Layla

Kuva/kansi: WSOY/Tuula Mäkiä

Laylassa nuori kurdinainen on joutua perheensä surmaamaksi, kun ei häiden jälkeen pystykään tuottamaan puhtoisille lakanoille tuota kallista veritilkkaa, joka kunnian säilyttämiseen vaaditaan. Alkaa monivaiheinen pakomatka, jonka varrella Euroopan kansat saavat useita mahdollisuuksia osoittaa täydellistä eettisen koodiston ja inhimillisen myötätunnon puutetta. Kaikkiin tarjoutuviin tilaisuuksiin käyttäytyä sikamaisesti tartutaan pyhää rationalisointia uhkuen.

Orjaksi pakottaminen on ihan ookoo, kun siihen on hyvät perusteet. Eikä ketään hukuteta jos kaikki mahtuvat veneeseen.

Pakenevaa Laylaa seuraa koston varjo. Sen enempää isä kuin velikään ei voi levätä ennen kuin valkoisen lakanan tahra on verellä pesty suvun kilvestä. Samaan aikaan Helsingissä ex-teekkari Helena pistää pystyyn bordellia kauppatieteen maisteri Armonlahden ohjauksessa. Helena huoraa ansaitakseen takaisin viinaan hukkuneen äitiytensä, Armonlahti koittaa paikata konkurssin jälkiä palvelujen tuotteistuksella. Läheisessä kebab-paikassa filosofian ylioppilas Jaussi tuntee kohtalon kutsuvan suuriin tekoihin. Älyllisesti ylivoimaisen nuoren miehen asia on ryhtyä toimintaan siinä missä muut vain puhkuvat foorumeilla.

Tervo lyö Laylassa niin että läiskähtää, itse asiassa melkein liian kovaa. Tätä kirjoittaessani on olo kuin Guareschin isä Camillolla. Toisella olalla istuu Tervoa fanittava enkeli, toisella poliittisen korrektiuden keskitysleirillä kasvanut pieni piru. Pirun mielestä Tervo antoi kurdien kansasta aika synkeän kuvan. Päätteleeköhän joku kirjasta, että kurdi tarkoittaa joko uhria tai väkivaltaista hullua? Näin tuntuu epäilevän kirjaa ankarasti kritisoiva Husein Muhammed täällä.

Enkeli huomauttaa, että suomalaisistakin saa Laylasta aika erikoisen käsityksen jos niikseen tulee, kauppatieteiden maistereista puhumattakaan. Mutta suomalaisten mollaus onkin Suomessa oikea kansallislaji, eikä kenenkään tiedetä koskaan säälineen kauppatieteiden maistereita.

Enkeli on mielestäni oikeassa. Luulisi lukijan kuin lukijan näkevän, että romaani on romaani on provokaatio... mutta mitenköhän paljon lukemiseeni vaikutti aiempi kokemus Tervon kirjoista? Olisinko pitänyt tästä, jos en olisi tykännyt niin monesta aiemmasta Tervon kirjasta? Olisinko osannut lukea tämän provosoitumatta "vääristä" asioista?

Sillä provosoituahan tästä pitäisi, suuttua siitä miten ihmisiä kohdellaan, ehkä siitäkin miten ihmiset itseään kohtelevat. Joillakin Laylan henkilöistä on kumma käsitystä oikeasta ja väärästä - joillain ei sellaista ole ollenkaan. Jostain syystä Layla ei silti tullut lähelle samalla tavalla kuin Ohrana (jos muihin tervoihin vertaan) tai Parvekejumalat (jos naisten alistamisesta patriarkaalisissa kulttuureissa puhutaan). Ehkä se johtuu siitä, että Laylassa ei ole - Laylaa itseään ja hänen sielunsiskoaan Tamaraa lukuunottamatta - ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea sympatiaa. Heh, kaikki ihmiset tässä kirjassa ovat kamalia tai kamalassa tilanteessa, muutamaa kameoroolin heittävää sivuhenkilöä lukuunottamatta.

Silti kuvittelisin, että tämän on tarkoitus johdattaa meitä tutkiskelemaan sydämiämme. Miettimään ketä käytämme hyväksi, kenet ehkä kuvittelemme omistavamme. Mitä me ostamme ja myymme, mitä alttaria palvomme.

