Marko Hautala: Unikoira

Kuva/kansi: Tammi/Saku Heinänen

Hautalan Unikoira tuli luettua loppuun jo ajat sitten, mutta siitä kirjoittaminen on jäänyt kun a) en tänä kevään ehdi yhtään mitään muutakaan ja b) en oikein tiedä mitä sanoa.

Sanonpa edes jotain.

Taisin kaikkiaan tykätä enemmän Hautalan uudemmasta. Unikoiran juoni on jokseenkin sekava ja rytmikin oli epätasainen. Välillä olin aivan uuvahtanut koko juttuun. Ihmisiäkään en  oikein ymmärtänyt paitsi väläyksittäin. Päähenkilö Joonas on itsestään vieraantunut mies, jonka elämän ilottomuus maistuu paperinkarvaalta.

Mutta paperi tekee syviä haavoja.

Vaikken varsinaisesti tykännyt Unikoirasta, se oli vahva lukukokemus. Unikoira synnytti voimakkaita ja pakottavia mielikuvia, jotka kirjaimellisesti seurasivat uniin. (Jep, se koira.)

Tutut paikat (heh, Hongkong ja Vaasa!) toki vaikuttavat, mutta kyllä Hautalan osaamisella taitaa olla isompi osa. Myös kulttuuritausta ehkä vaikuttaa? Olen Unikoiran jälkeen lohtulukenut pari tuttua Kingin tiiliskiveä, ja Hautalan kirjoihin kun niitä peilaan, King voittaa kuusi-nolla mitä tulee ihmisten kiinnostavuuteen, mutta Hautala vie pelin karmivuusakselilla.

Kingin lukeminen on kuin katsoisi oikein kunnon Spielberg-tuotantoa: tehokas kyllä mutta massaakin on aika tavalla ja pieni sliipattu sivumaku tuntuu. Hautalan lukeminen taas... käsivarakuvausta ja kotikutoinen kuvauspaikka, ja silti aidosti karmivaa.

Itse asiassa tulee mieleen se yksi ja ainoa kauhuelokuva, jonka jälkeen en oikeasti meinannut uskaltaa mennä nukkumaan: The Blair Witch Project.

Unikoiran ovat lukeneet mm. Kirsi ja Morre.

Marko Hautala (2012). Unikoira. Tammi. 978-951-31-6853-7.

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Kuva/kansi: WSOY/Mika Wist

Hulluruohola tarttui matkaan Helsingin kirjamessujen yhteydessä pidetyltä bloggaajabrunssilta. Missasin Lintusen haastattelun, mutta muuan bloggaajakamu arveli että lukea pitää... joten nappasin tämän mukaani minäkin. Ja luin.

Romaanin kertoja on Sara, maailmaa kierreltyään sairaana ja jokseenkin rahattomana kotimaahan palannut aikuinen nainen. Eksentrinen ja rikas isoisä kaappaa Saran väkisin hoitelemaan autioksi sopeutumattomien kommuunia, joka on perustettu autioksi jääneeseen kouluun. Kummallinen kokki Komulainen pitää talousaskareista huolta, ja yksi kerrallaan ilmaantuvat myös toinen toistaan erikoisemmat asukit.

En kerro enempää näistä hahmoista; heihin tutustuminen on melkoinen osa kirjan kiinnostavuutta.

Ihan hirveän paljon enempää en tästä sitten saanutkaan irti. Kokonaisuutena asetelma oli minusta täysin päätön. Kirjan viehätys toki on juuri sen epätodellisuudessa, joka mahdollistaa joitain erilaisia ja yllättäviä näkökulmia ihmisyyteen, mutta pohjimmiltaan tämä ei ollut minun kirjani. Ote todellisuuteen on vähän murakamimainen, mutta siinä missä Haruki Murakami esimerkiksi viimeisimmässään jättää henkilönsä aidosti ja rehellisesti etäisiksi, Lintula tuntuu yrittävän tehdä heistä läheisiä.

En vaan lähestynyt. Jokin siinä mätti.

Minulle tämä oli vähän kuin Päivi Alasalmea otsa rypyssä: fantastista mutta kovin vakavaa. Jos Hulluruoholassa on huumoria, minä en sitä nähnyt.

Mutta oli Hulluruoholassa hyvä puolensa. Lintunen osaa kirjoittaa. Sanasto on terävää ja teksti juoksee. Tässä näyte, joka demoaa sitä mikä kirjassa innosti... ja samalla sitä mikä ei innostanut:

- Kun unet hylkäävät ihmisen, joutuu  hän pakenemaan muihin aivotodellisuuksiin. 

Teräväsiipinen lintu sujahti ikkunastani ulos ja syöksähti näkymättömiin metsän suojaan. 

- Kävi kai tutkimassa onko minulla salaisuuksia, hymähdin epävarmasti. 

Grön tunkeutui piikkiryteikköön, saksien nakseen ja epävireisen viheltelyn lomasta kuulin: 

- Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti. (s. 136).

Kirja erikoisista ihmisistä ja (itsensäkin) rakastamisen vaikeudesta.

Maritta Lintunen (2014). Hulluruohola. WSOY. 978-951-0-40619-9.

