Jari Järvelä: Särkyvää

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Hassua. Särkyvää ei periaatteessa olisi ollenkaan minun kirjani, sillä en ole ihmissuhderomaani-ihmisiä. Keski-ikäisten miesten katkerat tilitykset innostavat vielä harvemmin. Mutta niin vain kävi, että luettuani Hesarin kirja-arvion painelin saman tien verkkopalveluun tekemään varauksen.

Särkyvää kertoo surkeimmasta mahdollisesta tapauksesta: ikänsä muiden toiveita täyttäneestä keski-ikäisestä Teemusta, joka ei onnistu miellyttämään vaimoaan, vaikka maksaa asuntolainaa metallinmaku suussa. Avioliiton kaaduttua jauhesammutinkauppiaasta tulee tuhopoltonyrittäjä. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin yrittää edes kuolla oikein miehekkäästi. Se täytyy tehdä Espanjassa, härkien edessä, Lasse Viren -shortsit jalassa. Matkaa tehdään isän Ladalla, painolastina kaikki epäonnistumiset. Samalla voi blogissa haistattaa ex-vaimolle oikein olan takaa.

Teemulla on ainakin päämäärä. Mukaan liftaava Agnes on vain matkalla pois. Siinä missä Teemu on hukannut elämän tarkoituksen, Agnes ei ole sitä koskaan oikein löytänytkään, on vain lopen kyllästynyt kaikkeen.

Epätodennäköisen kaksikon matkalla etsitään näennäisesti päätepistettä mutta pohjimmiltaan kai itsekunnioitusta. Anni Valtonen Hesarissa puhuu Teemusta kuohittuna miehenä; hän näkee kirjassa kysymyksen parisuhteiden valta-asetelmista. Jompi tai kumpi on aina se särkyväisempi osapuoli.

Järvelä kieltämättä tarjoaa hirviömäisessä ex-vaimossa ainakin yhden helpon selityksen Teemun umpikujalle. Mutta onkohan liioittelua panna kaikki ex-vaimon syyksi? Entäs isä? Entäs Teemu itse - kannattaako muiden miellyttämisestä elämäntehtävää ottaakaan?

Ehkä Teemun perimmäinen ongelma onkin omien unelmien hukkaaminen. Tai sitten se perinteinen: suuta ei saa auki ennen kuin puhuminen on turhaa. Sitten puhutaan tulitikuilla tai käytetään nykypäivän sosiaalista joukkotuhoasetta, nettiä.

Okei... en ehkä ole ihan objektiivinen tässä. Olen hiukkasen yliherkkä näille vahvat-naiset-vievät-miehiltä-munat -virityksille.* Minusta oikein kunnon avioliittokatastrofiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pitänee Järvelän kunniaksi lisätä, että Särkyvää ei ole karmivasta vaimosta huolimatta mitenkään yksipuolinen; Teemu voi olla ressukka mutta ei mikään ylimukava mussukka.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan että olen saanut koko kirjan kuulostamaan synkältä ja masentavalta. Auts. Ei ollut tarkoitus! Itse asiassa minulle kirjassa kantava voima oli sen huumori. Särkyvää on tulvillaan kitkerää, osuvaa huvia. Osansa saa kulutuskulttuurikin.

Oletteko nähnyt ikinä maitohampaista lasta, jolla on tylsää? Ette varmasti. Tylsyys iskee rautahampaiden myötä. Ei kiinnosta, ei huvita. Ei vaikka rappuja olisi yhden sijasta kymmenen. Mikään ajanviete ei ole kyllin kiva, jos se ei maksa vähintään viittäkymmentä euroa. 

Maitohammasaikana lapsen ilo sikiää pienistä asioista. Rautahammasaikana lapsen riemu löytyy isän lompakosta. (s. 199)

Särkyvää etenee nopeasti vaikkei paljon tapahdukaan. Kieli tuntuu rennolta. Rakennekin on toimiva: kerronta on sirpalemaista, mutta välähdyksittäin eteneminen sopii tarinalle hyvin. Pitkä automatka ei tunnu yhtään tylsältä.

Uskallan suositella. Ei tässä ehkä suurta sydäntä ole mutta se pieni on jotenkin... vetoava. Pieniähän me ollaan. Ja hassuja.

Jari Järvelä (2014). Särkyvää. Tammi. 978-951-31-8026-3.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää: ihan helkkarin hieno romaani.
Esa Silanderilta Turun Sanomissa nousivat niskakarvat pystyyn.
Hannu Kirjavinkeissä pitää hienon kirjailijan täysosumana.