Laylassa on paljon hyvää, sanoo enkeli. Tervomaisella taidolla rakennettu ja sujuva juonikuviointi. Se, että henkilöillä on omat äänensä ja maneerinsa. Vaikeaan aiheeseen tarttuminen. Odottamattomat symmetriat. Rosoisen ärhäkkä sanankäyttö, joka kutsuu oivaltamaan muttei rasita arvoituksellisuudella. Tässä kurdikaksikko ja uusinatsijoukkio ovat päätyneet tappelun jälkeen poliisiasemalle:

Muurisaari komensi klanipäät hiljaisiksi. Hän aikoi selvittää, mitä Turkish Delightissa oli tapahtunut, mutta jos pojat jatkaisivat kurdien kutsumista ählämeiksi, se olisi selvä herjaus ja myöhemmin sakon paikka käräjäoikeudessa. Kostamispuheet kuulostivat laittomilta uhkauksilta. Nekin oli kielletty Suomen laissa. Yhdessä nämä rikokset tietäisivät jo ehdollista vankeutta käräjillä, ja jos tuomari löytäisi aikaisempia pohjia, ehdotontakin istumista oli kuviteltavissa. 

Klanit luulivat saapuneensa suomalaiselle poliisiasemalle selvittämään pahoinpitelyä eivätkä vähemmistövaltuutetun toimistolle tanssimaan terveyssandaaleissa. Heidän mielestään samana päivänä kun suomalainen poliisi nuolee kurdin persettä voidaan sanoa suomalaiselle kielelle ja kulttuurille gudbai. (s. 278-9)

Silti jokin kirjassa harasi vastaan, muistuttaa piru. Ehkä olen vähän tosikko. Ärsyynnyn kun huomaan naureskelevani kunniamurhista kertovan kirjan äärellä. Suomen historialle nauran mielelläni, mutta ilmeisesti naiskauppa ja oikeistoterroristit pelottavat oikeasti. Ehkä pitäisi opetella nauramaan nykyisillekin ongelmille. Naurettaville ajattelutavoille pitäisikin nauraa, kuittaa enkeli.

Haa! sanoo piru, ja vetää esiin Gülistan-kortin. (Enkeli vavahtaa). En kerta kaikkiaan pysty nielemään Laylan äidille kirjassa annettua roolia, joka selvisi vasta melkein lopussa ainakin minulle. Torjuntareaktio oli niin vahva, että piti laittaa kirja sivuun ja jatkaa seuraavana päivänä. Gülistan on minusta kauneusvirhe, sille en voi mitään. Muutenkin loppu oli jotenkin epätyydyttävä, hapero.

Saikohan tästä nyt tarpeeksi realistisen kuvan skitsofrenisista fiiliksistäni? Pidin tästä todella paljon, paitsi että välillä en pitänyt ollenkaan. Nauraa hykersin ja rypistelin kulmiani vuoron perään. Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuinpia kirjoja. En pettynyt! Mutta lopussa olin vähemmän onnellinen kuin puolivälissä.

Laitan muistilistalle Minun sukuni tarinan, joka palasi mieleeni kun kävin lukemassa uudestaan Jorin juttua Laylasta.

Nyt menen vastapainoksi lukemaan loppuun kirjan, jossa naiset ovat rautaa.

Jari Tervo (2011). Layla. WSOY. ISBN 978-951-0-38277-6.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Hannu Waarala Savon Sanomissa
Heli Keskinen Aamulehdessä
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa

Pyhiesi yhteyteen

Jari Tervosta on muodostunut yksi tämän talven projekti, ihan puolivahingossa. Mikäs siinä, miehen tuotanto tuntuu olevan monipuolista. Koljatti oli ihan eri sukua kuin Troikkaan päättynyt historiallinen trilogia, ja Pyhiesi yhteyteen taas aivan muuta maata.

Kirjassa seurataan rovaniemeläisen pikkuroiston murhan selvittelyä ja muita seurauksia. Marsipaani-nimisen miekkosen kuolema on kuin aukeava solmu; langat purkautuvat menneen perkaamiseen ja absurdeihin välienselvittelyihin keskussairaalasta kirkkoherran virastoon. Kaikki liittyy kaikkeen - tai pitäisikö sanoa, kaikki liittyvät kaikkiin. Rovaniemen omanlaisensa elämänpiiri hengittää hyvin Tervon kirjassa, se on suurta kaupunkia ja pientä kylää yhtä aikaa.

