Toukokuun tilit

Lenkillä voi nyt nähdä tällaistakin - ihanaa!

Toukokuu oli työläs kuukausi. Huh. Vähän on nääntynyt olo, mutta vielä jaksaa painaa... Loma pilkistää jo horisontissa.

Kuun alussa irroittelin bloggaajaesittelyn kanssa. Monet ystävälliset kommentit lämmittivät sydäntä, olen kippuralla ilosta. Kiitos vielä kerran kaikille teille!

Yhtä ja toista ehdin toukokuussa lukeakin, bloggaaminen tosin jäi vähemmälle. Hyvä joskin kevyt lukukuukausi. Itsestä tuntui kuin olisi mitään lukenutkaan, kun niin heikosti ehti kirjoista kirjoittaa. (Hih, hyvin postmoderni ongelma, tämä!)

Luettu ja blogattu:

Kari Hotakainen: Jumalan sana
China Miéville: Perdido Street Station
Marja Björk: Prole
Ursula Le Guin: Maanpakolaisten planeetta, Harhakaupunki
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta
Geraldine Brooks: Kirjan kansa
Masha Gessen: Kasvoton mies
Hilary Mantel: Bring Up The Bodies
Jean-Christophe Rufin: Globalia
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Tudor-teemalla meni suurin osa toukokuusta, ja huippukohdaksi pitänee siksi nostaa Mantelin Bring up the Bodies. Silti melkein kaikki bloggaamani kirjat tässä kuussa olivat minusta hyvää luettavaa, keskenään kovin erilaisia tosin. Jumalan sana oli upea äänikirja, Perdido vaikea mutta hieno genrehelmi, ja Le Guin on Le Guin! Viides maailmanvalta oli ehdottomasti positiivinen ylläri. Globalia oli sinänsä älykäs dystopia... Heivollin romaanistakin jäi sellainen tunne, että kirjassa ei ole mitään vikaa; lukija vain oli huonosti innostuvalla tuulella.

Luettu muttei blogattu:

Lee Child (2010, alkuperäinen 1997). Tappotahti. Vähän ihmettelin kun tämä Jack Reacher -kirja tuntui jotenkin takkuisemmalta kuin muut lukemani, eikä dialogikaan ollut yhtä näpsäkkää kuin ennen. Kansien huolellisemmalla lukemisella selvisi, että tämä olikin Childin ensimmäinen Reacher, joten sitähän se varmaan oli. Kaikkien kovisten oma roolimalli otti tässä vasta haparoivia ensiaskeliaan; siksi Jack puhuu tunteistaan. Tosin lähinnä itselleen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Ainakin tempo on kohdallaan kirjassa, jossa ensimmäisellä sivulla vedetään jo esiin kaksi haulikkoa ja kaksi revolveria. Mettekin on lukenut tämän.

Agatha Christie (2011). Neiti Marplen viimeinen juttu. Nuori Gwenda-rouva ostaa talon. Aaveistako johtuvat hänen oudot tuntemuksensa... vai onko ilmassa pahaa tahtoa? Näitä Christie-äänikirjoja on mukava kuunnella. Lars Svedbergin ääni on juuri sopiva, eikä proosa ole liian vaativaa autoiluseuraksi. Viimeinen juttu on myös yksi neiti Marplen parhaita: tässä kirjassa lukijaa jujutetaan todella ovelasti mutta täysin reilusti. Kun tarina on tuttu, kirjaa kuunnellessa huomaa hyvin, miten avoimesti Christie vihjaa oikeaan ratkaisuun. Ja toki moneen muuhunkin ratkaisuun! Tämän on lukenut englanniksi ainakin Luru.

Ketola & Rauhala: Vatikaanin vanki. Professori Anni Isotalon tutkimuksia. Kaunis ja vaalea professori jatkaa seikkailujaan, tällä kertaa Vatikaanissa. Paavilla on kummia ajatuksia, joita ei ainakaan salaperäinen ja murhanhimoinen ilkiöjärjestö hyväksy. Onneksi Annin serkut seuraavat henkivartiokaartina mukana, munkeiksi naamioituneina. Hmm, en nyt tiedä onko vain harhakuvitelma, kun aiemmat albumit olen jo palauttanut, mutta ihan kuin piirrosjälki olisi vähän vähemmän vaikuttavaa tässä? Voipi olla, että luulen vain; ehkä johtuu siitä, että tässä ei ollut niin montaa tuttua paikkaa tehoja lisäämässä. Lukisi näitä enemmänkin, siitä huolimatta, mutta enempää ei ole tehty.

Janne Löytänä & Katleena Kortesuo (2011). Asiakaskokemus. Palvelubisneksestä kokemusbisnekseen. Tässä kirjassa puretaan nyt suupalasiksi viimeisintä kirjainyhdistelämävillitystä. CRM on out, CEM on in. Mutta en tarkoita irvailla, sillä Löytänä ja Kortesuo puhuvat enimmäkseen asiallista asiaa ja vaihteeksi sellaisella kielellä, että asian ymmärtää jos malttaa edes 60 sekunttia kerrallaan keskittyä. Käytännöllistä ja toimivaa tavaraa, kunhan muistaa, että bisneskirjojen kanssa vastuu on aina lukijalla... Aihepiiristä enemmän lukeneelle ei juuri tule uutta, mutta asiat on paketoitu mukavasti. Harmittaa melkein, ettei ole tätä omana vaan pitää palauttaa kirjastoon.

Kage Baker (2009). The Empress of Mars. Aivan ihana hyvänmielenkirja minulle! Lähtisin heti Marsiin jos joku järkkäisi lennon... saisi olla vaikka yksisuuntainen... huoh. The Empress kertoo Marsin siirtokunnan vaiheista, mutta meno keskittyy ihmisläheisesti kapakkaan, jota pyörittää Mary Griffith, sitkeä ja älykäs yksinhuoltajaäiti. Politiikan, kaupan ja eksoottisen uudisraivauksen yhdistelmää Kage Bakerin hellällä otteella. Toi mieleen Poul Andersonin Nicholas van Rijn'in, joka on the man who counts... Mary Griffith on samaa luokkaa aikaansaamisessa mutta paljon mukavampi. Perusasetelma ja miljöö ovat toki monista muistakin romaaneista tuttuja, mutta hahmoissa on sopivasti mutkikkuutta ja vanhojen kuvioiden välistä pilkahtelee uusiakin ajatuksia. Uskontoa käsiteltiin tässä kiinnostavasti ja pidin kirjan alakulttuureista.

Elisabeth Gaskell (1848) Mary Barton. Olen takunnut tätä e-kirjaa vähän kerrassaan jo kuukausikaupalla, enkä tiedä olisinko vieläkään saanut loppuun ilman työmatkaa Norjaan. Mutta lentokoneeseen sulkeutuminen on yksi tapa saada vähän pitkäveteisempikin opus loppuun. Myönnän että petyin tähän; oikeastaan ensimmäinen Gaskellin kirja, joka ei innostanut. Mary Bartonin tarina käynnistyy hitaanlaisesti ja opettavaisuus, joka North and Southissa ei kovin vaivannut, oli tässä niin pinnalla, että ajoittainen huumori upposi siihen kuin suohon. Terävä silmähän Gaskellilla on, mitä tulee ihmissieluihin, mutta ehkä hän vasta opetteli käärimään kitkerät pillerit sokerikuoriin? Tämä oli Wikipedian mukaan hänen ensimmäinen romaaninsa.

Niistä Tudoreista oli puhe... Kun on väsynyt ja vetämätön olo, tekee mieli tuttuja ja helppoja kirjoja. Ilmeisesti yksi helppo laji ovat meikäläiselle nämä Tudorien hovitarinat, muodossa kuin muodossa.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2004). Musta tuli. Pidin viime kuussa lukemastani Luostarin varjot -dekkarista, joten Tulikin oli lukulistalla, ja sattumalta osui kirjastossa vastaan. Tässä osassa Cromwell usuttaa kiltin lakimiehen kreikkalaisen tulen jäljille. Mukava ja rentouttava kirja, ja oli hauska katsoa Tudor-ylhäisön meininkiä tästä vähän etäisemmästä näkökulmasta. Tästä ovat kirjoittaneet mm. Kirsi ja Norkku.