Teppo Suomalainen Keskisuomalaisesta taitaa suositella kahteen kertaan lukemista.
Simolle Lukupinosta tuli mieleen äidinkielen essee.
Ullan luetut kirjat -blogissa tästä tykättiin kovasti.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Kuva: Gummerus

Olen seurannut Vera Valan Arianna-sarjaa alusta asti, joten kolmaskin osa oli luonnollisesti saatava, varsinkin kun edellinen, Kosto ikuisessa kaupungissa, loppui täydelliseen cliffhangeriin mitä Ariannan salaperäiseen menneisyyteen tulee. Tätä romaania on siis pitänyt oikein odottaa... lievästi pelonsekaisin tuntein jopa, sillä oikein kiinnostavan lopun jälkeen romaanisarjan seuraavasta osasta tulee helposti mahalasku. Onneksi ei. Ariannan taustatarina kiemurtaa kiinnostavasti ja ottaa vain lisää kierroksia.

Toki Villa Sibyllaan sisältyy myös itsenäinen rikostapaus, joka on melkoinen keitos. Perhedraamaa, salaseuroja, aseita heiluttavia ryöstäjiä ja mahdollisia myrkyttäjiä mahtuu kaikkia muurin kätkemään Villa Sibyllaan. Ariannan kutsuu hätiin Katia, äidiksi ryhtynyt uranainen, joka saa uhkaavia kirjeitä. Hän pelkää paitsi itsensä myös poikansa ja miehensä puolesta. Komea Lorenzon herättää intohimoisia tunteita taholla jos toisellakin. Mutta onko vaarassa Katia ja kuka häntä uhkailee? Arianna ryhtyy setvimään tapausta ja yrittää sen parissa unohtaa omat ongelmansa ja menneisyytensä painolastin.

Arianna - jota viimeksi taisin verrata Modesty Blaiseen ja Angelikaan - heittäytyy edelleen uhkarohkeasti tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä selviä täysin naarmuitta. Onneksi sankarittaremme on neuvokas ja puolustautuu tarpeen tullen vaikka Loubutineilla.*

Periksiantamaton Arianna on mainiota kesäseuraa, kunhan ei ota asioita liian vakavasti. Loppukohtaus Villa Sibyllassa on ehkä turhankin perinteinen, mutta miksei sitä voisi genren perinteitä kunnioittaa.  Myös pientä yhteensattuman vikaa voisi jossain kohtaa ehkä nähdä... mutta toisaalta, valtaapitävien piirit ovat pienet, joten mitä siitäkään suotta nipottamaan.  Villa Sibylla on hyvää todellisuuspakoa ja mahdollistaa esimerkiksi vaatekaapin siivouksen siirtämisen hamaan tulevaisuuteen ilman pienintäkään tuskanparahdusta. Vietän koska vain mieluummin iltapäivän Roomassa, jota Vala kuvailee rakastavan runollisesti.

[--] Avoimista ikkunoista kuului astioiden kilahduksia, kun perheenäidit kattoivat pöytää. Ilmassa leijuva tuoremakkaran, grillatun kanan ja friteerattujen kesäkurpitsankukkien tuoksu kertoi lähestyvästä lounasajasta. Yhdessä talossa parahti itkuun vauva, ääni sai pihalla päivystävän sekarotuisen koiran haukkumaan kumeasti. Harmaan kivimuurin päällä auringon lämmössä loikoileva kissa ei korviaan lotkauttanut vaan jatkoi uniaan. (s. 113)

Liian ryppyotsaisille vakavikoille Villa Sibyllan kirous ei varmaan sovi, sillä käänteet ovat melkoisen melodramaattisia ja maailmankuva yksioikoinen, mutta minusta se oli loistavaa viihdettä. Juoni on hurja, miljöö herkullinen ja ruokaohjeet melkein pakottavat kauppaan parmigianoa hakemaan.  Ja taas vaihteeksi loppu jättää koukun syvälle lukijan sisuskaluihin...

Kiitos vaan Veralle taas kerran! Niin ja tietysti Gummerukselle, jolta kirjan sain.

Vera Vala (2014). Villa Sibyllan kirous. Gummerus. 978-951-20-9645-9.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkasta käsin Arianna vaikutti ahdistuneelta.
Lumiomenan blogissa luonnehditaan tyylipuhtaaksi viihdejännäriksi.
Amman piti sitten tehdä italialaista risottoa.

*Melkoiset aseet nämä ovatkin! 

Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa

Kuva: Gummerus

Ihmeelliset ovat kirjojen tiet. Tai ehkä tässä tapauksessa pitäisi sanoa: lukutoukkien poukkoilevat polut ne vasta kummallisia ovatkin, eikä muistissakaan ole kehumista kuten seuraavasta selostuksesta huomaatte.

Ostin tämän Fred Vargasin kirjan jostain alennusmyynnistä joskus ajanlaskumme alussa, koska muistin jonkun sitä koskevan keskustelunpätkän: joku kirjabloggaaja kyseli muilta että mistäköhän kirjasta mahtaa löytyä kohtaus, jossa joku työntää takapuolensa ulos auton ikkunasta ja tekee vauhdissa tarpeensa. Kukaan ei tiennyt mutta hyvänä arvauksena ehdotettiin Fred Vargasia. Luonnollisesti kiinnostuin. Kuulosti lähes Arto Salmiselta.

Joten kun Painu tiehesi ja pysy poissa tuli jossain alessa vastaan kuudella eurolla ja nimi kuulosti hyvältä ja kansikin oli tyylikäs, ostin kirjan ja unohdin sen hyllyyn ja hämähäkit kutoivat seittejä sen ympärille. Mutta viime viikolla uusi työkaveri osoittautuikin maankuuluksi dekkarispesialistiksi ja, kun tiukkasin hänen ulkomaisia nykysuosikkejaan, nimesi yhtenä Fred Vargasin.