Tarina saa makunsa kerronnallisesta ratkaisusta: jokainen luku on eri kertojan silmin nähty. Koljatin kohdalla moitiskelin kertojien samankaltaisuutta. Sitä ongelmaa ei tässä kirjassa ole. Kertojia on yli kolmekymmentä, ja joka ainut puhuu omasta perspektiivistään, omalla äänellään. Tervo leikkii kertojillaan kuin nuori rakennusmestari legopalikoilla. Välillä suoraa perusjätkän juttua, välillä ahdistunutta perheenäitiä, välillä tuhdisti absurdia kirkkoherraa. Pastorin mehukkaat manaukset ansaitsevat erityismaininnan!

Lukunäytettä on mahdoton valita niin, että se antaisi mitään kokonaiskäsitystä. Nappaan siis palan ihan alusta. Yksi kaikkien aikojen aloituksista löytyy mielestäni Arto Paasilinnan romaanista Herranen aika ("Kuolemani tuli minulle täydellisenä yllätyksenä") - ja Tervon idea on samantapainen.

Minut tapettiin vappuviikolla.

Kello ei ollut kymmentä vielä. En tiedä miten. Minä olin koko sappisen yön yrittänyt Parmesanille säpistä rahaa, jota se karhusi ryssän puolesta, en tiedä kenen puolesta ryssä, se ei koskaan kertonut, kai toisen ryssän. Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita ollenkaan. Minulle ovat nyt joo. Aamu aavisteli vappua, koivut kauempana, kun katsoi meidän ikkunasta, taipuivat vihreään, mutta kun menin paskantamisen, yökkimisen, käsien pesun ja lehden laavaamisen jälkeen niitä vierestä katsomaan, ne olivat paljaat. (s. 7)

Aloittaa saa siis päähenkilö itse, Marsipaani. Mutta yksi kerrallaan levittyvät esiin toisten tarinat; tarinoiden välistä paistavat paljaina ristiriitaisuudet. Marsipaaneja on yhtä monta kuin hänet tunteneita ihmisiäkin. Emme tiedä toisistamme, emme ymmärrä toisiamme, tuntuu Tervo sanovan. Rakastavaisetkin elävät omissa maailmankaikkeuksissaan, onnellisina ehkä juuri siksi että eivät toistensa tunteista tajua.

Ei kannata kuitenkaan pelästyä juhlallista analyysia - näin ajattelin vasta jälkeenpäin. Lukiessa on liian kiire nauraa ja ärsyyntyä vuoronperään, roikkua polveilevan tarinan liepeissä kiinni. Ei siinä ehdi syvällisiä miettiä. Hyvä niin; osoitteleva filosofialäksy kaunokirjallisuudessa voi ehkä tuottaa kirjallisuuspalkintoja, mutta lukukokemusta se tuskin parantaa.

Pyhiesi yhteyteen on melkoinen taidonnäyte. Vaikea kerrontarakenne ja monimutkainen juonikuvio yhdessä ja samassa romaanissa, siinä olisi helposti voinut sortua omaan näppäryyteensä. Jos en olisi jo lukenut myöhempiä tervoja, väittäisin nyt että tätä hän ei ylitä. Onneksi tiedän paremmin.

Jari Tervo (1999, alkuperäinen 1995). Pyhiesi yhteyteen. Porvoo jne.: WSOY.

Arvioita
Sallan lukupäiväkirja
Sata kirjaa vuodessa
(yllättävän vähän löytyy - tästä huomaa miten uusi juttu netti on :D )

Troikka

Runebergin päivälle sopiikin hyvin suomalainen. Tammikuussa luin Myyrän ja Ohranan, nyt oli vuorossa viimeinen osa tästä Tervon löyhästä trilogiasta. Troikka on ihan kunniakas lopetus hyvälle kokonaisuudelle. Ja kyllä, kaikki kolme kannattaa lukea.