Karen Harper (2010). The Queen's Governess. Harper käyttää minä-kertojana Kat Ashleytä, Elizabeth Tudorin hoitajaa ja uskollista seuralaista. Kirjallisesti Governess on aika tyhjänpäiväinen, eikä Ashleystä synny kovin uskottavaa kuvaa. Faktat ovat kumminkin aika hyvin kohdallaan; sopi tähän hetkeen ja tähän mielialaan. Ei mikään ihmeellinen elämys, mutta olipahan syy hengailla tutun väen parissa. On aidosti kiinnostavaa katsoa, miten erilaisin tavoin samoja historiallisia hahmoja voikin kuvata. Tätä voi suositella intohimoisille tudoristeille, joille riittää, noh, se että siinä on tudoreita.

Philippa Gregory (2011). The Lady of the Rivers. Tämä romaani on prequel Gregoryn The White Queenille, joka käsittelee ensimmäisen York-kuninkaan, Edward IV:n vaimoa Elizabethia. The Lady kuvaa Elizabethin äidin, Luxemburgin Jacquettan, merkillistä elämää. Kunnianhimoinen nainen, joka solmii toisen avioliittonsa rakkaudesta, ja rakentaa sitten itselleen ja miehelleen uraa Englannin hovissa. Jacquetta on myöhemmin tärkeä hahmo myös The White Queenissa. Ei ihme. Melkoinen nainen. Juoni noudattelee ilmeisesti aika hyvin sitä, mitä todella tiedetään tästä rouvasta. Hyvä. Koska jos tällaisen elämäntarinan keksisi, sitä väitettäisiin epäuskottavaksi, hihii... Eipä silti, kyllä tämä ehdottomasti fiktiota on, vaikka faktojen päälle rakennetaankin. Gregory jättää taas ovet auki noituustulkinnoille. Lukija saa itse päättää mitä uskoo. Viihdyin: Ruusujen sota on kiinnostava miljöö. Tätä ovat lukeneet Norkku ja Kata.

Edellä mainittujen lisäksi tulin lukeneeksi uudestaan Alison Weiriltä The Six Wives of Henry VIII:n ja Innocent Traitorin (kertoo Lady Jane Greystä). Lisäksi luin uudestaan pari muutakin Gregorya, nimittäin The White Queenin, The Red Queenin, The Other Boleyn Girlin ja The Boleyn Inheritancen (kertoo Katherine Howardista eli toiseksi viimeisestä vaimosta ja Lady Jane Rochfortista eli Anne Boleynin kälystä).

Mitähän näistä sanoisin? Melkoista saippuaoopperaa, mutta elämähän on. Pitää silti vielä vähän kehaista, taas kerran, Hilary Mantelia, jonka versiot näistä tarinoista ovat omaa luokkaansa: moderneja mutta silti tyyliltään historialliseen miljööseen hienosti sovitettuja. Esimerkiksi Harperin Kat Ashley on pilakuva 1500-luvun naisesta jos vertaa Mantelin älykkääseen Cromwelliin.

Olen lukenut toukokuussa joitain bloggaamattomia sarjakuvia: Eisnerin Moby Dickin ja sarjakuvaromaanin Myrskyn silmään ja pari Fablesia, mutta Fableseista tulee varmaan koostejuttua ensi kuussa, ei siis niistä enempää tällä kertaa. Luin myös Anu Holopaisen Welman tytöt, mutta haaveksin lukevani kesäkuussa vielä pari osaa lisää Syysmaa-sarjasta, joten palaan siihenkin vasta tuonnempana.

(Ja runojuttukin on rästissä - kamalaa velttoilua.)

Kesken jääneitä:

Tässä kuussa en suoranaisesti luovuttanut yhdenkään kirjan suhteen... mutta olen lyönyt hanskat tiskiin iPodin äänikirjana kuuntelussa olleen Humisevan harjun suhteen. Kielen ja murteen ja liikunnan ja hankalan luvuittain kuuntelun yhdistelmä oli minulle liikaa. Aion joko lainata tämän suomennoksena tai lukea omasta hyllystä löytävän englanninkielisen pokkarin; elokuvan tähden tahdon tämän tänä kesänä kyllä lukea.

Myös Schlinkin Viikonloppu on ollut huomattavan kauan kesken tuossa hyllyllä... ja vietnamilainen romaani nimeltä Beyond Illusions. Onneksi tulee loma ja korjaa kaikki keskittymishäiriöt. Korjaahan? Kyllä. Ehdottomasti.

Kuukauden hakusana:

Lemppareitani tältä kuulta: luksusmuijien lukupiiri (jep, täällä!), punkki napsahdus (yök!), lumikenkäkissa (??) sekä viehko utu routa.

Paras oli silti täysin oikeaan osunut, blogin luonnetta suorastaan kiteyttävä

älyttömät oivallukset

Kaunista kesäkuuta!


(EDIT: lisätty unohtunut Myrskyn silmään)

Helmikuun herkut

Helmikuu meni että heilahti! Lukemiset eivät menneet, eivät ihan ennakkosuunnitelmien mukaan, mutta kerrankos sitä ja entäs sitten - lukulistat eivät lyhene vaikka kuinka lukisi, joten turha surra mokomaa. Huomaan että olen tässä kuussa keskittynyt suomenkielisiin ja enimmäkseen 'helppoihin' kirjoihin. Voipi olla tasapainon hakemisesta kyse; silloin kun töissä pitää ajatella, tekee mieli kotona päästää itsensä helpolla.

Luettu ja blogattu:

Anu Kaipainen: Poimisin heliät hiekat
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka
Arto Salminen: Kalavale: kansalliseepos
Hansjörg Martin: Murha Jumalan armosta
Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
Lönnqvist ym.: Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä
Lars Kepler: Hypnotisoija
Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt, Tuletko sisarekseni
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Antti Tuuri: Maailman kivisin paikka
Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika
Tuomas Anhava (suom.) Kuuntelen, vieras
John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Luettu muttei blogattu:

Margaret Atwood (1997). Alias Grace. En enää muista mistä laitoin kirjan Nimeltään Grace lukulistalle - jonkin blogin jostain jutusta se sinne tuli, ehkä täältä... Vähän äimistyin kun löysin sen omasta hyllystäni englanniksi ja lukemattomana; olen ilmeisesti ostanut joskus viime vuosituhannella ja säilönyt talteen. No hyvä. Nyt luin ja pidin ja viihdyin, mutten massiivisesti seonnut tähän kumminkaan. Grace on tarina 1800-luvulla Kanadassa murhasta tuomitusta naisesta. Tämä kirja ei käynyt ihan sydämen päälle, eikä ollut raskaskaan, siten kuin Atwoodin dystopiat ovat olleet. Tarina, ympäristö ja hahmot ovat sinänsä kiinnostavia ja teksti vetää hyvin ja Atwoodin 'soundi' on suorastaan huikea tässä. Hän osaa sommitella sanoistaan ilmauksia, jotka ovat yhtä aikaa kauniita ja merkityksellisiä. Jotenkin suomennokset eivät ole minua yhtä lailla tyylillisesti vietelleet, vaikka moni hänen kirjansa on kolahtanut tätä vahvemmin kantaaottavuutensa tähden.

Luulen, että Atwood ei käänny helposti. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kaunista lausetta: ...he has an uneasy sense that the very plentitude of her recollections may be a sort of distraction, a way of drawing the mind away from some hidden but essential fact, like the dainty flowers planted over a grave. Ei, ei olisi minusta kääntäjäksi!  Suomennetusta versiosta ovat kirjoittaneet mm. Joni Kirjavinkeissä ja Kirjahiiri Kirjojen maailmassa.

Kage Baker (2007). Gods and Pawns. Kage Bakerin Company-sarjasta olen jutustanut jo moneen otteeseen, viimeksi tässä koosteessa, ja ilmeisesti Baker säilyy kestoaiheena kunnes kaikki on luettu. Tykkään sarjoista, joissa pääsee palaamaan tuttujen tyyppien pariin - ja rakastan sarjoja, joissa tutuista tyypeistä oppii joka tapaamisella jotain uutta. The Company on sellainen sarja. Gods on novellikokoelma, jonka tarinat sijoittuvat eri vaiheisiin romaanien narratiivissa. Tässä tarjoillaan väläyksiä Mendozan, Josephin ja Lewisin elämästä mutta myös lisätietoa esimerkiksi siitä miten Willam Randolph Hearst päätyi yhteistyöhön Dr. Zeusin kanssa. Tätä lukiessani minulla oli vahva juurille palaamisen fiilis. Useimmissa näistä novelleista on sellainen vanhan kunnon scifi-novellin tunnelma; jutuilla on juoni ja juju, ja se juju kytkeytyy selkeästi sarjan perusideoihin. Sf Signalin arviosta päätellen ei tarvitse lukea romaaneja ensin tykätäkseen novelleista!

