista lyhytkamaa paloitellessaan ihminen viiltää helposti itseään peukaloon.

En siis oikein tiedä ketä tai mitä kuvaan, kun sanon että Maisema puhuu naisena olemisesta ja naisten jaetusta kokemusmaailmasta. Sukupolvista ja odotuksista ja ruumiillisuudesta; käskyistä ja kielloista; siitä miten hankalaa on olla sekä ihminen että lihaa. Siitä miten itsensä huijaaminen on välillä armollisinta mitä voi tehdä.

Kutsun Maisemaa runokirjaksi, mutta ehkä se on väärä sana. Runouskäsitykseni on niin reunoilta rispaantunut, ettei se kelpaisi edes kirpparille. Osa Honkamaan teksteistä on eräänlaisia mininovelleja. Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joilla on houkuttelevia nimiä, kuten vaikkapa Ratkaisumalli kaikille tunteille ja Myrskyn jälkeen on lounasta.

Otan tekstinäytteeksi otteen vähemmän runollisesta päästä, ihan vain ajoituksen vuoksi:

Pääsiäinen oli joko menossa tai tulossa, väreinään vihreä, oranssi, keltainen. Keskittymällä halvassa lasissa olevaan cavaan voi yhtäkkiä tajuta mitä voima on. Kun kaikki valuu kuin vesivärivanat tiskien yli, ja kuitenkin keskittyy yhteen rypäleeseen tai konvehtiin kerralla, pääsee johonkin pisteeseen. Sellaiseen missä tajuaa että kaikkea ei tarvitse itse koskea, todentaa olemassa olevaksi. [--]

Pidin tästä kirjasta, vaikka se aika kummallinen olikin. Uskottava ja samalla hämmentävä lukukokemus. Maisema on tässä kaunis ja tuossa ruma, ja niinhän se maisema tapaa olla jos sitä katselee vaikkapa liikkuvan junan ikkunasta.

Ja tähtiäkin on,
tähtiäkin on.

Asta Honkamaa (2013). Naisen maisema. Books North. 978-952-67980-4-2.

Arviota:
Mari A:n mielestä kirja oli kiltti muttei lapsellinen. Hyvin sanottu.
Sinisen linnan kirjastossa Maria mietti hänkin teoksen runoluonnetta.
hdcanis Hyönteisdokumentissa löysi sekä hempeyttä että vimmaa.

Hyvää pääsiäistä!

Helena Anhava: Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Runoprojektini törmäsi viime syksynä elämänmullistuksiin, joten ihan suunnitelmien mukaisesti en ole runojen parissa paahtanut. Saarikosken koottuja runoja (pokkarihankinta kirjamessuilta) olen pari kerrallaan lueksinut siellä täällä hyppien, mutta - anteeksi faneille - jotenkin en ole tykästynyt. Pitää kaiketi ottaa asiaksi lukea kokoelma kerrallaan ja katsoa syttyykö jokin kipinä. Toistaiseksi Saarikoski on valaissut lähinnä käsityskykyni rajallisuutta, tai ehkä jotain tunnepuolen puutostautia. Tiedän monen saavan Saarikoskesta paljon... joten jotain siellä varmaan on. Kun vain löytäisin.

Valaistusta odotellessani voin jutustaa Helena Anhavasta vähän. Lukupiirini kunnioitettaviin perinteisiin (sillä onhan se perinne jos se tehdään jo toiseen kertaan?) kuuluu yhden runoteoksen lukeminen joka vuosi. Tällä kertaa valinta on osunut Anhavan kokoelmaan Kysy hiljaisuudelta itsestäsi.

Pidin tästä kokoelmasta, noin kokonaisuutena ottaen. Aina on runoja, jotka eivät tunnu avautuvan, mutta tässä on niitä ehkä keskimääräistä vähemmän. Kenties Helena Anhava on vähän helppo, niin kuin Hyönteisdokumentissa äskettäin käydystä keskustelusta voisi ajatella, mutta helppous ei sinänsä tarkoita tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki tietävät vanhemmuudesta että Pieni taluttaa isoa, iso pientä / hetken matkaa. Silti on jokin arvo sen sanomisella, lukemisella, ajatuksen ääreen pysähtymisellä.

Kysy näyttäisi käsittelevän kolmea teemaa: sukupolvien sykliä, vanhuutta ja luontoa. Vanhuus ja etenkin Anhavan syvä luontokokemus jäävät minulle aavistuksen etäiseksi, mutta vanhemmuuden vääjäämättömän kiertokulun käsittely, se toimi minulle. Runoilija onnistuu tavoittamaan olennaisen muutamalla sanalla:

Linnut lähtevät,
lapset irtaantuvat.
Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin,
naava kuuseen. 

Tulinkin näemmä valinneeksi runon, jossa näkyvät kaikki kokoelman teemat. Oivaltavaa kustannustoimittamista, tai ehkä Anhavalta fiksu veto, sillä tuo on myös kokoelman ensimmäinen runo. Hyvä johdanto.

Rakenteesta pitää mainita sen verran, että näiden tavallisemmin runomuotoisten tekstien lisäksi kokoelmassa on jonkin verran yhden rivin aforismintapaisia ja lyhyitä kappaleen tai parin mittaisia tekstejä, jotka näyttävät kouliintumattoman silmiin proosalta. Minulle etenkin jälkimmäiset puhuivat hyvin vaimeasti; tunne-elämyksiä nolla. Silmät vain liukuivat pariin kertaan sanojen pinnalla.

Loppuun ote runosta, josta pidin eniten, sen opettavaisesta nuotista huolimatta:

[--]
Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,
ei höyheniä, ei karvaa,
se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.
(Naapurin tytöltäkö mallia kysyt, s. 59-61)

Lopun toisto nostaa intensiteettiä niin, että äitiyden voimasta tulee tuohon aavistus. Samaisesta runosta on muuten myös kokoelman nimi.

Minulle Kysy hiljaisuudelta itseäsi oli ei-kovin-intensiivinen runokokemus, joka kumminkin osui ja upposi paikka paikoin. Tuli (taas) ajoittain ymmärtämättömyyden tunne mutta ei sellaista (intoutunutta ja onnellista) turhautumista, jota Södergranin kanssa vehtaaminen aiheutti. Mitään suurta paloa Helena Anhavan runouteen Kysy ei sytyttänyt, sellaisen hymisevän hyväksynnän vain.

Helena Anhava (1974). Kysy hiljaisuudelta itseäsi. Otava. 951-1-01685-7.

Edgar Lee Masters: Spoon River antologia

Spoon River & vietnamilainen kirjanmerkki.

Päädyin lukemaan tämän Edgar Lee Mastersin kuuluisen runokokoelman osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta, jossa Salla, runoprojektiani muistaen, asetti tämän tehtäväkseni. Huoh. Olen ollut luvattoman hidas Spoon Riverin kanssa... mutta kuten on tullut moneen kertaan todettua, runot eivät oikein ole ominta alaani.

Spoon River antologia on yksi amerikkalaisen runouden perusteoksista, paljon kiitelty klassikko. Turtiaisen suomentama versio julkaistiin alkukielellä 1924, joskin suuri osa runoista oli ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta aiemmin. Riveriin kuuluu yli parisataa runoa ja vielä näytelmämäinen epilogi päälle.

Kokoelman erikoisuus on, että se koostuu vainajien muistosanoista, heidän omista haudantakaisista nekrologeistaan. Kaikki vainajat sijoittuvat samaan pieneen kaupunkiin, vaikkakin osin erilaisiin elämänpiireihin. Runot muodostavat osin vuoropuhelun; yksi kerrallaan ääneen pääsevät vainajat paljastavat toinen toisistaan uutta, näyttävät oman näkökulmansa.

Olen iloinen, että luin Spoon Riverin, sillä se kuuluu ehdottomasti kaanonin pitkään listaan... mutta en voi väittää rakastuneeni kirjaan. Kun ensin aloitin Riverin, innostuin sen ideasta. Nautin hienoista ironisista pistoista, joita syntyi kun runojen hahmot kommentoivat toinen toisiaan suoraan ja epäsuorasti... luin melkein yhtä soittoa pitkän pätkän. Mutta sitten, jossain lähellä sadatta sivua, meno hyytyi. Mastersiin palaamisesta muodostui jonkinlainen pitäisi-kyllä-mutta -askare. Jouduin jakamaan lukemisen aika pieniin annoksiin. Lisäsin kiinnostuskerrointa selailemalla välillä alkukielisiä versiota täällä, lukuisista kirjoitusvirheistä piittaamatta. Yleisön kommentit runoihin toivat oman huvinsa prosessiin.

Kielestä... pakko sanoa, että runojen kohdalla alkukielellä lukeminen on vähän arvoituksellinen juttu. Uskon lukevani englanniksi varsin pätevästi, mutta runojen kanssa en ole ihan niin luottavainen kuin proosan kanssa. Mastersin runot kuulostavat ääneen englanniksi luettuina* jotenkin rytmikkäämmiltä kuin suomeksi, mutta jään helposti epäröimään sanojen vivahteiden kanssa. Aprikoin, kuten aina, myös runojen kääntämisen mahdottomuutta.

Esimerkiksi runossa Benjamin Pantier asianajaja kirjoittaa vaimostaan

Sitten hän, joka jäi jälkeeni,
pyydysti sieluni paulaan, kuristaen minua,
(s. 25)

Alkuperäisessä teksti on

The she, who survives me, snared my soul
With a snare which bled me to death,

Minusta kuristamisesta syntyy erilainen mielikuva kuin hitaasta verenvuodosta; toisessa kadotat elintärkeän yhteyden ympäristöön, toisessa menetät sisimpäsi voiman.

Toinen samanlainen on Harold Arnett. Suomeksi hänen runonsa päättyy ...kun yksikään sielu ei kuitenkaan voi päästä pakoon elämän ikuisuutta. Englanniksi taas ...when no soul may ever escape the eternal destiny of life? Konteksin huomioiden käännös on tavallaan järkevä, mutta silti minulle tulee erilainen tunnelma noista. Elämän ikuisuus vs. eternal destiny of life, hmmm.

Mutta en voi syyttää suomennosta mitenkään heikoksi. Arvo Turtiainen on vain laittanut oman taitonsa peliin ja luonut vahvan version Mastersin runoista, kunnioittaen alkuperäisten henkeä...

