Jonnekin pois

Kuva: Avain

Lionel Shriverin Jonnekin pois sujahti automaattisesti lukulistalle kun siitä kuulin. Poikani Kevin oli järisyttävä lukukokemus ja Syntymäpäivän jälkeen oli sekin hyvä. Jonnekin pois osuu näiden kahden välimaille. Siitä puuttuu Kevinin intensiteetti - näin jälkeenpäin ajatellen kertojaratkaisu selittää osan Kevinin vääntövoimasta - mutta Jonnekin onnistui kyllä naulitsemaan minut tarinaan hyvin.

Shep Knacker on koko ikänsä tavoitellut pakoa oravanpyörästä; hän haaveilee Toisesta Elämästä. Riittävän suuret säästöt kasaan, ja sitten vain halpaan, lämpimään maahan, jossa voi rakentaa aikatauluttoman ja paineettoman elämän. Juuri kun Shep on pitkän viivyttelyn jälkeen valmis koviin ratkaisuihin, kun hänellä on jo lentoliput ostettuna, vaimo kertoo sairastuneensa syöpään.

Kaikki menee uusiksi - ja toisaalta ei mikään. Shep, joka muuten on suorastaan sietämättömän kiltti, velvollisuudentuntoinen ja tasainen, pysyy sellaisena vaikka hänen varaventtiilinsä, unelma Toisesta Elämästä, haihtuu hänen ympärillään kuin aamusumu. Jossain mielessä Jonnekin on kuin tutkielma selviytymisestä; siitä miten ihmiset ovat tiukassa paikassa vielä enemmän ja korostetummin omanlaisiaan. Shep ja hänen vaimonsa Glynis, poika Zach ja kotoa muuttanut tytär Amelia, muut Knackerin perheen jäsenet, kaikki ikään kuin kirkastuvat ja tulevat paljaammiksi Glynisin syövän armottomassa valossa.

Kirjassa on toinenkin tärkeä perhe: Shepin kaveri Jackson, hänen vaimonsa Carol, heidän tyttärensä Flicka ja Heather. Flicka on ikänsä kärsinyt harvinaisesta perinnöllisestä taudista, joka tietää lyhyttä elinikää ja aiheuttaa hankalia oireita. Jacksonin perheen arki on kamppailua Flickan sairauden ja sen seurausten kanssa.

Kummankin perheen tuskailu sairauden aiheuttamien kustannusten kanssa on tärkeä elementti kirjassa. Huh! Tiedän, ettei vakava sairastuminen Suomessakaan mitenkään ilmaista ole, mutta ei se käsittääkseni tämän mittaluokan taloudellista katastrofia aiheuta.

Inhimillisellä tasolla luin kirjan yhdeksi dilemmaksi tämän: syntyykö onni siitä, että palvelee muita, vai itsensä toteuttamisesta? Jotenkin kaikki kirjan keskeiset hahmot tuntuvat tasapainoilevan tämän kysymyksen kanssa; kyky tai kyvyttömyys saada oma koettu todellisuus linjaan oman ideaalin todellisuuden kanssa tuntuu olevan hahmoille keskeinen käyttövoima. Esimerkiksi Jacksonin ratkaisuja voisi tulkita siitä näkökulmasta.

Tai en tiedä. Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta samalla koin sen kanssa jonkinlaista runsaudenpulaa. Jonnekin pois on suorastaan ahdistavan täynnä erilaisia kerroksia ja juonteita; parin päivän perspektiivillä en saa siitä tämän kummemmin selvää. Rikas lukukokemus, vahvaa henkilökuvausta... juoni ei ollut maailman uskottavin, mutta riittävän uskottava kumminkin.