Leonie Swann (2011). Ihmissutta ken pelkäisi. Luin taannoin Swannin ensimmäisen lammasdekkarin Murha laitumella ja pidin siitä sen erikoisen perspektiivin takia. Yleensä jos pidän jonkin sarjan ensimmäisestä osasta, luen toisenkin... ja niin tuli napattua tämäkin kirjastosta. Lammasidea ei kuitenkaan kanna toisessa osassa yhtä hyvin - toimiakseen sen olisi pitänyt nousta jollekin uudelle tasolle. Ihmissudessa on paljon mukavia yksityiskohtia, ja se on sinällään sujuvaa kevytviihdettä siinä missä monet muutkin dekkarit. Mikään erityisen mieleenpainuva lukukokemus tämä ei kuitenkaan ollut, ja samoin tuntui ajattelevan Norkkukin.

Victoria Holt (1988). Silkinsuloinen kosto. Kirjaston poistomyynti. Auto ei käynnistynyt pahimmassa 30 asteen pakkasessa, joten ehdin paikalle vasta iltapäivällä. Joko kaikki scifi oli jo myyty tai sitten sieltä poistettiin vain vaaleanpunaista kirjallisuutta ja dekkareita. Visiittini seurauksena köyhdyin huikeat kaksi euroa ja viisikymmentä senttiä... ja kulutin yhden päivän elämästäni piehtaroimalla hömpimmässä hömppäromantiikassa ikinä. Kaikki Victoria Holtin kirjoja lukeneet tietävät tismalleen mitä saa kun kannet avaa, eikä Kosto pettänyt. Kuin Barbara Cartlandia mutta suodatettuna Catherine Cooksonin läpi - ei siis ihan niin imelää mutta melkein. Tässä kirjassa orpo tyttö kasvaa monimutkaisissa oloissa rikkaan perheen hoivissa ja saa monimutkaisten vaiheiden jälkeen parikin aviomiestä ja Aidon Onnen. Silkit hohtelevat ja tikarien terät samoin. Oi niitä aikoja kun rakkausromaanin viimeinen luku saattoi olla nimeltään "Asiat selviävät"!

Danielle Steel (1995) Onnettomuus. Kirjaston poistomyynti, osa 2. Mielenkiintoista miten erilainen on tämä seuraavalla vuosikymmenellä suomennettu Steelin romanssi. Tässä päähenkilö on jo kirjan alkaessa naimisissa ja teini-ikäisen tytön äiti - ja kirja kertoo traagisen auto-onnettomuuden seurauksista. Oikeastaan pitää ihailla pokkaa, jolla teho-osastolta kuopaistaan romanssi kasaan... Ei kun vakavasti puhuttuna, tämä oli oikeasti aika kauhea kirja. Puolustukseksi voi kyllä sanoa, että päätä ei tarvinnut vaivata yhtään. Jos ajattelu kuluttaa kaloreita, tämän kirjan aikana aineenvaihduntani kääntyi väärinpäin ja lihosin kilon.

Danielle Steel (1994). Kadoksissa. Kun juuri tulin tuossa selittäneeksi, että äskeinen Steel oli kamala, onkin nyt melkoisen työlästä selittää miksi luin toisen heti perään. Kelpaisiko selitykseksi 'sauna'? Jos kirja maksoi 50 senttiä eikä sitä aio lukea kuin kerran, sen voi viedä saunaan ja rentoutua kynttilänvalossa. Sitä paitsi Kadoksissa oli teoriassa pari astetta parempi, sillä se sijoittuu 30-luvun New Yorkiin ja siinä on kidnappaus. Mutta ei, oikeasti tämä oli yhtä kamala. Holtin harsitut silkit hakkaavat nämä teräskirjat sata-nolla. Helmikuun hömppäkiintiöni meni siinä. Mutta toisaalta - nyt kaikki muut kirjat vaikuttavat aivan käsittämättömän syvällisiltä ja uskottavilta.

Mike Carey & Peter Gross (2012). The Unwritten 5: On to Genesis. Oih ja voih. Sairaan hienoa sarjakuvaa! Eikä perusideaa voi olla rakastamatta. Luin uudestaan myös kolmosen ja nelosen, ja kipaisin vielä nelososan kunniaksi lainaamassa kirjastosta Moby Dickin. Kuka tietää - ehkä jopa luen sen. Sallan juttu löytyy täältä. (Siis Unwritten viitosesta, ei Moby Dickistä.)

Eeva Tenhunen (1975, alkuperäinen 1971). Keisari seisoo palatsissaan. Kuolema savolaiseen tapaan palautti mieleen muiston tästä Tenhusen vähän vanhemmasta dekkarista. Itse asiassa uudelleen luettuna tämä oli vielä parempi kuin muistin. Keisari noudattaa niin hartaasti peribrittiläisen klassisen dekkarin kuvioita, että sen kanssa on väkisinkin hauskaa. Kartano ja suku ja viaton kertoja ja rikos menneisyydessä... ja tietysti pientä vipinää etsivän kanssa. Jotenkin tämä kartanomiljöön ja hyvin suomalaisen murhaamisen yhdistelmä on aika vastustamaton. Myös murhametodit ovat loistavia: murhaaja laittaa pellin kiinni liian aikaisin? Joku hukutetaan mattolaiturilla? Mainio dekkari. Tätä ovat lukeneet myös kirsimaria ja Vauhko.

Sami Hilvo (2010). Viinakortti. Pidin Kätilöstä siinä määrin, että se herätti mielenkiintoni myös Hilvon kirjaan. Viinakorttia, Linturin romaania Isänmaan tähden ja Katja Ketun Kätilöä on nimittäin kaikkia (epäluotettavan ja toisinaan luovan muistini mukaan) kuvattu kirjoiksi, jotka tuovat sotavuosista esille vaiettuja, kätkettyjäkin puolia. Lisäksi kaikissa on kyse rakkaustarinoista jollain tavalla. Tartuin siis Viinakorttiin valmiina viihtymään ja kokemaan, sillä Kätilö jätti hyvän maun... mutta Viinakortti tuntui lähinnä tympeältä. En yksinkertaisesti onnistunut uskomaan tarinaan. Sotavuosia elävän Urhon suuhun pantu kieli tuntui sävyiltään niin väärältä, että se esti eläytymästä oikein millään tasolla. Ymmärrän, ettei tässä aitouden tuntua kai haettukaan; ehkä tarkoitus olikin kuvata Urhon ajattelua Mikaelin kirjoittamana? Kontrasti aitojen sotapäiväkirjaotteiden ja Urhon rakkauden kuvauksen välillä joka tapauksessa tökki. Minulle tämä jotenkin moderni resepti ei toiminut, vaikka Kätilössä kestin ei-niin-ajanmukaisen ilmaisun hyvin. Viinakortissa kokonaisuus maistui tarkoitushakuiselta. Mutta anni.M tykkäsi enemmän ja niin tykkäsi myös Anki.

Kjell Westö (2006). Missä kuljimme kerran. Tämän olen lukenut jo aiemmin, eikä se silloin tehnyt järisyttävää vaikutusta, vaikka päällisin puolin taisin silloinkin tykätä. Muistiin oli lähinnä jäänyt Helsingin hengästyttävän hieno kuvaus. Innostuin kuitenkin katsomaan äskettäin telkkarista tulleen sarjaversion Yle Areenasta ja nautin siitä, joten teki mieli lukea kirja uudelleen ja tarkistaa olisiko elämys nyt mieleenpainuvampi. Kyllä ja ei. Helsinki on edelleen kirjan ehdoton päähenkilö, jonka rinnalla Eccu ja Lucie ja Allu ja Cedi tuntuvat toisinaan valjuilta. En myöskään erityisesti nauti Westön kielen rytmistä, joka jotenkin pakottaa ainakin minut lukemaan vähän kerrassaan. En siis uppoa Westön tarinoihin ponnistuksetta, vaikka myönnän, että pientä vaivaa kannattaakin nähdä. Sain mielestäni tällä kertaa kirjasta enemmän irti, sillä sarjan jäljiltä ihmiset olivat vaivatta silmien edessä. Pääsin vertailemaan sarjan antamaa käsitystä henkilöistä Westön alkuperäiseen... se avasi paremmin hienosyistä ihmiskuvaus minullekin. Kirjasta ja sarjasta ja vähän näytelmästäkin on kirjoittanut Kirsi Hietanen.

