Elena

Rikon tapani ja sanon heti alkuun: Joel Haahtelan Elena oli loistava, ainakin Petteri Hynösen lukemana äänikirjana. Tässä oli minulle sitä kuuluisaa wow-efektiä, ehkä koska en paljoa odottanut. Jos et ole Elenaa itse lukenut, haluat ehkä jättää kirjoitukseni väliin. En olisi itse nauttinut tästä yhtä paljon jos olisin tiennyt etukäteen sen minkä aion tässä paljastaa. Harkitse itse!

Tarina on lyhyt, kokonaan minä-muodossa kerrottu. Kertoja on mies, jonka pään täyttää puistossa nähty tumma nainen. Joka aamu mies odottaa, näkee hänet hetken. Kesällä nainen katoaa, lähtee pois. Mies selvittää mihin, ja lopulta seuraa häntä.

Kuunnellessani Elenaa ahdistuin kertojan monomaanisuudesta, aloin suorastaan pelätä keskittyneen tarkkailijan vahtaaman naisen puolesta. Niin äärimmäisen herkästi mies havannoi Elenan jokaista liikahdusta, aistii takin hulmahduksen, olkalaukun liikkeen, kaiken. Elämässä ei tunnu olevan kertojalle mitään muuta kuin tuo nainen. Alkupuolella suorastaan ärsyynnyin kertojaan, joka ei selvästikään tiedä mitään Elenasta ihmisenä: tässähän nainen on miehelle mielikuvituksen tuote, projektio. Vain loputtoman itsekeskeinen ihminen voi leimaantua tuolla tavoin kuvitelmaansa.

Leikin pitkään ajatuksella, että Haahtela on tarkoituksella jättänyt viitteet muuhun elämään pois, korostaakseen pakkomiellettä, mutta hiljalleen alkoi epäilyttää. Jokin ontui. Onko  kysymys kaikkinielevästä intohimosta - vai siitä, että muuta ei elämässä ole? Osoittautuu että mies onkin vanhus, kahdeksankymmenen. Muuta ei olekaan kuin aikaa, aikaa ja Elena. Muisto, henkäys entisestä, kuin Syksyn sävel: ole mulle vähän aikaa hän. Huomasin miettiväni vanhuutta: sitä miten mielessä ja elämässä voi tietyssä iässä olla jo tilaa ja kirkkautta. Miten pientä elämä on, ja miten suurta.

Haahtela kirjoittaa intiimiä, kuultavaa kieltä, joka tulee suoraan kiinni. En tiedä onko kyse osittain Hynösen luennasta, mutta tämä oli oikeasti viehkoa kuunneltavaa. Yksinkertaista mutta viettelevää. Yksittäiset lauseet olivat niin linjakkaita ja niukantarkkoja, ettei esimerkkejä juuri kannata muistista tähän kaivella. Voi olla että lukijan hyvä tulkinta vaikuttaa. Kuunnellessa tuntui että sanat suorastaan soivat; jää mietittäväksi olisiko toiminut paperilla yhtä voimakkaasti.

Kirjassa ei oikeastaan tapahtunut juuri mitään, vain yksi selkeä käänne. Koska yleensä olen Dramaattisten Tapahtumien suuri ystävä, ihmettelen itseäni kun sanon että Elenassa oli minun makuuni upeasti tasapainoinen juonen kulku. Kertomusta ei pitkitetty, se täytti tilansa eikä pyytänyt enempää. Lyhyet luvut rytmittivät mukavasti muuten vähäeleistä tekstiä. Tarina ja kieli sopivat toisiinsa ja täydensivät toisiaan. Loppuosassa, kun lukija tietää varmasti kuka minä-kertoja on ja mistä on kysymys, huomaa uudelleentulkitsevansa sitä mitä ja miten sanottiin. Miten hyvin teksti kääntyikin asetelmasta toiseksi: pakkomielteisestä stalkkaajasta hiivittiin tyhjenevässä elämässä vaikenevaksi vanhukseksi.

Harva kirja pystyy tähän: sen voisi melkein lukea uudestaan heti perään. Jos ei olisi tuota kutsuvaa pinoa tuolla... Mutta ensi kerralla haluaisin ehkä Haahtelani paperilla, nähdäkseni onko teksti yhtä hyvää ilman Hynöstä.

Valitsin Elenan ihan sattumalta. Se oli saatavilla äänikirjojen hyllyssä, ja muistelin joidenkin bloggaajien kehuneen Haahtelaa. Kiitos taas - ilman nimentunnistusta en varmaan olisi ottanut tätä.

Joel Haahtela (2004). Elena. Otavan äänikirja. Lukija Petteri Hynönen.

(Kustantajan sivuilta löytyy myös ote äänikirjasta mp3:na.)

Arvioita:
Pertti Lassila Hesarissa
Satun luetut
Uusi Kuu