Kielen yksityiskohtia isompi ongelma on, että Mastersin muistokirjoitukset ovat niin kirotun ovelia. Niissä on monta kerrosta. Minulle jäi sellainen tunne, että useimpien kohdalla en tavoittanut kuin sipulin uloimman kuoren.

Se on osittain omaa syytäni. En tehnyt töitä näiden runojen kanssa samalla tavalla kuin vaikkapa Södergranin. Minulle nimittäin tämän antologian vahvuudesta, sen ainutkertaisesta teemasta, tuli pitkässä juoksussa heikkous. Spoon Riverin kuolemanjälkeinen perspektiivi ja pikkukaupunkisuhteet tekevät siitä mielenkiintoisen palapelin mutta samalla myös masentavan lukukokemuksen.

Kaikki tämän runokokoelman ihmiset ovat kuolleita. En päässyt siitä yli. Yksi kerrallaan jokainen runo kertoo elämän päättymisestä. Nekin kertojat, joiden runoista hohkaa eletyn elämän ylistys, rakkaus elämän ihmeisiin, makaavat nyt haudoissaan. Tässä puhuu tomu.

Kalmojen paraati ei vaivannut minua aluksi, mutta vähitellen se alkoi tuntua yhä masentavammalta. Ehkä eläydyin liikaa! Loppupuolella suorastaan raahustin eteenpäin. Siksi kaikki suosikkini tästä kokoelmasta (Marie Batesonia lukuunottamatta) ovat alkupuolelta.

Kaikkein eniten taidan pitää Thomas Rhodesista:

Kas niin, te liberaalit,
te älyn korkeuksissa purjehtijat,
ylevien kuvitelmien merenkulkijat,
[--]
ehkä nyt loppujen lopuksi huomaatte, miten vaikeata
on estää sielua hajoamasta atomeiksi,
kun me sen sijaan, me maallisten rikkauksien etsijät,
kullan kokoojat ja ahnehtijat,
olemme tyytyväisiä, lujia ja tasapainoisia
johdonmukaisesti loppuun saakka.
(s. 117)

Thomas jää mieleen. Osui ja upposi pieneen liberaalisieluuni.

Kiitos Salla! Tämä oli aidosti haastava mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Luulen, että tämä on myös sellainen kokoelma, johon tulee palattua (netissä) aika ajoin, vaikka en kokenutkaan alusta loppuun lukemista kovin mukavaksi. Monet näistä runoista jäivät jotenkin... hautumaan.

Edgar Lee Masters (1982, alkuperäiset 1915, 1924). Spoon River antologia. Suomentanut Arvo Turtiainen. Tammi. 951-30-2499-7.

Arvioita:
Hdcanis Hyönteisdokumentissa
(vinkatkaa muista, en nyt löytänyt...)

*Joo, kokeilin parin kohdalla.

Jos jättäisit minut (ja pari sanaa rakkausrunoista)

Runoprojektini on jatkunut vaihtelevissa merkeissä. Sallan minulle osoittama haastekirja eli Spoon River antologia on yhä kesken. Olen lueskellut sitä vuoroin suomeksi ja vuoroin englanniksi, mutta valmista ei ole tullut. Liisakin heitti kovalla haasteella - pitäisi miettiä rakkaimpia rakkausrunoja! Iiks.

Mutta heinäkuussa on tapahtunut myös pieni ihme. Törmäsin kuopiolaisessa kirjakaupassa/divarissa Suvi Aholan kokoelmaan Jos jättäisit minut ja ostin sen. (Minä! Ostin runoja!) Mikä vielä hurjempaa, luin kokoelman kertaistumalta ja pidin siitä kovasti. Jälkeenpäinkin on tullut palattua useaan otteeseen lehteilemään ohutta kirjaa. Ehkä tämä runojuttu vielä tästä.

Runoista kirjoittaminen ei ole muuttunut sen helpommaksi. Jos jättäisit minut on minusta sellaista helpohkoa runoutta, jossa asiat sanotaan aika suoraan. Tarkoitus on aseteltu sanoiksi, sanat lauseiksi, lauseet runoiksi. Runomaisuus tulee väljyydestä ja rivinvaihdoista ja kielikuvista. Harva näistä runoista yllättää vahvasti... mutta minulle ne puhuvat selvää kieltä, sillä teemat istuvat niin hyvin omaan elämääni. Kokoelman alaotsikko on Runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä - ja juoksemisesta.

Jep. Ei ihme, että Aholan sanat osuvat. Jos tilaisin runokokoelman mittatilaustyönä, listassa voisi olla vielä kirjoista ja golfista, mutta aika lähelle menee näinkin. Itse asiassa joissain runoissa kirjat vilahtavat, kenties siksi että ne ovat väkisinkin iso osa kriitikon elämää.

En pidä tästäkään päähenkilöstä,
hänen kapeasta ja aistillisesta suustaan. 

Samastun lihavaan vuokraemäntään,
joka lakkaa olemasta jo sivulla viisi,
ja sosiopaattinaiseen
joka ryhtyy vajaapäisen poikansa panopuuksi.
Hän tekee sen rakkaudesta, mutta kirjailija ei käytä sitä sanaa.
Eikä hän tunne sitä? Eikö hän osaa edes keksiä?
(Runo sivuilta 26-27)*

Tuossa on jotain hyvin tuttua. Juuri noin lukeminen joskus menee; ei pääse harhamaailmaan vaan jää itseensä. Kirjan kupla laimenee oman elämän kohinaan. Minä luen kirjaa eikä minä luen kirjaa.

Sama ja vielä vahvempi tunnistamisen olo tulee monista muistakin Aholan runoista. Sivun 32 kertoo katoavasta vyötäröstä. Sen lopussa kertoja menee astianpesukoneen viereen hukkalämmön syleiltäväksi. Auts. Kyllä.

Sivun 33 runossa kertoja lähtee yleisestä vallankäytöstä ja tulee lopussa yksityiseen:

Ja mikä tärkeintä: en osaa riidellä.
Meillä kotona ei opetettu sellaisia asioita, kun olin pieni. 

Vihaa kyllä riittää, mutta se ei ole sama asia.

Ei ole, ei.

Voisin siteerata vaikka kuinka montaa runoa. Pidin tästä kokoelmasta oikein kaksin käsin. En kokenut sitä liian vaativaksi, eikä se jättänyt minua jatkuvasti ymmälleen. Ehkä runous uppoaa helpommin silloin kun aiheet ovat oikeasti "omia".  

Tästä pääsenkin vaikeaan kohtaan. Jouduin tämän kokoelman ja Liisan haasteen myötä miettimään, että puuttuuko minulta mahdollisesti jokin romanttisen, palavan rakkauden lihas? Vai olenko mahdollisesti antanut sen surkastua kaikkien näiden yksinkertaisen aviorakastamisen vuosien aikana? En oikein osaa nimetä suosikkiani rakkausrunojen joukosta. Ehkä en ole lukenut riittävästi runoja viime vuosina, jotta pystyisin puhumaan itselleni (teistä puhumattakaan!) rakkaudesta runoin.

Tässä ja tänään voisin ilkikurisesti valita vaikkapa Aholan runon sivulta 17, joka päättyy

Tähän anniskelupaikkaan tulet aina kuin ensimmäistä kertaa.
Ujosti ja siivosti kosketat, rykäiset ja sanot: 

Anteeksi, ei ole varausta,
mutta pääsisinkö taas siihen tuttuun nurkkapöytään?

Arjen rakkaudessa on jotain tuollaista.

Onko noloa, jos ei osaa rakastaa rakkausrunoja? Juuri nyt ei ole neljännesvuosisadan takaisesta runotytössä minussa jäljellä kuin haalistunut riepu siivouskomerossa. Raasusta ei ole edes matonkuteiksi. Kuka enää mattoja kutookaan? Olemme ulkoistaneet senkin.

Kun olin nuori, suosikkini oli tämä katkelma John Donnea:

Fire ever doth aspire,
And makes all like itself, turns all to fire.
But ends in ashes; which these cannot do,
For none of these is fuel, but fire too.
This is joy's bonfire, then, where love's strong arts
Make of so noble individual parts
One fire of four inflaming eyes, and of two loving hearts.

En ole sen enempää lukenut Donnea... tämän lainauksen on poiminut Dorothy L. Sayers erääseen kirjaansa. Pidin siitä niin paljon, että opettelin sen ulkoa.

Nyt rakkausrunon kuva on mielessäni toinen, rakkauden kuva on toinen. Rakkaus ei olekaan sielujen tulta; se on arkea ja se on erotiikkaa, se on sanatonta ja vaistonvaraista. Rakkaus hajoaa käsiin kuin savu tai tuhka, kun sitä sanoin tavoittaa. Yhtä hyvin voisin ammentaa haarukalla vettä.

En enää tiedä mitä rakkausruno tarkoittaa. Ja olen lukenut liian vähän runoja viime vuosina. Mutta valitsen kumminkin haasteen hengessä suosikin. Södergranin Rakkaus houkuttaisi, mutta rehellisyyden nimissä valitsen yhden Aholan lähes raaoista runoista. Se puhuu vain yhdestä rakkauden puolesta, mutta on siinä jotain toisestakin. Muihin puoliin en nyt yllä.

Käsi hiljaa, käsi. 

Kun iso eläin liikuttaa lapojaan,
rytmiin on pakko mukautua. 

Miehen kaunein kohta on kuoppa selän alla,
pehmeä kuin hevosen turpa,
yhtä suojaton ja altis. 

Hiljaa, käsi, hiljaa.
(s. 18)

Suvi Ahola (2006). Jos jättäisit minut. Kirjastudio. ISBN 952-482-013-7.

Arvioita:
Janna Kantola Hesarissa

*Sellainen bloggaajan kannalta harmillinen piirre kokoelmassa on, että runoilla ei enimmäkseen ole nimiä. Ehkä ajatus oli, että kokoelman osat (Forver and ever, Patterikohinaa, Toisaalla, Naisia, Sadonkorjuu ja Tuulisilla mailla minä juoksen) ovat kokonaisuuksia. No, sivunumerolla löytyy...

Valikoima runoja: Eila Kivikk'aho

Aurinkolasit kuvausrekvisiittaa...