Siihen sanoin viisaasti ai jaha, pitääpä lukea kun hyllystäkin löytyy, ja ajattelin typerästi ai niin, Vargas kirjoittaa dekkareita! Olin tuupannut kirjan hyllyyn edes lukematta takakantta ja onnellisesti unohtanut kaiken kirjailijasta koskaan kuulemani...

Nyt piti kaivaa Painu tiehesi esiin ja lukea se oitis.

Kannatti. Harmittaa että odotin näin kauan. Painu tiehesi on vallan erinomainen ja eriskummallinen dekkari. Intuitiivinen ylikomisario Adamsberg on ainakin yksi erikoisimmista etsivistä, joihin muistan törmänneeni. Vain Dirk Gently* taitaa olla oudompi. Adamsberg on kuitenkin holistista etsivä Gentlyä inhimillisempi ja hänen tutkimansa rikos jossain määrin realistisempi. Jossain määrin. Kovin jokapäiväisenä ei voi pitää murhaa, josta ilmoitetaan ennakkoon julkisesti luettavaksi toimitetuin kirjasitaatein, tai murhaa, jonka suorittamiseen tarvitaan kirppuja kirjekuoressa, satoihin oviin maalatuista nelosista puhumattakaan. Upouuden murharyhmän johtoon nimitetty Adamsberg ryhtyy tutkimaan tapausta ennen kuin kukaan edes kuolee, kollegansa Danglardin ärtymykseksi.

Painu tiehesi ja pysy poissa ei viettele juonellaan; olen totta vie lukenut sekä mutkikkaampia että tehokkaampia jännäreitä.** Ei, Vargasin vahvuus on kerronnan tenhossa ja herkullisesti kutkuttavissa hahmoissa. Kysymys syyllisestä on lukijalle lähes sivuseikka, sillä Vargas viipyilee niin kiehtovilla sivupoluilla. Itse olin koukussa heti ensimetreiltä, osapuilleen tässä:

Joss ei pitänyt tapausta mitenkään ihmeellisenä. Hän oli oppinut jo kauan sitten, että esineillä oli oma salainen, vaarallinen elämänsä. Jos hänen bretagnelaisen merimiehen muistiinsa oli luottamista, oli vain joitakin laivalaitteita jotka eivät koskaan olleet käyttäytyneet hyökkäävästi häntä kohtaan, mutta muuten esineiden maailma oli todistettavasti ladattu täyteen ihmisen härnäämiseen tarkoitettua energiaa. Pienikin käsittelyvirhe, jonka ansiosta esine pystyi anastamaan edes rahtusen vapautta, johti vääjäämättä asteeltaan vaihtelevien kummallisten kommelluksien ketjuun, pienestä kiusasta todelliseen tragediaan. [--] Tällä tavoin, orjan asemansa herättämän täysin ymmärrettävän kostonhimon voimasta, esineet psytyivät vuorostaan lyhyiksi mutta sitäkin intensiivisemmiksi hetkiksi alistamaan ihmisen aavemaiseen valtaansa, pakottamaan ihmisen vääntyilemään ja ryömiään kuin koira, naisia ja lapsia säästämättä. [--] (s. 4-5)

Tässä Vargasin varsin epätodennäköisessä dekkarissa on tuhat tällaista pientä tehokasta koukkua. Ne saivat ainakin minut nätisti nalkkiin. Ilman niitäkin olisin luultavasti tyytyväinen, sillä Vargasin henkilöhahmoissa on sellaista aavistuksellista absurdiutta, joka kaikessa kummallisuudessaankin tuntuu hyvin todelliselta ja inhimilliseltä. Paikoin on kuin Murakamia lukisi, paitsi että kissat eivät puhu ja tämä on dekkari. Siis noin kuusi piirua Kafkasta realistiseen ja kaksitoista piirua genreen.

Pidin myös kielestä. Olen päässyt vuosien mittaan tottumaan englantiin ja englannista käännettyyn suomeen niin perusteellisesti, että muista kielistä tehdyt hyvät käännökset tuntuvat väkisinkin raikkaasti erilaisilta vieraine puheenparsineen ja rehevine rytmeineen.

Mukava huomata, että Vargasilta on suomennettu ainakin kolme muutakin kirjaa. Kyllä nekin on luettava. Olen nyt auttamatta heikkona hankalaan Adamsbergiin.

Fred Vargas (2005, alkuperäinen 2001). Painu tiehesi ja pysy poissa. Gummerus. Suomentanut Marja Luoma. 951-20-6506-1.

Arvioita:
Satu Luetuissaan kuvaili tunnelmaa "vinoutuneen leppoisaksi" - allekirjoitan!
Mia Kolmannella linjalla piti tahtia verkkaisena.

*Douglas Adams: Dirk Gently's Holistic Detective Agency ja The Long Dark Tea-Time of the Soul.
** Arvasin syyllisen noin 50 sivua ennen loppua eli varmaan noin 100 sivua sen jälkeen kun norminäppärä dekkarinlukija yleensä arvaa.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Kuva / kansi: Like / Mika Perkiökangas

Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat oli ilmestyessään niin suuri tapaus, että eipä käynyt mielessäkään lukea sitä heti. Kun kirjaa lukevat yhtäkkiä kaikki, minusta alkaa paradoksaalisesti tuntua siltä, että tuota en nyt ainaskaan lue. Jep. Juuri niin järjetöntä kuin miltä kuulostaakin. Vastaranta, täältä tullaan, terveisin Kiiski.

