Huima helmikuuni

Kaapin paikka

Helmikuu on ollut huima! Okei, lukurintamalla tuli ehkä kaikkien aikojen mahalasku, mutta muuten kuukausi on ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kävi nimittäin niin, että heti kuun alussa löysin Sen Oikean ja menin ihan sekaisin. Rakkautta! Melkein ensi silmäyksellä olin jo valmis sitoutumaan ja luopumaan vapaudestani...

Asunnon. Sen oikean asunnon.

Minä ja pankkini ostimme yhdessä herkullisen kolmen huoneen remonttikohteen.  Pankki ei tosin ole osallistunut ruumiilliseen työhön; purkutyöt ovat jääneet minulle. Olen tarttunut tilaisuuteen terminaattorin tarmolla.

Kyllä kuulkaa saa naisihminenkin pahaa jälkeä aikaan sorkkaraudan ja akkuporakoneen kanssa.

Lukupäiväkirjassa ei ole ollut paljon päivittämistä, kun lukija on sivujen kääntelyn asemesta repinyt seiniltä kaakeleita, tapetteja ja kaappeja. Olen tässä kuussa ehtinyt lukea vain kaksi kirjaa ja kaksi sarjakuvaa. Surkeaa. Onneksi rempan "vain ammattilaisille" -vaihe on alkamassa. Iltakiireet ehkä helpottavat. On jo kovasti ikävä kirjoja, täytyy myöntää.

Petri Tammisen Rikosromaanista tuli blogattuakin.

Bloggaamatta jäivät:

Sofi Oksanen (2003): Stalinin lehmät. Luin tämän nyt toiseen kertaan lukupiirin innoittamana. En tosin ehtinyt sitä aikataulussa lukea, mutta aloitettuani teki kuitenkin mieleni jatkaa loppuun asti. Kyllä Oksanen osaa kirjoittaa. Teksti on vahvaa ja selkeällä tavalla kaunista, ei ylenpalttisen koristeellista... ja totta kai rakenne ja rytmitys ovat kohdillaan. Joidenkin mielestä ajasta toiseen hyppiminen on häiritsevää - Lehmissä liikutaan 40- ja 50-luvuilla, 70-  ja 80-luvuilla ja päähenkilön nykyajassa - mutta minua se ei vaivaa. Päinvastoin, tarinalinjat ryydittävät sopivasti toisiaan.

Stalinin lehmät kuljettaa mukanaan, vaikka teemat ovat raskaita ja vähän masentavia. Bulimian / anoreksian kuvaus on tässä minusta himpun romantisoivaa. Toisaalta se on myös tehokasta. Pidin siitä, että päähenkilön arjen konstit ja ongelmat olivat esillä, se toi kontrastia runolliseen "Herraani" ja itseinhon dramatiikkaan. Jokin osa minusta pitää tuota Annan traumaa identiteetistään, noh, liioiteltuna, mutta Suomi-Viro -akseli kannattelee kirjaa.  Linneaa Lehmät ei vakuuttanut, Kaarina Hoo tykkäsi.

Nyt arvon, että pitäisikö seuraavaksi lukea Oksasen uusin, kun Lehmät on tuoreessa muistissa... vai tyytyisinkö johonkin kepoisempaan tiiliskiveen.

Willingham & co (2013): Fables 18: Cubs in Toyland. Saattoi olla synkin Fables ikinä, tämä... raastava ja armoton tarina, joka kertoo kahden Bigbyn ja Snow'n lapsen kohtalon. Narratiivisuuden vaatimukset ovat julmat, eikä taruolento pääse helpolla. Vaikka Fables ilman muuta on viihteellistä sarjakuvaa, mitään akuankkaa se ei todellakaan ole. Salla on kirjoittanut tästä osuvasti.

M. A. Jeskanen (2011). Santala.  Tämä Perkeleen jatko-osa on tyylillisesti samoilla linjoilla kuin Perkelekin. Tällä kertaa tarinassa on minusta selkeä punainen lanka: se kertoo Santalan, tietäjän, elämästä ja urasta. Rinnalla kuvataan noitia jahtaavan Laurentiuksen kipuilua, vaikka hän jää Santalan rinnalla vähän haaluiseksi hahmoksi. Fablesistakin tuttu Baba Yaga esiintyy vierailevana tähtenä!  Jos piti Perkeleestä, pitää luultavasti tästäkin. Tykkäsin. Jossain vaiheessa tekstauksen epäselvyys vähän ärsytti, mutta tummanpuhuvat kuvat toimivat hyvin. Morrekin piti, vaikkei yhtä paljon kuin episodimaisesta Perkeleestä.