Tämä piskuinen kirja, Eila Kivikk'ahon Valikoima runoja, on peräisin äidiltäni: olen perinyt hänen leukansa ja noin metrin runoja, joita en ole hennonut antaa pois. Välillä käy mielessä, että runokirjat ansaitsisivat enemmän ja parempaa huomiota kuin täällä saavat. Toisen blogivuoden yhdeksi johtolangaksi otinkin runouden; katsotaan josko viisastun tai luovutan.

Ei uskoisi, että luin näin pientä kirjaa lähes kuukauden. Syynä voi olla uusi tekniikkani. Koitin nimittäin Kivikk'ahon kanssa lukea runoja illalla sängyssä ennen nukahtamista. Ajattelin että ehkä siinä hämärän rajamailla olisi se sopivan hiljainen, levollinen paikka runoille. (Heh, proosaa en osaakaan nukkumaan mennessäni lukea; jos tarina on edes kohtalainen, en malta lopettaa ollenkaan.) Rauhallisten unien suhteen systeemi toimikin oikein hyvin. Kolmesta kuuteen runoa on sopiva annos. Illan viimeiseksi ajatukseksi sopii hienosti vaikkapa tämä:

[--] 

Suloista joskus näin olla sokea,
hämärän hiusten hyväily kokea,
kuunnella yöllistä, hiljaista jokea,
tuntea turvallisemmin kuin näkevä :
maa on varma  ja väkevä.
(ote, Ylistyslaulu yksinäisyydelle, s. 43)

Iltaisin tuli siis luettua tämä kokoelma... mutta en ole varma toimisiko systeemi minkä vain runouden kanssa. Södergranissa - ja miksei Meriluodon Lasimaalauksessakin - on nimittäin minusta enemmän energiaa ja tulta kuin näissä Kivikk'ahon runoissa. Nyt en osaa ollenkaan sanoa, onko temperamenttiero teksteissä vai lukijan asennossa. Myös bloggaamisen kannalta petikokeiluni oli onneton. Makuuasennon sivuvaikutus näyttäisi olevan muistiinpanopuutos tai peräti -kato. Harmillista. Saan oikein koota itseni, että löydän jotain järkevää tai edes järjetöntä sanottavaa.

Toisaalta, jonkinasteinen hämminki on paikallaankin. Koska tämä tosiaan on valikoima eikä kokoelma, runojen teemoissa ja tyyleissä vaihtelua, verrattuna Södergranin Koottuihin etenkin tyylillistä vaihtelua on oikeastaan selvästi enemmän. Osa näistä Kivikk'ahon runoista on hyvin lyhyitä ja lähes toteavia,  osa liukuu seitsemäänkin säkeistöön. Välillä mennään jämptillä riimillä, välillä astellaan aavistuksen vapaammin. Lemppareikseni nousivat Nyrpeä päivä  (kokoelmasta Sinikallio, 1942), Muisto (Niiltyltä pois, 1951) ja Et tiedä (Venelaulu, 1952). Tuo viimeinen voisi olla vaikka teemani näille runojutuille:

Et tiedä, mitä runo on,
ja katso kuitenkin
se kietoo sinun kätesi
kuin murhe muratin.
Se lailla unen uupuneen
puoleesi painaa pään,
ja sinä saat sen hyväillen
vain hiljaa itkemään.
(s. 75)

Luulen, että Kivikk'aho tarkoitti tuon kirjoittajan näkökulmasta, mutta taitaa sopia joihinkin lukijoihinkin.

Valittelin kesäkuun blogikoosteessa, että sanat pakenevat kun yritän kirjoittaa runoista, ja hdcanis lohdutti, että joskus riittää, kun saa vähän mietteiden alkua esiin. Toivotaan niin. Edellisiltä bloggaa-nyt-vihdoin-jo-siitä-Kivikk'ahosta -yrityksiltäni on näet jäänyt tusinan delotoinnin viimeisenä eloonjääneenä seuraava hyödyllinen rivi:

Rakkaus, aikuisuus vs. lapsuus, kaiho ja kaipuu (Karjala), opettavaisuus

Jos tuota nyt yritän alkuun purkaa. Rakkaudesta Kivikk'aho kirjoittaa minusta kiinnostavan etäisesti. Jos näissä runoissa on intohimoa, se on aika kätkettyä. Rakkaus näyttäytyy enemmän seepiansävyisenä ja sielukkaana kuin kupeiden kuumana poltteena. Kävi mielessäni häijy ajatus, että näin rakastetaan kirjeystävää. Käsi koskee välillä olkaa, mutta runon kertoja vain ajattelee kättä ja väistää kosketusta. Eikä ääneen ano. Mutta otetaanpa palanen:

[--]
Tempaa mukaasi minut,
niin minä tempaan sinut,
sillä vasta myrskyn jälkeen hiljaisuus on
hiljainen.
(ote, Tahdon, s. 78*)

Miksi hiljainen hiljaisuus on hienompaa kuin myrsky? Äh, en ymmärrä. Mutta mitä hittoja, olkoon, päätin jo kertaalleen, etten aio yrittää "ymmärtää" runoja vaan mieluummin vain maistelen ja haistelen niiden tuottamia tuntemuksia. Minusta Kivikk'ahon kuvaama rakkaus on laiha ja kalvakas otus.

Aikuisuuteen/lapsuuteen kiinnitin huomiota siksi, että eri runoista sai erilaisia näkökulmia ikäkausiin. Vauvan aistirikas viattomuus ja avoimuus runossa Lapsen käsi on lutuisen suloista:

Käsi hento. Sormet aivan pienet.
Miten somana se haparoi.
Käsi pieni, sirkkalehti lienet,
joka saada vain, ei ottaa voi, 

joka tavoittaa vain valonsäteen,
lämmön laineen, vienon hellyyden.
[--] (ote, s. 25)

Toisaalla lyhyessä runossa Laskua todetaan, että

[v]asta myöhemmin
köyhtyy elo, polkeutuu
rientäessä vuosien.
(ote, s. 54)

ja vielä toisaalla, että kaikki meissä on eilisestä (Hyttysen pisto, s. 62). Ja jossain runossa (missä niistä, se jää nyt arvoitukseksi, koska en selailemalla löydä oikeaa kohtaa) taas katsottiin nuoruutta ikään kuin säälitellen sen haavoittuvuutta.

Ei näistä nyt oikein perusteluiksi ole, mutta sellainen mielikuva jäi, että aikuistumiseen ja ns. kypsymiseen liittyviä kysymyksiä on punnittu enemmän kuin olisin odottanut.

Karjalan kaipuusta - huomasin jälkeenpäin netistä, että Kivikk'aho on oikein tunnettu Karjalaa haikeudella muistelevista säkeistä. Mutta ei se mitään. Tollompikin runontavaaja olisi sen huomannut tästä:

[--]
Vaivu uneen, niin et muista
saman tuoksun huokuvan
tuhansista tuomipuista
rantamilla Laatokan, 

etkä muista kuvastuvan
vielä kuulaampana kuun
hopeaisen pelikuvan
kotilahteen kaivattuun.
(ote, Nocturno, s. 22)

Heh, Laatokka oli siis se johtolankani. Eipä silti, melkein yhtä selvästi kohtalon karkea kouraisu tuntuu runossa Kansanlaulun tapaan. Tulkitsin tässä muisteltavan nuoruutta Karjalassa... ja kai tuossa jokin psalmiviitekin piileksii, sillä eikös ihminen ole kuin ruoho?

[--]
Kova viikate päivät ne niitti
ja heinät vei,
ja se onneaan kiitti,
ken itsekin murtunut ei,
timotei,
sinä keinuva heinä.
(ote, s. 72)

Opettavaisuus on vielä kärsineestä juttuluonnoksestani jäljellä. Sanottakoon suoraan, en oikein onnistunut lämpenemään näille runoille. Kivikk'ahon teksteissä on kauneutta ja kurinalaisuutta. Ne ovat trimmattuja ja hyvin, hyvin taidokkaita. Monet sanakuvat ovat, oikein tuoretta ilmausta käyttääkseni, ihania. Kosteahuulinen usva, kärhen-arat tunteet... Runon rytmi ja poljento, kaikki on moitteetonta.

Silti minulle jäi enimmäkseen ulkopuolinen olo, tai suorastaan sellainen istun-pulpetissa-ja-opettaja-puhuu -olo. Moni runo tuntui päättyvän opettavaisesti kuin perinteiset sadut. Viimeisessä säkeessä tulee ylläri, josta sitten voi ottaa opikseen tai saada oivalluksen. Tai sitten runo on suoraan opetus. En malta olla ottamatta taas yhtä lainausta... Lordi Peter Wimsey'ä mukaellen, ahkerasti siteeraamalla voi kätkeä ajattelunsa puutteita.**

Pelkkää kauneuttako kulutat?
Aarteeseenko kaivat asuntosi
niinkuin ruoste
ja syöt sen rikki?
(Välihuuto, s. 55)

Sitaattikirmailuni lähenee loppuaan. Lohduksi niille, joiden mielestä olen törkeästi pahoinpidellyt ja väärinkäsitellyt yhtä suurista suomalaisista lyyrikoista, vielä tämä:

Hyvä Jumala, miten he erehtyvät!
Ketkä erehtyvät? Ketkä eivät!
Joka opissa harha kalskahtaa.
Kiven kätkevät kaikki leivät.
Kiven suuren vain helpommin esille saa,
ja niellä voi pienemmät.
(Arvostelu, s. 13)

Kaikkiaan tämä oli, noh, opettavainen kokemus, sekä Valikoiman lukeminen että tämän jutun kirjoittaminen väkisin runnomalla. Huomasin viimeistään Kivikk'ahon myötä, että perinteinen, mitallinen ja kurinalainen runo tavoittaa minut keskimäärin huonosti. Ehkä kannattaa siis suosiolla siirtyä vähän vapaampiin muotoihin ja lopettaa tämä riimienraasto ainakin toistaiseksi. Saarikoskeako sitten? Tai tuoreempaa Meriluotoa? Tai jotain ihan uutta. Pitää miettiä.