Vakavammin: Oksanen ei ole aivan lempikirjailijoitani, vaikka taitaakin olla Suomen suurin ja suosituin ja takuulla tyylikkäin. Olen kyllä lukenut Puhdistuksen ja Stalinin lehmän peräti kahdesti, enkä voi kirkkain silmin laadusta valittaa. Silti viihdyn yleensä paremmin esimerkiksi Sirpa Kähkösen helpommin lähestyttävän tai Kaari Utrion hersyvän historiallisuuden kanssa.

Nyt kun olen sopivasti rakentanut dramatiikkaa taustaksi, voin tunnustaa, että pidin Kyyhkysistä paljon enemmän kuin oli tarkoitukseni. Paljon enemmän. Oksanen ei vain päästä lukijaansa mitenkään helpolla. Juonen polkuja peittää särmikkäästi rönsyilevä kuvauksen aluskasvillisuus. Ajasta toiseen hyppiminen on välistä raivostuttavaa. Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa...

Ja kuinka sieltä noustaankaan! Jollain käsittämättömällä tavalla Oksanen saa rakennettua niin viiltävän psykologisen tulkinnan Juuditista ja etenkin Edgarista, että sen jälkeen tuntuisi kiittämättömältä kitistä mistään.

Kyyhkyset kertoo yhden avioliiton tarinan Viron vaikeilta vuosilta. Liitto ei ole alkujaankaan hääppöinen. Miehittäjien aallot pyyhkivät maan ja pariskunnan yli idästä länteen, lännestä itään ja taas takaisin. Kun vesi laskee, ei miehestä ja vaimosta ole paljoa jäljellä. Rinnalla piirtyvät esiin myös muiden kohtalot: vastarintaa tekevän Rolandin, menetetyn Rosalien, tuhoon tuomitun Hertzin, nälkäisen Evelinin.

Ydinparin keskinäinen suhde ja kirjan rikas historiallisuus eivät sinänsä riittäisi tekemään tästä (minulle) hienoa kirjaa. En oikein ole varma mikä Kyyhkysten juju on - tai mitä kaikkia jujua siinä oikein piileekin - mutta minun nahkani alle se pääsi ihmisen muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvauksella.

Kyyhkysissä ihmiset keksivät itsensä uudestaan, ja taas uudestaan, luovat identiteetin yltään ja omaksuvat uuden. Jossain muutosten takana on silti sama ydin. On kuin muuttuminen tislaisi esiin sen olennaisen ihmisestä, siitä miten kukin osaa rakastaa. Se, mitä jää jäljelle, ei ole kaunista, mutta se maistuu traagisen todelta. (Grh. Edgar on kyllä yksi mieleenpainuvimpia hahmoja ikinä.)

Ja samaa tekevät yhteiskunnat, keksivät itseään uusiksi vuodesta toiseen, valinta kerrallaan. Historiankin voimme aina löytää uudelleen, tulkita toiseksi ja sitten toisintaa.

Haluaisin antaa kunnollisen käsityksen tekstin voimasta ja (ylenpalttisesta) runsaudesta, joten otan oikein pitkän näytteen... Huomio, spoilausherkät: jättäkää pätkä väliin jos ette halua tietää kuka makaa kenen kanssa!


**** SPOILAAVA PALA TULOSSA****

Kas tässä, näyte rakkaudesta:

[--] Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja tuo kaikki tapahtui ihmisten ilmoilla. Kaikki näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. [--] (s. 196) 

**** SPOILAAVA PALA LOPPUU****

Tuo kaikki laulaa ja sykkii ja soi.

Minulle Kyyhkysten teksti on turhankin rehevää. Myönnän myös, etten nyt jaksanut nähdä sen kanssa ihan niin paljon vaivaa kuin vaikkapa Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla aikoinaan. Mutta ehkä sillä ei ole väliä:  joudun nimittäin lukemaan Kyyhkyset uudestaankin, se on jo nyt selvää. Minulla jäi yhtä ja toista hampaankoloon tämän kirjan kanssa. Itse asiassa heti sen lopetettuani käännyin takaisin ja luin uudestaan ensimmäiset luvut, ne jotka jäivät hämäriksi kun aloitin.

Jep, tämä on pakko lukea uudestaankin. Luulen, että koen tekstin toisin, kun ei enää tarvitse miettiä mitä tapahtuu ja kenelle.

Kyyhkysistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin moniulotteinen se on. Epäilemättä siitä kirjoitetaan vielä tutkielma tai kuusi. Minunkin piti tovi miettiä mitä siitä sanoisin, koska Kyyhkyset on niitä kirjoja, joiden lukukokemus tuntuu muuttuvan päässäni sitä mukaa kun se etääntyy. Kun suljin kirjan loppuun päästyäni, tunnelmani olivat lähinnä haaleat, mutta parin päivän kuluttua huomasin, että olin miettinyt kirjaa moneen kertaan jälkikäteen, ja että oikeastaan pidinkin siitä aika paljon.

Nyt kun lähes viikko on ehtinyt mennä, kirja on jo kivunnut lukuvuoteni huippuihin. Vielä pari päivää niin jaan Oksaselle mitalin... paras siis lopettaa Kyyhkysten pohtiminen pikapuoliin tai joudun pyytämään nimikirjoitusta tai jotain muuta noloa.

