Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

(Ehkä vain luulet näkeväsi tässä kansikuvan.
Karisto ei ole vielä antanut kuvapankin avaimia :-D)

Olin jo ehtinyt hommata Kirjailijan häiriöklinikan innostamana Kirsti Ellilän romaanin Pappia kyydissä, mutta ennen kuin se ehti lukuvuoroon, teinkin täyskäännöksen ja päätin lukea ensin tämän. Ihan puhdas laumailmiö - parissakin blogissa kehuttiin tätä äskettäin. Olin liian arka tarttumaan aikanaan Häiriöklinikan synttäritarjoukseen, mutta kirjastosta sai.

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin kertoo... eh, naisesta-joka-tiedätte-kyllä-mitä. Kandin papereilla toimittajantyössä puurtava Selma on melkein jo unohtanut keskeneräisen romaaninsa ja kesken jääneet opintonsa, sillä elämän täyttää kaikkinielevä remontti. Rakkaan Samin kanssa ostettu persoonallinen talo syö rahaa ja paskantaa laskuja, eikä arki parisuhteessakaan tunnu kestävän ikuista sirkkelipölyä. Hömppäkirjailijan tavattuaan Selma äkkää, että hänellä on käsissään kaikki mitä tarvitaan myyntilistat räjäyttävän rakkausromaanin kirjoittamiseen: pitkä historia vilpittömän hyvin alkaneita rakkaussuhteita ja vuosien kokemus rakkausromaanien lukijana. Parhaat kaverit Edu ja Maria eivät hankkeelle hurraa, mutta Selma uskoo lujasti ainakin kuvitteellisen rakkauden lumoon.

Vähän puntit tutisten tartuin tähän: mitäs sitten jos kirja osoittautuu surkeaksi? Nainen näet kuuluu minulle haastavaan kategoriaan: kirjoihin kirjoittamisesta. (Olenkohan tullut yliherkäksi kun tuntuu kuin kirjojen kirjoittamisesta julkaistaisiin Suomessa aivan jumalattomasti kirjoja? Lukupäiväkirjani aikana olen huomannut jo ainakin Anja Snellmanin, Petri Tammisen, Matti Yrjänä Joensuun ja vähän Pasi Ilmari Jääskeläisenkin käsittelleen julkaisukelpoisen kirjan kirjoittamisen ihmettä. Vimpan päälle postmoderni aihe. Hilja Valtonen ainoana kuittasi koko puuhan parilla lauseella - mutta Hätävara onkin ajalta ennen sotia.)

Pieni lisäeste siis nousee heti radalle kun aiheena on kirjailijan arki. Mutta nou hätä... liput liehuvat, katsomo nousee hurraamaan *rummun pärinää* ja Ellilä ylittää puomin kepeällä askeleella. Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on toimiva komedia rakkaudesta, kirjallisuudesta ja kuvitelmista kummankin suhteen. Kirjailija-angst on käsitelty riittävän arkisella suorituspaineen tasolla. Pidän kirjoista, joissa ihmiset näkevät myös tekemistensä ironisen puolen, ja tässä tarinaa sävyttää surullisimmillaankin jonkinlainen elämänuskoinen huvittuneisuus. Ja kun lajityyppi on oikein virallisesti viihde, voi loppua kohti edetessään luottavaisesti odottaa, että sokeinkin romantikko onnistuu lopulta kompuroimaan Sen Oikean syliin.

Matkan varrella voi huvittua kipakasta lifestyle-analyysista. Ihmeellisiä elämäntyylidieettejä riittää, kosmetiikkamissi kampitetaan koe-eläinkysymyksillä, ja ylimmäinen seksisymboli on ilman muuta Mies Joka Osaa Remontoida. Jep, tunnistan tämän alkukantaisen vetovoiman oikein hyvin. Mies ja jykevä iskuporakone on vahva yhdistelmä. Bonusta myös hulppeista katkelmista Selman romaanista - niistä arkisempi ja uskottavampi rakkaus saa kontrastia.