Huomaan myös, että näemmä saan tikusta asiaa kun vain pakotan itseni töihin... ja se kannattaa. Opin nyt, kun vihdoin ja viimein sain tämän tekstini tehtyä, että yritän selvästikin lukea runokirjoja kuin ne olisivat romaaneja tai vähintään novellikokoelmia. Edes lukemisen pätkiminen pienehköihin haukkapaloihin iltatuimaan ei ole vaikuttanut asiaan; etsin näemmä sitkeästi yleistä sanomaa tai tarinaa. Ensi kerralla kokeilen jotain muuta. Luen kokoelman ja päätän jo etukäteen, että kirjoitan vain yhdestä runosta. Jospa se vapauttaisi minut kokemaan runot toisin, tapaamaan ne yksi kerrallaan.

Korjaus: teen tuon sitten kun nyt kesken oleva runokokoelma on luettu. Nyt on nimittäin meneillään - ja kahdella kielellä - Spoon River antologia, jonka Salla haastoi minut lukemaan. Kas siinä runokokoelma: tavallaan tarina ja taatusti kokonaisuus.

Eila Kivikk'aho (1958). Valikoima runoja. WSOY. Suomalainen Parnasso -sarja.

*asettelut ovat miten sattuu - blogger-ongelma.
** "A facility for quotation covers the absence of original thought". Gaudy night, Dorothy L. Sayers.

Habibi

Kuva: Like

Graig Thompsonin Blankets oli niin hieno sarjakuvaromaani, että olin jo ennakkoon varma saman tekijän Habibista: heti kun kuulin, että se on ilmestymässä suomeksi, päätin ostaa sen. Kannatti. Liken kustantama laitos on raskaan sarjan kamaa monessakin mielessä. Puolitoista kiloa vimpan päälle hienoa kuvitusta ja miettimisen arvoista asiaa. Ja mikä tarina.

Helmi. Itkettävän hyvä.

Itse asiassa ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa Habibista vielä. Ehkä pitäisi odottaa, kunnes olen lukenut sen kolmannen ja neljännenkin kerran. Kunnes ensimmäinen ihastuksen kuohu on laskeutunut ja pystyn sanomaan jotain järkevää.

Mutta toisaalta, mitä hittoja. Habibi on yksinkertaisesti järjettömän hyvä, joten ehkä sekopäinen pulina kuvaa hyvin lukukokemustani. Enkä voi ottaa riskiä, että jäisi kokonaan bloggaamatta - tämä on nimittäin takuuvarmasti yksi kirjavuoteni huippuja.

Habibi kertoo Dodolasta ja Zamista, kahdesta elämän haaksirikkoisesta, jotka lapsina päätyvät asumaan hiekka-aavikolle ankkuroituun laivaan. Vanhempi Dodola-tyttö ruokkii pientä Zamia perinteisillä saduilla ja karavaanien antimilla; Zam antaa Dodolalle arvon ja tarkoituksen. Miten käy kun heidän tiensä eroavat traumaattisten tapahtumien myötä?

Thompson kietoo Habibissa yhteen niin fiksusti niin monitahoisia teemoja, että kaiken järjen mukaan tuloksen pitäisi olla sekasotku. Jotenkin vain ei ole. Sen sijaan tämä on maagista realismia parhaimmillaan, ajasta ja paikasta riippumaton tarina, jossa haaremit ja ekokatastrofit ovat totta yhtä aikaa. Thompsonin hyödyntämien arabialaisten koristeaiheiden tapaan kertomuksen pinnanalaiset teemat punoutuvat kauniisti kuvioiksi kehystämään syvästi inhimillistä tarinaa.

Habibia voi lukea rakkausromaanina (ja ehkä pitäisi), tai hätähuutona kaikkien yksin jätettyjen lasten puolesta, tai kaikkien kirjan kansojen yhteisen juuren julistuksena, tai ekologisena ja talouspoliittisena kannanottona, tai puheenvuorona seksuaalisuuden ja rakkauden rajapinnoista, tai vastalauseena seksuaaliselle hyväksikäytölle kaikissa sen muodoissa.

Tai rukouksena... Habibissa jumaluus on kätkeytynyt kaikkeen maailman kauneuteen. Autiomaan hiekka kirjoittaa runoja, käärmeen jäljistä voi lukea Jumalan nimen, aallot lainehtivat rakkauden sanoina.

Thompson tosiaan poimii kuviinsa kauneutta runoudesta ihan kirjaimellisestikin. Sanat ja kuvat sekoittuvat niin kuin sekoittuvat uskonnotkin. Jumala on yksi. Habibissa rakkaus kai onkin se äärimmäinen sekoitus. Toisen elämä on oman elämän tarkoitus; ei ole yhtä ilman toista. Oma epätäydellisyyskin on siedettävää siksi, että se on rakas toiselle.

Ja kaikesta vakavuudesta huolimatta Habibissa on iloa, jopa huumoriakin. Raskainkaan elämä ei ole haudanvakavaa.

Kuvitus on rikasta ja tarkkaa ja vaihtelevaa. Kunnollisen kuvanäytteen löytää Liken sivuilta täältä. Tyylillisesti kaikki on sukua Blanketsille mutta vielä pari astetta kypsempää. Ehkä vaikutelma tulee siitä, että tässä on tummempi yleisväritys. Nyt myös kuvien rytmitys on arvaamatonta ja pakottaa pysähtymään ajatusten äärelle.

Varmaan, sitten kun tämän on lukenut riittävän monta kertaa, joidenkin kohtien yli alkaa hyppiä. Tai sitten oppii vähän arabiaa.. Nyt ensimmäisillä kerroilla totisesti on riittänyt tutkittavaa. En varmaan ole vielä tajunnut puoliakaan Habibin hienouksista.

Kulttuuriperintöjen kombo toimii. Kunpa saisimme yhteiselon toimimaan sarjakuvien ulkopuolellakin! Thompsonin ja Tietäväisen kaltaiset tekijät ainakin onnistuvat vakuuttamaan siitä, että ihmisiä ollaan joka ainoa.

Jos luet vain yhden sarjakuvaromaanin vuodessa, tässä tämän vuoden valinta.

Graig Thompson (2012). Habibi. Like. Suomentanut Ida Takala. ISBN 978-952-01-0743-7.

Arvioita:
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Laura Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Janne Maailmassa monta -blogissa

Kirjankansirunoja

Enpä voinut vastustaa tätä Amman haastetta kun jäi vapaa tunti ennen juhannusvieraiden tuloa....
kas tässä kolme kirjoilla kirjoitettua runoa!

All tomorrow's parties

Survival of the fittest.
Watch me (tell no one)
the patient psychopath
talking to strange men.

A man lay dead,
stranger in a strange land,
a hole in space.
He didn't die easy,
the good guy, the one who
did not ask who fears

death.

Off with his head!

Turn left at thursday
now wait for last year, seeker.
I am legend
the pilgrim of hate
false prophet
a cold heart transcendent
playing god.

Rivo satakieli

Vilpittömästi sinun
kuin höyhen myrskytuulessa
autuaitten alttareilla lihakuu

niin kauan kuin rakastat
yö on hellä
yösisko, punahilkka,
viaton syyllinen, symmetrian opettaja.
Punaisen rasian arvoitus -

Suomen poliittinen järjestelmä

Huonosti käy maan.
Hetki lyö hiirelle.
Noitien ja paimentolaisten parissa nyt
kilpaillaan palveluilla.
Saako tälle edes
nauraa?









Hih, kokeilkaapa - tämä oli oikeastaan aika hauskaa. Kiitos Amma.

Hyvää juhannusta kaikille,
terkuin,
Booksy

Lasimaalaus

Luin huhtikuun aikana Aila Meriluodon runokokoelman Lasimaalaus. Oma kappaleeni on kolmatta painosta vuodelta 1947. Se on päätynyt minulle äitivainajan perintönä ja mahdollisesti hänen hyllyynsä lahjana omalta äidiltä; meillä ei juurikaan käyty divareissa, kun olin pieni, eikä äitini sentään niin vanha ollut... Isoäiti oli harrastajanäyttelijä, osasi kyllä lausua. Vai olisiko tämä voinut kuulua isomummolleni? Iän puolesta kyllä.

Huoh, epäilen, ettei Lasimaalaus enää Neidille siirry. He kiipeävät kallioitaan kovin ketterin jaloin ja valitsevat kantamuksensa taiten, tuskin raahaavat tällaista sukupolvien laahusta perässään. Onnellista ja surullista yhtä aikaa, se että saa maalata oman taustansa haaleiden ääriviivojen sisään.

Nämä ajatukset kirvoitti osittain Lasimaalauksen takalehdiltä löytynyt haikea todistus runokirjan epävarmasta elämästä lapsiperheessä. Salaperäinen lyijykynäpiirros - auto? juna? jotain pyörillä kulkevaa kuitenkin? - on luultavasti veljeni käsialaa. Tai sitten ei. Ehkä pieni Booksy on siinä hahmotellut ambulanssia tai jotain muuta mukavan dramaattista. Tajusin sen taas: ei ole ketään, jolta tuollaista voisi edes teoriassa kysyä. Ei onnellista ensinkään.

Lasimaalauksen kierto sukumme naisten käsissä taisi lopahtaa minuun ihan kirjallisistakin syistä. On vaikea uskoa Meriluodon esikoiskokoelman lumoavan näitä 2000-luvulla kasvaneita nuoria naisia. Toivottavasti olen väärässä. Vaikka jotkin runoista tuntuvat yhtä osuvilta ja tuoreilta, loppusointuisuus usein kahlitsee niissä virtaavaa voimaa. Vuosikymmenten tomu lepää näiden runojen päällä paljon raskaampana kuin Edith Södergranin säkeiden...

Ilmeikkyyttä kyllä on, kurinalaisesta mitasta huolimatta. Mutta aika moni näistä runoista ei silti tavoittanut. Estetiikalle on tapahtunut tässä välissä jotain. Tai, krhm, en vaan osaa lukea näitä oikein. Eipä silti, runosta voin mielestäni reilusti sanoa, että jos se jokin ei tavoita pelkästään lukemalla, ilman mitään ekstraselityksiä, sitten se ei vain tavoita.