Diana Wynne Jones (2011, alkuperäinen 2006). Taikuuden taakka. Saman kirjailijan Noidan veli on vanhoja kirjasuosikkejani. Pidin siitä kovasti nuorena ja nautin vielä uusintakierroksestakin, kun luin Neidille aikoinaan ääneen. Taakka on vähintään yhtä mainio. Nyt Noidan veljestä tuttu Kissa opettelee ratsastamaan ja kasvattaa aarnikotkan poikasta. Chrestomancin linnan ulkopuolella tutustutaan lähikylien elämään ja nuoreen Marianneen, jonka suvun elämässä on salaista taikuutta yllin kyllin. Taakasta löytyy opettavainen teemansa, mutta ennen kaikkea se on lämminhenkinen ja mukava kertomus, jonka päähenkilöt ovat suloisia. Pitäisiköhän ostaa tämä sarja jo varuiksi, kummityttö kasvaa pian sopivaan ikään... Marjiksen juttu kirjasta löytyy täältä.

Diana Wynne Jones (2010, alkuperäinen 1988). Tietäjän lapsuus. Tässä kirjassa palataan ajassa taaksepäin ja kerrotaan miten Kissan aikana Chrestomancin virkaa toimittavan Christopherin lapsuudesta. En pitänyt tästä yhtä paljon kuin Taakasta ja Noidan veljestä - menköön sen piikkiin, että Kissa puuttui ja tämän kirjan nuori päähenkilöpoika on vähän ilmeettömämpi. Oli tosin hauska saada lisätietoa Millien ja Christopher Chantin taustoista! Marjiksen juttu kirjasta löytyy täältä. Ei auta, nyt on pakko hakea kirjastosta se Noidan veli ja lukea (taas).

Alexander McCall Smith (2012). The Cleverness of Ladies. Tämä ensimmäinen kokeiluni Quick Reads -sarjan kanssa on lyhyt viiden tarinan kokoelma Mma Ramotsve -kirjojen tekijältä. Koska lukeminen ei tunnu minusta vaivalloiselta pidemmänkään kirjan kanssa, sarjaan tuskin olisi muuten ollut intoa tarttua, mutta ilman muuta piti katsoa mitä Mma Ramotsve nyt puuhaa. Itse asiassa vain yksi kokoelman novelleista käsittelee häntä, ja se yksi - nimitarina - on setin heikoin; Smith laittaa siinä Mma Ramotsven ratkaisemaan ongelman keinolla, jonka samainen hahmo hylkää huonona kirjassa Tea Time for the Traditionally Built. Hyi! Ilmeisesti oletetaan, että näitä lukevat ihmiset, jotka eivät lue muuta? Onneksi kokoelman muut novellit olivat parempia. Viimeinen, Music Helps, oli erityisesti mieleen hienon tunnelmansa tähden. Mutta kaikkiaan tämä ei innostanut 'nopeisiin lukukokemuksiin'.

Lisäksi ehdin lukea yhden Ursula Le Guinin kirjan ja Bernhard Schlinkin romaanin Lukija - niihin palaan jutun kera maaliskuun puolella.

Kesken jääneitä:
Luovutan Rebecca Wellsin Jumalaisten jajasiskojen suhteen. Kirja on ollut kuukausitolkulla kesken, enkä tunnu löytävän intoa tarttua siihen. Miksi - en totisesti tiedä. Taidokas tarina, ok miljöö, teoriassa kiinnostava äiti-tytär -suhde. Silti tämä maistuu jotenkin tekemällä tehdyltä. Höh. Arvion löytää vaikkapa täältä... ja Karoliinankin Jajasiskot teki onnelliseksi.

Eoin Colfer (2011). Hiuskarvan varassa. Olen jollain kevyellä tavalla tykännyt Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niitä on tullut kuunneltua Helsingin reissuilla Neitien kanssa äänikirjoina. Tätä jännäriä kustantaja on mainostanut lauseella "Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi". Okei, ajattelin, yritetäänpäs nyt aikuistua tässä. Petyin melko lailla, mutta asiaa hetken mietittyäni huomaan pettyneeni epäreilusti. Hiuskarvan varassa on tyylillisesti selvää sukua Artemis-kirjoille, ja päähenkilössäkin on tiettyä tuttuutta... mutta ei. Colfer epäonnistuu siinä ainoassa asiassa, jossa jännärin kirjoittaja ei minun kohdallani saisi epäonnistua: pitää saada lukija kiinnostumaan tapahtumista. Edes vähän. Nyt päähenkilön traumat ja touhut tuntuvat täysin yhdentekeviltä. Aika killeri että tämä jäi kesken - luin sentään Steelet loppuun! Toisaalta, niiden kanssa varmaan tulee luettua noin joka toinen rivi. Colfer ei ole ihan niin itsestäänselvää sentään. Ehkä olin vain huonolla tuulella ja koitan tätä joskus toiste uudestaan: Linnea nimittäin poimi tämän ihan samasta syystä kuin minäkin ja viihtyi hyvin.

Kuukauden hakusanat:

Kyllä näkee, että lukioissa teetetään paljon kirja-aiheisia esseitä. Onnea koulutyöllenne lapsukaiset. Teille on varmaan opetettu lähdeviittauskäytäntöjä ja kriittistä medialukutaitoa, joten en ole huolissani, vaikka tänne tullaan kyselemään onko sudenmorsian hyvä kirja? ja millainen palmu oli luonteeltaan komisario palmun erehdys kirjassa? Kyllä on kuulkaa Google paljon kätevämpi kuin Delfoin oraakkelit. Kysymys sisään ja vastaus ulos. Pitäisi kumminkin tietää edes kysymys. Kovin kummoista tulosta ei saa pohtimalla puhuiko abraham lingoln saksaa?

Näitä suoria kysymyksiä enemmän hämmentävät bloggaajaa puhtaat sanahaut. Mitähän löysi täältä hiiriä pyydystämässä ollut googlailija, tai hän joka etsi puuman pesää tai koin toukkaa? Eniten silti kutkutti tässä kuussa tiedonhakija, joka saattaa olla käymässä vaarallista kamppailua - tai tekee kenties urasuunnitelmia näin yhteishaun aikaan. Kirjablogiin hän päätyi haulla

arkkimaagien voimat

Tuon myötä on hyvä toivottaa hauskaa karkauspäivää! Varmasti kaikenlaiset maagiset voimat ovat vahvimmillaan juuri tänään...


EDIT: lisätty linkit maaliskuussa blogattuihin kirjoihin.

Kage Bakerin The Company -sarja

Ei viitsi laittaa kuvaa iPadista, joten tässä viimeksi luetun osan kansi!

Kage Bakerin The Company -sarja on kelpo scifiä. Kiitos vain Raijalle, jonka blogista tämän alkujaan löysin!

Sarjan romaanit eivät ole ihastuttaneet aivan tasaisesti, mutta kaikkiaan tässä on riittämiin ideoita, ympäristöjä ja ihmisiä... ja sanottavaa. Vanhaa kunnon moraalipainia vapaudesta, valinnoista ja yhteisön/yksilön edustahan tässä käydään. Rivien välissä on pientä kriittistä piikittelyä nyky-yhteiskuntamme valintojen ja ajattelumallien suuntaan. Enimmäkseen tämä on silti 'vain' hyvää seikkailua - ja hyvä niin!

Sarjoista on siinä mielessä kenkkua kirjoittaa, että jälkimmäisiä osia kommentoidessaan tulee väkisinkin sanoneeksi liikaa. The Company -romaanit ovat kokonaisuutena ottaen sen verran hyviä, että en viitsi spoilata... mutta teenpä tällaisen koosteen lyhyin luonnehdinnoin.

Aiemmin luetut:

In the Garden of Iden. Ensimmäinen osa sijoittuu eninmmäkseen Tudorien Englantiin ja antaa peruskuvan the Companyn maailmasta. Epäsosiaalinen mutta hellyyttävä botanisti Mendoza on ensimmäisellä kenttäkomennuksellaan.