Jonnekin oli minulle siinä mielessä harvinaisen 'syvä' kirja, että se sai minut kerrankin kokemaan amerikkalaisia kuvaavan kirjan melko ulkopuolisena. Olen ollut teininä vaihto-oppilaana USA:ssa, ja siitä on jäänyt jonkinlainen tuttuuden illuusio; yhdysvaltalainen kirjallisuus tuntuu harvoin kulttuurisesti eksoottiselta. Tämä tuntui. Sukupuolirooleihin, työelämään ja sairastamiseen liittyvät käyttäytymismallit näyttäytyivät Shriverin kuvaamina tässä äkkiä yllättävän vieraina. Ehkä se johtuu tehokkaasta ihmiskuvauksesta. Shriver saa henkilönsä niin lähelle lukijaa, että heidän ympäristönsä poikkeavuus omasta ympäristöstä tulee näkyväksi.

Päätän sekavat ajatukseni tästä kirjasta vähän sattumanvaraiseen lainaukseen. Nokkelia kohtia on paljon, valitsen nyt tämän, joka sopii omaan arkeeni eikä spoilaa mitään:

[--] Zach kuitenkin arvasi, että jokin oli vinossa. Hän ei yleensä enää syönyt vanhempiensa kanssa, joten hän oli pujahtanut keittiöön vakoilemaan jääkaapin koluamisen varjolla. 

Shep oli silti kiitollinen siitä, että paikalla oli kolmas osapuoli, joka lievitti jännitystä ja auttoi pitämään yllä vaikutelmaa normaalista perheestä - nälkäinen ruokaa kaipaava teini, jonka yksityiselämän tarkoin vartioidusta laarista vanhemmat kerjäävät vastalahjaksi tiedonjyväsiä. Kliseinen asetelma, jonka olisi pian menneisyyttä. Tulevina kuukausina Zachin pitäisi opetella olemaan "hyvä poika", siis teeskentelemään. (s. 79)

Vähän harmittaa, että lainasin tämän kirjastosta. Voisin kuvitella, että tämä kestäisi toisenkin lukukerran - antaisi uudelleen luettuna jotain uutta.

Lionel Shriver (2011). Jonnekin pois. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-877-0.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Ina Inahduksessa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Leena Lumi
Mari A. kirjablogissaan

P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää! Nyt lukemaan kahta kesken olevaa suomalaista...

Syntymäpäivän jälkeen

Kuva/Kansi: Avain/Satu Paakkala

Lionel Shriverin Poikani Kevin on niin järisyttävän hyvä lukukokemus, että Syntymäpäivän jälkeen tuli käsiini pahasti takaa-ajoasemissa. Tajuttoman hyvän kirjan jäljiltä on rima niin korkealla, että vaikutusta on vaikea tehdä.

Ja niinhän siinä kävi, että Syntymäpäivä jäi selkeäksi kakkoseksi. Oikeastaan todella epäreilua. Jos Kevin ei kummittelisi mielessäni, sanoisin että Syntymäpäivä on erinomainen, selkeästi keskitasoa parempi ihmissuhde- ja elämänkulkuromaani. Tarkkasilmäinen, terävä, uskottava…

Jaksan harvoin ahmia innolla puhtaasti nykyajan maailmassa tapahtuvaa realistista parisuhdekuvausta, mutta Syntymäpäivä veti puoleensa.  970 grammaa – piti oikein punnita - ja silti kannattelin kirjaa helteisessä auringonpaisteessa.  Jotain hyvää se sanoo tekstistä! Suomennos ei tosin tuntunut yhtä sujuvalta kuin Kevinissä, mutta ehkä tämä näppituntumani johtuu vain siitä, että aihe ei vetänyt mukaansa yhtä intensiivisesti; tekstillisiin seikkoihin kiinnitti enemmän huomiota.

Päähenkilö Irina on kirjan alussa terrorismitutkija Lawrencen avovaimo. Hän viettää illan Ramseyn, snookerjulkkiksen, kanssa. Kahdenkeskisillä päivällisillä Irina löytää raakaa seksuaalista kemiaa itsensä ja Ramseyn väliltä. Irina tuntee olevansa käännekohdassa: suudella vai paeta?

Useimpien ihmisten tavoin Irina siis tiesi, mitä pelko oli. Hän tiesi, mihin muut ihmiset viittasivat, kun he käyttivät kyseistä sanaa. Mutta vasta klo 2.35 heinäkuun kuudentena – nyt jo seitsemäntenä – vuonna 1997 hänet valtasi raaka, viheliäinen kauhu.