Muutamasta runosta pidin kyllä kovastikin. Kokoelma on jaettu seitsemään osaan, ja niistä ensimmäinen, Soittaja pimeässä, tehosi minuun parhaiten. Sieltä löytyy myös lempparini, runo, jota sittemmin huomasin Wikipediassa kehuttavan erityisen kuuluisaksi, Kivinen jumala. Yhdistin runon selkeästi mielessäni sotaan, ja sain siitä jotain irti sekä järjellä että tunteella. Mikä parasta, tämä on sellainen runo, joka tekisi mieli lukea ääneen. Suuressa tilassa eikä edes mitenkään hiljaisella äänellä. Loppusointu ei tunnu ilmaisun kahleelta vaan antaa sille lisäpotkua.

Jumala, taon ja taon ja taon,
pyytäen, herjaten, rukoillen taon!
Avaa porttisi, avaa, avaa!
Avaa silmäsi, Liikkumaton!
Nää: tuhat äitiä rakastavaa
huutaen lastensa suojaksi heittyy
sortuissa seinäin ja vaipuissa katon.
(1. säkeistö, s. 15)

Kivinen jumala oli hieno, samaten Rauniourut ja Kakskymmentä suvea, joka tuli mieleeni kun luin Kirjainten virrassa -blogin kommenteissa Liisan huomautuksen, että runossa lukija usein olettaa kirjailijan kertojaksi; juuri tämän runon kohdalla ensin tein niin ja sitten muutin mieleni. Piti aloittaa alusta.

Runo Tyhjät kädet oli sekin hieno, suorastaan raivokas.

Kokoelman viimeistä, nimirunosta, pidin myös. Siinä oli sellainen hieno fantasiakertomuksen sävy kauniilla rytmillä... mutta viimeinen rivi jotenkin tökkäsi ja sotki koko jutun mitä minuun tulee.

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niinkuin alku-unessas!
(viimeinen säkeistö, s. 114)

Tätä tarkoitan vuosikymmenten tomulla: jonkinlaista naamioivaa patinoitumista. Missä "alku-unessani"? Silloin kun olin kohdussa vai? Mielikuva sekoitti tunnelman täysin, tuli äkillinen siirtymä synnytyssaliin kun olisi pitänyt (minusta) olla ihan muissa sfääreissä. Vai tarkoitetaanko tällä jotain nuoruuden hetkeä, ensimmäisiä tahrattomia unelmia, jotka vielä paistavat kirkkaissa väreissä? Onko ilmauksella ollut 40-luvulla jokin erityinen merkitys? Joko minussa ei ole alku-unia tai sitten tässä ajassa ei ole.

***

Eli siis. Löysin näistä kansista monta hyvää runoa, mutta useimmissa oli minusta sellaista, noh... tylsyyttä. Tai ei tylsyyttä varsinaisesti, mutta sievyyttä tai sievää älykkyyttä. Kuin tärkättyä pitsiä. Ihan jees paikallaan, mutta ei minun kaulukseeni kiitos. Vaikutelma varmaan johtuu riimittelystä.

Otetaan esimerkiksi loppusäkeistö runosta Jälkeenpäin. Tämä oli kokoelman helpommasta päästä, mutta ei aiheuttanut värinää.

Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä...
Jäi hymyily surullinen.
(viimeinen säkeistö, s. 46)

Liian söpöä.

Lasimaalauksen jäljiltä tuli fiilis, että haluaisin kyllä nähdä minkälaisia runoja Meriluoto on vanhempana kirjoittanut. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan hänen myöhempi lyriikkansa on muodoltaan erilaista. Jos voima on sama ja ote vähän vapaampi, sieltä voisi löytyä meikäläisellekin sopivaa.

Hassua kyllä, nyt Lasimaalauksen jälkeen olen edistynyt paremmin Södergranin kanssa. Huomaan, että hänen hillitön ja riimitön lyriikkaansa on noin ylipäätään ehkä enemmän minun makuuni, vaikken puoliakaan hänen runoistaan "ymmärrä". Mutta juuri nyt en niin tuskaisesti yritäkään. Jos runolla on minulle jotain sanottavaa, se sanoo sen... ja jos ei ole, ei meidän molemminpuolista mykkäkoulua tarvitse pitää.

Eivät runot suutu vaikka lukisin niitä väärin.

Aila Meriluoto (1947, alkuperäinen 1946). Lasimaalaus. Runoja. 3. painos. WSOY.

Arvioita:
Anna Lukemisen kartastossa
anni M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Jonna Kirjakaapin avain -blogissa

Edith Södergran ja runotilitystä

Jo vähän kolhiintunut pokkarini.

Runoprojektini etenee. Se etenee kuin... Hm. Sanotaan nyt vaikka näin: kirmaan eteenpäin valitsemallani tiellä hilpeästi kuin mudassa kahlaava mastodontti. Joka on viettänyt päivän Ikeassa shoppaillen. Jonka navigaattori on hajonnut. Pekingissä. 

Heti perään on varmaan syytä lisätä, että en viittaa tuolla (todellakaan) Edith Södergranin runoihin - kyse on meikäläisen henkilökohtaisesta ongelmasta. Olen lähtenyt tähän runouteenuudelleenkouluttautumisprojektiini heikolla tekniikalla ja väärällä taktiikalla.

Heikolla tekniikalla tarkoitan, että minun on vaikea löytää itsestäni sitä hiljaista pistettä, jossa runo aukeaa. Väliin luen runoa kuin ratkoisin sudokua, välillä kuin pänttäisin tenttiin, välillä kuin katsoisin nyyhkyleffaa. Se tasapainoinen tila, jossa tunne taluttaa hellästi älyä kohti runon kokemusta, sijaitsee tukevasti mukavuusalueeni ulkopuolella.

Ja taktiikka sitten - minkälainen tollo laittaa itselleen tavoitteeksi lukea runoja kirjallinen kerrallaan? Ja sitten valitsee opuksia otsikolla "kootut runot "kirjoiksi? Ei ihme että iski ähky.

Otan kapustan kauniiseen käteeni ja tunnustan tappioni. Ei mene alas näin. En enää lupaa itselleni muuta kuin sen, että kerran kuussa bloggaan jotain joistain runoista, olkoon aiheena kokoelma tai puoli tai kuusi. Saan vaikka poimia paloja sieltä täältä jos siltä tuntuu... Pointtihan oli opetella lukemaan runoja, ei vihaamaan niitä.

Heti helpotti! 

Sitten asiaan. Edith Södergran. Ostin tämän koottujen runojen pokkaripainoksen syksyllä kirjamessuilta. Osasyy on Anki, jonka nyt tauolla olevan blogin sivupalkissa on pitkään komeillut eräs Södergranin tunnetuimmista runoista, Vierge moderne. Olen nyt edennyt Södergranin koottujen kanssa noin puolimatkaan, ja ajattelin tänään jutustaa tähänastisista kokemuksistani.

Minulla on ollut Södergranin kanssa muutamia aivan älyttömän hienoja hetkiä, joskin myös kasapäin turhautuneita päänraapimishetkiä. Moni runo ei sano minulle oikeastaan mitään, ei millään määrällä miettimistä. Tiedättekö sen tunteen kun ei pääse sanaristikossa edes alkuun? Ei ollenkaan? Tarkoitan juuri sitä tunnetta.

Toisten runojen kanssa melkein ymmärrän... Mutta, ehkä, kai, en sittenkään. Esimerkiksi runo Neidon kuolema, kokoelmasta Syyskuun lyyra vuodelta 1918. Olen viimeisen parin kuukauden ajan ottanut sen esiin varmaan kuuteen kertaan, enkä pääse sen kanssa puusta pitkään. Ymmärtäisin sen - omalla tavallani - jos yksi ainoa sana olisi toisin. Mutta kun ei ole.

Kyllä siinä on "neitojen" eikä "naisten" vaikka luen kuinka monta kertaa.

Lopulta päätin, että runo saa tarkoittaa minulle sitä mitä ajattelen sen tarkoittavan ja sillä siisti. Runopoliisin ratsiaa odotellessa... Onneksi Södergran on itse sanonut: Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina.  

Otin esille tuon jankkaamiseni Neidon kuoleman kanssa, koska se tuntuu oireelliselta. Luulen, että tässä on yksi minun heikkouteni runonlukijana, ehkä ihmisenäkin: kun näen yhden vastauksen, lukitsen sen. Ja koska se vielä on itse keksimäni vastaus, kiinnyn siihen enkä tahdo nähdä muita. Saan toden teolla ravistella itseäni löytääkseni sen toisen ja kolmannen suunnan... Ja joskus jään kyhjöttämään umpikujaani vaikka kuinka ravistuttaa.

Moniuloitteisten tekstien kanssa ei kai pitäisi olla näin helppo nakki. Pitäisi flirttailla ratkaisujen kanssa, ei heittäytyä suin päin niiden syliin.

Sitten hyviin hetkiini näiden runojen kanssa. Södergranin runot hehkuvat tunnetta ja voimaa. Kun oma mieli on oikealla tolalla, kun Södergranin tavoittama tunne resonoi jonkin oman elämyksen kanssa, näistä runoista tulee itkettävän hyvä olo. Kirkas ja syvä. Hetken aikaa on vain ihminen, ei nisäkäs eikä tuotantoyksikkö ensinkään.

Tuota euforiaa jahdaten minäkin mastodonttina taaperran runojen teillä... Vaikka tiedän että jumala rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia. Ehkäpä askel tästä yhä kevenee kun opin lukemaan runoja rennommin. Södergran on joka tapauksessa onnistunut vakuuttamaan että kannattaa jatkaa, ajoittaisista takuista huolimatta.

Loppuun tietysti runo. Emmin pitkään valintaa kahden Runoja - Dikter (1916) kokoelman runon välillä, mutta päädyin lopulta tähän Tuskaan, josta tarjoilen teille alkuosan. Asettelut ovat valitettavasti pielessä, rivinvaihtoa mutkikkaampaan en Bloggerin muotoilujen kanssa yllä. Tuska on moniin muihin Södergranin runoihin verrattuna yksioikoinen ja helppo... Mutta ei ainakaan tule tunnetta, että pitäisi tuntea ajan kirjallis-kulttuurinen konteksti ymmärtääkseen Tuskaa.

Tässä Södergran puhuu suoraan minulle.

Tuska

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminassa nukkuvissa
pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä
tiedä mitään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa
pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä
itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme -
hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme
vielä.
Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset. 
[--] s. 71

Edith Södergran (2010, alkuperäiset 1916-1922). Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot. Suomentaneet Pentti Saaritsa, Uuno Kailas ja Aale Tynni. Otava/Seven. ISBN 978-951-1-23580-4.