Sky Coyote. 1700-luvun Kaliforniassa pelastetaan kivikautista heimoa ja nähdään ensimmäinen vilaus 2300-luvun ihmisistä. Mendozan "isä" Joseph häärii intiaanijumalana. Tämä ja The Life olivat minusta hauskimmat osat.

Mendoza in Hollywood. Hollywoodin maisemissa - ennen kuin niistä tuli Hollywoodin maisemia - kerätään kasveja ja tietoja. Kulutuskultuuri nousee ja rakkausrintamalla on vipinää.

The Graveyard Game. Joseph etsii kadonnutta "isäänsä", joka ei (tietenkään) voi olla kuollut... mutta on todella perusteellisesti kateissa. The Companyn valoisan mission kääntöpuoli alkaa paljastua.

The Life of the World to Come. Tämä osa on täyttä ilotulitusta. The Companyn idioottinerot puuhastelevat 2300-luvun turvaistuinyhteiskunnasta käsin ja aiempien osien tapahtumat asettuvat perspektiiviinsä.

Joulukuussa luetut:

The Children of the Company. Tämä osa käsittelee lähinnä The Companyn kenttäjohtajien juonitteluja. Labienus, Victor, Budu, Aegeus touhuavat pitkin poikin aikakausia; kuolevaiset jäävät enimmäkseen statisteiksi kuolemattomien kulissientakaisissa valtataisteluissa. Tämä oli minusta sarjan masentavimpia osia. Kaipasin minulle kiinnostavimpia hahmoja, mutta The Children kyllä antoi erilaisen perspektiivin the Companyn kokonaisuuteen. Tässä osassa Baker ei juurikaan huvittele yli-ihmistensä kanssa; heistä tulee rooliensa ja persooniensa vankeja. Victor, jota manipuloidaan säälimättämösti, käy sääliksi. Silti

The Machine's Child. Yhtä ruumista asuttava kolmen persoonallisuuden gestalt yrittää parantaa pahasti vaurioitunutta botanisti Mendozaa, The Companyn iljettävyys käy hiljalleen näkyväksi tietämättömillekin kyborgeille, hyvisten ja pahisten eeppistä yhteenottoa pedataan. Kyborgiyhteisö pörrää kuin belgialainen hallitusneuvottelukierros ja reaaliaika tikittää kohti maagista vuotta 2355, jonka jälkeen aikamatkailussa koittaa Suuri Hiljaisuus - ja tulevaisuus on tuntematon kaikille pelaajille.

The Sons of Heaven. Tätä lukiessa pääsi taas nauttimaan pienestä romantiikastakin. Mendoza on mukana vahvasti ja hänen persoonastaan oppii uutta. Tykkäsin kyborgien perhe-elämästä; Baker pyörittelee ansiokkaasti kysymystä siitä, mitä vanhemmuus opettaa ihmisyydestä... ja kuolemattomilla kyborgeillahan on ihmisjuuristaan huolimatta opittavaa. Myös tekoälykapteeni oli edukseen tässä osassa. Mikä parasta, Heavenissa myös saavutetaan kohtalokas 2355! Kivaa - tykkään siitä kun eeppisissä seikkailuissa on loppupistekin. Bakerin "loppuratkaisu" on johdonmukainen; en väitä arvanneeni sitä etukäteen, mutta heti kun sen luki, se tuntui väistämättömältä.

Tammikuussa luettu:

Not Less Than Gods. Loppuratkaisun jälkeenkin Kage Baker on kirjoittanut The Companyn maailmasta. Not Less kuvaa Edward Fairfax-Bellin kouluttautumista työhönsä imperiumin käsikassarana ja ensimmäisiä kokemuksia salamurhaajana. Kirjassa seikkaillaan Lontoon lisäksi Istanbulissa ja Pietarissa, ja matkalla poiketaan jopa omassa pikku Helsingissämmekin. Nautin erityisesti Pietari-osuuksista. Itse sarjan juoneen Not Less ei minusta antanut mitään oleellista.

Yhteenvetoa:

Minulta on vielä lukematta melkoinen kasa samaan maailmaan liittyvää lyhytfiktiota: pienoisromaaneja ja novellikokoelmia. Suurella todennäköisyydellä luen nekin (Gods and Pawns on jo iPadilla valmiina), mutta tässä kohtaa oli hyvä pysähtyä kurkistamaan kokonaisuutta. Kaikkiaan The Company on minusta mainiota scifiä: hymyilyttävää ja vähän hyytävää, humoristista ja humanistista. Maailma on ajatuksella luotu ja johdonmukainen. Osaan hahmoista voi kiintyä, useimmat ovat jollain tavalla kiinnostavia.

Okei, myönnetään, ei tämä mitään kovaa scifiä todellakaan ole, mutta kaikkiaan Baker tekee sen mitä spekulatiiviselta fiktiolta odottaa. The Company -sarja avaa ikkunoita ihmisluontoon ja ihmisyhteisöjen toimintaan. Jos siinä nyt matkalla vähän oikaistaan vaikeiden paikkojen yli (kyborgien ehdollistaminen toimii vähän liian hyvin ja liian huonosti, molempia yhtä aikaa) ja haahuillaan menninkäisten perässä (pikkuihmisten pesäyhteisöistä kiinnostuneiden kannattaa ennemmin lukea Stephen Baxterin mainio ja karmiva Coalescent!), on määränpää silti selkeästi taaperruksen arvoinen.

Kaikkia sarjan osia ei ole "pakko" lukea saadakseen siitä tärkeimmän irti. Sky Coyote (joka tosin on hauska), The Children of the Company ja Not Less Than Gods voisivat pudota välistä ilman, että mitään mahdottoman oleellista jää väliin... ja Mendoza in Hollywood on tärkeä oikeastaan vain niille (kuten minä!), joille Mendoza on itsessään kiinnostava. Monet ovat nettisaiteilla moittineet In the Garden of Idenia, mutta minä kyllä pidin siitä, epäilemättä siksi, että Tudor-aika kiinnostaa aina ja Bakerin tulkinta siitä oli hieno. Ylipäätään tämän sarjan, kuten kaikkien aikamatkailukirjojen kohdalla voisi todeta, osa huvista tulee menneen maailman kohtaamisesta uudemman ajan perspektiivistä.

Lukemisen järjestyksestä sanoisin, että Not Less Than Gods saattaisi lineaariselle mielelle istua paremmin ennen Hollywoodia, jossa Edward ja Mendoza tapaavat, mutta suurta vahinkoa ei tule vaikka etenisikin julkaisujärjestyksessä.

Kaikkiaan hyvää kamaa spefin ystäville; ei loppupeleissä elämää suurempi lukukokonaisuus, mutta viihdyttävä, ajatuksia herättävä, valtaosin sujuva ja monin paikoin hauska sarja.

EDIT: Lisäänpä vielä jälkikirjoituksen... kahta ensimmäistä osaa lukuunottamatta kaikki nämä tuli luettua iPadilta sähköisessä muodossa. Näin muuttuu maailma, en olisi vuosi sitten uskonut!

Elämää elokuussa

Elokuisessa kesässä on jo pientä haikeutta ja illoissa kätkevää hämärää. Syksyn kiireet syöksähtävät päälle. Erityisen elokuista on omenasadon kanssa puuhastelu, ainoa trendikäs kotoilumuotoni. Purkitetaan, pakastetaan; vaniljalla, kanellilla, ilman mausteita; tietää piirakoita ja kastikkeita pitkin vuotta. Elokuussa on puolensa!

Tiesittekö muuten että omenoita kuoriessakin voi lukea? Jos ei lue kirjaston kirjaa?

Elokuussa tuli luettua 29 kirjaa ja neljä sarjakuvaa. Kirjoista kuusi on e-kirjoja ja yksi äänikirja. Kaunokirjallisuudesta 20/25 on naisten kirjoittamaa. Huh, heinäkuun akkamaisella linjalla on näemmä jatkettu. Jos tämä jatkuu senkin jälkeen, kun 101 naisten kirjan lista on luettu, joudun varmaan ottamaan kiintiöt käyttöön.

Luettu muttei blogattu:

Thea Atkinson (2010) Anomaly. Ensimmäinen poiminta Big Al's books & pals -blogista, joka keskittyy indie- & e-kirjoihin. Anomaly on jonkinlainen ystävyys- ja kasvukertomus, jossa päähenkilön vaikeasti hahmotettava sukupuoli-identiteetti (ja lopulta sen sivuuttaminen) saa paljon tilaa. Päähenkilö J on väliin mies ja väliin nainen, ainakin korviensa välissä. Ei ollut minun kirjani; luin loppuu, mutta tuskin tartun tämän perusteella muihin Atkinsonin teoksiin.