Tämä kummallinen jälkivaikutus johtunee siitä, että kirjan ymmärtäminen ei ollut ihan helppoa; lukiessani vain kahlasin tunnelmassa ja äimistelin ihmisluontoa. Juonen ja hahmojen saumattoman yhteispelin oivalsin vasta jälkikäteen. Maailmansotia ja miehityksiä ja mielivaltaa... ja silti hahmojen elämäntiessä on kyse heidän valinnoistaan yhtä paljon kuin olosuhteistaan. Luonne on kohtalo? Huh. Kaipa me kaikki taaperramme täällä kehdosta hautaa juuri keksiäksemme keitä olemme.

Kirjaa, joka aiheuttaa tällaisia filosofisia puuskahduksia, ei ehkä voi varauksetta suositella ihmisille, joita ei tunne. Minun kannatti tämä lukea. Luen uudestaankin. Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukeminen olisi rankka harrastus.

Mutta tuo on turhaa spekulointia: Kun kyyhkyset katosivat on poikkeuksellinen kirja. Kyllä kannatti kohkata.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Like. 978-952-01-0781-9.

Arvioita:

Kaisa Kurikka Turun Sanomissa oli vaikutettu
Ohoh, Helena Miettiselle Savon Sanomissa tuli myös Hämäläinen mieleen
Minna Ilselässä arveli, että varmaan joku on kirjasta pitänytkin, hih...
Salla luki vasta äskettäin ja piti

(Anteeksi te kaikki muut ihanat bloggaajat, joita minä laiskuri en linkitä. Lähden tästä vielä lueskelemaan oikein olan takaa juttujanne, nyt kun uskallan niin tehdä.) 

Etten palaisi tuhkaksi

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen

Gaute Heivoll'n Etten palaisi tuhkaksi on innoittanut bloggaajia suorastaan palavaan ylistykseen ja niin vain piti minunkin lisätä se lukulistalleni. Leena Lumi kirjoitti tästä niin värisyttävästi, että oli pakko saada. Kirja löytyikin nopeasti kirjastosta ja aloitin saman tien - mutta jostain syystä lukeminen tyssähti parinkymmenen sivun hujakoilla. Yleisfiktiokiintiö tältä keväältä täynnä? Taas kirjailijaelämää?!

Mutta ei hätää. Norjasta sain yllykettä norjalaisiin kirjoihin - lisää tulossa lukuun, kunhan ehdin hankkia! - ja otin tämän Heivollin uudestaan käsittelyyn. Toisella kerralla pääsinkin tunnelmaan paremmin ja kirja tuli luettua parissa illassa. Vaikka ei tätä kevyksi viihteeksi voi kutsua.

Kirja kertoo norjalaista kylää 70-luvun lopulla piinanneesta tuhopolttojen aallosta. Kirjailija itse on vasta syntynyt tuolloin: häntä viedään vaunuissa kävelylle ja kastetaan. Tuhopolttaja, kiltti poika, isänsä ja äitinsä silmäterä, on jo nuori mies. Lukijalle jää vähän epäselväksi miksi tuhopolttojen sarja on kertojalle niin tärkeä.... ehkä kyse on tuhopolttajan vanhemmista, kirjailijan isäsuhteesta.... en oikein tiedä vieläkään.

Takakannen mukaan kyse on kahden pojan kasvutarinoiden rinnastamisesta, mutta jotenkin en saanut sellaista tunnetta tekstistä. Siinä missä kertojan elämän muutosvoimat tulevat kirkkaasti läpi näiltä sivuilta, tuhopolttajan ahdistuksen alkujuuria joutuu lukija arvuuttelemaan. Kumpikin kapinoi, kumpikin poikkeaa polulta; ehkä se yhteys on siinä.

Lisäksi kyse voisi olla katoavaisuudesta. Kaikki voi palaa tuhkaksi: nuoren miehen tulevaisuus tai vanhan pariskunnan menneisyys.

Pienen kyläyhteisön hermostuneisuus, vanhemman pelko, ihmiskuvaus yleensä - siinä tämän kirjan valtit, jos minulta kysytään. Etenkin äidin ja pojan suhteessa on Dagin kohdalla tehoa, ja pojan ja isän suhteessa kertoja-Gauten kohdalla.

Alma kuuli pojan vetävän syvään henkeä. Hän nielaisi ja tunsi äkkiä sydämensä jyskyttävän rajusti. Hän kohotti katseensa poikaan, ja nyt tällä oli taas sama jäykkä ilme jonka hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ullakkohuoneessa. Ja samassa hetkessä hän valahti kylmäksi kauhusta. 

- Dag, hän kuiskasi. 

- Äiti, poika sanoi hiljaa, samealla äänellä. (s. 85)

Oli myös kiinnostavaa sukeltaa norjalaiseen kylään 70-luvulla. Kun kertoja tekee tutkimusmatkaansa menneeseen, eläydyn hänen löytämisen tunnelmaansa. Lapsuuteen ja nuoruuteen vuosien jälkeen palaamisen ajatus pelottaa ja kiehtoo. Onko siellä takana loistava tulevaisuus? Eikö kaikilla ole?

Hmm, näemmä Etten palaisi herätti enemmän ajatuksia kuin huomasinkaan. Loppujen lopuksi minulle jäi siitä huolimatta, taas kerran, anteeksi anteeksi, se samaa vähän hukassa oleva fiilis kuin usein tuntuu jäävän ns. yleisfiktion kanssa. Etten palaisi tuhkaksi oli tekstinä minusta erittäin hyvin rakennettu ja alkuun päästyäni se veti kuin valjakko. Taidokas, sulava ja sujuva, silti sopivasti välillä rosoinen.

Mutta maa ei vaan järkkynyt. Hyvä lukukokemus, ei enempää eikä vähempää. Vika saattaa olla vastaanottopäässä.