Kommentteja/tulkintoja:
Appelsiinipallo
Naakku
Anki

Kuuntelen, vieras

Otin syksyllä kunnianhimoisen tavoitteen opetella uudestaan lukemaan runoja. Lupasin pyhästi itselleni, että luen kokoelman kuukaudessa vaikka henki menisi... ja myönnän suosiolla, että jonkinlainen deadline on kyllä tarpeellinen kannuste meikäläiselle.

En niin ettenkö yleensä nauttisi tovista runojen parissa. Kunhan olen päässyt niin pitkälle. Mutta runojen lukemisesta on tullut jonkinlainen kuntosalilla käymisen henkinen vastine: jälkeenpäin on hyvä olo, mutta se lähteminen on yhtä tuskaa ja vetkuttelua. Aina löytyy jotain muuta tekemistä / lukemista.

Runot vievät henkistä energiaa ja aikaa aivan eri skaalalla kuin suurin osa lukemastani proosasta.

Pitääkseni kiinni "kokoelma kuussa" -aikataulustani jouduin siirtämään sivuun kaksi keskeneräistä runoteosta ja tarttumaan tähän Tuomas Anhavan suomentamaan tanka-runojen kokoelmaan. (Palaan niihin kahteen vielä - kumpikaan ei ole huono, mutta en näemmä pysty sulattamaan niitä kovin suurina annoksina.)

Kuuntelen, vieras on moniulotteinen mutta myös vähäeleisyydessään jotenkin helppoa luettavaa. Epäilen tosin, että en saa kaikista runoista irti aivan oikeita asioita, sillä runoihin liittyy ilmeisesti runsaasti symboliikkaa. Esimerkiksi kuu viittaa usein Budhaan. Tämän kertoo Anhava avuliaasti kirjan lopussa olevissa lisäselityksissä.

Yksi lempirunoistani tässä kokoelmassa on Tsurayukin kuolinruno.

Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen
Otat sen kämmenelle
Kummeksit: onko sitä?
(s. 75)

Pidin tästä siksi, että runo synnyttää heti tunnetilan ja kuvan. Ajattelen katoavaisuutta ja ihmetystä, jota tunnemme katoavaisuutemme edessä... ja nyt sitten pitikin jälkikäteen pohtia mahtoiko Budhallakin olla jokin rooli tässä. Höh.

Tai no ei, itse asiassa tuo Tsurayukin runo toimii niinkin - jospa hän kuoleman lähestyessä pohtii onko seurannut aitoa ihannetta vai harhakuvaa. Toisaalta, vaikkapa tässä Izumi Shikibun runossa kuusymboliikka tekee sisällöstä heti kiinnostavamman - ehkä siksi, että runo ei ensimmäisellä lukukerralla liikauttanut ollenkaan.

Pimeydestä
vaellan pimeyteen
eikä tietäni
valaise kuin kaukainen
kuu vuoriston harjalla.
(s. 26)

Kaikkiaan kokoelma oli minulle lukukokemuksena epätasainen. Risto Rasan Seinässä useimmat runot puhuttelivat jollain tavalla, mutta näistä varsin moni meni ohi. Kaunista - mutta ei silti riipaise. Ei herätä mitään, ei liikuta mitenkään. En tajua enkä koe, enkä siis innostukaan. Munetaken nimiruno on yksi näistä.

Kuuntelen, vieras,
ihmetellen - vaan entä
nuo kalastajat,
joiden majoihin kaikuu
yö yöltä aallonkohu?
(s. 43)

Osa runoista kuitenkin osui ja upposi hyvin. Joukossa on kujeellisia ja lohduttomia ja sellaisella tavalla arvoituksellisia, että tiedän niiden jäävän mieleen. Tämä tuntemattoman runoilijan tanka on minusta yhtä aikaa hauska ja surullinen:

Kunpa vanhuuden
tullen kävisi päinsä
sulkea ovi
ja ottamatta vastaan
ilmoittaa vain: "Matkoilla."
(s. 80)

Tuossa jotenkin yhdistyy minusta yllätyksellisyys ja eleganssi ironiaan. Tykkään.

Mutta kuva, joka tästä kokoelmasta säilyy pisimpään mielessäni, on varmaan tämä Saigyōn kuulas visio:

Toisinaan joutuu
Kisagatan rannalla
puu veden alle:
kalastajat soutavat
kirsikankukkain yllä.
(s. 59)

Epäilemättä penkomalla löytyisi symbolisia selityksiä puulle tai soutamiselle tai kirsikankukille, mutta en halua tietää. Pidän tästä juuri tällaisena, fiilikseltään kirkkaana mutta merkitykseltään vähän hämäränä.

Näistä runoista saa irti monenlaista. Luulen, että nämä Anhavan suomentamat tankat ovat sellaisia tekstejä, joiden kokeminen on vielä tavallistakin enemmän lukijasta kiinni. Vähän nolotti laittaa tähän juttuun noin pitkä rimpsu lainattuja runoja, mutta ehkä on hyvä näin.

Tuomas Anhava, suom. & toim. (1968). Kuuntelen, vieras. Valikoima klassillisia japanilaisia tanka-runoja. Otava. (Myöhemmän painoksen ISBN 9511024310.)

Poimisin heliät hiekat

Larin Paraske (Albert Edelfelt, 1893), Museovirasto

Reilu varoitus! Edessäsi on pitkät pätkät tarinointia vanhasta kirjasta... ja pari spoilerintapaista.

Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat on 101 naisten kirjan lukulistallani. Juonikas akka kun olen, houkuttelin kirjastomme lukupiirin ottamaan sen ohjelmaansa - kaksi kärpästä ja niin pois päin.

Kun ehdotin kirjaa luettavaksi, en tiennyt siitä juuri muuta kuin nimen, kirjailijan ja sen, että tämä on ollut äiti-vainajani lempikirjoja. Jo takakansi riitti kertomaan miksi: Hiekat on tarina Larin Paraskesta, inkeriläisestä runonlaulajasta. Äitini piti perinteisistä suomalaisista runoista ja kirjoitti itsekin kalevalaista käyttörunoutta kun tarvetta ilmeni.

Itse en suosittelusta huolimatta lukioiässä innostunut kirjaa tarkemmin tutkimaan, sointuva nimi vain jäi päähän. Mahdollisesti hyvä, että jäi silloin väliin; en tiedä olisinko tykännyt, ainakaan en olisi pitänyt arvossa samoja seikkoja kuin nyt.

Tätä juttua ensin kirjoittaessani jännäsin melkoisesti miten minun lukupiirissä kävisi; epäilin että tulee tuulta tupaan kun enimmäkseen pohjalaiset lukupiirikamuni ovat tätä varsin karjalaista tarinaa tapaelleet... Hih, no sitä(kin) varten lukupiireihin tullaan, että luettaisiin jotain muutakin kuin sitä ominta kirjallisuutta. Onneksi lukupiiriläiset enimmäkseen katsoivat kirjan palkinneen lukemisen vaivat.

Oma kokemukseni oli positiviinen pienin varauksin. Koska Kaipainen on perustanut tarinansa paljolti Parasken todellisiin elämänvaiheisiin, draamaa on ollut pakko rakentaa rajatuissa puitteissa. Rakenne tuntuu vähän suhteettomalta. Yksi iltapuhde säveltäjätähden kanssa saa yhtä paljon tilaa kuin seurustelu tulevan aviomiehen kanssa. Kokonaisen elämän sisällyttäminen yhteen kirjaan toki johtaa väkisinkin vaikeisiin ratkaisuihin. Kirjailija joutuu miettimään mitä tarinalla haluaa sanoa, lukija joutuu miettimään mitä haluaa ajatella.

Toinen pieni varaus on tyylillinen. Kaipaisen lause juoksee runsaana ja hersyilevänä, proosanakin vähän runonlaulantaa tavoitellen, kuitenkin arkisena. Toisaalta pidin tyylistä - ja se istui aiheeseensa - mutta rikas kieli myös vaatii paljon lukijalta. Tätä ei lue yhdellä silmällä. Ja Parasken luomisvoimaisuutta korostavissa kohdissa teksti käväisee paatoksen rajoilla.

Murteen käytön ja ilmaisuvoiman puolesta Kaipaista voisi verrata Sirpa Kähköseen, mutta Kähkösen teksti on jotenkin ilmavampaa ja helpompaakin, ainakin jos tähän ainokaiseen Kaipaiseeni vertaan. Osasyy voi olla vieraiden murresanojen paljous. Hanskaan varmaan 40-luvun Kuopion seudun sanaston paremmin kuin 1800-luvun syvän Karjalan puheenparren.

Ai että pulmavirret ovat häälauluja? Okei.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen pienistä varauksista huolimattta: niitä kirjoja, jotka saavat pään surisemaan ajatuksista ja mielleyhtymistä. Kirja kuin kuvastin, tai kuvaijainen kenties. Otankin lukunäytteeksi pätkän, joka kuvastaa yhtä Hiekoista kintereilleni kieppumaan jäänyttä teemaa, ns. vaimon osaa:

[--] Hän ei edes halunnut itse katsoa miten elämä oli hänet kuluttanut ja vanuttanut, pullisti nytkin mahan kuin hiirtä nielevän käärmeen, ja kädet poimivat kyljiltä ja rintojen alta rypyt ja lotkuvat nahat, vetivät nei kainaloiden alle kuin vaatteen. Siinä hän seisoi paljaat varpaat ristissä palellen eikä tiennyt minne olisi itsensä piilottanut. 

- Luitani niin juilii, Kaurila parka sanoi sydäntäsärkevästi. 