Jeff Vandermeer (2011) Secret lives. Tämän hankin, koska se tuli tarjolle niin erikoisella tavalla. Nämä sosiaalisen median ilmiöt ovat kiinnostavia... Italialainen e-kirjakustantamo 40k tarjosi tätä twitterissä ilmaiseksi yhdessä Mike Resnickin Keepsakesin kanssa, ja pyysi vastineeksi, että kirja arvioidaan Amazonissa. (Kannattaa muuten kurkata 40k:n saittia jos kustannusalan uudet ilmiöt kiinnostavat, jännä firma.) Koska Vandermeeriin on iät ajat pitänyt tutustua, tartuin tarjoukseen.


Secret lives itse on erikoinen kokoelma enimmäkseen hyvin lyhyitä tarinoita ihmisten salaisista elämistä. Enkä tarkoita nyt mitään salkkarityylin salaisuuksia, vaan jotain huomattavasti kummallisempaa. Maagista realismia tämä varmaan oli. Välillä kiehtova, välillä vähemmän - kuten kokoelmat usein. Enimmäkseen tykkäsin. On hyvä muistaa, ettei kukaan meistä ole vain sitä mitä päälle näkyy...

Johanna Sinisalo (2003) Sankarit. Sinisalo siirtyi heti ensimmäisen luetun romaanin jälkeen lue-koko-tuotanto -listalleni. Sankarit Kirja on eräänlainen Kalevalan moderni toisinto ja samalla kommentti nykyisestä elämänmuodostamme. Kalevala-teemoja oli hauska bongailla. Toisaalta, kokonaisuus ehkä kärsi siitä, että edettiin kovasti kansalliseepoksen ehdoilla. Mutta rakastin hulvatonta tunnelmaa ja ihmistyyppejä. Myös Sinisalon vaivattomasti vaihteleva tyyli ja kielellinen napakkuus miellyttävät. Ihan Päivänlaskun veroinen lukukokemus Sankarit ei minulle ollut, mutta kaikkiaan pidin kirjasta. Linnunaivot vai Enkelten verta seuraavaksi?

Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä The Company -sarjan osasta, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. Sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendozaa ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun The Company -kirjan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä osassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.

Sirpa Kähkönen (1998). Mustat morsiamet. Kähköstä on pitänyt lukea jo pitkään, niin houkuttelevia juttuja on blogeissa ollut. En kuitenkaan halunnut aloittaa 101 naisten kirjan listalta löytyvästä Jään ja tulen keväästä vaan etsin käsiini sarjan ensimmäisen. Murteen ja kaunokirjallisen tyylin vaihteluun kesti hetken tottua, mutta totuttuani tykkäsin kovasti. Lapsuuskesät Kuopiossa palasivat mieleen murretta mutustellessa, ja tarinasta tuli mieleen pikkulikkana piikomaan pantu isomummoni, ja Leena Landerin Käsky... Hyvä ja ehyt kirja, elävänoloista historiaa.

Suzanne Collins (2010) Nälkäpeli: Vihan liekit (trilogian toinen osa). Oi voi, tätä piti lukea yötä myöten. Olen ihan koukussa nuorten sarjaan - noloa? Ja kolmatta osaa joutuu jonottamaan kirjastosta... Vihan liekeissä parikin keskeistä juonikuviota kalskahti himpun falskilta, mutta eipä haitannut menoa; kerronta on niin vauhdikasta ja Katniss niin liikkis, etten jaksa kitistä pienistä. Tämän osan kohdalla mieleeni alkoi nousta myös kaikenlaisia yhtymäkohtia nykymaailmaan. Mahdolliset opetukset on haudattu sen verran näppärästi tiukan toiminnan ja traagisen romantiikan alle, ettei niillä ole kitkerää sivumakua. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa teineille ja vähän vanhemmillekin.

Timo Mäkelä (2008). Minun elämäni. Hesarista tutun vanhan herran mietelmät saivat uutta ulottuvuutta kokoelmana. Tykkään. Timo Mäkelää on tarkoitus kaukolainaillakin; ainakin se Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri on pakko saada hyppysiin.

Guy Delisle (2010, alkuperäinen 2000). Shenzhen. Ehdin jo aiemmin hehkuttaa Delisle täällä ja täällä. Samat kehut pätevät! Erinomaisen kiinnostavaa ja mietityttävää sarjakuvaa, ilman yletöntä saarnaamisen makua. Pari Kiinaan liittyvää kirjaa olisi odottamassa, tämä liikauttaa niitä jonossa eteenpäin.

Kesken jäi:

Päivi Alasalmi (1995). Sudenhetki. Olenko maininnut, että novellikokoelmat tekevät usein tiukkaa? Tämä teki liian tiukkaa. Kokoelman aloittava reilu satasivuinen nimikertomus ei auennut ollenkaan. Aika pitkälle lukea tuhnustin ihan periaatteesta (Alasalmen romaanit ovat olleet niin sairaan hyviä minusta), mutta ei siitä tullut mitään. Huomasin että tekee mieli tiskata sen sijaan että lukisi vielä pari sivua. Luovutin.

Kuukauden hakusana:

Harhaisimman hakusanan kanssa sai taas pähkiä. Hervottomia juttuja tuli toki oikeaan osoitteeseen, täällähän niitä. Lopeta tyttömäinen käyttäytyminen saattoi olla bloginpitäjälle osoitettu kehotus, ehkä sitä ei voi laskea mukaan.

Mutta ehdottomasti väärästä paikasta etsittiin tietoa sanoilla

mitä pidetään oikeaoppisesti kiltin alla

Tämä on siisti blogi, en todellakaan kerro!

The Life of the World to Come

Kuva: Amazon.com

Blogijutuissa olen nyt hypännyt yhden The Company -romaanin yli, suoraan viidenteen osaan The Life of the World to Come. Jotta pääsette ajan tasalle, siteeraan kuukausikoostetta varten tehtyä pätkää:

Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. The Company -sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendoza ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun osan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä kirjassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.

Ja ilotulitusta tulee. Jos Game laukkasi, The Life of the World to Come painaa aivan Kelju K. Kojoottina eteenpäin. Tarinassa liikutaan aika-akselilla 150 000 eKr. - 2352 jKr., eikä suvantokohtia pääse syntymään. Primus motorina tarinassa ovat The Companyn idioottinerot, joiden tuotekehittely saa hurjia piirteitä. Kiitos aikamatkailun, hyväksytty suunnitelma on jo toteutettu - ei viivästyksiä lainkaan...

Juonesta on oikeastaan mahdoton puhua spoilaamatta sarjaa sellaiselle, joka ei sitä vielä ole aloittanut. Sen verran uskaltanen sanoa, että osan matkasta kertojana on taas Mendoza, jonka onneton rakkauselämä totisesti saa maanpiirin järkkymään.

The Lifen keskeinen teema on kuitenkin 2300-luvun maailma, The Companyn kotiaika. Terveyden ja turvallisuuden ihannointi yhdessä muutaman muun kulttuurisen mullistuksen kanssa on johtanut erikoislaatuiseen turvaistuinyhteiskuntaan, jossa höperöt älyköt nostalgiatripeillään saavat palokunnan niskaansa kun kehtaavat sytyttää takkatulen. Alkoholi on niin epäterveellistä, että oxfordilaisen sherry partyn tunnelman luodakseen täytyy kuvitella luumumehu viiniksi. Ja väestönkasvu on totisesti taittunut länsimaissa; lapsia ei paljon nähdä ja nekin harvat istuvat kotonaan käymässä virtuaalikoulua ja leikkimässä virtuaaliystävien kanssa.

Bakerillä on varmaan ollut hauskaa tulevaisuusvisionsa kanssa. En sanoisi sitä täysin uskottavaksi - mutta se on mainio kommentaari tietyistä nykyisen elämäntapamme piirteistä.

Kirjan juonellinen ydin hyödyntää vihdoin täysillä aikamatkailun hauskat mahdollisuudet. Vuosi 2355 on myyttisen maineen saanut ajankohta, jonka jälkeisestä ei tiedetä; nyt tuo kyborgeja ja ihmisiä yhtä lailla huolestuttava Suuri Hiljaisuus on lähestymässä. The Companyn retroasuiset asiantuntijat kehittelevät uutta kyborgimallia, joka turvaisi The Companyn vallan jatkossakin. Kuten arvata saattaa, edessä on perinteinen aikamatkailutilanne: he mahdollistavat oman toimintansa toiminnallaan.