Troikassa palataan Suomen sisällissodan päiviin. (Vai veljessodan, vapaussodan, punakapinan? Riippuu kuka puhuu ja missä seurassa, eikös?) Tappion kärsineet punakaartilaiset pakenevat lahtareita työläisen ainoaan oikeaan kotiin, mutta Venäjälläkin taistellaan sisällissotaa, eivätkä punapakolaisten päätä silitä edes kommunistit. Eljas Rossi, punakomentaja ja rauhallinen mies, yrittää selvitä hengissä ja noudattaa äidille annettua lupausta: ei saa tappaa ihmisiä. Suomessa odottaisi surmaamista arkkilahtari Mannerheim, jonka ikonisen charmin läpi näkee tarkkasilmäinen varatuomari Ellen Kataja, uranainen ennen aikojaan.      

Tässäkin kirjassa on minusta tervomainen sanoma, eräänlainen ihmisen ajopuuteoria: yksilö on toisaalta avuton ajelehtija historian virrassa, toisaalta omien tekojensa absoluuttinen monarkki. Eljas Rossiakin ajavat tapahtumat kuin poroa aitaukseen, mutta viime kädessä hän päättää itse, pienintä piirtoa myöten. Olosuhteet on jokaiselle annettu, mutta niin on myös mieli. Samaa viestivät kirjan naiset, puna-Juliska ja Ellen.

- - Ukko alkoi neuvottomuuttaan vetistellä. Pientä lasta voi lohduttaa, älä nyt, kaikki muuttuu hyväksi, mutta ei vanhaa miestä. Se tietää että sille valehdellaan. Se on itse valehdellut lapsilleen koko elämänsä. Yritettiin tyynnytellä ukkoa. Haimme Valppaasta proletaarista simaa ja leipää, ja tarjosimme niitä hänelle Hengellisen seminaarin kellarissa" punakomentaja Eljas Rossi kirjoitti vuosia myöhemmin.

Ukko teki ristinmerkkejä.

Te olette ihmisiä, ukko kiitti syötyään. (s. 121)

Niinpä, ihmisiä ollaan.

Mielenkiintoani Troikkaan lisäsi ennakkoon marskikytkentä, sillä Mannerheimin ura ja persoona ovat kiehtovia; myös Mannerheimin vankka symboliarvo ja sen moninainen käyttö erilaisissa suomalaisissa teoksissa ovat kiinnostavia. Tervo lunasti tässä suhteessa odotukset, sillä hänen tulkintansa Mannerheimista tunnistaa sekä ihmisen että tietoista imagotyötä tekevän historiallisen johtajan. Tervon marskissa ei ole minusta varsinaisesti aitoutta, mutta siinä luetaan älykkäästi Mannerheimia sellaisena kuin mitä hänestä loppujen lopuksi tuli, elämää suurempana, ja palataan myytin juurille.
  
Tervon osakkeet ovat nousseet silmissäni kohisten tämän kirjakolmikon myötä. Myyrän myötä jotenkin 'löysin' Tervon kielellisen rikkauden. (En ainakaan muista sen tehneen erityistä vaikutusta, kun tuhat vuotta sitten luin Tervolta... öh, mitähän minä luin? Ainakin Rautapään. Eikä kieli säväyttänyt Koljatissakaan, vaikka siinä olikin samaa hiipivää huumoria kuin tässä kolmikossa.) Ehkä uusi innostus kotimaiseen kirjallisuuteen, ja sen myötä tullut suomeksi lukeminen, on herkistänyt kielen vivahteille. Myyrän mutkikkuus myös pakotti lukemaan keskittyen, ja kyllähän paneutumisella on osansa lukunautinnossa.

Pohtiessani kirjakolmikkoa tulee mieleeni ihanan rapea, aromikas lehtitaikinasta tehty piiras. Ihan totta. Nämä ovat kuin suomalaisilla metsäsienillä täytettyjä piirakoita, joissa taikina on moneen kertaan käännetty ja kaulittu; päällekkäin tulevat ohuet kerrokset ovat vähän irrallaan mutta kuitenkin kiinni toisissaan. Niistä tulee yhdessä rapsahdellen suuhun lohkeileva kokonaisuus, jonka ydin on ainutkertaisesti suomalainen. Päälle tujaus venäläistä smetanaa. *nälkäinen*

En tosin voi olla miettimättä mahtoiko Tervo tietoisesti vähentää kerronnan kerroksellisuutta Myyrän jälkeen. Ehkä palaute Myyrän rakenteen haastavuudesta sai miettimään liudennusta - vähemmän vaativa romaani saattaa tavoittaa suuremman yleisön. Ohranassa ja Troikassa on tavallaan leivottu vähemmän; ehkä se vähentää teosten kulinaarista arvoa, mutta saattaa myös tehdä niistä helpommin sulatettavia.