- Vuotahan kotvanen, niin asentoasi kohennan. - Selin mieheensä Paraske päästeli juhlavaatteet ja ilmeensä, tuli Kaurilan luo arkiröntteissään ja hymyä suupieliinsä ripustaen kuin märkiä pyykkejä pakkaseen. Tulihan se siihen, hymy, asettui ja oli, kun aikansa naamaa väänteli. (s. 109) 

Jos Hiekat ei niin vahvasti korostaisi Parasken runonlaulantaa ja hänen kulttuurihistoriallisia yhteyksiään ajan merkkihenkilöihin, voisi tämän lukea myös sydäntäraastavana naisen tarinana. Mies on veltto luuseri, lapsia on tupa täynnä, jonkun on pakko raataa ruokarahat kokoon, hoitaa anoppia ja kaupan päälle pitää vielä hellitellä äijää. Huoh. Tänä päivänä ja tässä maassa tuollaiseen tilaan ja tilanteeseen pitää (luulisin) ihan itse hankkiutua, ennen se saatiin syntymässä. Ja samalla konstilla pääsee samaan ahdinkoon toki tänäänkin jos ei hoksaa syntyä oikeille karttakoordinaateille. Rintaliivien polttaminen on niin kuuskytlukua... mutta voisihan tässä vaikka liittyä Naisten pankkiin. Panen harkintaan.

Heh, ehkäpä Kaipaisen tekstissä näkyy paitsi kirjan aihe myös sen kirjoittamisen ajankohta. Suomi 1979 on sekin ollut vielä ihan muuta kuin Suomi 2012. Tässä onkin kahden tason aikamatkailua. Parasken päivinä kuoltiin nälkään, eikä siitä niin kauan ole, ja 70-luvulla siitä kirjoitettiin tähän tapaan, seksuaalisuutta vain ohimennen kosketellen, taiteilijain sielunyhteyttä painottaen... 2000-luvulla kun Kettu kirjoittaa Kätilössä toisenlaisista kovista ajoista, kirjaa hallitsevat ahnas ja määrätietoinen rakkaus, seksuaalisuus ja raakuuskin. Kaipainen tuo hienovaraisesti esiin myös yhteiskunnalliseen tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Paraske häädetään mökistään parinsadan markan verorästin tähden; hänen laulujaan kirjannut pappismies saa kiitokseksi 1500 markan palkkion. Tasan eivät käy onnen lahjat. Yksi nauttii herkuista, toinen kiskoo niitä jaalassa paukkupakkasessa kolikon tienatakseen.

Parasken ankeiden olojen valona hohtaa hänen lannistumaton sisunsa ja myönteisyytensä. Positiivisuuskonsultit jäävät kyllä kakkoseksi tämän maaorjan tyttären rinnalla. Elämä on, ei auta kitistä, lauletaan mieluummin! Tekeminen on voimaa, ahkeruus on lohtu, mitä vain voi saada aikaan. Hiekkojen jäljiltä en varmaan kehtaa muutamaan päivään vinkua äärimmäisen säälittävistä pikkuongelmistani, joista suurimpaan osaan on syynä puhdas saamattomuus. Nih. Unohtakaa amerikkalaiset henkisen kasvun oppaat. Lukekaa Hiekat!

Muitakin ajatuksia kirja herätti, mutta yritän karsia ja valitsen joukosta vielä päällimmäisen jaettavaksi. Se on tämä: historiaa tulee luettua kapeasti. Tällaista asemaltaan aika tavallisen taapertajan elämänkertaa ei lue ikinä. Koska sitä ei kirjoitetakaan. Hih, Hiekoista tajusin, että olen varmaan kymmenessä kirjassa (esimerkiksi täällä ja täällä) sivunnut kansanrunojen kerääjiä ... enkä ole uhrannut ajatuksen poikastakaan runonlaulajille. Kansa, joka runouden tuottaa, on luultavasti ollut suurelle osalla 1800-luvun sivistyneistöä melkoisen abstrakti käsite. Teoriassa jaloa mutta parhaimmillaan vähän etäämpää ihailtuna.

Ja näinhän se menee. Eipä Paraskekaan romaaneissa seikkailisi, ellei olisi päässyt aikansa julkkisten piiriin. Moni on laulanut ja jäänyt kuulematta. Hiekoissa vilahtelevat mm. Edelfelt ja Sibelius sekä komea joukkio Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran merkkimiehiä. Hiekat siis jysäytti (taas kerran) tajuntaan historian luodun luonteen. Historia on kertomus ja sillä on kertojansa. Suurin osa meistä jää rivien väliin.

Anu Kaipainen (1989, alkuperäinen 1979). Poimisin heliät hiekat. Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomattomasta elämästä. WSOY. ISBN 951-0-15525-X.

Nettiarvoita en äkkipäätä löytänyt - jos tiedät linkin, vinkkaa!

Ai niin, vielä pieni p.s. kuriositeettien ystäville.

Pareskesta lukiessani ajauduin tutkimana wikipedian tietoja myös kalevalaisesta runomitasta, ja törmäsin väitteeseen, jonka mukaan R. A. Heinleinin Time Enough for Love -romaanin yhteen jaksoon on kätketty kalevalaista runomittaa. Se huvitti, Timen kun luin ensimmäisen kerran lukioaikoina - siis silloin kun äitini olisi halunnut minun lukevan Hiekkoja! Väite kuulosti aika hullulta muttei täysin mahdottomalta, sillä yhdessä toisessa Heinleinin kirjassa on hyödynnetty Suomi- ja suomitietoutta. Kaivoin Timen hyllystä ja kas vain, onhan siinä yhden osan alussa jotain etäisesti Kalevalan makuista!

Mutta ei. Wikipedian jatkoravistelulla selviää, että Heinleinin inspiraatio on peräisin Hiawathasta, jonka runomitta on kyllä kalevalaista - saksankielisen käännöksen kautta. Näin päätyy paimenen pedonkarkotuslaulu malliksi kaukaisten galaksien kuvauksille!

Edessä oma elämä (ja lyhyt GoT-prologi)

Prologia...

Hah, luulitte ehkä, että olen Kätilön jysäyttämänä jäänyt lukujumiin - niin hiljaista on viime päivinä ollut. Mutta siitä ei onneksi ole kysymys, syypää on vähimmäkseen kiire ja enimmäkseen HBO:n Game of Thrones -sarjan aikaansaama pikanostalgia... oli vaan pakko lukea kirjat uudestaan. Ensimmäiset kolme kirjaa luin kokonaan, nyt englanninkielisinä myös ensimmäisen (alkuperäiset jutut täällä, täällä ja täällä), jälkimmäisistä otin uusintaan lähinnä kiinnostavimmat henkilöt.

Vieläkin / taas kiinnostaa, vaikka edellisistä lukukerroista ei ole edes kauaa! Ilokseni myös huomaan, että löydän nyt kirjoista uusia juttuja. Johtuu varmaan siitä, että enää ei tarvitse laukata kiireesti  juonenkäänteiden perässä vaan voi nautiskella rivien väliin piilotetuista pienistä asioista. Esimerkisi Renly Baratheon - kun ensimmäisen kerran kuulin miten häntä on HBO-versiossa tulkittu, pidin sitä melkoisena ylilyöntinä, mutta niinpäs vain on alkuperäisessäkin ihan selkeät perustelut... kun lukee kunnolla. Saapas nähdä, joko tämän illan jaksossa jo tavataan tuo kuninkaallinen veli!

Esipuheiden jälkeen asiaan...

Kuva napattu anniM:ltä.

Runoprojektini on edennyt hitaanlaisesti, kaksi-kokoelmaa-kesken -vaiheessa on nyt vierähtänyt hyvä tovi. Mutta lukujärjestyksessä edelle kiilasi anni M:n blogista bongattu Edessä oma elämä, jossa äiti ja tytär keskusteluvat runojen kautta itsenäistymisestä ja kotoa lähtemisestä. Miten äiti päästää irti ja miltä se tuntuu - miten tytär etsii omaa tilaa ja tuntee siitä syyllisyyttäkin. Aihe on kovasti ajankohtainen minullakin (huoh) ja ilman muuta Edessä piti lukea heti.

Kauniiden mutta vähän pliisujen valokuvien täyttämä ohukainen runokirja tuli luettua kahteen kertaan. Siitä on vaikea sanoa mitään järkevää. Kylmä totuus: tekstit olivat minusta kevyehköä käyttörunoutta, joka ylsi vain paikoin sellaiseen oivaltavaan terään, jota runoista joskus löytää jopa meikäläisen kaltainen kärttyisä hupilukija. Ja sitten se kuuma totuus: itkin kummallakin lukukerralla. Enkä itke helpolla.

On varmaan joskus ennenkin tullut sanottua, että lukukokemus on henkilökohtainen juttu. Tämä runokirja todistaa sen. Tuskin suosittelisin tätä ns. yleisin perustein... mutta äiti-tytär -suhteesta irtautumista käsitteleville ihmisille Edessä saattaa olla kovaa kamaa.

Otan näytteeksi tämän äidin runon, joka saa minulta silmät sumenemaan:

Osaanko kertoa
miten tärkeä sinä minulle olet,
miten sydämeni sykähtää ilosta,
kun astut taas oversta,
heität takkisi tuolin selustalle,
pyykkipussin olohuoneen lattialle
ja vaellat jääkaapille?
Mikään ei ole muuttunut
ja kuitenkin kaikki.
(s. 15, Anna-Mari Kaskinen)

Yhyy... Ihan totta. Älkääs naureskelko siellä. Tämä on vakava paikka. Konteksti on kingi.

Lisään vielä muistiin ajatuksen, joka kirjaa lukiessa tuli mieleeni. Panin merkille, että tyttären runoissa ote on enemmän tulevaan suuntautuva, äidin runoissa painottuu menneestä luopuminen ja tuleva suhde tyttäreen. Niistä puuttuu (ainakin minun lukemanani) yksi ulottuvuus, joka itseäni on mietityttänyt jossain määrin: äidin tulevaisuus. Olen kai hullunrohkea optimisti, kun en sanottavasti pelkää tytärteni pärjäämisen puolesta, ja kun uskon sokeasti, että välillemme varmaan muodostuu siedettävä suhde sittenkin kun kotoa muuttaminen on pysyvää; sen sijaan en oikein tiedä mitä tekisin itseni kanssa kun minuutta ja elämäntilannetta määrittänyt äidin rooli pitää jättää.

Sitä joskus mietin - mitä minusta isona tulee? Kukahan mahdan olla kun en enää olekaan äiti? Joo, tiedetään, äitiys ei lopu, mutta äiteily kyllä loppuu, ja äitiminuus kutistuu kuulkaas aika olemattomiin aika nopeasti. Neitien henkisille raja-aidoille on jo ilmaantunut aika monta Asiaton oleskelu kielletty -kylttiä.