Tämä on se klassinen melkein-paradoksi, jonka mahdollisuutta miettimällä voi testata oman aikakäsityksensä. Jos aika on lineaarista, näin ei voi käydä. Jos aika on taso tai kehä...

OTT: Tätä lukiessani nousi mieleeni assosiaatio talousuutisiin ja uutisointiin. Reuter kyseli äskettäin amerikkalaisilta heidän käsityksiin talouden näkymistä ja sai tulokseksi, että huonolta näyttää, varmaan vielä mennään alaspäin. Mistähän amerikkalaiset ovat tällaisen käsityksen saaneet? Eiköhän se mielikuva talouden tilasta ja suunnasta tule uutisista. Jos kysely olisi toistettu heti, olisi varmaan saatu vielä huonommat prosentit. Talouskin on mielentila, häntäänsä pureva käärme.

The Lifeen palatakseni, Dr. Zeusin tuotekehityksen idioottinerot tuovat mieleen ydinpommin laukaisimella neppista pelaavaan poikatrion. Hemmotellun, sydämettömän ja moraalittoman poikatrion. 

"Isn't that a a little hard on him? You're not only making him feel bad about something he didn't do, you're making him feel bad about something that didn't even shracking happen." 

"I believe churches used to call it original sin," Rutherford agreed, looking crafty. "But what does it matter, if it serves to make him a better man? If he could understand, I'm sure he'd thank us. I can't wait to see how he'll turn out, can you?" 

Chatterji raised his glass in salute. "I think you're right, Rutherford. This must be what gods feel like! [--] (s. 97/342)

Loistavia pahiksia Kage Bakeriltä! Ja vastavoimistakin kehittyy kirjan mittaa melkoisia persoonia. 

Kage Baker (2004). The Life of the World to Come. TOR. eISBN 9781429910446.

Arvioita:

Pauline Finch Bookreporter-saitilla

Mendoza in Hollywood

Kuva: Amazon.com

Kage Bakerin aikamatkailusaaga jatkuu. Sky Coyoten jälkeen mietin missä muodossa hankkisin lisää The Company -sarjaa. Kindlen e-kirjojen toimitusaika ratkaisi asian. Ei kuulema ikinä voi olla tarpeeksi laiha tai tarpeeksi rikas; 60 sekuntia on tarpeeksi nopeasti. Jopa minulle kärsimättömälle.

Mendoza in Hollywood keskittyy nimensä mukaisesti Idenin keskushahmon Mendozan puuhiin. 2300-luvulta käsin johdetun ja salassa maailmaa pyörittävän Dr. Zeus -yhtiön eli The Companyn kuolemattomat kyborgit operoivat eri puolilla maailmaa ja historiaa. Mendoza on lähetetty Hollywoodin maisemiin, aikaan ennen kuin Hollywoodista tulee Hollywood. Los Angeles on vasta rähjäinen ja huonomaineinen rajakaupunki, syrjässä Yhdysvaltojen sisällissodan tuoksinasta.

Botanisti-Mendoza asettuu Dr. Zeusin ylläpitämälle vankkurien väliasemalle, tehtävänään kerätä näytteitä pian kuivuuden hävittämiksi joutuvista kasvilajeista. Kievarin sekalaiseen kyborgimiehitykseen kuuluu mm. jo aiemmin tavattu antropologi Imarte, joka puolestaan kerää tietoja ajan kulttuurista. An insertion antropologist, hän kuvaa tehtäväänsä, ja käyttää peitetarinanaan maailman vanhinta ammattia. Lisäksi joukkoon kuuluvat mm. helläsydäminen ornitologi ja innokas myyntimies.

Jo kirjan alussa selviää, että Mendoza on pulassa: tarina on kerrottu pidätetyn Mendozan tunnustuksena kuulustelijoilleen. Jotain katastrofaalista on siis odotettavissa. Kestää kuitenkin yllättävän pitkään ennen kuin kirjassa alkaa tapahtua. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa tosin kertovat paljon kyborgeista ja The Companysta, miksei myös Mendozasta. Mendozaan olikin mukava palata nyt ensimmäisessä persoonassa, Josephin annettua vähän erilaista perspektiiviä häneen Sky Coyotessa.

Hmm, nyt kun jälkeenpäin mietin kirjan alkupuoliskoa, ehkä sitä pitää ajatella enemmän sarjan näkökulmasta. Siinä kyborgien keskinäisillä ystävällisillä suhteilla on pääosa. Aika surullista, oikeastaan. The Companyn kuolemattomien palvelijoiden tragedia on, ettei heillä on kotia missään, ei edes missään ajassa. Ystävyydessäkin on pakko olla varovainen, ellei halua särkeä sydäntään, sillä Dr. Zeus voi hutaista kenet tahansa mihin vain, koska vain. Mendozan työtehtävässäkin on tiettyä ironiaa: kerätessään rakastamiaan kasveja kauniissa maisemissa hän saa samalla seurata miten myöhemmin luonnon tuhoavaa kulutuskulttuuria synnytetään.

Silti minusta tuntuu, että Hollywoodin alkupuoliskolla oli aika paljon, noh, Hollywoodia. Maisemia kuvaillaan ja katujen tulevia paikkoja selitetään. Kyborgit myös järjestävät keskenään hulppeita elokuvailtoja, joissa nautiskellaan Hollywoodin varhaisista helmistä: Hollywoodin ensimmäiset elokuvafestarit siis! Erityisen pitkään käsitellään D. W. Griffithin eeppistä elokuvaa Intolerance, joka viettelee aikamatkalaiset suorastaan hurmioon. Bakerillä on varmaan ollut tässä pilkettä silmäkulmassa, sillä elokuvan koko nimi on Intolerance: Love's Struggle Through the Ages - ja siitähän Mendozan tarinassa tietenkin on kysymys. Epäilemättä elokuvaan liittyy muutakin symboliikkaa, mutta pitkänpuoleisesta kohtauksesta olisi saanut enemmän irti, jos elokuvan olisi joskus nähnyt...

(Uteliaisuus heräsi kirjan myötä sen verran, että piti käydä vähän kurkkimassa tätä elokuvan pioneerin mestarinteosta. Löytyy filmiarkistosta täällä. Massiivinen produktio lähes 100 vuotta vanhaksi leffaksi, kieltämättä! )

Viimeisellä kolmanneksalla Hollywoodin tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Mendozankin alkupuolella lakonisempi kertojaääni ottaa tulta. Yhdysvaltain sisällissodan muuan kansainvälinen sivujuonne puretaan kiinnostavasti. Mikä parasta, rakkausrintamalla tulee vipinää.

Vaikka juonen rakenne tuntui vähän vinolta, nautin kirjasta kokonaisuutena. Bakerin välillä hirteishumoristinenkin ote, historiallisen tarkkuuden tuntu, ja ylipäätään koko sarjan idea pelittävät edelleen minulle. Jotain kutkuttavaa on kaikkitietävien kyborgien ja heidän päivittäisen ympäristönsä kontrastissa. Otetaankin lukunäytteeksi sitä demonstroiva suupala:

Edward was standing up, neatly folding away the clasp knife. A day and a night of living rough in the field, and he hadn't so much as a smudge on those fawn wool trousers of his. Whatever secret device kept James Bond's tuxedo impeccably pressed, it seemed to have been already in use by the British secret service in 1863. (loc. 5576/6514)

Pakko lukea nämä kaikki. Sopivat erinomaisesti töihinpaluutrauman lievittämiseen.

Kage Baker (2000). Mendoza in Hollywood. Tor. (Kindle edition). ISBN 0-765-31530-0.

Arvioita:
Sf-site
Sheryl Vint, Strange Horizons

Sky Coyote

Sky Coyote jatkaa Kage Bakerin kirjassa In the Garden of Iden aloittamaa The Company -sarjaa, jossa maailmaa kaikessa hiljaisuudessa hallitseva yritys eli Dr. Zeus puuhaa salassa menneisyyden aarteiden säilyttämiseksi. Sky Coyotessa kertojana on Idenin keskushahmon Mendozan inkvisition kourista pelastanut fasilitaattori Joseph. Aika on vuosi 1700, joten Idenin tapahtumista on vierähtänyt muutama vuosi (kuolemattomien mittapuulla). Joseph, joka itse on kotoisin luolamaalausten ajoilta, saa tällä kertaa pelastaa Kaliforniassa elelevän kivikautisen heimon.