*Muita inhokkiteemoja: kaikki-on-äidin-syy, kaikki-on-isän-syy, voi-kun-on-vaikeaa-olla-kirjailija.

John Grisham: Sycamore Row

Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen pinon John Grishamin kirjoja. Melkein kaikista olen pitänyt, joistain enemmän ja joistain vähemmän. Sycamore Row kuului niihin enemmän pidettäviin ja aiheutti pienoisen Grisham-putken. Katso kuvat ja kuvittele vielä e-kirja päälle.

Sycamore Row on jatko-osa Grishamin esikoiselle A Time to Kill.* Jack Brigance, kolme vuotta aikaisemmin Carl Haileyn jutussa kuuluisuutta niittänyt lakimies, saa nyt hoitaakseen aivan toisenlaisen tapauksen. Plataanipuuhun hirttäytynyt asiakas pyytää Jackia puolustamaan erikoista testamenttiaan: lapsille ei ropoakaan ja pääpotti mustalle piialle.

Näin kirjoittaa Seth Hubbard haudan takaa:

This one is likely to start some trouble and that's why I want you as the attorney for my estate. I want this will defended at all costs and I know you can do it. I specifically cut out my two adult children, their children, and my two ex-wives. These are not nice people and they will fight, so get ready. My estate is substantial - they have no idea of its size - and when this is made known they will attack. Fight them, Mr. Brigance, to the bitter end. We must prevail. (s. 24)

Sycamore Row ei ole ihan toiminnantäytteisintä Grishamia - esimerkiksi Runaway Jury ja The Rainmaker ovat hurjaa juonikarusellia tähän verrattuna - mutta juoni on ammattitaitoisesti rakennettu ja sisältää jokusen vinkeän yllärin. Ylipäänsä romaani on pätevää työtä; kerran aloitettuaan sen haluaa lukea loppuun. Henkilökuvauksen syvyydellä ei pahemmin herkutella, mutta Grishamin vahvuus ei mielestäni yleensäkään ole psykologisessa otteessa. Nämä ovat nykyajan gladiaattoritaisteluita, joissa (sanan)säilää heiluttavat ottelijat rusikoivat toisiaan oikeustuvan areenoilla ja median pimeillä kujilla. Älykkäiden riitapukareiden matseja on tietty ilo seurata.

Kuten sanottu, Sycamore Row'sta jäi pienoinen putki päälle. Sen jälkeen piti ehdottomasti lukea esimerkiksi A Time to Kill, josta en enää vuosien jälkeen paljoakaan muistanut. Molemmat luettuani tuumin, että Grisham on epäilemättä oppinut paljon kirjoittamisesta vuosien mittaan, ja että osaaminen on (ehkä) osittain korvannut raa'an innostuksen.

Kiinnostavampaa oikeastaan on muutos siinä miltä Clanton ja Fordin piirikunta näyttävät. Kirjojen kronologiassa Jack Brigancen kahden tapauksen välillä on vain kolme vuotta, mutta Sycamore Row'n maailma on minusta erilainen. Sycamore Row on pehmeämpi ja lempeämpi ihmiskuvassaan. A Time to Kill kertoo vain torjuntavoitoista kamppailussa rasismia vastaan; Sycamore Row menee astetta pidemmälle. Se antaa ymmärtää, että yksilö, hyvässä ja pahassa, on oleellisempi kuin ihonsa.

Miksikäs ei. Grisham on kumminkin ehtinyt elää kolmenkymmentä vuotta ja rapiat - ehkä hänestä on vanhemmiten tullut toiveikkaampi. Ja onhan se mahdollista, että maailmakin on tässä hiljalleen hioutunut. Edes hiukkasen.

John Grisham (2014). Sycamore Row. Hodder & Stoughton. 9781444779547.

Arvioita:
Tätä ei ole ilmeisesti vielä suomennettu?
Charlie Rubin The New York Timesissa piti mutta kaipasi enemmän.
John O'Connel The Guardianissa ei arvosta Jackin puhtoisuutta.

*Suomennettu nimellä On aika tappaa

Hugh Howey: Siilo

Kuva: Elisa e-kirja

Minusta tämä on malliesimerkki siitä, miten lukija nalkitetaan heti ensimmäisessä lauseessa.

Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa. Hän kuuli kiljunnan, riemukkaan ilakoinnin. Lasten rymistellessä yläpuolella Holston eteni verkkaisesti, jokainen askel oli harkittu ja jämäkkä miehen noustessa kierreportaita yhä ylemmäs samalla kun hänen vanhat saappansa kolisivat metalliaskelmilla. 