Gaute Heivoll (2012). Etten palaisi tuhkaksi. WSOY. Suomentanut Päivi Kivelä. ISBN 978-951-0-37950-9.

Arvioita:
Satu Taskinen Kiiltomadossa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Kaisa Kirjavinkeissä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa

Ulvova mylläri

Kuva/päällys: WSOY/Pekka Vuori

Äänikirja pitkästä aikaa! Hukkasin keskittymiskykyni marraskuussa, varmaan intensiivisten projektien tähden, ja äänikirjat jäivät vähäksi aikaa. Nyt häiriö on näemmä korjaantunut. Vanha äänikirjariippuvuus palasi kertaiskulla kun lainasin kirjastosta yhden.

Tällä kertaa käsiin osui eräänlainen klasikko tai ainakin kulttuurinen kuuluisuus. Hyvä että osui, sillä vaikka olen melkoisen pinkan Paasilinnan kirjoja lukenut, syystä tai toisesta Ulvova mylläri on jäänyt väliin niin kirjana kuin elokuvanakin. Parempi myöhään ja niin pois päin...  Kiva että vielä pääsin tämänkin löytämään.

Ulvova mylläri onnistui myös yllättämään. Jostain syystä minulla oli kirjan juonesta käsitys, joka ei sitten vastannut todellisuutta ollenkaan. Odotin enemmän sellaista Maailman paras kylä -tyyppistä kyläyhteisökuvausta, mutta Mylläri onkin vähintään yhtä paljon, ehkä enemmänkin, sukua Jäniksen vuodelle.

Ulvovassa myllärissä Gunnar Huttunen, vähän tavallista suurempi myllärismies, asettuu jatkosodan jälkeen peräpohjalaiseen kylään, jossa hänen erikoiset tapansa vähitellen herättävät yhteisön pahennuksen. Ei se nyt käy laatuun, että aikuinen mies ulvoo yöllä kuin susi, aina kun sattuu ulvottamaan. Mylläri Gunnar Huttunen on rehti ja ahkera, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan pikkumaisiin ja tekopyhiinkin muotoihin sopeutuminen ei onnistu. Niinpä mylläri päätyy lopulta pakosalle. Ensin häntä jahtaavat kylän isäntämiehet mutta lopulta takaa-ajoon yltyy esivaltaa maaherraa ja jääkäreitä myöten. Huttusen puolia pitävät kultakiharainen ja runsasperäinen kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, postimies-pontikkatehtailija Piittisjärvi ja poliisi Portimo - ja muutama myötätunnon sana heltiää myös Jeesukselta.

En sano juonesta enempää, siltä varalta että joltakulta muultakin on lukematta. Pidin tästä tarinasta oikein tosissani, taitaa olla parhaita Paasilinnan kirjoja ikinä. Vain Oulun jaksossa oli joitain puuduttavia pätkiä, mutta muilta osin kertomus juoksee kuin vesi purossa, mennä solisee vapaasti polveillen ja pirskahdellen. Kielestä tulee mieleen tuore rouhesämpylä, se on mehevää ja helppoa mutta on jotain pureskeltavaakin.

Paasilinna on ollut kova poika kirjoittamaan. Hän tekee kyseenalaistamisensa niin hauskasti, ettei vakavampaa juonnetta oikein huomaakaan. Mylläri on minusta erityisen hyvä jopa hänen tuotannossaan, sillä se on tiivis ja keskittynyt pienimuotoisen miljöönsä tähden. Kaikkiaan tämä oli minulle parahultainen absurdi komedia, sellainen jonka tietää todeksi samalla kun sen mahdottomuudelle naureskelee. Ainakaan viikkoon en ole tekopyhä, en!

Mylläri on myös oikein hyvin äänikirjana toimiva teos. Kuunnellessa myhäilyttää. Ja Helovirta lukijana! Nam.

Arto Paasilinna (2008, alkuperäinen 1981). Ulvova mylläri. WSOY. Lukija Kauko Helovirta. ISBN 978-951-0-34075-2.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa arvioi pokkaripainoksen,
Ofeliaoutolintu samoin.

Kultatukka, tähtönen

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Luin jonkin aikaa sitten John Ajvide Lindqvistin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, koska edullinen pokkari tuli kirjakaupassa vastaan. Nyt sain kirjastosta käsiini samalta kirjailijalta tuoreen suomennoksen Kultatukka, tähtönen. Sinänsä huvittavaa: ainoa kirja, joka minun nimenomaan piti herralta lukea on 101 spefin helmen listalta löytyvä Ystävät hämärän jälkeen...  Mutta näinhän tämä kirjojen kanssa pöyriminen toimii - lukusuunnitelma kohtaa kirjaston/kirjakaupan/kirjamessut ja uusiksi menee.

Kultatukka, tähtönen kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat toisensa teini-ikäisenä ja löytävät toisistaan kaikupohjan. Theres on kasvanut käsittämättömissä, kaameissa olosuhteissa käsittämättömäksi ja kaameaksi olennoksi; Teresa tuntuu asettuvan enemmän syntyjään patologisen tapauksen rooliin. Hänen perheessään ei ole mitään, mitä ei olisi tuhansissa muissa perheissä. Silti Teresalla näyttää olevan jotain kovasti epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä muistuttavaa.  Ulkopuoliseksi ihmisyyden kokemuksesta jääneet tytöt saavat toisistaan voimaa - eikä sitä voimaa käytetä maailman parantamiseen.