Ohrana oli näistä kolmesta minulle eniten mieleen; ehkä siksi että Attila Rahja tuli niin lähelle. Miltäköhän maistuu näiden jälkeen erilainen Tervo, 90-luvulla kirjoitettu rikosromaani?

Off topic - lukulistalle päätyy myös Juha Seppälän Suomen historia. Onkohan Mannerheimin käyttöä kulttuurisena symbolina tutkittu? Luulisi Uralin perhosen inspiroineen jotakuta, mutta eipä sitä kai monikaan mieltänyt muuksi kuin henkilöön viittavaksi. Seppälä kuulema yrittää Mannerheimia ravistella.

Jari Tervo (2008). Troikka. Helsinki: WSOY.

Hannu Marttila arvioi Hesarissa, Hannu Waarala Savon Sanomissa.

Ohrana

Myyrän jälkeen piti ottaa seuraavaksi Ohrana, vaikka hyllyssä odottaisi myös toisenlaista Tervoa: Pyhiesi yhteyteen on lykkääntynyt, ja joutuu tätä menoa ehkä palaamaan kirjastolle korkkaamattomana.

(Niin paljon kirjoja! Mikä ihana ongelma...)

Ohrana on Myyrää paljon yksiselitteisempi ja helpompi luettava. Kertojia on enimmäkseen yksi, muut pääsevät ääneen vain ajoittain, eikä tasoista ole vaikea pysyä kärryillä. Kirjan minä, Attila Rahja, elää Ohranassa kahdella tasolla: satakuusivuotiaana vanhuksena, joka kertoo tarinaansa 2000-luvun Suomessa vanhainkodin siivoojalle, ja vuoden 1944 vastavakoilun tarkastajana, joka etsii desantteja jatkosodan suurpommitusten ravistelemassa Helsingissä.

Rahjan tarina on selviytymistarina, kamppailu sekaisin menevien velvoitteiden ristiaallokossa. Juonta ei kannata paljastaa, sillä siinä on ovelia käänteitä, joiden tietäminen etukäteen vähentäisi lukuiloa. Sanottakoon, että Tervo luotaa terävästi suomalaisuuden ja venäläisyyden yhteiseloa sodassa ja rauhassa.  Suurten aatteellisten ja kansallisten rintamalinjojen läpi, sodan tuhonkin läpi, pilkistelevät pitkän jaetun historian peruskivet. Mitään ei niin vihata kuin ryssää, mutta ehkä vain siksi että mikään ei ole niin lähellä.

Tällä en tarkoita vähätellä vihan perusteita. Ohranassakin katkeruuden ja vihan syyt ovat hyvin esillä, pommituksiin kuolleiden viattomuus ja häviön partaalla horjuvan kansan pelko. Miten voisi olla vihaamatta niitä, jotka tönivät kohti kuilua, tappavat lapsia ja vanhuksia? Mutta vihaaminen ei ole helppoa, kun vihollista rakastaa, tai kun on pahalle paljosta velkaa, ja omatkin kohtelevat aina sen mukaan mistä näyttää tuulevan. Tämän päivän vihollinen voi olla huomisen herra. Tulee mieleen se vanha vitsi: we have met the enemy and he is us. Yksilöt, joiden asialla Tervo tuntuu tässäkin ensisijaisesti olevan, jäävät helposti jalkoihin.

Kallion kommunistit pitivät Helsingin taivaalta kuolemaa kylväviä venäläisiä vapauttajina ja sitä minun oli vaikea sietää. He riemuitsivat tulevasta voitosta etukäteen ja heille se näytti tarkoittavan valsseja ja vappukänniä Senaatintorilla.

Mietin Viljan piiloja.

Ne olivat päämajan tiedustelussa keitetyn lehtijutun jälkeen vähissä. Viljasta tehtiin ilmiantaja eli hänet leimattiin siksi miksi hän ei ollut suostunut edes teloituksen edessä.