Kiirettä pitää, sillä valkoinen mies on jo aloittamassa puuhastelunsa mantereella, eikä muu auta kuin huolellisesti tallentaa kylä elinympäristöineen ja pakata koko porukka neljään taivaskanoottiin. Joseph ryhtyy kirjaimellisesti jumalaksi, Kojootiksi, joka intiaanien uskomuksissa on viekas valehtelija ja petkuttaja, mutta myös ihmisen luoja ja ystävä. Dr. Zeusin kirurgit väsäävätkin helposti kyborgista jumalaisen Kojootin, ja Joseph ryhtyy valmistamaan kyläläisiä siirtoon.

Myös ihmisiä vihaava ja kasveja rakastava Mendoza tavataan uudestaan, ja hänen tulevaisuudestaan saadaan houkuttelevia vilahduksia. Lisäksi Sky Coyote paljastaa väläyksiä Bakerin suuremmasta tarinalinjasta; kaikkivoivan Companyn salaisuuksia raotellaan. Alta löytyy vain lisää arvoituksia. Kuka Dr. Zeusia oikein johtaa - ja mihin suuntaan? Coyotessa tavattavat 2300-luvun kuolevaiset vaikuttavat, krhm, vähän avuttomilta hommaan.

Ja mihin tarkoitukseen tulevaisuudessa oikeastaan tarvitaan kokonainen kylä kivikautisia intiaaneja?

Bakerin teksti on hulvatonta ja kuvia kumartelematonta. Kivikautisen heimon meiningistä on tehty hilpeästi ja lämpimästi yleisinhimillistä. Tässä näyte kohdasta, jossa antropologit tallentavat paikallisen telakkayhtiön toimintaa...

[--] Jomo was the Spirit Who Wants to Watch As You Build a Canoe. Chang, his team anthropologist, was excitedly talking to Nutku's apprentices where they were attempting to work. They were trying to be terribly cool and make it all look easier than it was. I sat in the shade nearby, glad I didn't have to stand in the sun in my coyote fur.  

"All right. This is my boatyard we're standing in," said Nutku, gesturing around him. "Over there are my apprentices. Their parents are paying me plenty to take them on, believe me, because once you've joined the Canoemakers' Union and learned how to build fine-quality canoes, you're set for life. [--] 

"Where was I? So anyway, I've got them cutting up these logs." He walked over to the work site. The boys were hacking away self-consciously, trying not to look up at the camera. "Pine isn't your best material for canoes, but this is a midrange model with just a few luxury features - " (s. 231)

Sky Coyote ei ollut ihan niin viehko kirjana kuin Iden, osittain puhtaasti ympäristön vuoksi. Tykkään Tudorien ajan Englannista, eikä hauskinkaan kivikautinen kylä voi kilpailla sen kanssa. Nih. Idenissa miellytti myös kielellinen ulottuvuus, sillä siinä tudorenglantia miksattiin hauskasti myöhempien vuosisatojen elementteihin. Toisaalta, kyllä Coyotenkin muinaismodernissa on tiettyä charmia; paikallisten stand-up koomikkojen rutiinit olivat niin hauskoja, että hörähtelin ääneen.

Kirjan muodollinen heikkous on ehkä siinä, että se yhdistää kevyttä paikallisjuonta (intiaanikylän pelastaminen) vain osittain hahmoteltuun suurempaan juoneen (Dr. Zeusin totuuden selviäminen), eikä siitä näin ollen synny oikein kunnollista loppuun vietyä draamaa. Mutta nautin olostani tämänkin kirjan kanssa, joten liiaksi ei sovi valittaa. Joseph on mutkikas, kiinnostava ja hauska keskushahmo, jonka sisäiseen konfliktiin toivottavasti palataan myöhemmissä sarjan kirjoissa. Verrattuna vaikkapa Routasisaruksiin tämä on ehkä kevytmielistä scifiä, mutta haitanneeko tuo - joskus vaikeista asioista on mukavampi lukea huumoriksi naamioituna.

Kyllä nämä täytyy loputkin hommata! Mutta sähköisenä vai paperisena? Kage Bakeria on nyt ilmaantunut myös Kindle-storeen. Päätöksiä, päätöksiä...

Kage Baker (1999). Sky Coyote. TOR Books. ISBN 978-0-7653-1748-3.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Rich Horton Sfsitella
Kirkus Reviews

In the Garden of Iden

Booksyn puutarhassa.

Olin bongannut tämän jo aiemmin Taikakirjaimista, mutta yritin ensin etsiä sähköisenä enkä onnistunut; paperikappaleen sain hankittua vasta muutama viikko sitten. Onneksi sain aikaiseksi.

In the Garden of Iden on ensimmäinen Company-sarjan kirjoista, joita on ilmeisesti ilmestynyt kahdeksan tai yhdeksän kappaletta. The Company on aikamatkailun ja kuolemattomuuden (melkoisin rajoituksin) kehitellyt yritys, joka näitä yhdistämällä muokkaa maailmaa mieleiseensä suuntaan.

Gardenissa pääsemme seuraamaan Mendoza-nimisen tytön päätymistä Companyn leipiin. Inkvisition kellareista pelastetusta tytöstä tulee kuolematon kyborgibotanisti, jonka työnä on elää historian halki, pelastaen katoavia kasvilajeja kuolevaisten ihmisten hulluudelta. Mendozan ensimmäinen tehtävä vie hänet Sir Walter Idenin puutarhaan Maria Verisen aikaan. Tässä Eedenissä kukkii ruusujen lisäksi myös nuori lempi. Kyborgeillakin on tunteet. Nuori puritaani Nicholas Harper saa Mendozan sekaisin, mutta voiko jumalisen nuorukaisen ja Company-naisen rakkaudesta tulla mitään?

[--] "Enough of this talk of sin, in God's name," I begged him. "We are here, now, in this beautiful place. Isn't this enough? This garden, and the sun, and you and I here, and the poor little unicorn?"

"But the sun will set tonight, Rosa," he said. "And our lives will be over in a moment. And we know the truth, you and I, about that unicorn. What will sustain us but working for the eternal realm?"

Eternal work. My God, couldn't the man talk about anything else? What business did he have being so holy, with that big body of his so well made? With a sob of exasperation I caught hold of him, rock-steady as he was, and kissed him to make him quiet.

His first reaction was to kiss back. He did it very well, he took the initiative at once, and his hands set to work busily doing all the right things. He kissed like an angel of God. It figured. (s. 156-157)

Company-sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on viihdyttävää lukemista minun makuuni: ideoita mutta myös ihmisiä, mielenkiintoisessa ympäristössä. Historian ja scifin yhdistelmä voisi olla vaikka tilaustyönä minulle kirjoitettua, niin nappiosuma tämä kirja on päälinjojensa suhteen. Myönnettäköön, että Bakerin aikamatkailu ja kyborgiteknologia jäävät tässä vähän heikolle hapelle, mutta olen valmis tyytymään Bakerin kevyeen kumarrukseen tieteellisen selityksen puoleen (tyyliin "sellainen on, mutta turha sitä nyt tässä on selostaa"). Historiallinen ympäristö on oivaltavasti toteutettu, kieltä myöten.

Eikä tarinasta puutu humoristisia yksityiskohtia. The Companyn sisäiset radiolähetykset kyborgeilleen ovat mahtavia: uutisväläyksiä päivän politiikasta Tudorien Englannista, liveselostus Marian ja Philipin häistä, kaikki parhaaseen CNN-tyyliin kommentaattoreineen. Ääneen piti hihittää katugallupille, jonka aiheena on protestanttisiin pappeihin kohdistuva tutkinta: 52 % vastaan, 40 % puolesta, 8 % ei halua ilmaista kantaansa. Panee miettimään miltä meidän päivän politiikkamme eurokriiseineen näyttäisi muutaman vuosisadan päästä!

Kage Baker (1998). In the Garden of Iden. TOR. ISBN 978-0-7653-1457-4.

Arvioita:

Suomeksi löytyi vain Taikakirjainten juttu,

englanniksi vaikkapa 

Sffchroniclesista ja

SF-sitelta