Kuukauden hakusana:

Eniten olen naureskellut erilaisille Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan liittyville hakusanoille; ei voi olla hihittämättä kun tietää mihin niillä päädytään. Ehkä harhaisin haku on silti tässä kuussa

jäniksen symboli kiinalaisilla kirjaimilla

Eipä ole tullut vastaan... tietääkseni.

Mahtavaa maaliskuuta kaikille!

Perkele: Myytillisiä tarinoita

Kuva: WSOY

Aloitan kesäkuun komeasti kotimaisella huippusarjakuvalla.

Hmm... tämä on jo toinen perkele-kirja alle vuoden sisään. Onkohan tämä oire jostain alitajuisesta turhaumasta? Päällisin puolin valinnan perusteet ovat kyllä kunnossa: hommasin tämän blogistanian löytyneiden suositusten takia (kiitti Marjis, Salla ja Erja!)

Saska kohtaa perkeleen pirunpellolla.

Jeskasen albumissa on kuusi tarinaa. Piirrosjälki on jylhää, ronskia... Se sopii hyvin aiheisiin, joita Jeskanen käsittelee minusta juonikkaasti. Ensivilkaisulta kaikki on suorastaan rujoa - mutta tarkemmin katsottuna piirroksissa on syvyyttä ja herkkyyttä.

Vain lyhykäinen Don Juan Tenorio ja Tuonenkylän Tilta poikkesi selvästi linjasta. Siinä kuvakerronta on keskiaikaisen, suorastaan kirkollisen muodollista, mutta tarina onkin suomalaista kansanperinnettä hurjemmasta päästä. Tarina kertoo näet naisesta, jonka suuttunut piru kiroaa linnun lailla laulavalla lovella. Kontrasti on herkullinen.

Noitiin liittyy tarinoista selkeimmin Blåkulla, joka oli ovela tarina noitia metsästävien kirkonmiesten, noitien syyttääjien ja noidiksi väitettyjen erikoisesta triangelista. Siinä pelissä ei voittaa! Mutta Jeskasen versiosta tulevat etsimättä mieleen myös nykypäivän noitavainot; kun standardit yhteiskunnassa muuttuvat, on syytä vaikkapa virkamiesten poliitikkojen paras muuttaa käytäntöjään yhtä nopeasti tai roviolle voi päätyä.

Lempparini tarinoista oli kuitenkin lyhyempi Saunaperkele, jossa perheen saunassa asustaa oma saunaperkele. Ja sieltä lauteen alta perkele sitten osallistuu torpan elämään omalla tavallaan, kunnes nuori polvi ryhtyy perkelettä karkottamaan. Uteliaisuus heräsi tuosta jutusta; paljon on vissiin Suomen Kansan Tarinoita vielä ilmeisesti lukematta! Tätä ennen olin kuullut vain saunatontuista.

Oikeaa pirunpeltoa livenä.

Näytekuvat ovat tarinasta Sielunmessu, ihan siitä syystä että siinä seikkaillaan välillä myös pirunpellolla. Kumman yhteensattuman vuoksi osuin eilen ihan oikealle pirunpellolle Lauhanvuoren kansallispuistossa. Käytän tilaisuutta hyväksi ja mainostan tätä rauhallista kansallispuistoa: jos on ajoa Kauhajoen suunnalla, kannattaa käydä kurkkaamassa.

Hurjaa "peltoa" katsellessamme kertoi eräopas, että kiviä on jopa kymmenen metrin syvyyteen asti. Eikä tuolle muhkurapinnalle kyllä livenä tee mieli pitkälleen heittäytyä, vaikka mikä perkele viekottelisi.

Mutta Jeskasen perkeleissä on kyllä tiettyä vetovoimaa, sellaista arkista charmia. Jotenkin juuri tällaisia vihtahousuja voisin kuvitella Suomen saloilla kuleksivankin. Väkeviä ja maanläheisiä, ihan sitä itteään peräämässä.

Äh, en ikinä osaa selittää mitä sarjakuvista ajattelen... Mutta sen voin sanoa, että suosittelen lämpimästi. Tästä linkistä pääsee makustelemaan: The darkest pits of hell.

M. A. Jeskanen (2011). Perkele: Myytillisiä tarinoita. Helsinki: WSOY.

Arvioita:
Katariina Norontaus Turun Sanomissa
Juha Sihto Pohjolan Sanomissa