Häntä etsivät nyt paitsi viranomaiset myös maanalaiset kommunistit. Jos Vilja halusi elää, hänen kannattaisi joutua meidän pidättämäksi ja kaikkein mieluiten minun. (s. 120-121) 

Attila Rahja taitaa olla toistaiseksi sympaattisin tapaamistani Tervon tuotannon hahmoista. Mutta hienointa kirjassa oli silti sen inhimillinen rikkaus ja moniulotteisuus. Kaikki liittyy kaikkeen, kuten elämässä yleensäkin, mutta elegantimmin ja harkitummin. Kun huippuluokan tarina on vielä sijoitettu Suomen ja Helsingin kohtalonhetkiin ja yhdistetty nykypäivään Attilan ja Zinaidan suhteella, lopputulos on minun silmissäni ihan helmi. Sitä oli tietysti Myyräkin, mutta Ohranassa on paljon samaa, helpommin lähestyttävässä muodossa vain. Tämän kirjan kanssa suurin haaste oli, että malttaisi lukea kaikessa rauhassa nautiskellen eikä ahmisi kuin mikäkin kyltymätön.

Troikka odottaa - pienen päätuuletustauon jälkeen käyn siihen käsiksi. Myyrän henkilöillä oli Ohranassa vain pieni sivurooli. Nyt jännittää jo etukäteen löytyykö Troikasta esimerkiksi muuan venäläinen luutnantti, joka osasi suomea vain yhden symbolisen sanan.

Jari Tervo (2006). Ohrana. Helsinki: WSOY.

Antti Majander kehuu Hesarissa. Lisäksi on pakko linkittää Sallan älykäs arvio kirjasta, jonka nyt kävin lukemassa (ja vilkaiskaapa muuten kommentitkin, olipas melkoinen tapaus...)

P.S. Tämä juttu ilmestyi ajastettuna - kun se pulpahtaa pintaan, olen reissulla Norjassa, iPad tietysti kainalossa... palaan paikalleni blogosfääriin päivän parin päästä.

Myyrä

Jari Tervoa olen lukenut vuosien mittaan melko vähän; muutama on hyllyyn lahjoina kertynyt vuosituhannen vaihteen tienoilla. Uudempi Koljatti tuli luettua joulukuussa, mutten siitä innostunut niin paljon, että olisin enempää lähtenyt etsimään. Sen sijaan Tervon pukkasivat lukulistalle Jorin kehut; Sallan vinkistä otin käsittelyyn ensimmäisenä Myyrän. 

Myyrä osoittautuikin koukuttavaksi kirjaksi. Suomettuneen Suomen historia on kiehtovaa pohdittavaa. Miten bysanttilaiseen kaksoiselämään siinä päädyttiinkään! Tervon teksti tuo vallattomine vapauksineenkin nuorallatanssin ajat lähelle. 

Päähenkilö on näennäisesti Jura Karhu, kommunistiperheen riveistä Suojelupoliisiin livennyt mies, mutta keskeiseksi hahmoksi nousee Presidentti, ikioma historiallinen voimamiehemme. Reaalipoliitikko kansansa asialla vai maansa pettänyt neuvostovakooja? Ja onko sillä väliä jos historia todistaa tuloksen hyväksi? Tervo pyöräyttää herkullisen keitoksen Stalinin näköisen Karhun puuhailusta kulissien takaisissa verkostoissa. Mikään ei ole ihan sitä miltä se näyttää, ja isien hyvät ja pahat teot periytyvät pojille.

Kirjan voisi tulkita Kekkosen pilkaksi ja suomettumisen irvailuksi, mutta minusta se oli samalla pöydän puhdistusta, naurua yrityksille tehdä historiasta liian johdonmukaista, liian periaatteellista. Ihmisethän siinä pyörivät, pienemmästä suurempaan, ja pelaavat kukin peliään. Myyrää lukiessa tulivat elävästi mieleeni Paasikiven päiväkirjat ja joskus vuosia sitten lukemani kokoomateos neuvostojohtajista. Jälkimmäisen lainasin kerran venäläiselle ystävälle ja sille tielleen se taisi jäädä; kirjan nimeä en enää muista, mutta sen kuvaus vaikkapa höpertyneen Breznevin arjesta oli masentava - yhdestä Myyrän kohtauksesta tuli mieleeni, että onkohan Tervo lukenut samoja juttuja. Näitä kirjoja yhdistää Myyrään suurten miesten inhimillisen pienuuden paljaus. Hyvä ja paha ovat sekaisin itse kussakin, jokainen on enemmän tai vähemmän aikansa tuotos ja tekojensa vanki. Yksi ei uskalla kieltäytyä laittomasta teloituksesta, toinen ei voi vastustaa verevää naista, kolmas pettää aatteensa, neljäs keikaroi itsensä ulos suuresta pelistä -