Anna-Mari Kaskinen selvästikin on vakaampi tai selkeämpi persoona kuin minä; hänen runoissaan ei kulahtanut identiteetti retkota sohvalla verkkareissa ja lohtuahmi fantasiaromaaneja tai historiallisia romansseja. (Ehkä se on vahvan uskon sivuvaikutusta. Kaskisten runoissa näkyy vilpitön vakaumus, sanottakoon tämä varoitukseksi uskontoallergioista kärsiville.)

Anna-Mari Kaskinen & Katja-Maaria Kaskinen (2006). Edessä oma elämä. Kirjapaja. Kuvat Sami Repo.  ISBN 951-607-194-5.

Vääränlainen mies

Kuva/kansi: Otava/Emmi Kyytsönen 

Lukupiiri iskee jälleen. Tällä kertaa olemme lukeneet runoja. Tai ei, sanotaan niin kuin kirjan liepeessäkin sanotaan: runomaisia laulutekstejä.

Anna-Leena Härkösen Vääränlainen mies on tosiaan kokoelma laululyriikkaa. Osa on sävelletty, osa ei, mutta käyttötarkoitus on joka tapauksessa vaikuttanut tekstien muotoon ja kieleen. Oma runolukemiseni on vielä sen verran alkutekijöissään, ettei tee mieli kovin vankkoja lausuntoja muodollisista seikoista laukoa.

Silti sanon kaiken uhallakin, että nämä Härkösen tekstit ovat aika leimallisesti nimenomaan lauluja. Kun näitä lukee runoina, tekee mieli yrittää laulaa. Tuskallinen tuntemus sekä minulle että lähipiirille. Hmm. No, meillä on lukupiirissä joitain runoutta enemmän lukeneita ja kirjoittaneitakin, kuuntelen illalla kunnoituksella heidän kommenttinsa.

Ajattelin osittain Vääränlaista miestä kun luin Jennin blogista pohdiskelua runouden "vaikeudesta". Sielläkin tulivat laulujen sanoituksen esille. Nämä Härkösen tekstit on minusta juuri sellaista aika helposti lähestyttävää käyttörunoutta. Löydän monesta tekstistä jonkin kauniin ja puhuttelevan kohdan. Lukemiseen ei tuskastu, paitsi mitä nyt vähän ärsyynnyn kertosäkeistä välillä.

Olen lukenut tätä muutaman viikon vähän kerrassaan. Eilen itsenäisyyspäivänä luin loppuun ja selailin alkua uudestaan. Lukupiirivetäjämme antoi vaikean tehtävän, pitäisi valita mielestään paras runo kokoelmasta.

Auts. Olen tosi huono rankkaamaan mitään luettavaa paremmuusjärjestykseen, kun se paremmuus on niin kovin häilyvää. Kirjojen kanssa ainakin käy usein niin, että lukuhetken tunnelmat vaikuttavat kovastikin siihen miten kirjan kokee. Parhaan kirjan valitseminen, se on kuin yrittäisin päivänsäteitä haavilla koriin pyydystää ja sitten riviin järjestellä. En osaa - ja jos hetken kuvittelen osanneeni, saan ahdistusta siitä, että pakotan jotain kirkasta omaan mielivaltaiseen listaani. Okei, joskus tulee ilmestys. Joskus jokin kirja (tai miksei runokin) saa maailman järisemään. Jos antaisin pisteitä, ne olisivat sitten niitä viiden tähden tekstejä.

Tuo OTT-poikkeama syntyi, kun mietin, että on hyvin vaikea valita näistä runoista parasta, siksikin, ettei mikään niistä saanut aikaan suurempaa sydämentykytystä. Tykkäsin monessa runossa jostain kohdasta, mutta mikään ei saanut aikaan sellaista kolausta, jonka yhdistän Oikein Hyvään runokokemukseen. Hemmetti että runous on vaikea laji, lukea ja varmaan kirjoittaakin.

Härkösen tekstit ovat sujuvia ja teräviä ja osuvia ja hauskojakin, mutta hengitin silti ihan tasaisesti koko ajan.

Lopulta poimin kirjanmerkkilappujen pohjalta "parhaiden" nelikoksi seuraavat: Toivomus, Älä kysy mitään,  Mä päätin sua rakastaa ja nimitekstin Vääränlainen mies. Näistä ensimmäisessä ja viimeisessä on minusta kivaa kiukkuista energiaa ja ironinen silaus...

Mutta valitsen nyt sitten lukupiirin kyselyyn tuon Älä kysy mitään -runon, ihan siksi että se on kokoelman runomaisimpia ja pidän räjähtävästä lintuparvesta. Seuraavassa runo viimeistä säkeistöä lukuunottamatta:

Älä kysy mitään 

Älä kysy
älä kysy mitään
tulin takaisin, ja pysynkin,
niin luulisin 

Näet silmistäni sen
mitä sinun pitääkin
älä pyydä yhtään sanaa
tyydy siihen 

Älä kysy
älä kysy mitään
oon täällä taas,
ja tyhjää täynnä eilinen
ja kun katson taakseni
en pysty mitään näkemään
enkä puhumaankaan,
en, vaikka tahtoisin 

Joskus ehkä kerron kuinka itkin
kun lintuparven lentoon räjähtävän näin
ja kuinka häntä kaksin käsin puristin
ahtaan huoneen hämärässä jälkeenpäin
ja joskus ehkä kerron kuinka
huusin
huusin ääneen
hänet hyvästeltyäin 

(s. 28-29)

Helposti lähestyttävä kokoelma. Ei vetänyt jalkoja alta, mutta puhutteli kumminkin jollain tasolla.

Anna-Leena Härkönen (2010). Vääränlainen mies: Lauluja. Otava. ISBN 978-951-1-24189-8.

Arvioita:
Eija Komu Keskisuomalaisessa
Kirjavinkit
Susa Susan kirjastossa

EDIT: Lyhennetty runoa luvattoman julkaisemisen välttämiseksi. Tekijänoikeudellisesti runo on teos, jota ei saisi siteerata kokonaan. Ups.

Helkavirsiä

Pieni yritykseni saada runous takaisin lukulistalle oli tyssätä heti toisen runokirjan kohdalla. Hommaa helpottaakseni keräsin syyskuussa vinkkejä kokeneemmilta, jotta tietäisin mistä päin aloittaa. Aloitin hyvällä menestyksellä Risto Rasalla, mutta kakkospaikalle valittu Eino Leinon Helkavirsiä...

Kun ei niin ei. Morre suositteli tätä uskoakseni siksi, että olen Kalevalasta pitänyt. Nyt Helkavirret luettuani ymmärrän miksi; mitta ja tyyli on hyvin kalevalaista. Mutta Kalevalaa luin kai eri tavalla ja eri hengellä - ja ääneen toisille!

Helkavirsiä luin itsekseni, runon silloin, toisen tällöin. Jouduin näitäkin supisemaan ääneen itsekseni, muuten ei saa oikein tolkkua. Aiheeltaankaan nämä perusmyyttejä kerrantavat tarinat eivät oikein puraisseet; niissä on aina jotain miellyttävän tuttua, mutta on kuin näissä Leinon tulkinnoissa ei olennaisesti lisättäisi mitään uutta.

(Muna vai kana: tuntuvatko nämä minusta arkkityyppisiltä (lue: tylsähköiltä) siksi, että Leinon runot ovat syöpyneet kulttuurimme meemiperintöön? Olisivatko nämä olleet freesejä ja iskeviä, jos olisin lukenut näitä vuonna 1903, nilkkapituisessa hameessa ja kureliivissä, Suomen suuriruhtinaskunnassa?)

En missään vaiheessa onnistunut iloitsemaan lukemisestani; puuhassa oli sellaista velvollisuudentuntoisen puurtamisen makua. "Pitää kai lukea taas tuota.."  Jos Helkavirsiä ei olisi niin autuaallisen ohut vihkonen, se luultavasti olisi jäänyt kesken. Nytkin sen kanssa painittiin pitkään

Hyvä kuitenkin että jaksoin loppuun asti, sillä viimeinen runo, Tumma, oli minulle näistä paras. Se kertoo elämän kamppailusta, johon on paras sopeutua, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Tumman alistuneisuudessa jokin puhutteli: siinä on tuttua suomalaista surkuilua.

Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa." (s. 87)

Kalevalan tarinoissa on suuruutta. Helkavirsien tarinoissakin melkein - mutta massa ei oikein kanna. Väitän myös, että vaikka Helkavirret hyödyntää Kalevalan työkaluja, siinä ei ole Kalevalan välittömyyttä. Helkavirsissä yksi runoilija on koostanut yksittäisiä runoja, laulaa omia balladejaan instrumenttinsa hyvin halliten. Tästä puuttuu rosoisuus, voiman korvaa eleganssi.

Ehkä ei kannata ihan purematta niellä minun arvioitani tästä. Itse asiassa vähän ällistelen itsekin, miten ikäväksi nämä runot koin, sillä minulla oli Leinosta positiivisempi mielikuva. Hän oli isoäitini suosikki. Hih, ehkä tuo ei kuulosta suositukselta, mutta isoäitini oli fiksu nainen ja jopa lausui runoja toisinaan...

Piti siis nähdä se vaiva, että kaivoin ylähyllyltä esille kokoelman Tämän runon haluaisin kuulla. Se on valikoima Suomen kansan runosuosikkeja, Ylen radio-ohjelmasta 60- ja 70-luvuilla toivotuista runoista koottu. Lehteilin Tätä runoa varmana, että löytäisin jonkin itselleni mieluisamman Leinon huuhtomaan Helkavirsien maun pois. Ja löytyihän sieltä. Kas tässä pieni pala Rauhattoman rukouksen lopusta, sopivasti Tumman teemaa jatkamaan:

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

Oioi, noiden kahden viimeisen säkeen voimalla jaksan taas jatkaa runohaastettani! Seuraavaksi luenkin sitten live-lukupiirini valitsemaa runokirjaa. (Helkavirret hautaan sinne ylähyllylle. Vai haluaako joku? Vähän käytetty, kannessa kahvitahra.)

Eino Leino (1977, alkuperäinen 1903). Helkavirsiä. Otava. Näköispainos. ISBN 51-1-04704-7.

Muiden sanomaa:
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Raisa Kirjaurakassa
Ida 100 kirjaa -blogissa
Amma Amman lukuhetkessä