Irina oli saanut kutsun, ja hän totteli. Hänen tahtonsa oli kytketty irti, tai ainakin tuo pikkumainen tahto, pieni, pomottoleva ääni, joka sai hänen panemaan likaiset vaatteet pyykkikoriin tai työskentelemään ylimääräisen tunnin studiolla, vaikka häntä ei enää huvittanutkaan. Oli mahdollista, että oli olemassa toisenkin tyyppinen tahto, voima, joka ei ollut hänen päässään tai hänen vierellään, vaan joka oli hän itse. Mikäli näin oli, tämä suurempi tahto oli ottanut vallan. Niin pimentävä oli sen luonne, ettei hän enää kyennyt tekemään itse päätöksiä. Hän ei päättänyt mennä Ramseyn viereen pöydän ääreen; hän vain nousi. (s. 57)

Syntymäpäivän koukku on siinä, että se kertoo alun jälkeen koko ajan kahdesta vaihtoehtoisesta polusta, eikä lukija tiedä kumpi on "totta". Yhdessä tarinalinjassa Irina suutelee Ramseya – toisessa ei. Ja koko elämä muuttuu. Lukija saa seurata kahden Irinan matkaa: yhden joka antoi periksi kiusaukselle ja seurasi seksiä, toisen joka tarttui turvalliseen ratkaisuun.

Kahden saman tarinan eri version juttu ehkä kuulostaa tylsältä vatvomiselta mutta ei ole sitä. On kiinnostavaa seurata miten erilaisia (ja samanlaisia) Irinan perustelut ja ajatukset ovat tuon päätöksen jälkeen, millä hän selittää itselleen elämäänsä ja päätöksiään eri tilanteissa. Lisäksi Shriverin tapa kuvata seksin voimaa hetkessä ja voimattomuutta pitkällä juoksulla oli minusta osuva. Irina kuumenee uskottavasti... ja sietää kalseutta hyvin. Lapsettomien ihmisten parinvaihto-ongelmat tuntuvat usein minusta, noh, lapsellisilta, mutta Shriver sai eläytymään.

Pidin myös yksityiskohtien säälimättömästä jatkuvuudesta, joka loi yhtenäisyyttä ja ryhtiä kerrontaan.  On jotenkin vapauttavaa ajatella, että edes jokin on varmaa. Valitset tämän tai tuon miehen, joku lentää World Trade Centerin kaksoistorneihin… ja joku kaataa taatusti majoneesin äitisi hienolle matolle.

Tärkeitäkään valintojaan ei siis kannata ottaa liian vakavasti; hyvää ja pahaa mahtuu jokaiseen kohtaloon.

Lionel Shriver (2008). Syntymäpäivän jälkeen. Avain. Suomentanut Inka Parkola.

Arvioita:

Jenni K-blogissa 

HS-lukupiirissä 

Poikani Kevin

Kuva/kansi: Avain/Jussi Jääskeläinen

Poikani Kevin vei mennessään kuin pyörretuuli. Juttu ilmestyy vasta viikolla, mutta oikeasti luin tämän sunnuntaina. En kirjaimellisesti saanut kirjaa laskettua käsistäni; tuli todistettua että lasagneakin voi tehdä yhdellä kädellä ja puolella silmällä.

Suurista, mahdollisista, tragedioista kertovat kirjat ovat usein kiehtovia, koska niihin pystyy eläytymään eri tavalla kuin fantastisiin tai historiallisiin tragedioihin, mutta on tässä muutakin. Shriver on yksinkertaisesti kirjoittanut järisyttävän hyvän ja vaikuttavan kirjan. Puntit tutisevat vieläkin, eivät väkivallan vaan alastoman ihmiskuvauksen takia. Kirjan kertoja Eva, koulusurmaajan äiti, purkaa itsensä niin raa'asti palasiksi. Koko kirja koostuu kirjeistä, joita Eva kirjoittaa, osittain miehelleen, osittain itselleen, ymmärtääkseen tilaa jossa on.