- Hän vetistelee, koska Mikael on jättänyt hänet, mutta Gisela ei voi unohtaa Mikaelia, minä selitin. Ja pian paljastuu ettei Mikaelkaan voi unohtaa Giselaa, mutta pystyykö Gisela antamaan Mikalelille anteeksi, sitä minä ihmettelen.

- Mikael teki fiksusti kun jätti Giselan, Edu sanoi. - Ja Giselan kannattaisi ryhdistäytyä ja miettiä jotain muuta tekemistä. Nainenhan on maailmankuulu toimittaja, hemmetti vieköön, mutta missä ihmeen välissä hän hoitaa työnsä? Hänen kaikki aikansa menee sen ihmettelemiseen, että minne hänen pölkkypääpoikaystävänsä on joutunut ja eikö tämä enää rakasta häntä. Ja mistä tämä sinun ihmiskuvauksesi on peräisin? "Hänen tummien ripsien reunustamat silmänsä", "hänen kastanjanruskeat, aaltoilevat, vyötärölle ulottuvat hiuksensa".

- Ei tämän ole tarkoituskaan olla suurta taidetta, minä sanoin. - Tämän pitäisi liikuttaa tunteita.

- En käsitä miten kömpelöt ilmaukset liikuttavat tunteita, ellei siten ole kysymys tahattoman komiikan tuottamista naurunpurskahduksista, Edu sanoi.

Hän oli jälleen pirullisella tuulella. (s. 57)

Muutamassa kohdassa tarina tuntui hetkeksi hyytyvän, mutta suvantopaikkoja ei ole montaa. Kaikkiaan hyvä paketti. Voiko päälle kolmekymppisistä kertova kirja olla chick-littiä? Äh, olen todistetusti niin huono genrejen kanssa että jääköön luokittelematta. Minusta tämä oli hyvää suomalaista viihdettä, mausteena sen verran hapokkuutta ettei jää äitelä maku suuhun.

Lopuksi: avaruusoopperoista(kin) tykkäävänä aikuisena naisena tunnistan tiettyihin viihteen lajeihin kohdistuvan perushalveksunnan. Pöh. Hömppää on hyvää ja huonoa; kaiken hömpän kategorinen dissaus on huutava vääryys. Haaveilu rakkaudesta (rakkausromaaneissa) ei ole sen typerämpää kuin haaveilu oikeudesta (dekkareissa). Vaikka todellisuus toisinaan jää kuvitelmista jälkeen, on mukava karata silloin tällöin maailmaan, jossa oikeus toteutuu ja hyvä nainen saa arvoisensa miehen. Viva l'amour!

Oikeastaan voisi jo todeta, että rakkausromaanien halveksunta osoittaa vain halveksujan rajoittuneisuutta. Heh, taidankin tästä lähin nostella tuhahdellen nokkaani aina kun joku kehuu vaikkapa Jack Londonin kirjoja. Hirveää machoroskaa oikeastaan - mädättää nuorten miesten aivot.

Kirsti Ellilä (2005). Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Helsinki: Karisto.

Arvioita:
Virallisia ei pikainen selaus paljasta, mutta blogeista löytyy :-D
Mari A:n blogi
Muskottien kirja-arvostelut
Kirsin kirjanurkka

Tuo tumma nainen

Tuo tumma nainen on toinen Päivi Alasalmen naisia käsittelevästä kirjakolmikosta, joka sujahti joulupyhien kirjapinoon. Ensimmäinen oli Ystävä sä naisien, ja vielä odottelee vuoroaan Valkoinen nainen, josta Salla kirjoitti viime viikolla. En pitänyt tästä kirjasta ihan niin paljon kuin Ystävästä, mutta sama imu sillä oli. Hyvä kirja houkuttelee lukemaan loppuun.