Minulla on tapana lueskella e-kirjoja kännykästä arjen pienissä raoissa. Howeyn Siilon aloitin apteekissa odotellessani pääsyä farmaseutin palvelutiskille. Vuoronumeroita oli välissä kolme ja edelläjonottajieni asiat siinä määrin mutkikkaita, että ehdin koukuttua romaaniin; seuraava pätkä piti lukaista jo marketin kassajonossa. Kotiin päästyäni purin ostokset ja vaihdoin kännykän iPadiin ja luinkin sitten kirjan lähes kertaistumalta loppuun.

Siilo kertoo kirjaimellisesti siilossa asuvista ihmisistä. Maailma on niin pilaantunut, että ulkoilma on myrkyllistä. Selviytyä voi vain siilossa, maan alla, elämällä tiukkojen sääntöjen mukaan. Siilon avauskertomus, jossa seriffin virkaa hoitava Holston päättää lähteä ulos, esittelee painostavan ilmapiirin hienosti.

Nämä postapokalyptiset klaustrofobiakirjat taitavat olla mieleeni. Siilo osuu samaan suoneen kuin ikivanha Heinleinin Orphans of the Sky tai tuore Glukhovskyn Metro 2033 ja 2034. Kiinnostavinta tällaisissa kirjoissa on niukkojen resurssien varassa selviytyvän, ahtaisiin tiloihin ahdetun yhteisön kuva. Minkälaisia sääntöjä rakentuu? Mitä kulttuuri sallii, mitä kieltää? Miten erilaiset yksilöt sopeutuvat ja miten sopeutumattomat selviävät? Tarinan moraliteetti yleensä kiertyy menneeseen ja tulevaan. Siilonkin avainkysymys on, miten siilon tilaan on päädytty… ja voiko siitä päästä pois.

Tarina toteuttaa myös hyvin spefin yhtä perusmissiota. Kertoessaan mahdollisesta tulevaisuudesta se kertoo samalla omasta ajastamme. Salaisuuksista, tabuista, tiedon manipuloinnista, resursseihin perustuvasta hierarkiasta. Siitä miten oikea ja väärä hämärtyvät kun oma etu on kyseessä. Ihmisellä on taipumus rakentaa kerroksittaisia yhteiskuntia ja liimata sitten jokainen omalle tasolleen.

Siilo on alun perin julkaistu sarjamuodossa ja omakustanteena. Howey tuuppasi ensin Amazonin kautta tarjolle alun novellina ja sai paitsi innokasta palautetta myös hyvää myyntiä. Tottahan sellainen rohkaisee jatkamaan tarinaa. Siilon rakenne ja jotkin ratkaisut vähän heijastelevat tätä historiaa. Osa suuren mysteerin vastauksista on epäuskottavia, eikä henkilöiden vuorovaikutus toimi saumattomasti. Toisaalta, paloittain kirjoitettu kertomus on usein vetävää  luettavaa - kirjoittajahan joutuu väkisinkin sijoittamaan siihen tarpeeksi koukkuja lukijan innostamiseksi - ja sama pätee Siiloonkin. Toimintaa riittää ja sitä vain huomaa sutivansa sivulta toiselle kunnes iPadista alkaa akku loppua.

Mitään suurta maailmankirjallisuutta tämä ei ole, mutta onpahan omassa lajissaan pätevä tekele. Suosittelen Siiloa maailmanlopuista tykkääville ja ahtaan paikan tiiviistä tunnelmasta nauttiville.

Hugh Howey (2013). Siilo. Like. Suomentanut Einari Aaltonen. 978-952-01-1041-3. Elisan e-kirja.

Arvioita:
Juha Kirjavinkeissä tykkäsi erityisesti ympäristöstä
Toni Jerrman Hesarissa piti vetävästä toiminnasta ja kantaaottavuudesta.
Taikakirjaimissa luettiin alkukielellä ja kahdessa osassa: täällä ja täällä

Little Been tarina

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Blogisavujen houkuttamana hankin minäkin tämän kirjan. Joukkohysteriaa? Ei aiheetta ainakaan.

Little Been tarina kertoo kahden todella erilaisen naisen kohtaamisesta ja kohtaamisen seurauksista. Kirjan ilmitaso on hyvin henkilökohtainen: nigerialainen pakolainen Little Bee ja britti Sarah, Surreyn kasvatti ja lehden päätoimittaja, tuntuvat äkkiseltään henkilöiltä, joilla ei voi olla mitään sanottavaa toiselleen, mutta heidän välilleen on aiempien tapahtumien myötä syntynyt rikkomaton yhteys.