Evalle hänen poikansa Kevin on vieras maa, jonka karttaa hän yrittää lukea. Vielä vieraampi on kenties hänen oman mielensä maisema. Sitä outoa ja tuntematon mannerta Evan kirjeet tähystävät, kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen teini-ikäinen poikansa teki tekosensa. Mutta Shriver on rakentanut kirjansa niin ovelasti, että lukija ei koskaan ole ihan varma mitä ajatella. Mitä tapahtui ja miksi, kuka ymmärtää ja ketä? Evaankin ehtii suhtautua ensin yhdellä tavalla, sitten taas toisella, sen mukaan mitä Evan elämästä ja perheestä oppii.

Emotionaalisen vuoristoradan lisäksi Poikani Kevin tarjoaa terävää ja osuvaa puhetta äitiydestä ja vanhemmuudesta, ja etenkin niihin liittyvistä sosiaalisista normeista. Shriverin Eva on olosuhteiden pakosta joutunut puntaroimaan kaikkia automaattisia äitiyteen liitettyjä oletuksia. Shriver ei antaisi lukijankaan uskoa kiiltokuviin: hänelle äitikin on hierarkkinen eläin.

Puhutaanpa vallasta. Yleisen käsityksen mukaan vanhemmilla on perheyhteisössä suhteettoman paljon valtaa. Minä en menisi siitä valalle. Entä lapset? He pystyvät ensinnäkin särkemään meidän sydämemme, ja voin kertoa, että he pystyvät myös tekoihin, jotka saavat meidät toivomaan, ettemme olisi koskaan syntyneetkään. Mitä me voimme tehdä? Kieltää heitä menemästä elokuviin? Mutta miten voimme estää heitä menemästä? Miten voimme pidätellä lasta, joka astelee uhmakkaana kohti ovea? Tyly totuus on, että vanhemmat ovat samanlaisia kuin valtiot: mekin pönkitämme asemaamme uhkailemalla suoraan tai epäsuorasti väkivallalla. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että lapset tottelevat meitä, koska voimme murtaa heidän käsivartensa. (s. 277)

En suosittelisi tätä kirjaa hirveän herkälle tai lempeälle ihmiselle. Enkä kenellekään, joka on epävarma vanhemmuutensa kanssa. Evan kamppailu poikansa ajattelun rämeiköissä nostaa esiin myös melko perustavanlaatuisia kysymyksiä, niitä sellaisia joita ei halua pohtia paitsi ehkä punaviinin kanssa hyvässä seurassa ja puhtaan väittelyn ilosta. Hyvä? Paha? Syntyjään vai jonkun syystä? Shriver on rakentanut Pojasta sellaisen anti-terapiasession, että oksat pois ja kokkoa polttamaan. Kovin karaistunut täytyy sielun olla, ettei se edes värähdä tämän tarinan kanssa.

On puhdas yhteensattuma, että päädyin lukemaan lähes peräkkäin kaksi koulusurmista kertovaa kirjaa. Poikani Kevin oli 101naiskirjailijan kirjan listallani jo ennen Katkeamispistettä, ja huomattuani sattumoisin pokkariversion Avaimen sivuilla, ratkesin pyytämään sitä vaikka Katkeamispiste oli jo käsissä. Perätysten lukeminenkaan ei heikentänyt tehoja, romaanien tulokulma tragediaan on niin erilainen.

Katkeamispiste oli hyvä. Poikani Kevin oli sairaan hyvä.

Lionel Shriver (2011, alkuperäinen 2003). Poikani Kevin. Avain. Suomentanut Sari Karhulahti.

Arvioita:
Kyösti Niemelä Hesarissa
Sallan lukupäiväkirjassa
Mette Luetut-blogissa

OTT-triviaa: mitä yhteistä on Lionel Shriverilla ja George Eliotilla? Molemmat ottivat nimensä tullakseen kohdelluksi miesten säännöillä. Pahuksen hankalaa viattomille kirjatoukille, jotka yrittävät koota naiskirjailjalistoja...