Lindqvist laittaa tässä kirjassa peukalonsa vakaasti kipeällä kohdalle. Ja painaa. Ennen niin näennäisturvallisissa Pohjoismaissakin on viime vuosina jouduttu miettimään, mikä joihinkin nuoriin sattuu niin kovasti, että muiden satuttaminen vielä pahemmin tuntuu hyvältä.

Kultatukassa yksi vastaus on kilpailu. Koulut näyttäytyvät areenoina, joilla nuoret eläimet kamppailevat paikoista lauman hierarkiassa. Erilaisuuden toleranssi on todellisuudessa äärimmäisen pieni niin nuorten sosiaalisessa maailmassa kuin tosi-tv:n kisoissakin. Sellaisenkin on Lindqvistin kirjaan sijoittanut.

Toinen vastaus on kasvatus. Mutta tekemällä toisesta tytöstä suhteellisen normaalin kodin täysin epänormaalin kasvatin, Lindqvist minusta kyseenalaistaa vanhempien keskeisyyden. Vallankäyttö, niin vanhempien kuin muidenkin valta-asemassa olevien, on sen sijaan kirjassa vahva teema. Lapset ovat Kultatukassa vanhempien vallankäytön kohteita, nuoret heitä hyväksikäyttävän musiikkiteollisuuden. Ja toistensa, aina toistensa.

Kolmas vastaus on kova: että jotkut syntyvät ilman tunteita, kyvyttömiksi kokemaan sen mitä muut kokevat. Yrittäkää hetki kuvitella, minkälaista olisi elää tässä päivässä, tässä maailmassa, ilman kykyä tuntea empatiaa, iloa, rakkautta. Nauttimatta pätkääkään yhteydestä muihin ihmisiin. Grh. Jokainen päivä on täynnä loukkauksia ja epäoikeudenmukaisuutta ja harmeja. Jos ei tunne empatiaa, ei kykene anteeksiantoon. Anteeksiantaminen tai -saaminen on merkityksetöntä; valta ratkaisee. Voima.

Lumipyry kieppui enkelin ympärillä kun Teresa meni takaisin Arvidin luokse ja odotti kunnes tämä istui kylki häntä kohti. Silloin hän löi pallon Arvidin päähän. Pallo halkesi ja viilsi haavan sekä Teresan käteen että Arvidin ohimoon. Kuultuaan huudon ja juostuaan huoneeseen Maria löysi Arvidin makaamasta veri-, vesi- ja lumihiutalelammikossa. Poika huusi kilpaa Teresan kanssa jonka kädestä valui melkoisesti verta. 

Arvidin yhteenveto tapahtumista kuului: "Otin käärmeen ja silloin se löi mua päähän." Eräs yksityiskohta jäi kertomatta: noiden kahden tapahtuman välillä oli kulunut ainakin minuutti. Ehkä Arvid oli unohtanut tai ehkä se ei ollut hänestä tärkeää. (s. 159)

Kirjan yhtenä avainsymbolina on käytetty kaikille ruotsalaisille ja puolelle muuta maailmaa tuttua Abban biisiä Thank you for the music. Mietin mahtoiko Lindqvistillä olla mielessään musiikin ja erityisesti tuon kappaleen assosiaatio iloon, musiikin nautintoon. Thank you myös kiittää synnyinlahjasta. Sanovatko Theres ja Teresa teoillaan oman käänteisen kiitoksensa lahjoista, joita eivät saaneet - ilosta, joukkoon kuulumisesta, arvostuksesta?

Puutteena on pakko mainita kieli, kuolemattomasta proosasta ei tässä nautiskella. Mutta ei toki jokaisen kirjan tarvitse (minulle) kielellinen elämys ollakaan. Lisäksi Kultatukalla on orastavaa mammuttitautia; tätä olisi voinut tiivistää sadan sivun verran tarinan siitä kärsimättä. Ehkä Lindqvist on jo niin suuri nimi, että kustannustoimittajat eivät viitsi täysillä prässätä...

Minulle Kultatukka on karkeasti arvioiden noin kaksi ja puoli kertaa parempi romaanina kuin Kuinka kuolleita käsitellään. Sujuva ja toimiva ja karmiva. Suositellaan erityisesti niille Idolsin ystäville, jotka tykkäävät pelätä ihan tosissaan. Ei herkkävatsaiselle kumminkaan.

Tämä kirja melkein voisi tapahtua. Tämä ehkä tapahtuu juuri nyt.

John Ajvide Lindqvist (2011). Kultatukka, tähtönen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8400-5.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä -blogissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Laura Lukuisa-blogissa

Siintää Sargassomeri

Tämä kirja päätyi lukulistalleni vähän poikkeuksellista reittiä. Luin jonkin aikaa sitten Päivi Alasalmen Vainolan, jossa päähenkilö väsää, sikäli kun kartanokauhuilta malttaa, väikkäriä Jean Rhysistä. Vainolasta selvisi, että yksi Rhysin teoksista, Siintää Sargassomeri, kertoo Jane Eyren rakkaan herra Rochesterin ensimmäisestä avioliitosta.

Miten tuota voisi vastustaa, varsinkin kun Alasalmi sai Rhysin kuulostamaan kovin kiehtovalta kirjailijalta? Kesti kuitenkin hetken ennen kuin muistin kaivella tätä kirjastosta, ja kaukolainailuksi meni - mutta tulihan se sieltä ja nyt on luettukin.