En tarkoita että Myyrä inhimillistää Stalinia tai hirmuvaltaa yleensä. Kyllä Myyrässä tuomitaan pelolla hallitsevat, mutta samalla Tervo minusta suomii tekopyhyyttä. Siihen ei ole syytä nytkään, jälkiviisaana. Ennen kuin irvistelee Tehtaankadulla juosseille, on syytä olla sydämessään varma ettei itse sortuisi samaan.   

Pitkän kirjan rakenne oli todella haastava. Putosin kärryiltä useamman kertojaminän seuratessa toistaan, vuosiluvuista huolimatta. Tai välillä ehkä niiden takia. Kesti aina aikansa ennen kuin onnistuin asettumaan oikeaan kontekstiin monikerroksisessa tarinassa. Tätä olisi pitänyt lukea jonkinlainen kaavio kourassa... Viimeisellä neljänneksellä tunsin olevani osapuilleen oikealla kartalla, kun matkan varrelle sijoitettujen juonipommien shrapnellit alkoivat osua kohteisiinsa. 

Presidentin syntymäpäivälahjaa pohtiva valiokunta huvitti, kuten myös elämäniloisen Armandon cameo-rooli. Henkilöistä etäisimmäksi jäi, outoa kyllä, Jura itse. Kuten Koljatissakin, Tervo antaa kertojansa puhua jotenkin etäisesti, itsestään vieraantuneena. Myyrässä Tervon juonikas ja hersyilevä tyyli teki silti puolet työstä, naulasi kirjaan sokkeloista huolimatta. Otan synkänpuoleisen lukunäytteen:

Me huolsimme ja muonitimme maailman kaikkien aikojen suurinta ja menestyksekkäintä keskitysleiriä markkinahintaan. Koneita ja laiteita, vaatteita ja elintarvikkeita. Loputtomat markkinat. Me kättelimme teurastajia ja maahamme hyökkääjiä ja vakuutimme ikuista ystävyyttä saalistajan ja saaliin välillä ja muille maille me kerroimme varjelevamme vain isänmaamme etua. Me vahdimme keskitysleirin porttia ja huolestuimme sananvapauden tilasta Yhdysvalloissa. Me olimme muka kesyttäneet Siperian karhun. Me opetimme muille, miten sen kanssa pärjää. Me nauroimme ettei se pure, kun se karjuu. Me nauroimme ettei se syö kun se puri. Me nauroimme että tätä me halusimmekin, kun se söi. (s. 404)

Mietin kirjan suljettuani miten sen mahtaisin lukea, jos olisin syntynyt 40-luvulla? Tai vaikka vuonna 1985, ilman muistoja kylmän sodan Suomesta. Uskoisinko että maan tapa oli tällainen, tajuaisinko miten varovaisuudesta voi tulla moraalin syövyttävä tapa? Nyt kuulun vielä siihen sukupolveen, jonka lapsuudessa Kekkonen oli itsestään selvästi presidentti, joka opiskeli YYA-sopimuksen sisällön peruskoulussa. Olen jopa käynyt Leningradissa, maistelemassa synnintuntoisena alaikäisenä halpaa shamppanjaa ja hihittämässä kerrosvahdeille. 

Jotain vapauttavaa on Myyrän iloittelussa ilottoman historian kanssa. Kiehtova kirja, paini mielestäni eri sarjassa kuin Koljatti. 

Jari Tervo (2004). Myyrä. Helsinki: WSOY.

Hesarissa Myyrä sai hyvän vastaanoton Kantokorvelta, eikä Lauri Oinokaan Turun Sanomissa pahemmin moittinut. 