Jos unohtaa hetkeksi henkilöt, voi miettiä tapahtuvaa ja tapahtunutta myös sivilisaatioiden kohtaamisen kautta. Nehän eivät ole menneet niin putkeen kaikkien näkökulmasta. Jos Afrikka ajatteluttaa ja sinulla on nelisen minuuttia aikaa, tsekkaa tämä video ja seuraa etenkin sinisiä palloja...

Videon kuvaama kehityskulku heijastuuu myös henkilöiden tasolle. Little Been tarinassa Sarahin ja Been oletukset ja odotukset muodostuvat niin erilaisista lähtökohdista, että heidän on välillä vaikea ymmärtää toisiaan. Myös kontrasti Sarahin ongelmien ja Been ongelmien välillä on tehokas.

Itse asiassa Little Been tarina on niin täydellisen hyvä kirja, että se on melkein raivostuttava. Teksti on hyvin kirjoitettua ja oivaltavaa, juoni tasapainottelee erittäin hyvin turvallisen ja shokeeraavan välillä. Ensin ajattelin että Sarahin elämän jauhaminen Been elämän rinnalla on ällöttävää, mutta eihän se ole - siitä syntyy kirjan voima ja dynamiikka. Vain oma tekopyhyyteni haluaisi eristää pienet tragediat ja suuret tragediat eri teksteihin; tuomalla ne yhteen Cleave pakottaa myöntämään, että kaikki tragediat ovat ihmisen kokoisia... ja meiltä jäävät helposti huomaamatta ne suuret tragediat silloinkin kun ne ovat aivan lähellä.

Huomaan että saan kirjan kuulostamaan synkältä. Sitäkään se ei ollut, pahus vieköön... Been osuuksissa on terävää huumoria.

Kun olin pieni, kaikki oli yhtä onnea ja laulua. Silloin sellaiseen oli yllin kyllin aikaa. Ei ollut kiire minnekään. Meillä ei ollut sähköjä, ei raikasta vettä eikä suruakaan, koska niitä ei ollut vielä yhdistetty meidän kyläämme. Istuin limbapuun juurten välissä ja nauroin katsoessani, miten Nkiruka kiikkui edestakaisin ja taas edestakaisin. Kiikkunarut olivat pitkät, joten heilahdus päästä päähän kesti häneltä kauan. Kiikulla ei tuntunut olevan koskaan kiire. Katselin sitä päivät kaiket tajuamatta katsovani heiluria, joka mittasi kyläni viimeisiä rauhan kausia. (s. 113)

Kerran luettuna Little Been tarina on upottava, koukuttava ja ajatteluttava kirja. Oikea lukijan romaani. Okei, juoni on aika epärealistinen mutta uskottavuus syntyy kerronnasta ja se on minusta tässä yhtä tautisen hyvää kuin Emma Donoghuen Roomissa, täysin erilaista vain. Nauttisinkohan tästä yhtä paljon uudelleen luettuna? Ekä en. Vaikka teksti onkin hyvää ja kirkasta, lukunautinto liittyi paljolti Cleaven lukijalleen järjestämään löytöretkeen. Tarinan rakentuminen oli minulle se juju, vielä enemmän kuin vivahteinen teksti.

Sen sijaan että halaisin kirjaa rintaani vasten miettien koska voin lukea sen uudelleen, selailen osoitekirjaani ja mietin kenet kavereistani haluan laittaa tätä lukemaan. Sen Little Bee sai minussa aikaan: lähetyssaarnaajan innon luettaa kirja myös seuraavalla. Ja uskokaa pois, kyynisen kääkän ei ole helppo yhtyä kaikkien muiden ylistyksen kuoroon. Silti:

Lukekaa Little Bee! Lukekaa Little Bee!

Chris Cleave (2011, alkuperäinen 2008). Little Been tarina. Helsinki: Gummerus. Suomentanut Irmeli Ruuska.

Arvioita:
Lumiomena
Järjellä ja tunteella
Kirjava Kammari
K-Blogi
anni m. on lukenut alkukielellä

Poikani Kevin

Kuva/kansi: Avain/Jussi Jääskeläinen

Poikani Kevin vei mennessään kuin pyörretuuli. Juttu ilmestyy vasta viikolla, mutta oikeasti luin tämän sunnuntaina. En kirjaimellisesti saanut kirjaa laskettua käsistäni; tuli todistettua että lasagneakin voi tehdä yhdellä kädellä ja puolella silmällä.