Tuo tumma nainen tarkastelee kahta naista, jotka ovat samanlaisia ja silti erilaisia: Helena, haaveileva ja hyveellinen esteetikko, hallitsee tilanteet, kunnes hiljalleen hänen elämäänsä tunkeutuu tumma nainen nimeltä Pauliina. Lapsuudessaan tragedian kokeneesta nuoresta naisesta tulee kirjan mittaan Helenan miniä.

Molempien haaveissa siintää perheidylli, mutta toinen on sellaiseen kasvanut, toinen sitä vaatii ja vaanii. Pauliinasta kehkeytyy synkkä kuvastin: nainen joka haluaa Helenan kauniin ja eheän elämän, mutta jolta puuttuvat edellytykset sellaisen synnyttämiseen. Samoin puuttuu Helenalta kyky ymmärtää Pauliinan synkempää maailmaa. Helena näkee mitä haluaa nähdä, ja etsii samanlaisuutta erilaisuuden asemesta. Kumpikin näkee toisessa naisessa itsensä, eikä osaa siksi tulkita toistaan. Helenan lähtökohta on tyytyväisyys itseensä ja ympäristöönsä, Pauliinan lähtökohta on luottamuksen puute. Kahden naisen samankaltaisuus ja erilaisuus on yksi romaanin punainen lanka.

Rakenne alleviivaa ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää toisiaan. Pauliina on ainoa, joka pääsee kirjassa puhumaan omalla äänellään. Muina näkökulmina ovat Helenan ja hänen poikansa Ohton kertomukset, mutta ne tarjotaan kolmannessa persoonassa. Ohton totuus onkin rankka kontrasti äidin stailatulle  maailmalle. Lukija jää melkein toivomaan, että Helenan kiiltokuvaimaiseen tyyliin kuvatun puolison Hannun persoonaan pääsisi kurkistamaan samalla tavalla.

Kuten Ystävä sä naisien, Tumma nainenkin on helppolukuinen mutta salakavala. Juoni etenee lauhkeasti kunnes äkkiä hypätäänkin jyrkänteeltä. Nämä kirjat ovat kuin jäävuoria - yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla.

Humaltuessa Pauliinasta huuhtoutui kaikki se ylenpalttinen reippaus pois Muutos oli suorastaan dramaattinen. Pian hän uskoutui ja nyyhkytti Helenan olkapäätä vasten, halasi ja kasteli itkullaan Helenan silkkipuseron olkapään märäksi. Pauliina kertoi, että hänellä on ollut nuorempana vaikeaa. Hän taisi sanoa Helenaa jopa äidiksi, mutta Helena ei ollut varma, kuuliko oikein. Hän lohdutti ja taputti tyttöä vierellään kuin omaa lastaan, hieman huvittuneena, mutta oikeasti liikuttuneena. (s. 40)

Sanoiko kirja jotain yleistä naiseudesta? En ole ihan varma. Molemmat naiset hallitsevat ympäristöään, määrittävät omilla unelmillaan sen suunnan ja tahdin. Tuo tumma nainen liikkuukin kodin ja perheen piirissä. Onko sitten niin että kodissa nainen vie ja mies vikisee?

Toisena tulee mieleen vanha markkinoinnin sanonta niin on jos siltä näyttää. Kulissit ovat tärkeitä Tummassa naisessa, symboli ja merkitys sekoittuvat. Ja jotain peräähän tässä on: hyvä äitiys ja naiseus, onnikin, määrittyvät yhä jossain määrin kulissien perusteella. Alasalmi ei minusta kuitenkaan suoranaisesti pilkkaa pyrkimystä kauniiseen idylliin - vaikka itsetyytyväisyyttä ehkä vähän - mutta tuntuu kuin hän sanoisi, että keinot ovat yhtä tärkeitä kuin päämäärä. Itse rakennettua ei voi saada valtaamalla... vai voiko? Pauliinan ei käy ollenkaan hullummin.

Päivi Alasalmi (2006). Tuo tumma nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Satu Koskimies Hesarissa ei tästä kirjasta pitänyt. Lisäksi löytyy positiivisempi Matti Mattilan blogiarviointi.