Koljatti

Viikko sitten tuli ostettua pokkarina Jari Tervon Koljatti. Kesken on pari vähän vaativampaa kirjaa, mutta eilisten juhlien jälkeen poliittinen satiirikin on suorituskyvyn ylälaidoilla. *huoh*

Jari Tervon kirjoista olen joskus pitänyt ja joskus en; niissä on sen verran vaihtelua, ettei vakisuhdetta ole päässyt syntymään. Koljatti ei viime vuonna kohusta huolimatta - tai ehkä sen takia - oikein innostanut. Lehtiotsikoista tuli sellainen tunne, että kyse on pilkasta pilkan vuoksi. Joskus käy rehellisesti sanottuna poliitikkoja sääliksi, vaikka osa kieltämättä kaivaa itse kuoppansa... ei kannata kutsua Hymyä kylään ja sitten ihmetellä jos se muuttuu irvistykseksi.   

Koljatti oli kirjana ehkä vähän parempi kuin odotin. En tosin odottanut paljon. Mutta pitkän ja avuttoman pääministerin vajoaminen hulluuteen on kuvattu nokkelasti, ja ajoittain väkinäisten tölväisyiden lisäksi Koljatissa on paljon aidosti kutkuttavaa huumoria. Absurdit asetelma huvittavat aina, vaikka Koljatissa niihin sekoittuu turhan usein jotain melkein-totta. Silti, jos politiikkaa on seurannut edes puolihuolimattomasti viime vuosikymmeninä, Koljatista saa monet naurut.

Tekstin rytmi tuntuu välillä turhan töksäyttelevältä, mutta juttu luistaa tarkkana ja vetävänä, ei tule halua jättää kesken. Tyylillisesti häiritsevintä kirjassa on, että kertojaääni on aina melko samanlainen. Nuori nainen, Putin ja pääministeri Lahnanen puhuvat samalla sävyllä.

Silloin pistin likoon kaiken pyrkimällä puolueen puheenjohtajaksi. Vaimoni tuki minua hankkeessani purskahtamalla nauruun. Kuljin kentällä, puristin kaksikymmentätuhatta kättä, join miljoona kupillista kahvia, ihastelin tuhat vauvaa, söin perinneruoat, kehuin kansallispuvut. Tanhuamaan en ruvennut, siihen vedin rajan. Olin siihen mennessä toiminut nuhteetta yli kymmenen vuotta puolueen kansanedustajana. Olin raitis, heteroseksuaalinen, perheellinen, melkein uskollinen, olin vastustanut Euroopan unionia, asuin maalla Nurmijärvellä, mutta lähellä valtamediaa, olin puhdas, 197,5 senttimetriä pitkä, urheilullinen, olin rakentanut talon, valmistunut maisteriksi, siittänyt kaksi keskustalaista poikaa. Maahenkisessä katsannossa olin timantti.

Ojensin alkiolaisen sydämeni pamppailevana keskustan rakkaitten puoluesisarten ja rakkaitten puolueveljien käsiin. 

He viskasivat sen roskiin.

Jäin neljänneksi. (s. 71)

Tervon ratkaisu käyttää poliitikoista heidän omia nimiään ei ollut mieleeni, jotenkin vierastan sitä.  Olisiko ollut helpompi julkisenkin sanan nähdä kirjassa ajan ja yhteiskunnan kommentointia, jos ei olisi puhuttu ministereistä ministereiden nimillä? On kuitenkin myönnettävä, että toteutus on nokkela. Aina välilä tarina liippaa hyvin läheltä sellaista mitä voisi pitää oikeasti loukkaavana, mutta siirtyy sitten niin hulluihin kuvioihin, ettei ole ihan helppo protestoida näyttämättä (vielä) naurettavammalta. Tavallaan Koljatti  siis toistaa samaa vallan ja itsekkyyden kuviota, josta se poliitikkoja tuntuu syyttävän. Valtaa kai se on viihdyttäjänkin valta: Tervo käytti tässä omaansa, paikoin myös alhaisesti. Välillä onneksi itseironia pilkahtaa Tervon kuvatessa mediaa. 

Tyylikkyyttä satiirilta ei kai kuulukaan odottaa. Kai Koljatti oli lajityyppinsä edustajaksi ihan kelpo.    

 Jari Tervo (2009). Koljatti. Helsinki: WSOY.

Olipas mielenkiintoinen arvio Majanderilta Hesarissa - häntäkin mietitytti :-)  Liisa Kukkonen Etelä-Saimaassa oli positiivisempi. Jussi Lähde on blogissaan melkeinpä innoissaan.