Suurista, mahdollisista, tragedioista kertovat kirjat ovat usein kiehtovia, koska niihin pystyy eläytymään eri tavalla kuin fantastisiin tai historiallisiin tragedioihin, mutta on tässä muutakin. Shriver on yksinkertaisesti kirjoittanut järisyttävän hyvän ja vaikuttavan kirjan. Puntit tutisevat vieläkin, eivät väkivallan vaan alastoman ihmiskuvauksen takia. Kirjan kertoja Eva, koulusurmaajan äiti, purkaa itsensä niin raa'asti palasiksi. Koko kirja koostuu kirjeistä, joita Eva kirjoittaa, osittain miehelleen, osittain itselleen, ymmärtääkseen tilaa jossa on.

Evalle hänen poikansa Kevin on vieras maa, jonka karttaa hän yrittää lukea. Vielä vieraampi on kenties hänen oman mielensä maisema. Sitä outoa ja tuntematon mannerta Evan kirjeet tähystävät, kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen teini-ikäinen poikansa teki tekosensa. Mutta Shriver on rakentanut kirjansa niin ovelasti, että lukija ei koskaan ole ihan varma mitä ajatella. Mitä tapahtui ja miksi, kuka ymmärtää ja ketä? Evaankin ehtii suhtautua ensin yhdellä tavalla, sitten taas toisella, sen mukaan mitä Evan elämästä ja perheestä oppii.

Emotionaalisen vuoristoradan lisäksi Poikani Kevin tarjoaa terävää ja osuvaa puhetta äitiydestä ja vanhemmuudesta, ja etenkin niihin liittyvistä sosiaalisista normeista. Shriverin Eva on olosuhteiden pakosta joutunut puntaroimaan kaikkia automaattisia äitiyteen liitettyjä oletuksia. Shriver ei antaisi lukijankaan uskoa kiiltokuviin: hänelle äitikin on hierarkkinen eläin.

Puhutaanpa vallasta. Yleisen käsityksen mukaan vanhemmilla on perheyhteisössä suhteettoman paljon valtaa. Minä en menisi siitä valalle. Entä lapset? He pystyvät ensinnäkin särkemään meidän sydämemme, ja voin kertoa, että he pystyvät myös tekoihin, jotka saavat meidät toivomaan, ettemme olisi koskaan syntyneetkään. Mitä me voimme tehdä? Kieltää heitä menemästä elokuviin? Mutta miten voimme estää heitä menemästä? Miten voimme pidätellä lasta, joka astelee uhmakkaana kohti ovea? Tyly totuus on, että vanhemmat ovat samanlaisia kuin valtiot: mekin pönkitämme asemaamme uhkailemalla suoraan tai epäsuorasti väkivallalla. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että lapset tottelevat meitä, koska voimme murtaa heidän käsivartensa. (s. 277)

En suosittelisi tätä kirjaa hirveän herkälle tai lempeälle ihmiselle. Enkä kenellekään, joka on epävarma vanhemmuutensa kanssa. Evan kamppailu poikansa ajattelun rämeiköissä nostaa esiin myös melko perustavanlaatuisia kysymyksiä, niitä sellaisia joita ei halua pohtia paitsi ehkä punaviinin kanssa hyvässä seurassa ja puhtaan väittelyn ilosta. Hyvä? Paha? Syntyjään vai jonkun syystä? Shriver on rakentanut Pojasta sellaisen anti-terapiasession, että oksat pois ja kokkoa polttamaan. Kovin karaistunut täytyy sielun olla, ettei se edes värähdä tämän tarinan kanssa.

On puhdas yhteensattuma, että päädyin lukemaan lähes peräkkäin kaksi koulusurmista kertovaa kirjaa. Poikani Kevin oli 101naiskirjailijan kirjan listallani jo ennen Katkeamispistettä, ja huomattuani sattumoisin pokkariversion Avaimen sivuilla, ratkesin pyytämään sitä vaikka Katkeamispiste oli jo käsissä. Perätysten lukeminenkaan ei heikentänyt tehoja, romaanien tulokulma tragediaan on niin erilainen.

Katkeamispiste oli hyvä. Poikani Kevin oli sairaan hyvä.

Lionel Shriver (2011, alkuperäinen 2003). Poikani Kevin. Avain. Suomentanut Sari Karhulahti.

Arvioita:
Kyösti Niemelä Hesarissa
Sallan lukupäiväkirjassa
Mette Luetut-blogissa

OTT-triviaa: mitä yhteistä on Lionel Shriverilla ja George Eliotilla? Molemmat ottivat nimensä tullakseen kohdelluksi miesten säännöillä. Pahuksen hankalaa viattomille kirjatoukille, jotka yrittävät koota naiskirjailjalistoja...