Sargassomeri on todellakin ensimmäisen rouva Rochersterin elämäntarina. Antoinette on Länsi-intian kuumien öiden lapsi, kreolityttö jolla on aurinko ruumiissaan. Hän elää kulttuurin murroksen aikaa, päiviä jolloin vapautuneet orjat ja köyhtyvät plantaasinomistajat etsivät paikkojaan oudoksi ja kiihkeäksi käyneessä maassa. Äiti sortuu epäonnisen elämänsä paineisiin ja Antoinette - hänet naitetaan rahalla nuorelle englantilaiselle, jonkinlaisena alkeellisena eläketurvana. Rakkaudeton liitto ei ole täysin vailla intohimoa, mutta mihin se kenelläkin kohdistuu, ei aivan auennut minulle. Selvää on, ettei pidättyväinen Rochester osaa tai halua vastata sisässä liekissä piehtaroivan Antoinetten haasteeseen. Mutta onko Antoinette alunperinkin tuomittu hulluuteen? Vai ajaako fyysisen halun haastama Rochester hänet siihen?

Tämä kirja oli vähän haastava luettava - sellainen jonka jälkeen miettii tajusiko ollenkaan mistä on kysymys. Rhysin teksti on kuin jäävuori, yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla. Nyt kun asiaa ajattelen, en ole edes varma oliko Antoinetten seksuaalisuus se varsinainen ongelma, vai lohkesiko puolisoiden väliin kulttuurierojen kuilu...

Saattaa olla niinkin, että Rhys haki tässä jotain samantapaista järjen ja tunteen vastakohtaa kuin Hesse kirjassa Narkissos ja Kultasuu, vähemmän selväpiirteisesti vain. Rochester tuntuu taistelevan eroottista ja intuitiivista puoltaan vastaan, mutta tuntee samalla selvästi syyllisyyttä rahan motivoimasta naimakaupasta; Antoinette taas ehkä etsii turvaa ehdottomasta rakkaudesta, sellaisesta jota ei kuitenkaan pystyisi vastaanottamaan. Onko Antoinette se tuomittava (naisellinen) eksoottinen lihallisuus, jota ei voi rakastaa menettämättä omaa rationaalista (miehistä) itsekontrolliaan ja siten englantilaista identiteettiään? Vai ylpeyskö on Rochesterin ongelma? Loppupeleissä kumpikin kai sotii lähinnä omien riivaajiensa kanssa.

En tosiaan tiedä. Taidan tulkita tätä nyt kuin musteläikkätestiä. Järki ei riitä selittämään, joten heijastelen hämmennyksissäni kirjaan mitä vain irtoteemoja. Ehkä tämä kirja pitäisi tuntea.

Mutta tiedän että Rochester on tämän kirjan jälkeen tuhannesti kiinnostavampi hahmo kuin ennen! Rhys onnistuu tekemään hänestä mutkikkaan ja ristiriitaisen henkilön, ihan uudella tavalla mehukkaan. Brontën Rochester on (minun mielestäni) aika epätodellinen mies, kenties siksi että hänet nähdään Janen katseen kautta.

Näin puhuu Rhysin Rochester:

Pilkkaa loppuun asti, Paholainen. Luuletko etten tiedä? Hän janoaa ketä tahansa - ei juuri minua... 

Hän laskee mustat hiuksensa hajalleen ja nauraa ja suostuttelee ja imartelee. (Hullu tyttö. Hän ei välitä ketä hän rakastaa.) Hän voihkii ja itkee ja antautuu niin kuin ei yksikään tervejärkinen nainen antautuisi - eikä voisi antautua. Eikä voisi. Sitten hän makaa niin hiljaa, hiljaa kuin tämä pilvinen päivä. Mielipuoli, joka tietää aina, milloin on sopiva hetki. Mutta ei koskaan ota siitä vaarin. 

Kunnes hän on juonut itsensä niin syvälle, pitänyt peliään niin kauan, että alhaisimmatkin kohauttavat olkapäitään ja pilkkaavat häntä. Ja minun täytyy tietää se - minun? Ei, minulla on paremmat keinot. (s. 177)

Hmm, voisi tietysti miettiä myös mitä Antoinetten hahmo 'sanoo' Jane Eyren hahmosta. Pitäisi kyllä sitä ennen lukea Kotiopettajattaren romaani uudelleen.

(Oikeudenmukaisuus pakottaa lisäämään, ettei Sargassomeri mikään "prequel" ole. Ei tarvitse lukea Kotiopettajattarta nauttiakseen tästä kirjasta tai päinvastoin, vaikka uskonkin, että kirjat rikastuttavat toisiaan.)

Kielellisesti Sargassonmeri on kiehtovaa ja kerronnallisesti aavistuksen haastavaa luettavaa. Sargassomeressä on vahvasti visuaalista, tuoksua ja lämpöä uhkuvaa kuvausta, jonka takana on Paavo Lehtosen laatiman esipuheen mukaan sekä vuoropuhelua Brontën tekstin kanssa että vertauskuvallista merkitystä. Voipi olla! Näin normilukijana itse ajattelin, että teksti on kyllä poikkeuksellisen väkevää, suorastaan verevää, eksotiikassaan. Kerronta sen sijaan eteni minusta hieman hankalasti. Kertojan ja tilanteiden vaihtuminen ei ollut aina ihan riittävästi rautalangasta väännettyä.

Mahdollisesti tämä on niitä kirjoja, joiden kuuluukin jäädä hieman mysteereiksi. Mutta silti istuisin mielelläni kuuntelemassa jonkun asiantuntijan luennon tästä...

Jean Rhys (1968). Siintää Sargassomeri. WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa
Sara Saran kirjoissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa